Part 7

Palvelija jätti hänet mutisemaan ja kierittelemään kyljeltä toiselle vaapperalla leirivuoteella. Mainwardilla oli ajateltavana monta omituista asiaa. Kummallista, miten kaikki melusivat äänekkäästi; kummallista, miten kaikki työnsivät syrjään toinen toisiaan huutaen omia asioitaan. Olihan siinä tosin vararikko ja pankissa tehty huomio — siitä tarkastajasta oli vaikea selvitä — ja Ethel ja hevoset ja — ja...

Kauniiden unien laakso! Siitä olisi tullut kaunis kirja, jos Mainward olisi osannut kirjoittaa, mutta onnettomuudeksi hän ei osannut. Hän saattoi allekirjoittaa papereita, hän saattoi kirjoittaa nimensä: »Kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä maksakaa -». Hän osasi myös kirjoittaa toisten nimiä; hän kirosi ja päivitteli sitä ajatellessaan.

Mutta tämä oli metsä, jossa pahat ajatukset tulivat hyviksi ajatuksiksi, ja, Jumala tietää, hänen päänsä oli täynnä. Hän halusi rauhaa ja unta ja onnea — hän ikävöi onnea suuresti. Otaksutaan, että ori olisi voittanut suuren kilpa-ajon? Se ei ollut voittanut (hän kirosi pahaa muistoa), mutta otaksutaan? Otaksutaan, että hän olisi tavannut ystävän, joka olisi lainannut hänelle kuusitoistatuhatta puntaa, tai vaikkapa vain Ethel..

— Herra, sanoi Abibun ääni, — puk-a-puk, hän tulee.

— Äh, mitä se on?

Mainward kääntyi melkein raivoisana mieheen.

— Puk-a-puk — kuulethan.

Mutta sairas mies ei kuullut »Zairen» perärattaan loisketta, kun pieni laiva halkoi virtaa — häntä ihmetytti, että aamu koitti, ja vastenmielisesti hän tunnusti itselleen, että hän oli nukkunut. Hän sulki silmänsä jälleen ja näki ihmeellistä unta. Tuli lyhyt, ruskettunut mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot ja valkea aurinkokypärä ja keltainen päällystakki yöpuvun päällä.

— Miltä teistä tuntuu? kysyi vieras.

— Roskaiselta, sanoo Mainward, — erittäinkin Ethelin vuoksi; luuletteko hänen tehneen kauniisti, kun johti minut siihen luuloon, että pitää minusta hirveästi, ja sitten viime hetkellä puijasi minua?

— Kauheaa, sanoo vieras valkea mies vakavasti, mutta heittäkää hänet mielestänne nyt; hän ei ole ajattelemisen arvoinen. Mitä sanotte tästä?

Hän näytti pientä, vihertävää pilleriä, joka oli hänen etusormensa ja peukalonsa välissä, ja Mainward nauroi heikosti.

— Roskaa, sanoi hän. — Olette Kauniiden unien metsän tonttuja. Mikä se on? Rakkauspilleri?

Hän nauroi hysteerisesti sukkeluudelleen.

Sanders nyökkäsi.

— Rakkaus tai elämä, sanoi hän vakavasti, — se on sama. Nielkää!

Mainward tirskui ja totteli.

— Ja nyt, sanoi vieras (tämä tapahtui kuusi tuntia myöhemmin), — on parasta, että poikani sijoittavat teidät laivaan ja vievät rannikolle.

Mainward pudisti päätään. Hän oli herännyt ärtyisänä ja surkean heikkona.

— Kunnon mies, teette kovin ystävällisesti, kun tulette luokseni — kai olette tohtori.

Sanders pudisti päätään.

— Päinvastoin, olen tämän alueen komissaari, sanoi hän ajattelemattomasti, — mutta sanoitte...

— Haluan jäädä tänne — tämä on pahuksen kaunis paikka.

