Part 10

Vanki silmäili häntä vakavasti.

— Herra, vastasi hän, — minun asiani ei ole ymmärtää sellaista. Minulle sanotaan:'Tapa' — ja minä tapan.

Sanders ei enää hukannut aikaa kyselemiseen. Mies pantiin rautoihin, laivan keula käännettiin myötävirtaan, ja komissaari ryhtyi jälleen pitämään perää.

Bfanin ja Lakololin puolitiessä hän tuli puunottopaikalle. Hän pani miehensä uudistamaan polttopuuvarastoa.

Hän oli hämmennyksissään, ei siksi, että mies yritti tappaa hänet, eikä siksikään, että hänen pieni keulahyttinsä oli täynnä puunsälöjä ja lasinsiruja siihen sattuneen raudanpalan jäljiltä, vaan siksi, että hän haistoi selkkauksia siellä, missä oli luullut kaiken olevan rauhallista ja sovinnollista.

Hänen oli valvottava kuuttatoista erilaista ja erillistä heimoa, joilla jokaisella oli omat tavat ja oma kieli. He olivat erilaisia, eivät niinkuin ranskalainen ja italialainen, vaan niinkuin venäläinen ja turkkilainen.

Ennen englantilaisten maahantuloa siellä tapeltiin tappelemasta päästyäkin, murhattiin, ryöstettiin, tehtiin joukkomurhia ja muita tihutöitä, mutta sitten kaikki muuttui. Maassa oli rauha.

Sanders valikoi huolella pitkän, ohuen sikarin kotelostaan, nipisti siitä pään ja sytytti sen.

Vanki istui »Zairen» kannella lähellä miesten suojia. Hänet oli kahlittu jalkaraudoilla renkaaseen, eikä hän näyttänyt lainkaan alakuloiselta. Hra komissaari ilmaantui kannelle kokoonpantava tuoli mukanaan, istuutui sille ja aloitti kuulustelun.

— Miksi sinua nimitetään?

— Isisin Bofabiksi.

— Kuka käski sinun tappaa minut?

— Herra, olen sen unohtanut.

— Mies vai nainen?

— Herra, lienee ollut jompikumpi.

Tämän enempää ei Sanders saanut tietää, ja myöhemmin Isisissä toimitetussa kuulustelussa ei Sanders saanut tietää mitään, sillä kun mies tuotiin Mlinon eteen, niin hän sanoi, ettei tuntenut tyttöä.

Sanders asettui sijoilleen hyvin hämmentyneenä, ja Isisin Bofabi lähetettiin vankileiriin joen suulle. Sillä kannalla olivat asiat kolme kuukautta, ja Sanders sai kuulla tytöstä vain sen verran, että hänellä oli uusi rakastaja, Tebeki, joka oli Akasavan päällikkö.

Kolme kuukautta oli rauhallista ja tyyntä, ja sitten Tebeki, joka himoitsi lähimmäisensä vaimoa, otti kolmesataa keihäsmiestä ja tuli Isisin maalle, poltti mielitiettynsä kylän, ristiinnaulitsi hänen miehensä ja vei naisen mukanaan.

Tämän tapauksen kunniaksi Tebeki toimeenpani juhlan ja oluttanssin. Suuria ja häpeämättömiä juominkeja kesti viisi päivää, ja metsänkaistale, joka on Isisin ja alemman joen välillä, muuttui pikku helvetiksi.

Viidennen päivän iltana Tebeki istuutui miettimään tilannetta. Hän oli juuri ottamassa selvää tekonsa oikeutuksesta, kun Sanders astui näyttämölle, Mutta kauheammilta näyttivät ne kymmenen hausaa ja konekivääri, jotka seurasivat pientä ruskeakasvoista miestä.

Sanders tuli Tebekin majalle ja kutsui hänet ulos, ja Tebeki tuli auringonvaloon sameasilmäisenä ja horjuen, silmiään räpytellen.

— Tebeki, sanoi Sanders, — miten on laita Osakon ja hänen kylänsä?

— Herra, sanoi Tebeki hitaasti, — hän pani häpeän minun päälleni...

— Säästä minut valheiltasi, sanoi Sanders kylmästi ja antoi merkin hausoille.

