Part 6

Sanottakoon, että Jitingin hallitsijalla oli virheissäänkin oikeamielisyyttä, sillä tyytyen alueittensa laajuuteen suuri kuningas teki julmuutensa, epäoikeutetut tekonsa ja kävi pikku sotansa oman valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Hän haki siitä huvitusta.

Eräänä päivänä, kun maailma oli viileä ja ilma oli täynnä Afrikan kevään hienoa tuoksua, Sanders oli matkalla pienten maakuntien halki. Ne ovat niitä maita, jotka ovat kaukana suurilta joilta. Maita, jotka ovat kansainvälisten rajojen halkomia tai ulottuvat jonnekin erämaihin ja joihin kartoittaja on merkinnyt: »Englannin suojeluksen alla».

Se oli aina hupaisa matka — Sanders teki sen kerran vuodessa — sillä tie kulki outoja jokia myöten harvinaisten maisemien halki ohi kylien, joissa ei koskaan ollut nähty muita valkoisia miehiä kuin Sanders. Kuukauden matkattuaan komissaari tuli Ikeliin, joka on suuren kuninkaan valtion vieressä, ja vanhimmat ja päälliköt ottivat hänet kohteliaasti vastaan.

— Herra, olet tullut hyvään aikaan, sanoi päällikkö, — tänä iltana Daihili tanssii.

— Ja kuka on Daihili? kysyi Sanders.

He kertoivat hänelle; myöhemmin he toivat hänet komissaarin nähtäväksi, itsetietoisen tytön, hävyttömän nenäkkään, hän ajatteli, alkuasukkaaksi.

Hento tyttö, tavallisia naisia hieman pitempi, muodoltaan säännöllinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet eurooppalaiseltakaan kannalta epämiellyttävät, ja hän oli käytökseltään hieno, jokaiselta liikkeeltään sopusuhtainen. Sikariaan imeskelevä Sanders heitti häneen yhden silmäyksen.

— Tyttö, sinun kerrotaan tanssivan, sanoi hän.

— Niin, sanoi tyttö, — olen maailman suurin tanssija.

— Sitä en luule, sanoi varovainen komissaari, — mutta epäilemättä sinun tanssisi on hyvin ihmeellistä.

— Herra, sanoi tyttö ylpeähkösti, — kun minä tanssin, miehet tulevat hulluiksi ja menettävät järkensä. Tänä iltana, kun kuu on korkealla, näytän sinulle kolmen rakastajan tanssin.

— Tänä iltana, sanoi Sanders lyhyesti, — minä olen vuoteessa ja luullakseni — nukun.

Tyttö rypisti otsaansa hieman, otti hieman nenäänsä, sillä hän oli viidentoista ikäinen nainen eikä millään muotoa toisenlainen kuin maailman muut naiset. Tätä Sanders ei tietänyt, ja vaikka olisi tietänytkin, tokkopa se olisi häntä paljoa auttanut.

Maatessaan sinä iltana vuoteessaan hän kuuli _tomtomin_ äänen ja käsien tahdikkaan taputuksen ja nukahti ajatellen, mikä olisi sellaisen tytön loppu, joka tanssi niin, että miehet tulevat hulluiksi.

Hän oli päällikön tytär, ja lähtiessään Sanders sanoi muutaman sanan hänestä.

— Tämä sinun tyttäresi on viidentoista vanha, ja olisi parempi, että hän olisi naimisissa.

— Herra, hänellä on monta rakastajaa, mutta kukaan ei ole tarpeeksi rikas voidakseen ostaa hänet, sanoi ylpeä isä, — sillä hän on suuri tanssija. Kaukaiset päämiehet ja päälliköt tulevat katsomaan häntä. — Hän alensi ääntään ja katsoi ympärilleen. — Sanotaan, kuiskasi hän, että Suuri on puhunut hänestä. Ehkä hän lähettää noutamaan tyttöä ja lahjoittaa sitä ja tätä. Siinä tapauksessa, lisäsi päällikkö toiveikkaasti, — minä tingin ja kaupitsen, pidän häntä jännityksessä, ja joka päivä hinta nousee...