— Pahuksen on juuri se sana, jota minäkin olisin käyttänyt. Hyvä mies, tämä on Kongon ruttopesä, tämä on Afrikan kaikkien kuolemaa tuottavien kärpästen ja lutikoiden koti.

Hän viittasi kädellään tuoreenvihreän metsänaukion kätkettyihin näköaloihin, suuriin köynnöskasveihin, joita leirituli valaisi.

— Katsokaa tuota ruohoa, sanoi hän, — se on kotimaan ruohoa — siinä on tämän houkutteleva puoli; olin itse melkein leiriytyä tänne. Tulkaa, ystäväni, antakaa minun viedä teidät omaan leiriini.

Mainward pudisti päätään päättävästi.

— Olen hyvin kiitollinen, mutta aion viipyä täällä päivän tai pari. Haluan nähdä tämän paikan yliluonnollisen vaikutuksen, sanoi hän väsyneesti hymyillen. Minulla on paljon parannusta kaipaavia ajatuksia.

— Katsokaas, sanoi Sanders lujasti, — tiedätte erinomaisen hyvin, mistä tämä paikka on saanut nimensä. Sitä sanotaan Onnellisten unien metsäksi, koska täällä kuume liikuskelee; täällä asuvat sitä paitsi kaikki taudit beriberistä aina unitautiin asti. Ette herää niistä unista, joita täällä näette. Mies, minä tunnen tämän maan, ja te olette tulokas; olette tullut tänne päästäksenne maailmasta ja aloittaaksenne uudelleen.

— Anteeksi. — Mainward punastui ja hänen äänensä oli pistävä.

— Oh, tiedän kaikki — enkö sanonut, että olen komissaari? Olin Englannissa niihin aikoihin, kun teidän alkoi käydä huonosti, ja lopun olen lukenut sanomalehdistä, joita silloin tällöin saan. Mutta se ei merkitse minulle mitään. Olen täällä auttaakseni teitä alkuun. Jos haluatte tehdä itsemurhan, niin miksi tulitte Afrikkaan sitä tekemään? Olkaa järkevä ja muuttakaa leirinne. Lähetän laivan takaisin noutamaan miehiänne. Tuletteko?

— En, sanoi Mainward jörösti. — En halua, en kykene; sitä paitsi en ole varustautunut matkaan.

Näin perusteltua kieltoa Sanders ei voinut vastustaa. Hän ei ollut siinä suhteessa liian varma itsestäänkään, ja hän mietti, ennen kuin jatkoi.

— Hyvä, sanoi hän vihdoin, — sanotaan, että viivytte päivän valmistuaksenne. Tulen huomenna ja tuon sairastuolin teitä varten — onko sovittu?

Mainward ojensi kätensä ja hymyn väre näkyi hänen silmäkulmassaan.

— Sovittu, hän sanoi.

Hän näki komissaarin kävelevän läpi leirin puhuen miehelle toisensa jälkeen oudolla kielellä. Mestarillinen mies, ajatteli Mainward. Olisiko hän voittanut Ethelin? Hän tarkasteli vierasta oudoin silmin ja näki omien laiskojen kantajiensa hyppivän hänen sanoistaan.

— Hyvää yötä, sanoi Sandersin ääni, ja Mainward kohotti katseensa. — Ottakaa toinen pilleri, niin olette huomenna yhtä terve kuin nostokone. Minun täytyy palata leirilleni tänä yönä, muuten minun varastostani on puolet huomenna varastettu; mutta jos teitä huvittaa, niin minä jään...

— Ei, ei, vastasi toinen nopeasti. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli paljon asioita selviteltävänä itselleen. Esimerkiksi Ethelin pulma.

— Ettehän unohda pilleriä?

— En. Kiitän teitä tulostanne. Olette kunnon valkea kansalainen.