Sitten hän katsoi ympärilleen hakien sopivaa puuta. Majan takana oli yksi — suuri kumipuu.

— Puolen tunnin päästä hirtän sinut, sanoi Sanders kylmästi ja katsoi kelloaan.

Tebeki ei puhunut mitään; vain hänen paljas jalkansa piirteli hiekkaa.

Majasta astui solakka tyttö, joka seisoi katsellen ryhmää kummissaan; sitten hän astui esiin ja laski kätensä Tebekin paljaalle olalle.

— Mitä teette minun miehelleni? kysyi hän. — Olen Mlino, Osakon vaimo.

Sanders ei kauhistunut, hän paljasti hampaansa armottomaan hymyyn ja silmäsi tyttöä.

— Löydät toisen miehen, Mlino, sanoi hän, — yhtä pian kuin tämänkin. — Sitten hän kääntyi antamaan hirtto-ohjeita. Mutta nainen seurasi häntä ja laski lujasti kätensä hänen olalleen.

— Herra, sanoi hän, — jos joku kärsi vääryyttä Osakon kuoleman kautta, enkö se ole minä, hänen vaimonsa? Mutta kuitenkin sanon: laske Tebeki vapaaksi, sillä rakastan häntä.

— Voit mennä hemmettiin, sanoi Sanders kohteliaasti, — väsyn sinuun ja sinun rakastajiisi.

Hän hirtti Tebekin ripeästi ja tunteettomasti, ja mies kuoli heti, sillä Sanders oli hyvin perehtynyt tämänlaatuiseen hommaan. Sitten hän ja hausat marssivat pois ja naisen kuolonlaulu kaikui heidän edetessään heikommin ja heikommin. Sanders leiriytyi sinä yönä Puukummulle, josta oli näköala joen kiemurtelevaa uomaa pitkin, ja aamulla hänen palvelijansa tuli sanomaan hänelle, että Osakon vaimo halusi nähdä häntä.

Sanders kirosi Osakon vaimon, mutta otti hänet vastaan.

Hän ryhtyi puheisiin siekailematta.

— Kun olen aiheuttanut kuoleman Osakolle, miehelleni, ja Tebekille, rakastajalleni, ovat ihmiset ajaneet minut pois. Jokainen käsi on minua vastaan, ja jos jään siihen maahan, niin kuolen.

— No? sanoi Sanders.

— Tulen sinun kanssasi, kunnes tulet Sandar-joelle, joka juoksee Kongoon. Siellä on minulla veljiä.

— Tämä kaikki voi olla totta, sanoi Sanders kärsimättömänä. — Toisaalta tiedän sinun sydämesi olevan täynnä vihaa, koska olen riistänyt sinulta kaksi miestä ja hirtättänyt kolmannen. Siitä huolimatta saat tulla mukanani Sandar-joelle asti, mutta sinä et saa mielistellä minun miehiäni etkä puhua heidän kanssaan.

Tyttö nyökkäsi ja lähti, ja. Sanders antoi käskyn siitä, miten häntä oli kohdeltava.

Keskellä yötä tuli Abibu, joka oli sekä Sandersin palvelija että hausakersantti, Sandersin telttaan, ja komissaari hyppäsi vuoteesta ja tempaisi konemaisesti pistoolinsa.

— Leopardejako? kysyi hän lyhyesti.

— Herra, sanoi kersantti Abibu, — nainen Mlino — hän on noita.

— Kersantti, sanoi raivostunut Sanders, — jos herätät minut keskellä yötä tuollaisiin juttuihin, niin halkaisen pääsi.

— Käyköön sen kuinka tahansa, sanoi kersantti vakaasti, — hän on noita, sillä hän on puhunut minun miehilleni ja tehnyt ihmeitä — saanut heidät näkemään heidän omat lapsensa ja muita kaukaisia asioita.

— Onko minun mukanani lapsilauma? kysyi Sanders. — Toivon, jatkoi hän melkeinpä raa'asti, — että olisin ottanut krulaisia tai bušmanneja — — kersantti rypisti kulmiaan — tai Isisin hulluja ihmisiä, ennen kuin otin puoli komppaniaa kuninkaan hausoja.

Kersantti nieli loukkauksen mitään puhumatta.

— Tuokaa nainen luokseni, sanoi Sanders. Hän puki vaatteet ylleen ja sytytti telttalamppunsa.