— Jos Suuri tarvitsee häntä, niin anna hänen mennä, sanoi Sanders, — sillä rahalahjan sijasta hän voi lähettää armeijan. En tahdo sotia enkä naisjupakkaa, joka on pahempi kuin sota, maassani — huomaa se päällikkö.

— Herra, sinun sanasi on minun tahtoni, sanoi päällikkö alistuvasti.

Sanders palasi oman väkensä luo hiljoilleen. Hän viipyi yli viikon Isisissä selvittelemässä erästä poppajuttua; Belembissä (Isisin maassa) hän pysähtyi kolmeksi päiväksi selvittämään erästä puujumalan tekemää murhaa. Hän jakoi oikeutta ja Abibu, poliisikersantti, valikoi ja käytteli kankeimpia ruokojaan tuomitun pieksämiseen, kun Ikelin päällikkö tuli paeten jokea myötävirtaa kolmella kanootilla, ja Sanders, joka paikaltaan näki loputtoman joen, arvasi, että oli sattunut selkkaus, ja tiesi, millainen selkkaus se oli.

Oikeutta, vaati päällikkö, kasvot vihasta ja pelosta väristen, — oikeutta Suurta vastaan, tyttöjen varasta, kaupunkien hävittäjää — tulkoon kuolema hänelle, _Iwa!_

Vielä samana päivänä, jona Sanders oli lähtenyt, oli suuren kuninkaan sanantuoja tullut mukanaan sata sotilasta, vaatimaan tanssivaa tyttöä. Suunnitelmansa mukaan päällikkö oli alkanut tinkiä ehtoja. Tarjotut lahjat olivat aivan liian pienet. Tyttö oli sadantuhannen putken — ei, tuhannen suolasäkin arvoinen.

— Olit hullu, sanoi Sanders kylmästi. — Ei mikään nainen ole tuhannen suolasäkin arvoinen.

— No, voi niin olla, myönsi vihastunut isä, — mutta olisihan ollut hullua sanoa ensin liian pieni hinta.

Tinkimistä oli jatkunut koko yön ja seuraavan päivän, ja lopuksi suuren kuninkaan lähetystö oli käynyt kärsimättömäksi.

— Lähettäkää hakemaan naista, sanoi lähetti, ja kutsuttuna saapui Daihili, kylläkin kainona, mutta luoden tunteettomaan lähettiin rohkaisevia silmäyksiä ja pannen liikkeelle koko hurmausvoimansa.

— Nainen, sanoi lähetti, — Suuri kuningas haluaa sinua, tahdotko tulla?

— Herra, sanoi tyttö, — en halua mitään mieluummin.

Minkä jälkeen neuvottelussa läsnä olleet aseistetut sotilaat saarsivat tytön.

— Ja niin, sanoi Sanders, — sinä et saanut mitään.

— Herra, niinkuin sanot, huokasi isä.

— On selvää, sanoi Sanders, — että on tehty vääryyttä, sillä ei kukaan mies saa naista maksamatta siitä. Ajattelen, lisäsi hän harrastaen eräänlaatuista huumoria, joka joskus sai hänet valtaansa, — että miehen tulee maksaa kahdesti, kerran naisen isälle ja sitten koko ikänsä vaimolleen — mutta olkoon sen laita miten tahansa.

Kuusi viikkoa myöhemmin, miettimisen jälkeen, Sanders lähetti sananviejän Suuren kuninkaan luo vaatimaan naisen hintaa.

Mitä sanantuojalle tapahtui, jätän mieluummin kertomatta. Mies tapettiin, on ainakin sanottava. Juuri ennen kuolemaansa, kun kuoleman tuntu jo oli hänen kasvoillaan ja hänen kurja ruumiinsa oli laskeutumassa ikuiseen lepoon, hänet vietiin erääseen paikkaan kuninkaan majan eteen, ja Daihili tanssi henkien tanssin. Tämä tiedetään.