Sanders hymyili. — Älkää puhuko tyhmyyksiä! sanoi hän hyväntuulisesti. — Tämä on kaikki veljenrakkautta. Valkea valkoisen, heimo heimon puolesta, eikö niin? Olemme aivan yksin täällä, eikä meidän väristämme ihmistä ole viidensadan mailin matkalla. Hyvää yötä, ja muistakaa ottaa pilleri...

Mainward paneutui pitkäkseen, kun kuuli lähdön. Hän luuli kuulevansa kellon helähtävän. Se oli varmaan konehuoneen merkinantolaite. Sitten hän kuuli rattaan puk-a-puk-äänen — siitä oli siis höyrylaiva saanut nimensä.

Abibu tuli tuoden maitoa. — Otatteko lääkettä, herra, tiedusteli hän.

— Minä otin, mutisi Mainward, mutta pilleri oli hänen tyynynsä alla.

Sitten häneen alkoi hiipiä kummallinen tunne. Hän ei havainnut, milloin se alkoi. Hänellä oli tänä päivänä ollut kylliksi kokemuksia. Senpä vuoksi hän vavahti mielihyvästä todetessaan olevansa onnellinen.

Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hänen vuoteensa oli kannettu aukealle, ja hän avasi hyttysverkon nähdäkseen paremmin, Pieni mies tuli ripeästi hänen luokseen kävellen sametinhienolla ruoholla, joka vietti aukealta poispäin, ja Mainward vihelsi!

— Atty, hän ihmetteli. — Mutta tämäpä ihmeellistä.

Se oli todellakin Atty: sama ryppyinen Atty kuin muinoin, mutta ei enää niin nolo kuin mihin Mainward oli tottunut. Pieni mies oli pukeutunut valkeaan ajopukuunsa, hänen pienet kaulussaappaansa olivat mutaiset, ja hänen silkkitakillaan oli jälkiä kovasta ajosta. Hän kosketti kevyesti piiskallaan lakkiaan ja heitti toisella käsivarrellaan olleen kilparatsastussatulan maahan.

— Mitä, Atty, sanoi Mainward hymyillen, — mitä ihmettä sinä teet täällä?

— Ajajien huoneeseen on vain lyhyt matka, herra, sanoi pieni mies. — Minut on juuri punnittu. Minä arvelin, että hevonen tekisi sen, ja se teki.

Mainward nyökkäsi viisaasti. — Minä tiesin, että se tekee, hän sanoi. — Oliko sinun hyvä ratsastaa sillä?

— Sillä ei koskaan ole hyvä ratsastaa, irvisti jockey. — Mutta se juoksi kyllä sievästi. Päästyään johtoon se hieman epäröi, mutta kun minä näytin sille piiskaa, niin se juoksi kuin nuoli. Luulin kerran, että muuan toinen voittaisi meidät — jouduin sisään, mutta minä pyöräytin sen ympäri, eikä meillä ollut lainkaan vaikeuksia. Voitimme kymmenen pituuden verran.

— Voitit kymmenen pituuden verran, ihmetteli Mainward. — Hyvä, sinä olet tehnyt minulle hyvän työn, Atty. Tämä voitto pelastaa minut suurimmasta pulasta, mihin huoleton mies on koskaan joutunut — en unohda sinua, Atty.

— Olen siitä varma, herra, sanoi pieni jockey kiitollisena. — Mutta suokaa nyt anteeksi...

Mainward nyökkäsi ja katseli häntä, kun hän liikkui nopeasti puiden välitse.

Aukealla oli nyt paljon ihmisiä, ja Mainward silmäili murheellisena pukuaan. — Mikä aasi minä olin, kun tulin tänne tässä asussa, mutisi hän hämmennyksissään. — Pitihän minun tietää, että tapaan täällä kaikki nämä.

Yksi oli, jota hän ei halunnut nähdä, ja nähdessään arkasilmäisen ja isonenäisen Venn-vekkulin Mainward koetti välttää huomatuksi tulemista. Mutta Venn huomasi hänet ja tuli kompastellen puihin, suuri käsi ojennettuna ja silmät loistaen.