Hetken kuluttua hän kuuli paljaiden jalkojen ääntä, tyttö tuli telttaan ja katseli häntä vaieten.

— Mlino, sanoi Sanders, — sanoin sinulle, ettet saisi puhua miesteni kanssa.

— Herra, sanoi tyttö, — he puhuivat minulle ensin.

— Onko tämä totta?

Teltan ovella seisova kersantti nyökkäsi. — Tembeli, Sekambanon poika, puhui hänen kanssaan rikkoen siten käskyn, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

— Kirotut bušmannit! noitui Sanders. — Ottakaa se Tembeli, Sekambanon poika, sitokaa hänet puuhun ja antakaa hänelle kaksikymmentä lyöntiä.

Kersantti teki kunniaa, veti esiin messinkikantisen muistikirjan ja teki työlään muistiinpanon.

— Mitä sinuun tulee, sanoi Sanders naiselle, — niin sinä lopetat kirotun noitumisesi tai menettelen sinun kanssasi samalla tavoin — _alaki?_

— Kyllä, herra, sanoi hän nöyrästi ja lähti.

Kaksi hausaa sitoi Tembelin puuhun, ja kersantti antoi hänelle kaksikymmentäyksi lyöntiä virtahevonhihnalla — ylimääräisen oman harkintansa mukaan.

Aamulla kersantti ilmoitti, että Tembeli oli yöllä kuollut, ja Sanders tuli huoliinsa.

— Se ei johdu ruoskimisesta, sanoi hän. — Hänessä on ennen ollut vika.

— Se johtuu tuosta naisesta, sanoi kersantti viisaasti. — Hän on noita; huomasin sen heti, kun hän tuli joukkoon.

He hautasivat Tembelin, Sekambanon pojan, ja Sanders kirjoitti hänen kuolemastaan kolme raporttia, jotka hän kaikki repi.

Sitten marssittiin edelleen.

Sinä yönä joukko pysähtyi lähelle kylää, ja Sanders lähetti naisen saattajien kera päällikön luo käskien tämän saattaa Mlinon turvallisesti Sandar-joelle. Puolen tunnin päästä hän palasi saattajineen, ja kersantti Abibu selosti tilannetta.

— Päällikkö ei halua ottaa häntä, sillä hän pelkää.

— Pelkää? Sanders kiukustui. — Pelkää? Mitä hän pelkää?

— Naisen pirullisuutta, sanoi kersantti. — Lokali on kertonut hänelle Tebekin tarinan, eikä hän halua ottaa naista.

Sanders kiroili lujasti viisi minuuttia, sitten hän meni haastattelemaan kylän päällikköä.

Haastattelu oli lyhyt ja täsmällinen. Sanders tunsi alkuasukkaansa hyvin eikä tehnyt erehdyksiä.

— Päällikkö, sanoi hän keskustelun loputtua, — voin menetellä kahdella tavoin: joko rangaista sinua tottelemattomuudesta tai kulkea omaa tietäni.

— Herra, sanoi toinen vakavasti, — vaikka sytytät kyläni, en huoli Mlino-naisesta.

— Huomaan sen, sanoi Sanders, — sen vuoksi kuljen omaa tietäni.

Hän jatkoi matkaansa seuraavan päivän koitossa. Nainen kulki jonkin matkaa joukon edellä, Sandersin silmälläpidon alaisena. Kun he pysähtyivät keskipäivällä lepäämään, tuli eräs hausa sanomaan, että kuollut mies riippui puussa. Sanders meni heti miehen kanssa hirttopaikalle, sillä hän oli vastuussa alueen tapahtumista.

— Missä? kysyi hän, ja mies osoitti muuatta suoraa kumipuuta, joka yksinään seisoi aukealla.

— Missä? kysyi Sanders taas, sillä missään ei ollut merkkiäkään hirttäytyneestä. Mies osoitti jälleen puuta, ja Sanders rypisti kulmiaan.

— Mene ja kosketa hänen jalkojaan, sanoi komissaari, ja hieman epäröityään mies meni hitaasti puun luo ja ojensi kätensä. Mutta hän haparoi vain tyhjää ilmaa, mikäli Sanders voi huomata.