Sanders ei tehnyt mitään; eikä Britannian hallitus tehnyt mitään, mutta kiireellisiä nootteja vaihdettiin lähettiläiden ja ministerien kesken Pariisissa, ja siihen loppui koko juttu.

Kaksi Ikelin vakoojaa meni suuren kuninkaan maahan. Toinen tuli takaisin kertoen, että tanssiva tyttö oli kuninkaan mielivaimo ja että hänen oikkunsa hallitsivat kansojen kohtaloita. Hän ilmoitti myös, että tämän solakan tanssivan tytön vuoksi monet miehet, neuvonantajat ja sodanpäämiehet olivat kuolleet kuoleman.

Toinen vakooja ei palannut.

Nähtävästi hänen kiinnisaamisensa aiheutti sen, että tyttö lähetti sotajoukon Ikeliin, sillä hän ehkä luuli oman kansansa vakoilevan häntä.

Eräänä päivänä suuren kuninkaan soturit saartoivat Ikelin kylän, eikä yksikään mies, nainen eikä lapsi välttänyt kohtaloaan.

Tihutyöstä ei Sanders kuullut pitkiin aikoihin mitään. Syy oli yksinkertainen: ei ollut ketään, joka olisi tuonut tiedon, sillä Ikeli on syrjäinen. Eräänä päivänä kuitenkin, kun isisiläinen metsästysjoukko oli norsuja hakemassa, se tuli paikalle, jossa oli palaneen haju ja paljon luurankoja — ja siten Sanders sai tietää...

— Emme voi, kirjoitti monsieur Léon Marchassa, siirtomaaministeri, — ottaa vastuullemme Jitingin kuninkaan tekoja, ja hallitukseni suhtautuu mitä suurimmalla myötätunnolla jokaiseen yritykseen, jonka Hänen Majesteettinsa hallitus tekee maan rauhoittamiseksi.

Mutta Britannian hallitus ei tehnyt mitään, sillä sota on kallista lystiä, ja Sanders päivitteli ja kiroili isäntiään sydämensä pohjasta.

Hän meni henkensä uhalla Jitingin rajalle mukanaan kaksikymmentä poliisimiestä ja lähetti sananviejän — jitingiläisen sananviejän — kuninkaan luo. Häikäilemättömyydellä, joka ei ollut hänen pienimpiä avujaan, hän vaati kuningasta neuvotteluun.

Tämä seikkailu näytti alun pitäen menestyksettömältä, sillä juuri kun »Zaire» höyrysi rajan yli, Sanders odottamatta tuli erään rosvojoukkueen jäljille. Joukkueen merkeistä ei voitu erehtyä.

— Mieleni tekee palata takaisin ja rangaista tuota kirottua Bosamboa, Ochorin päällikköä, sanoi hän kersantti Abibulle, — sillä vannottuaan lukuisten jumalien ja paholaisten kautta pitävänsä rauhan, kas — hän käy ryöstämässä vieraissa valtakunnissa.

— Hän ei pääse mihinkään, sanoi Abibu. — Sitä paitsi hän on lähellä, sillä hänen tulensa ovat vielä lämpimät.

Niin Sanders jatkoi matkaansa ja lähetti viestinsä kuninkaalle.

Hän piti höyryä pikku laivassaan — hän oli valinnut ainoan paikan, jossa joki koski Jitingin rajaa — ja odotti valmiina tekemään häpeällisen, vaikka laillisen leikkauksen.

Hänen ällistyksekseen hänen vakoojansa toivat sanan, että kuningas oli tulossa. Hän arveli tämän olevan tanssivan tytön ansiota, sillä tällä, niinkuin naisilla ainakin, oli hyvä muisti, ja hänellä oli jonkin verran selvittämättömiä asioita komissaari Sandersin kanssa.