— Halloo, halloo! hymyili hän, — olen etsinyt sinua.

Mainward mutisi jonkin selittämättömän vastauksen.

— Lämmin paikka, hä? — Venn otti päästään loistavan silkkipytyn ja kuivasi otsaansa laajalla silkkinenäliinalla. — Mutta katsos, siitä rahasta...

— Älä huolehdi, kunnon mies, keskeytti Mainward. — Maksan sen nyt.

— Sitä en tarkoittanut, sanoi toinen. — Jokunen sata sinne tai tänne ei merkitse mitään. Mutta sinä halusit suurempaa summaa...

— Ja sinä sanoit minulle, että sinä näkisit minut...

— Tiedän, tiedän, sanoi Venn nopeasti, — mutta se oli ennen kuin kafferit alkoivat tanssia. Toveri, sinä saat sen!

Hän sanoi tämän eriskummallisella äänellä seisoen sääret hajallaan, hattu työnnettynä takaraivolle ja paksut kädet ojennettuina; ja Mainward nauroi hillittömästi.

— Kuusitoistatuhatta? kysyi hän.

— Tai kaksikymmentä, sanoi toinen merkitsevästi. Halusin näyttää sinulle. — Joku kutsui häntä, ja hän kiiruhti ylös vihreää rinnettä, pysähtyi ja kääntyi esittämään havainnollisesti ystävyytensä Mainwardiin ja halunsa palvella tätä.

Mainward nauroi matalaa, käheätä ilon naurua. Venn! Venn ja hänen kirotut kysymyksensä ja puheensa takuista. Hyvä! Hyvä!

Sitten hänen ilonsa keskeytyi, hän vavahti, hänen sydämensä löi kiivaammin ja kiivaammin, ja omituinen heikkous valtasi hänet.

Miten loistavan viileältä tuo nainen näytti.

Hän käveli aukealla, valkea, hento olento. Mainward kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän käveli ruoholla — valkea, vyötäisillä vihreä vyö ja ylt'yleensä kultakirjailuja. Mainward tarkasteli jokaista yksityiskohtaa kiihottuneena — hänen vyöstään riippuvia kultakoristeita, hänen kaulaansa peittävää pitsikaulusta...

Hän ei kiiruhtanut Mainwardin luo, se ei ollut hänen tapansa.

Mutta hänen silmistään loisti hellyys — nuo rakkaat silmät painuivat hänen aran katseensa edessä.

— Ethel! kuiskasi hän ja uskalsi ottaa hänen kätensä.

— Eikö sinua ihmetytä? kysyi Ethel.

— Ethel! Täällä!

— Minun — minun oli tultava.

Nainen ei katsonut häneen, mutta hän näki poskien hohtavan ja kuuli väräjävän äänen, ja hänet valtasi hurja toivo. — Minä käyttäydyin pahasti, rakas — niin pahasti.

Ethel laski päänsä.

— Rakas, rakas! mutisi Mainward ja haparoi häntä kohti kuin sokea.

Ethel puristautui hänen rintaansa vasten, ja hänen läheisyytensä sekoitti Mainwardin ajatukset.

— Minun oli tultava. — Ethelin kuuma poski oli hänen poskellaan. — Rakastan sinua niin.

— Minua — rakastat minua? Tarkoitatko sitä? Hän vapisi onnesta, ja hänen äänensä petti. — Rakas!

Ethel käänsi kasvonsa häneen päin, ja hänen huulensa olivat niin lähellä. Mainward kuuli hänen sydämensä lyövän yhtä kiihkeästi kuin omansakin, suuteli häntä huulia, silmiä ja rakkaita hiuksia...

— Jumalani, olen onnellinen! nyyhkytti hän, — niin — niin onnellinen...

* * * * *

Sanders hyppäsi maalle juuri auringon noustessa ja asteli miettivästi leirille. Abibu, joka kyykötti peitetyn vuoteen ääressä, ei noussut. Sanders tuli vuoteen ääreen, veti hyttysverkon syrjään ja kumartui makaavan miehen yli.