— Olet hullu, sanoi hän ja vihelsi kersantin.

— Mitä sinä näet tuolla, kysyi Sanders, ja kersantti vastasi heti:

— Hirtetyn miehen takana...

— Siellä ei ole hirtettyä miestä, sanoi Sanders kylmästi (sillä hän alkoi huomata tyynen käyttäytymisen olevan tarpeen), — ei mitään muuta kuin puu ja varjoja.

Hausa näytti hämmästyneeltä ja käänsi vakavat kasvonsa häneen.

— Herra, siellä on hirtetty mies, sanoi hän.

— Niin on, sanoi Sanders hiljaa, — meidän täytyy tutkia tämä asia. — Ja hän antoi merkin palata leirille.

Matkalla hän kysyi varovasti, oliko kersantti puhellut Mlinon kanssa.

— Katsoin häntä, mutta hän ei puhunut muuten kuin silmillään.

Sanders nyökkäsi. — Sanopas minulle, mihin hautasitte Tembelin, Sekambanon pojan?

— Herra, jätimme hänet tapamme mukaan makaamaan puun juurelle.

Sanders nyökkäsi jälleen, sillä tämä ei ollut hausain tapa.

— Lähdemme jälkiämme takaisin sille leiripaikalle, jossa nainen yhtyi meihin, hän sanoi.

He marssivat auringon laskuun asti, ja kun kaksi miestä pystytti telttaa, kuljeskeli Sanders leirin ympärillä. Miehet istuivat ruokapatojensa ääressä, mutta nainen Mlino istui erillään kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin peitettynä.

— Mlino, sanoi Sanders hänelle, pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — montako miestä olet tappanut eläissäsi?

Nainen katsoi häneen pitkään ja kiinteästi, ja Sanders tuijotti vastaan; sitten Mlino laski silmänsä.

— Monta miestä, sanoi hän.

— Niin luulen, sanoi Sanders.

Hän oli syömässä päivällistään, kun Abibu tuli hitaasti.

— Herra, mies on kuollut, sanoi hän.

Sanders katsoi häneen silmäinsä raosta.

— Mikä mies?

— Se, jota te ruoskitte omakätisesti, sanoi Abibu.

Komissaari ei ollut ruoskinut ketään, eikä hän ollut määrännyt kenellekään rangaistusta, mutta hän vastasi asiaan kuuluvasti: — Tahdon nähdä hänet.

Leirin laidassa oli maassa makaavan olennon ympärillä pieni ryhmä. Hausat väistyivät syrjemmäksi, kun Sanders tuli, ja näyttivät synkiltä; kuului mutinaa. Sanders ei huomannut, että Mlino katsoi kummallisesti Ahmidiin, hausaan, joka sieppasi kiväärinsä ja katosi pensaikkoon.

Komissaari kumartui makaavan miehen yli, koetti hänen rintaansa ja havaitsi sydämen toiminnan pysähtyneen.

— Tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän, mutta kukaan ei totellut häntä.

— Kersantti, tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän uudelleen.

Abibu teki hitaasti kunniaa ja meni, nähtävästi hyvin vastahakoisesti.

Hän palasi parkitsemattomasta nahasta tehty laatikko mukanaan, ja Sanders avasi sen, otti ammoniakkipullon ja piti sitä miehen nenän alla. Se ei vaikuttanut mitään.

— Katsotaan, sanoi Sanders vain, kun koe epäonnistui. Hän otti pienen ihoruiskun ja täytti sen strykniiniliuoksella. Tämän hän siekailematta ruiskutti sotilaan selkään. Tuossa tuokiossa mies kavahti istumaan.

— _Ha!_ huudahti Sanders iloiten, — minä olen suuri poppamies!

Hän nousi jaloilleen, tomuutti polvensa ja kääntyi kersanttiin.

— Ota neljä miestä ja palaa sinne, mihin jätitte Tembelin. Elleivät leopardit ole syöneet häntä, niin tapaatte hänet tiellä, sillä hän on nyt jo herännyt.

Hän näki joukon marssivan pois, sitten hänen huomionsa kääntyi Mlinoon.

— Nainen, sanoi hän, — minusta näyttää, että sinä olet noita, vaikka olen tavannut sinun kaltaisiasi ennenkin. — Sandersin kasvot menivät valkeiksi. — En voi ruoskia sinua, koska olet nainen, mutta voin tappaa sinut.