Suuri kuningas saapui, ja jokea ympäröivien ketojen poikki Sanders katseli kulkuetta sekavin tuntein. Kuningas pysähtyi sadan metrin päähän joesta, ja hänen suuri punainen sateenvarjonsa oli keskellä sotilasriviä, joka ulottui kolmesataa metriä kummallekin kädelle.

Sitten yksi ryhmä erkani joukosta ja tuli joen rannalla olevan puun luo, johon oli kiinnitetty Englannin lippu.

— Täällä, sanoi Sanders, — minä kerran kuljen kuolleena.

— Suuri kuningas odottaa sinua, valkea mies, ja tarjoaa sinulle varjonsa suojaa, sanoi kuninkaan lähetti, ja Sanders nyökkäsi. Hän käveli hitaasti joukkoa kohti ja tuli vanhan miehen eteen, joka istui taljakasalla kuin apina päivänpaisteessa.

— Herra kuningas, elä ikuisesti, sanoi Sanders kohottaessaan kätensä tervehdykseen ja huomasi samalla tytön tarkastelevan häntä kulmat rypyssä.

— Mikä on halusi, valkea mies? kysyi vanha kuningas. — Mitä suuria lahjoja sinä tuot, kun kutsut minua kulkemaan monen päivän matkan.

— Herra, en tuo lahjoja, sanoi Sanders kopeasti, vaan viestin kuninkaalta, joka on sinua suurempi, jonka sotilaat ovat lukuisammat rannan hiekkaa ja jonka maat ulottuvat etelästä pohjoiseen, lännestä itään.

— Ei ole sellaista kuningasta, kärisi vanha mies. Sinä valehtelet, valkea mies, ja minä leikkaan sinun kielesi viipaleiksi.

— Anna hänen sanoa viestinsä, sanoi tyttö.

— Tämä on viestini, sanoi Sanders. Hän seisoi vapaana, käsi valkean virkapukunsa taskussa, ja kuningas oli lähempänä kuolemaa kuin aavistikaan. — Minun herrani sanoo: Koska tämä jitingin suuri kuningas on syönyt Ikelin kansan, koska hän on mennyt rajain yli ja tehnyt vahinkoa minun kansalleni, minun mieleni on paha. Kuitenkin, jos suuri kuningas tahtoo maksaa sakkoa karjaa tuhat päätä ja sallia alueelleen vapaan pääsyn sotilailleni ja komissaareilleni, tahdon elää rauhassa hänen kanssaan.

Vanha mies nauroi kaakottaen.

— _O, ko!_ hän nikotteli. — Suuri kuningas!

Tyttö astui esiin.

— Sandi, sanoi hän, — kerran sinä tuotit minulle häpeän, sillä kun minä tanssin sinulle, sinä nukuit.

— Sinulle, Daihili, sanoi Sanders yksikantaan, — minä en puhu mitään; en keskustele naisten kanssa, sillä se ei ole tapa. Vielä vähemmän minä puhun tanssivien tyttöjen kanssa. Minulla on asiaa kuningas Limbilille.

Kuningas puhui nopeasti kätensä takaa eräälle hänen puoleensa kumartuneelle miehelle, ja Sanders, jonka käsi yhä oli taskussa, päästi coltpistoolinsa varmistimen.

Tytön puhuessa Sanders katseli koko ajan syrjäsilmin kuninkaan kanssa puhuvaa miestä. Hän näki miehen katoavan sotilaiden joukkoon ja valmistautui pahimpaan.

— Koska minä en saa tanssia sinulle, puhui tyttö, minun herrani kuningas tahtoo, että sinä tanssit minulle.

— Se on hupaista, sanoi Sanders; sitten hän näki sotilasrivin kummankin pään vyöryvän eteenpäin ja veti esiin pistoolinsa.

— Pam! Pam!

Kuninkaaseen tähdätty laukaus meni hänen ohitseen ja mursi takana olevalta sotilaalta jalan.