Sitten hän laski verkon paikalleen, sytytti piippunsa hitaasti ja silmäsi Abibuun.

— Milloin hän kuoli? kysyi hän,

— Aamun pimeässä, herra, sanoi mies.

Sanders nyökkäsi hitaasti. — Mikset hakenut minua?

Hetkeen ei kyyköttävä olento vastannut mitään, nousi sitten ja ojentautui.

— Herra, sanoi hän puhuen arabiaa, jolla kielellä voidaan ilmaista paljon kaunista, — tämä mies oli onnellinen; hän käveli Onnellisten ajatusten metsässä; miksi olisin kutsunut hänet maahan, jossa ei ole aurinkoa eikä onnea, vaan yö, kipu ja tuskia.

— Olet filosofi, sanoi Sanders ärtyisenä.

— Olen Profeetan seuraaja, sanoi Abibu, kanopoika, — ja kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta.

AKASAVALAISET

Joka ei ymmärrä, miten hyvästä voi nousta paha, ottakoon lapion ja menköön rehevälle nurmikolle, jota ei ihmiskäsi ole koskenut sitten aikojen alun. Siinä on pehmeätä, hienoa ruohoa, mutta ei nokkosia eikä voimakkaita, pahoja rikkaruohoja. Se on Jumalan käden jäljeltä. Kääntäkää sen pinta lapiolla parantaaksenne Hänen kättensä työtä, ja seuraavana kesänä — maan peitteenä on rikkaruohoa ja nokkosia, rönsyjä ja karkealehtisiä kasveja.

Lapio on herättänyt piilevän paheen siemenen, antanut voimaa sille tuhoavalle elämälle, joka on vuosia nukkunut näkymättömissä... Kahdessakymmenessä vuodessa, jos harjoitetaan järkiperäistä viljelystä, voidaan rikkaruohot hävittää ja saada ruohikko ennalleen, mutta siinä on paljon työtä.

Hyvässä aikomuksessa voidaan ruveta kääntämään alkukantaista turvetta; voidaan kuvitella, että siinä kasvaa ruusupensaita, missä ennen oli pelkkä nurmikko; tulos on melkein aina sama.

Kerron tämän vertauksena lähetyssaarnaajasta ja hänen työstään. Lähetyssaarnaaja oli kelpo mies, mutta vääränvärinen. Hänellä oli suuria ajatuksia velvollisuuksistaan veljiänsä kohtaan; hän oli innostunut pappispukunsa mukaiseen työhön, mutta, kuten Sanders aivan oikein sanoi, Intia ei ole Afrikka.

Kenneth McDolan tuli komissaari Sandersin luo mukanaan suosituskirje uudelta hallitukselta.

Sanders oli aterioimassa eräänä aamuna, kun hänen palvelijansa, joka oli samalla kersantti, Abibu, toi hänelle kortin. Se oli hieno kortti, pyöreäkulmainen ja kultareunainen, ja keskelle oli painettu vanhanaikaisilla kirjaimilla:

_Past. Kenneth McDolan_.

Alle oli piirretty lyijykynällä: »Lyhyellä käynnillä». — Sanders tuhahti kärsimättömästi, sillä »pastori» tarkoitti »lähetyssaarnaajaa», ja lähetyssaarnaaja voi tarkoittaa vaikka mitä. Hän katsoi uudestaan korttia ja rypisti. Vanhanmallinen kirjasinlaji ja pastorius ei sopinut pyöreihin kulmiin ja kullattuihin reunoihin.

— Missä hän on?

— Herra, sanoi Abibu, — hän on kuistilla. Potkinko hänet ulos? — Abibu sanoi tämän hyvin luonnollisesti ja suorasukaisesti, ja Sanders tuijotti häneen.

— Synnin lapsi! sanoi hän vakavasti, — sillä tavoinko sinä puhut Jumalan miehistä ja samalla valkeista miehistä.