Mlino nauroi.

Heidän silmänsä tapasivat toisensa taistellen, ja niin he tuijottivat toisiansa hetken, joka tuntui Sandersista tuhannelta vuodelta mutta joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli vain vajaa minuutti.

— Parempi olisi, että tappaisit itsesi, sanoi nainen.

— Luulen niin, sanoi Sanders ja tavoitti pistooliaan.

Se oli puoliksi laukeamassa — Sandersin peukalo oli hanalla — kun pensaikossa pamahti kivääri ja nainen kaatui suulleen sanaakaan sanomatta.

Ahmid, hausa, oli aina ollut huono ampuja.

* * * * *

— Luulen, sanoi Sanders myöhemmin, — että otit kiväärin minut tappaaksesi, kun olit Mlinon vaikutuksen alla, ja siksi en tee syytöstä sinua vastaan.

— Herra, sanoi hausa yksinkertaisesti, — en tiedä asiasta mitään.

— Sen uskon vallan hyvin, sanoi Sanders ja antoi käskyn marssia edelleen.

POPPAMIES

Mikään ei ihmetyttänyt Sandersia niin paljon kuin tavallisten eurooppalaisten tietämättömyys Afrikan alkuasukkaita koskevista asioista. Harvinaisia asioita tapahtui »mustalla alueella» — siksi rannikkoviranomaiset sanoivat Sandersin aluetta — hämmästyttäviä, salaperäisiä asioita, mutta Sanders ei milloinkaan hämmästynyt. Hän ohjaili kansaa, joka uskoi henkiin ja henkilöityneihin paholaisiin, ja hän ymmärsi heidän käsityskantansa, sillä hän tiesi olevan vaikeata kuvailla kaikkea ihmiselämän pahuutta ihmisolentojen aikaansaamaksi.

Sanders oli levoton mies, niin ajattelivat hänestä hänen hallittavansa, ja hieman hullu; tämä oli myös alkuasukkaiden käsityskanta. Ja mikä oli pahinta, hänen hulluudessaan ei ollut mitään järjestelmää.

Muita komissaareja saattoi odottaa vierailulle sateiden jälkeen, ja he lähettivät etukäteen sanan tulostaan. Tämä oli hyvä tapa — isisiläiset, ochorilaiset ja ngombilaiset, kaikki suostuivat tähän sangen mielellään — koska tiedon saavuttua komissaarin tulosta oli mahdollista silittää erehdysten jäljet, puhdistaa ja silitellä hullutusten mainingit.

Kamalaa oli astua lampaan majasta nousevan auringon kirkkauteen yliöisen hulluttelun humalan kolotellessa päässä ja ilmaistessa syyllisyyttä, ja seisoa kasvoista kasvoihin kylmän, järkähtämättömän, pienen, ruskeakasvoisen miehen kanssa, jonka yllä oli häikäisevän valkea puku. Kädessä oleva keppi naksahteli ennustavasti hänen sääreensä, ja takana seisoi aina neljä nopeaan palvelukseen valmista sinipukuista hausaa.

Kerran Sanders tuli Ngombin kylään aamunkoitteessa, kun hänen kaikkien tunnettujen laskelmien mukaan olisi pitänyt nukkua huoneessaan suunnilleen kolmensadan mailin päässä jokea myötävirtaan.

Sanders kuljeskeli kylän katua juuri kun aurinko oli puiden latvain tasalla ja pitkät varjot lankesivat keltaisesta valovirrasta.

Kylä oli autio ja hiljainen, mikä oli paha merkki ja kertoi yöllisistä juomingeista. Sanders käveli, kunnes tuli neuvottelumajan edessä olevalle aukealle, jossa sammuneen tulen mustat kekäleet hiljalleen savusivat.

Sanders näki jotakin, joka saattoi hänet penkomaan tuhkaläjää.

— Pah! sanoi hän kasvot vääntyneinä.

Hän lähetti laivasta hakemaan koko hausajoukkoa; sitten hän meni päällikön majaan ja potki tätä, kunnes hän heräsi.

Päällikkö tuli ulos majasta vavisten ja väristen, vaikka aamu oli lämmin.