Juttu oli alusta pitäen ollut toivoton. Sanders totesi sen jotenkin filosofisesti, kun hän makasi pitkänään paljaalla maalla, sidottuna kuin varis ja tuntien olonsa epämukavaksi. Kohta ensimmäisen laukauksen pamahdettua Abibu oli saamiensa ohjeitten mukaan kääntänyt laivan keulan myötävirtaan; tämä oli ainoa vähäinen lohdutus, joka hänellä oli tässä tilanteessa.

Koko pitkän päivän hän makasi aseistetun sotajoukon keskellä paahtavan auringon alla odottaen kuolemaa, joka tulisi yhdessä tai toisessa julmassa muodossa.

Hän ei tuntenut pettymystä, sillä tämä oli seikkailun ajateltavin loppu. Iltapuolella he antoivat hänelle vettä, joka oli mitä tervetulleinta. Vartijain leikinlaskusta hän sai selville, että ilta oli valittu hänen kuolemansa ajaksi, mutta tapaa hän ei voinut arvata.

Makuulta hän saattoi päätään kääntämällä nähdä kuninkaan teltan, ja koko iltapäivän miehet olivat touhussa kooten laakakiviä teltan eteen. Ne olivat kaikki samanmuotoisia, ja niitä näyttiin hakattavan ja muodosteltavan johonkin tarkoitukseen. Hän kysyi vartijalta.

— Ne ovat tanssikivet, valkea mies, sanoi sotilas, ne ovat kaupungin läheiseltä vuorelta.

Pimeän tullen sytytettiin suuri tuli; sitä katsellessaan hän kuuli »Zairen» paosta ja oli mielissään.

Hän torkkui, kun hänet nostettiin seisomaan, hänen siteensä irrotettiin ja hänet vietiin kuninkaan eteen. Sitten hän näki, miten häntä aiottiin kiduttaa.

Laakakivet otettiin tulesta puuseipäillä ja asetettiin kömpelön lavan muotoon teltan eteen.

— Valkea mies, sanoi kuningas, kun raa'at kädet kiskoivat kengät komissaarin jalasta, — nainen Daihili haluaa nähdä sinun tanssivan.

— Ole varma siitä, kuningas, sanoi Sanders hampaittensa välistä, — että jonakin päivänä sinä saat tanssia helvetissä vähemmän miellyttävässä seurassa tanssittuasi sitä ennen nuoran päässä.

— Jos sinä elät tanssin läpi, sanoi kuningas, — niin sinä tulet surulliseksi.

Lavaa ympäröivät sotilaat, joiden keihäät olivat ojennetut keskustaan päin, ja teltan edessä olevat olivat kyykistyneet, jotteivät estäisi Suuren näköalaa.

— Tanssi! sanoi kuningas, ja Sanders työnnettiin eteenpäin. Ensimmäinen kivi, jolle hän astui, oli vain hieman lämmin, ja hän seisoi sillä, kunnes hänet keihäällä työnnettiin eteenpäin. Seuraava oli tulisen kuuma, ja hän hypähti karjaisten; hän putosi toiselle, joka oli vielä kuumempi, ja hyppäsi jälleen...

— Heittäkää vettä hänen päällensä, sanoi huvittunut kuningas, kun he vetivät kiviltä raukean miehen, jonka vaatteet savusivat hänen maatessaan muodottomassa asennossa.

— Tanssi jälleen, sanoi kuningas uudestaan — kuu metsässä välähti keltainen tulisuihku.

»Ha-ha-ha-ha-a-aa!»

Abibun konekivääri toimi viidenkymmenen metrin päässä, ja hänen mukanaan oli viisisataa Ochorin miestä tuon päällikköjen päällikön, Bosambon, johtamina.

Hetken Jitingi vastusteli, mutta sitten, kun ochorilaiset hyökkäsivät päästäen karjunnan, josta kolmasosa oli pelon aiheuttama, kuninkaan soturit hajaantuivat ja pakenivat.