— Tällä miehellä on Jumalan miehen puku, sanoi Abibu rauhallisesti, — mutta hän musta mies ja sen vuoksi merkityksetön.

Sanders veti hyttyskengät yöpukunsa ylle ja kirosi itsekseen.

— Valkeita lähetyssaarnaajia kyllä, sanoi hän äkäisenä, — mutta mustia lähetyssaarnaajia minä en kärsi.

Pastori Kenneth istui Sandersin nojatuolissa, jalka huolimattomasti heitettynä tuolin laidan yli, niin että silkkisukka tuli näkyviin. Hänen sormiensa päät olivat toisiaan vasten, ja hyväntahtoisen kärsivällisesti hän tarkasteli pientä vihreätä puutarhaa, joka oli komissaarin erityinen ilo.

Hän oli hyvin musta, hyvin musta, mutta hänen käytöksensä oli vaivaton ja maltillinen.

Hän nyökkäsi hymyillen Sandersille ja ojensi velton käden.

— Ah, herra komissaari, sanoi hän virheettömällä englannin kielellä, — olen kuullut teistä paljon.

— Ylös siitä tuolista! sanoi Sanders, josta pikkuasiat eivät olleet mainitsemisen arvoisia. — Ja nouskaa, kun tulen luoksenne! Mitä haluatte?

Pastori Kenneth nousi vikkelästi, hän käsitti tilanteen niin nopeasti, ettei sitä arvaa se, joka ei tiedä, kuinka syvä on sivistyneen raakalaisen sivistys.

— Olen lyhyellä käynnillä, hän sanoi nöyrällä äänellä. — Otan rannikon pikku kaupungit ja kylät pitäen jumalanpalveluksia ja pyydän lupaa saada puhua alaisillenne ihmisille.

Tämä ei ollut se puhe, jonka hän oli valmistanut. Hän oli tullut suoraan Englannista, jossa hän oli Bayswater-yhdistyksen päämiehiä ja jossa myös hänen jumaluusopilliset saavutuksensa olivat tehneet hänet huomatuksi ja melko kuuluisaksi laajemmissakin piireissä.

— Saatte puhua alaisilleni, sanoi Sanders, — mutta ette saa häiritä kanomiehiä ettekä hausoja, koska he ovat profeetanuskoisia.

Saaden tasapainonsa takaisin lähetyssaarnaaja hymyili.

— Viedä valoa pimeihin paikkoihin... aloitti hän.

— Lopettakaa, sanoi Sanders lyhyeen, — keskustelu on lopussa. — Hän pyörähti kantapäillään ja meni huoneeseensa.

Sitten hänen mielessään välähti jotakin.

— Hei! huusi hän, ja poistuva lähetyssaarnaaja palasi.

— Mistä olette poiminut nimen »Kenneth McDolan?»

Neekeri hymyili jälleen.

— Sukunimen antoi minulle Sierra Leonessa eräs hyväsydäminen valkea mies, joka otti minut hoiviinsa ja kasvatti minut kuin oman poikansa, vastasi hän.

Sanders näytti hampaansa.

— Olen kuullut sellaisista tapauksista, hän sanoi epämiellyttävästi.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle. Hän tuli katsomaan Sandersia kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä hän luuli komissaarin hieman häpeävän, mutta jos hän niin luuli, hän erehtyi, sillä Sanders oli parantumaton.

— Teillä on suosituskirje hallitukselta, niin etten voi teitä estää, sanoi hän.

— Täällä on minulle työtä, sanoi lähetyssaarnaaja, — auttavaa ja pelastavaa työtä. Intiassa suunnilleen neljäsataatuhatta...

— Tämä ei ole Intia, sanoi Sanders lyhyesti; ja niine hyvineen neekerisaarnaaja marssi tiehensä.