— Telemi, Oarin poika, sanoi Sanders, — sano, miksi minun ei pitäisi hirttää sinua, ihmissyöjä ja peto.

— Herra, sanoi päällikkö, — me söimme tämän miehen, koska hän oli vihamiehemme, joka varasteli kylässä öisin ja vei pois vuohemme ja koiramme. Sitä paitsi emme tietäneet, että sinä olit niin lähellä.

— Uskon sen, sanoi Sanders.

Lokali herätti kylän, ja äänettömän joukon edessä kuritettiin Ngombin päällikkö tunnollisesti.

Sitten Sanders kokosi vanhimmat ja sanoi muutamia ystävällisiä sanoja.

— Vain hyeenat ja krokotiilit syövät toisiaan, sanoi hän, — sekä jotkin kalat. (Kaikki vavahtivat siliä ngombilaisten vertaaminen kaloihin on murhaava häväistys.)

— En pidä ihmissyöjistä, ja kuninkaan hallitus vihaa heitä. Sen vuoksi, jos saan kuulla — ja minulla on monta vakoojaa — että syötte ihmisiä, olkootpa he sitten ystäviä tai vihollisia, niin tulen pian ja lyön kipeästi; ja jos se tapahtuu uudelleen, niin tuon mukanani köyden, etsin puun, ja tässä maassa on silloin murtuneita majoja.

Kuultuaan uhkauksen murtuneista majoista he värisivät jälleen, sillä Ngombissa on tapana särkeä kuolleen miehen majan seinät, jotta hänen henkensä saisi vapauden.

Sanders vei päällikön pois jalkaraudoissa ja tämä mies joutui aikanaan rannikolla olevaan pieneen työsiirtolaan; siellä hän viisi vuotta työskenteli toisten päälliköiden kanssa, joilla oli tunnollaan sekalaisia kolttosia.

Yläjoen seuduilla Sandersista käytettiin pitkää ja monimutkaista nimeä, jonka voisi kääntää: »Mies, jolla on uskoton vaimo» — Bosambosta lähtenyt sutkaus ja sangen nokkela, koska Sanders kuului naineen hänen sukulaisiaan.

Pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä hän kulki. Hän liikkui yöllä ja päivällä. Joskus hänen laivansa kulki vasten virtaa, ja pienet, rikkomuksia tehneet kalakylät tarkastelivat sitä salaa.

— Menkää, sanoi Sarala, joka oli Akasavan päämiehiä, — menkää kolmen tunnin matka ja vahtikaa Sandin paluuta. Heti hänen laivansa tultua näkyviin — sen näette kukkulalta joen mutkasta — palatkaa ja varoittakaa minua, sillä haluan noudattaa erästä isieni tapaa, joka ei ole Sandille mieleen.

Hän puhui kahdelle nuorelle miehelleen, ja he lähtivät. Sinä yönä tanssittiin ja rummutettiin ja tuli paloi; ja päämiehen poika toi esikoisensa, kymmenen tunnin ikäisen, joka kirkui äänekkäästi kuin aavistaen kohtalonsa, ja laski sen isänsä jalkojen eteen.

— Kansa, sanoi pieni päällikkö, — kaikki viisaat sanovat ja ovat sanoneet sitten aikojen alun, että esikoisella on oma erityinen onnensa. Me uhraamme sen vuoksi tämän jumalille ja paholaisille, ja palkinnoksi siitä saamme hyvän onnen.

Hän sanoi sanan pojalle, joka otti leveäteräisen keihään ja alkoi kaivaa maahan kuoppaa. Siihen laskettiin lapsi elävänä, ja sen pienet jalat potkivat löyhää multaa.

— Oi jumalat ja paholaiset, sanoi vanha mies, emme vuodata verta, jotta tämä lapsi tulisi luoksesi viattomana.

Sitten poika siirsi jalallaan multaa niin, että se putosi lapsen jaloille; ja sitten astui tulen loimoon Sanders, ja päällikön poika peräytyi.

Sanders poltti ohutta sikaria, ja hän poltti kokonaisen minuutin sanomatta sanaakaan, ja minuutti oli pitkä aika. Sitten hän astui haudalle, kumartui ja nosti pikkulapsen varovasti, sillä hän oli tottuneempi käsittelemään miehiä kuin lapsia, ravisti sitä hiukan karistaakseen mullan pois ja ojensi sen eräälle naiselle.