Sanders kannettiin höyrylaivalle nopeasti, sillä jitingiläiset kokoontuivat, ja he olivat erinomaisia yötaistelijoita. Sanders istui laivan kannella ja hoiteli palaneita jalkojaan kiroillen ahkerasti, kuuli ochorilaisten tölmäävän kanootteihinsa ja hausain äänekkäästi haalaavan konekivääriä laivaan, ja sitten hän jälleen pyörtyi.

— Herra, sanoi Bosambo seuraavana aamuna, monta kuukautta sitten sinä syytit ochorilaisia sanoen, että he eivät osaa tapella. Se oli totta, mutta noina kaukaisina aikoina ei ollut Bosambo päällikkönä. Nyt kun minä olen opettanut heitä ja pannut tulta heidän vatsaansa, he ovat voittaneet Suuren kuninkaan sotilaat.

Hän oli mahtava, sillä hänen hartioillaan oli kultalangoista kudottu ja sinisellä kirjailtu mantteli, joka edellisenä iltana ei vielä ollut hänen.

— Bosambo, sanoi Sanders, — vaikka minulla on sinun kanssasi paljon selviteltäviä asioita siksi, että olet rikkonut lakia lähtemällä sotajalalle, olen kiitollinen, että toisen omaisuuden himoaminen toi sinut näille maille. Mistä sait tuon viitan? tiukkasi hän.

— Varastin sen, sanoi Bosambo peittelemättä, — Suuren kuninkaan teltasta; otin myös mukaani yhden niistä kivistä, joilla minun herrani ei tahtonut seisoa. Toin sen ajatellen, että se olisi todistuskappale.

Sanders nyökkäsi ja pureskeli irvistellen sikariaan. »Jolla minun herrani ei tahtonut seisoa», oli sattuvasti sanottu.

— Näytä se minulle, sanoi hän, ja Bosambo kantoi itse sen hänen eteensä.

Se oli kestänyt kuumuuden kylläkin hyvin, mutta luja käsittely oli murtanut yhden kulman; ja Sanders katsoi tätä murtunutta kulmaa vakavasti ja pitkään.

— Tässä, sanoi hän, — on sellainen todistuskappale, jota yksikään oikea brittiläinen hallitus ei voi sivuuttaa — minä näen Limbilin lopun.

* * * * *

Sadeaika ja kevät olivat tulleet, ennen kuin Sanders jälleen seisoi suuren kuninkaan edessä. Kaikkialla hänen ympärillään oli hävitystä ja kuolemaa. Kenttä oli täynnä kuolleitten ruumiita, ja suuri kaupunki oli savuavina raunioina. Vasemmalla oli leirissä kolme hausarykmenttiä, oikealla kaksi afrikkalaista kivääripataljoonaa, ja heidän leikinlaskunsa kuului läpi ilman.

— Olen vanha mies, mutisi kuningas, mutta tyttö, joka seisoi hänen sivullaan, ei puhunut mitään. Hänen silmänsä eivät vain siirtyneet Sandersin tiilenpunaisilta kasvoilta pois.

— Vanha sinä olet, sanoi tämä, — mutta et kuitenkaan liian vanha kuolemaan.

— Olen suuri kuningas, sanoi toinen, — eikä ole kohtuullista, että suuri kuningas hirtetään.

— Mutta jos sinä jäät elämään, sanoi Sanders, — niin toiset suuret kuninkaat sanovat: Saamme tehdä näitä julmuuksia, ja suuruutemme tähden me saamme elää.

— Entä miten minun käy? sanoi tyttö hiljaa.

— Sinun! sanoi Sanders ja katsoi häneen. — _Ho, hi_, sanoi hän, kuin olisi vasta huomannut hänet. — Sinä olet tanssiva tyttö? Sinulle emme tee mitään, Daihili, koska sinä et ole mitään.

Hän näki tytön värähtävän kuin ruoskaniskusta.

Työn päätyttyä hausaeversti ja Sanders keskustelivat.

— Minä en voi ymmärtää, sanoi eversti, — miksi meidät niin äkkiä määrättiin tänne. Se on vuosia ollut tarpeen — mutta miksi tämä nopea toiminta?