Ne, jotka tuntevat akasavalaiset, tuntevat heidät pääasiallisesti laiskuudestaan — tai verikostostaan tai heitä kohtaavien sukuhäväistysten sovittamisesta tai toisten vuohien varastamisesta, joissa kaikissa he osoittavat tarmoa ja selittämätöntä reippautta. »Hän on akasavalainen — hän osoittaa jalallaan» on sananpartena Yläjoella, ja tämä sananparsi juontaa alkunsa hämärästä muinaisuudesta, jolloin (niinkuin tarina kertoo) muuan vieras tapasi tämän heimon miehen makaamasta metsässä.

— Ystävä, sanoi vieras, — olen eksyksissä. Näytä tie joelle. — Ja akasavalainen soturi kohotti toisen jalkansa maasta ja osoitti varpaallaan polkua.

Vaikka tästä jutusta puuttuukin hieman huumoria, sitä pidetään hilpeyttä herättävien juttujen parhaana aina Bamasta Lado-maahan asti.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kun pastori Kenneth McDolan oli lähtenyt asemapaikalleen, Sandersin päämajaan tuli surullinen lähetystö saapuen kahdella kanootilla sydänyöllä ja odottaen häntä, kun hän tuli kylvystään talonsa leveälle kuistille aamulla — juroja ja synkkiä miehiä, jotka kyyköttivät puisella verannalla ja silmäilivät häntä mitä surkeimmin ilmein.

— Herra, olemme akasavalaisia, sanoi puhemies, ja olemme tulleet pitkän matkan.

— Tiedän sen, sanoi Sanders kuivasti, — ellei Akasava ole muuttanut paikkaa viime yönä. Mitä haette?

— Herra, kärsimme nälkää, sanoi puhuja, — viljamme on mennyt, eikä joessa ole kalaa; sen tähden tulimme luoksesi, sillä sinä olet isämme.

Tämä oli mitä harvinaisin pyyntö, sillä Keski-Afrikan neekeri ei juuri näe nälkää, eikä sitä paitsi Yläjoelta ollut kuulunut tietoja katovuodesta.

— Kaikki tämä tuntuu valheelta, sanoi Sanders miettivästi, — sillä miten voi kato tulla Akasavan maahan, kun Isisissä on sato enemmän kuin riittävä? Sitä paitsi kalat eivät jätä kutupaikkojaan, ja jos jättävätkin, niin niitä voidaan seurata.

Puhemies liikahti hieman.

— Herra, meillä on ollut paljon sairautta, hän sanoi, — ja kun me hoidimme toinen toistamme, niin kylvöaika oli ohi; ja mitä kalaan tulee, niin meidän nuoret miehemme surivat liian paljon kuolleita lähteäkseen niin pitkille matkoille.

Sanders tuijotti hämmästyneenä.

— Sen tähden päällikkömme lähetti meidät pyytämään sinua pelastamaan meidät, sillä me kärsimme nälkää.

Mies puhui jossakin määrin luottavaisena, ja tämä oli kaikkein ihmeellisintä. Sanders oli hämmästynyt ja täydellisesti ymmällä. Sillä hänen päivittäisen elämänsä säännöttömyydelläkin oli säännöllisyytensä. Mutta tämä oli aivan uusi ja outo tilanne. Sellaiset asiat tietävät vaikeuksia, ja hän päätti ottaa asiasta perin juurin selvän.

— Minulla ei ole teille mitään annettavaa, sanoi hän, — paitsi tätä neuvoa: menkää nopeasti takaisin sinne mistä tulittekin, ja viekää minun sanani päällikölle. Tulen itse jälkeenpäin toimittamaan tutkimuksen.

Miehet eivät olleet tyytyväisiä, vaan eräs vanhempi, iän painama mies, jonka pää oli tuhkanharmaa, puhui.

— On sanottu, herra, mutisi hän hampaattomasta suustaan, — että muissa maissa, kun kansa näkee nälkää, tulee monta valkeaa miestä, ja he tuovat viljaa ja hyvää syötävää.