Sanders irvisti salaperäisesti.

— Ihmeellistä kansaa, ne englantilaiset, sanoi hän myhäillen. — Vanhus Limbili varastaa Britannian alamaisia, ja minä ilmoitan siitä. 'Hyvin paha', sanoo Englanti. Hän hävittää kokonaisen kansan. 'Valitettavaa', sanoo Englanti. Hän panee minut tanssimaan oikeilla Haadeksen kivillä. 'Pitäkää sitä pilana', sanoo Englanti, mutta kun minä sanon, että nämä kivet sisältävät puhdasta kultaa ja että olemme tavanneet Keski-Afrikan rikkaimman alueen, niin täällä on armeija puolessa vuodessa!

Itse puolestani luulen, että Sanders ei ollut aivan oikeassa näin sanoessaan. Joka tapauksessa sodat maksavat rahaa, ja kostosodat ovat tunnetusti hyödyttömiä.

KAUNIIDEN UNIEN METSÄ

Sanders oli pysähtynyt ottamaan puita ollessaan matkalla kokoamaan veroja ja jakamaan oikeutta sen kansan keskuudessa, joka asuu Isisin alajuoksun varrella.

Hänen laivansa oli kiinnitetty joen rantaan. Tässä oli pieni lahti, ja joen nopeat pyörteet olivat tässä muuttuneet tasaiseksi virraksi; siitä huolimatta hän tarkasti köysien rannalla olevat kiinnikkeet, ennen kuin astui »Zairen» kannelle johtavalle kapealle lankulle. Kannelle oli pinottu puita valmiiksi huomenna alkavaa matkaa varten. Joka, koneenkäyttäjä, oli asettanut uuden vesimittarin, niinkuin hän oli käskenyt, ja koneet olivat puhdistetut. Sanders nyökkäsi hyväksyvästi. Hän astui parin tai kolmen nukkuvan yli ja tuli rannalle. — Taitaapa olla aika mennä sisään, mutisi hän ja katsoi kelloa. Se oli yhdeksän. Hän seisoi hetken jyrkän rinteen harjalla ja katsoi joen yli. Yö oli synkkä, mutta hän näki toisella rannalla olevan metsän piirteet. Hän näki tähdikkään taivaan ja tähtien kalpean heijastuksen vedessä. Sitten hän meni telttaansa ja pukeutui hiljalleen yöpukuunsa. Hän nieli kaksi pilleriä, joi lasin vettä ja pisti päänsä ulos teltan ovesta. — Ho, Sokani, hän sanoi puhuen murretta, — anna _lokalin_ soida!

Hän kävi nukkumaan.

Hän kuuli liikkuvien miesten äänet, naurunpurskahdukset, kun hänen leikinlaskuaan kerrottiin, sillä kambulilaiset ovat pilantekoa ymmärtävää väkeä, ja sitten keppien terävän rätinän alkuasukasrummun — onton puunrungon — kylkeen. Se löi tulisesti — kiihkeästi, elottomasti, silloin tällöin matalammin, kun rumpali, käyttäen koko taitonsa, lähetti unenviestiä leiriin.

Muutamassa kiihkeässä paikassa lokali vaikeni, ja Sanders kääntyi huoaten tyytyväisenä ja sulki silmänsä äkkiä hän nousi istualleen. Hän oli torkkunut, mutta nyt hän oli aivan valveilla.

Hän kuunteli, sitten hän nousi vuoteesta, ja veti jalkaan hyttyssaappaansa. Hän astui yön pimeyteen ja tapasi N'keman, koneenkäyttäjän, odottamasta.

— Kuulitko, herra? kysyi alkuasukas.

— Kuulin, sanoi Sanders hämmästynyt ilme kasvoillaan, — mutta emmehän ole minkään kylän lähettyvillä.

Hän kuunteli.

Yöstä kuului sata kuisketta, mutta niiden yli kuului selvästi vastaavan rummun heikko pärinä. Valkea mies rypisti otsaansa kärsimättömästi. — Ei yhtään kylää lähempänä kuin Bongindanga, sanoi hän, — ei edes kalakyliä, metsät ovat autiot.

Alkuasukas kohotti sormeaan varoittavasti ja kumarsi päätään, kuulostellen. Hän luki rummun lähettämää viestiä. Sanders odotti; hän tiesi tämän alkuasukkaiden sähkölennättimen kantavan viestiä poluttomilla mailla.

— Täällä on yksi valkea mies, luki alkuasukas, hän on sairas.

— Valkea mies!

Pimeässä Sandersin kulmat kohosivat ihmettelevästi.

— Hän on hullu, luki N'kema, — hän istuu Onnellisten ajatusten metsässä eikä tahdo liikkua.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi. — Ei yksikään valkea mies istu Onnellisten ajatusten metsässä, sanoi hän puoliksi itsekseen, — ellei hän ole hullu.

Mutta kaukainen rumpu kertasi yksitoikkoisesti uutistaan. Täällä on todellakin, Afrikan ihanimmassa osassa, leiriytyneenä keskelle Vihreää kuoleman tietä, valkea mies — Onnellisten ajatusten metsässä — sairas valkea mies.

Niin rumpu jatkoi ja jatkoi, kunnes Sanders kutsui oman lokali-miehensä ja lähetti vastauksen joen poikki; sitten hän alkoi kiireesti pukeutua.

Metsässä makasi hyvin sairas mies. Hän oli itse valinnut leiripaikkansa. Se oli aukealla, lähellä särkkää, joka pistäytyi korkean norsunheinän välistä rantaan. Mainward valitsi sen juuri ennen kuin sairaus tuli, koska se oli kaunis. Tämä ei ollut mikään pätevä syy; mutta Mainward oli haaveellinen luonne, ja hänen elämänsä oli ollut kauniiden leiripaikkojen valintaa ja vaaran halveksumista. — Hän oli, sanoi eräs sanomalehti kertoessaan siitä tapauksesta, joka oli pakottanut hänet pakenemaan lain kouraa Afrikan villeihin maihin, mielikuvituksen uhri. Mainward luotti liiaksi paljon itseensä; se oli yksi syy, miksi hän valitsi tämän kuoleman alueen Iturissa, jota alkuasukkaat sanovat »Maaksi, jossa kaikki pahat ajatukset tulevat hyviksi ajatuksiksi» ja jonka kauppiaat ja matkailijat ovat runollisesti nimittäneet »Kauniiden unien metsäksi». Liiallinen itseluottamus oli pääasiallisesti syynä Mainwardin kohtaloon — liiallinen luottamus omien hevostensa hyvyyteen ja voittamattomuuteen, liiallinen luottamus omaan kykyynsä hankkia rahaa tappioittensa peittämiseksi — hän oli ollut erään pankin johtaja — liiallinen luottamus omaan voimaan hankkia itselleen erään naisen rakkaus, naisen, joka miehen kukistuessa katsoi häneen kylmästi ja pyysi anteeksi, mutta hän ei ollut uskonut Mainwardilla todella olleen sellaisia tunteita häntä kohtaan.

Nyt Mainward kohotti pakottavaa päätänsä ja kirosi ääneen.

— Miksi sinä pidät sellaista kirotunmoista elämää, hä? tiuskaisi hän. — Olet hyvin hullu mies, Abibu.

— _Si, señor_, myönsi Abibu, kanolaispoika, tyynesti.

— Lakkaa, kuulitko? raivosi raskaspäinen mies. Tuo ääni tekee minut hulluksi! Sano heille, että lopettavat rummuttamisen.

Lokali lakkasi muutenkin, sillä kuuntelijat sairaan miehen leirissä olivat kuulleet Sandersin kaukaisen vastauksen.

— Tule tänne, Abibu — tahdon hieman maitoa; avaa uusi tölkki ja käske kokin laittaa minulle hieman lientä.