— Hä?

Sandersin silmät kapenivat.

— Odottakaa, sanoi hän ja meni avoimesta ovesta nopeasti huoneeseensa.

Palatessaan hänellä oli suuri sarvikuononnahkainen ruoska, ja lähetystö, joka sen nähdessään menetti juhlallisuutensa, pakeni nopeasti.

Sanders näki kahden kanootin melovan ylös virtaa, ja hänen hymynsä oli epäilemättä hyväntuulen hymyä. Samana yönä »Zaire» lähti akasavalaisten maahan vieden kirjeen pastori Kenneth McDolanille. Kirje oli lyhyt, mutta sävyltään helposti ymmärrettävä.

»Hyvä herra» — kuului se — »te seuraatte tämän tuojaa päämajaan tavaroinenne. Teidän kieltäytyessänne noudattamasta pyyntöäni olen käskenyt kersanttini vangita Teidät. Kunnioittavasti

_H. Sanders_, komissaari.»

— Ja syy, minkä tähden lähetän teidät pois tästä maasta, sanoi Sanders, — on se, että olette ajanut alaisteni päähän typeriä ajatuksia.

— Vakuutan...

— En kaipaa vakuutuksianne, sanoi Sanders.

— Ette ole Keski-Afrikassa Intian Hyväntekeväisyysyhdistyksen palveluksessa.

— Kansa näki nälkää...

Sanders hymyili.

— Olen lähettänyt heille sanan, että tulen Akasavaan, hän sanoi irvistäen, — ja että otan ensimmäisen kärsivän näköisen miehen, jonka näen, ja pieksän hänet verille.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja lähti, pitkin jokivartta hajautuneiden valkeiden lähetyssaarnaajien — sanottakoon se — helpotukseksi, sillä niin oudolta kuin tuntuukin, mustaan takkiin ja silkkisukkiin pukeutunutta neekerisaarnaajaa kohdellaan epäluuloisesti.

Lupauksensa mukaan Sanders teki matkan, mutta hän ei tavannut ketään rangaistavaa, sillä hän tuli kerta kaikkiaan hyvinravittuun yhteiskuntaan, joka oli viettänyt kokonaisen viikon kaivaessaan ruokatavaroita piilopaikoistaan, joihin ne oli liian innokkaan maineenhakijan esityksestä kätketty.

— Tähän, sanoi Sanders veitikkamaisesti, — loppui ensimmäinen läksy.

Mutta hän ei ollut läheskään onnellinen. On huomattava, että kun kajotaan alkuasukaselämän hitaaseen kulkuun, tapahtuu kaikenlaisia asioita. Ei voida suoraan sanoa, että ne tapahtumat, jotka sattuivat pastori Kenneth McDolanin vetäydyttyä julkisesta elämästä, olivat suoranaisia seurauksia hänen pyrinnöistään saavuttaa mainetta Akasavassa. Mutta hän oli kylvänyt siemenen, josta kasvoi käsitys, että joku oli vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan — hän oli pystyttänyt köyhyyden kauniin kuvan, uuden ja ihmeellisen jumalan. Lyhyen oleskelunsa aikana hän oli istuttanut pakanain mieliin hämärän, epämääräisen ja haparoivan käsitteen inhimillisestä veljeydestä.

Sanders havaitsi tämän, kun hän palatessaan tarkastusmatkaltaan tapasi joella ajelehtivan kanootin, jossa mahallaan makaava mies vetelästi ohjaili alustaan laiskoin melanvedoin.

Sanders, joka oli komentosillalla, veti nyöristä, josta höyrypilli saatiin soimaan, sillä kanootti oli hänen väylällään. Varoituksesta huolimatta mies ei yrittänytkään poistua väylältä, ja kun molemmat olivat menossa myötävirtaa, pääsi höyrylaiva vain pyörähtämällä ja särkkää hipaisemalla ajamasta pientä alusta upoksiin.