— Vie se äidilleen, sanoi hän, — ja käske hänen lähettää se aamulla elävänä nähdäkseni, muuten hänen on parasta etsiä itselleen uusi puoliso.

Sitten hän kääntyi vanhan päällikön ja hänen poikansa puoleen.

— Vanhus, sanoi hän, — montako vuotta sinulla on vielä elettävänä?

— Herra, sanoi vanhus, — se riippuu sinun sanastasi.

Sanders siveli poskeaan miettivänä, ja vanhus tarkkasi häntä pelokkain silmin.

— Sinä menet Bosambon, Ochorin päällikön, luo ja sanot hänelle, että minä olen lähettänyt sinut, ja sinä saat hoitaa hänen puutarhaansa ja kantaa hänen vesiänsä, kunnes kuolet, sanoi Sanders.

— Olen niin vanha, että se tapahtuu pian, sanoi vanhus.

— Jos olisit nuorempi, niin se tapahtuisi vielä pikemmin, sanoi Sanders. — Poikasi asiassa odotamme huomisaamuun.

Taka-alalla olleet hausat veivät nuoremman miehen Sandersin pystyttämälle leirille, joka sijaitsi alempana joen rannalla (ohikulkenut vene oli omiansa saattamaan päällikön epäilyksenalaiseksi), ja aamulla, kun tuli tieto, että lapsi oli kuollut — järkytyksestä, vammoista vai vilustumisesta, siitä ei Sanders vaivautunut ottamaan selkoa — päällikön poika hirtettiin.

Kerron nämä tarinat Joen Sandersista, jotta hänestä voitaisiin muodostaa käsitys ja huomata, millainen työ hänellä oli suoritettavanaan. Jos hän olikin nopea rankaisemaan, niin hän työskenteli hallitsemiensa ihmisten käsitysten mukaisesti, sillä heillä ei ollut muistia: eilispäivä vikoineen, erehdyksineen ja tekoineen oli kaukana takanapäin, ja miestä rangaistiin syyttömästi, jos häntä rangaistiin sellaisesta rikoksesta, jonka hän oli unohtanut.

Suuren erehdyksen tekeminen on mahdollista, mutta Sanders ei tehnyt sellaista koskaan, vaikka hän kerran olikin vähällä tehdä.

Sanders selitti näkökantansa professori sir George Carsleylle, kun tämä huomattu tiedemies odottamatta saapui päämajaan Britannian hallituksen asialle tutkimaan troopillisia tauteja itse paikalla.

Sir George oli iäkäs mies, erittäin kalpeakasvoinen ja lumipartainen.

— Muuan sanomalehtimies väitti minun kohtelevan alaisiani niinkuin koiria, sanoi Sanders hitaasti, sillä hän puhui äidinkieltään, kieltä, jota hän harvoin kuuli. — Niin kai teenkin. Toisin sanoen kohtelen heitä niinkuin he olisivat kunnollisia koiria, joita ei yhtenä silmänräpäyksenä silitellä ja toisena potkita, joita ei käsketä makaamaan salin sohvamatolle yhtenä päivänä ja ajeta toisena pois eteisen ovimatolta.

Sir George ei vastannut. Hän oli vaitelias mies, hänellä oli jonkin verran kokemuksia rannikolta, ja hän oli elänyt vuosia Keski-Afrikan yksinäisyydessä tutkien malariahyttysen tapoja.

Sanders ei myöskään keskustellut paljoa, mutta ne kolme päivää, jotka professori vietti päämajassa, olivat kauhistuttavan hiljaisia.

Yhdestä asiasta professori muuttui puheliaaksi.

— Haluan tutkia poppamiehiä, sanoi hän. — Luulen, että maailmassa ei minulle koskaan voitaisi osoittaa suurempaa kunniaa kuin olisi se, että alkuasukkaat nimittäisivät minut poppamieheksi.

Sanders luuli tiedemiehen laskevan leikkiä, mutta kun toinen palasi asiaan yhä uudelleen, vakavana, totisena ja itsepintaisena, niin Sanders kertoi hänelle kaikki kuulemansa tarinat poppamiehistä ja heidän kolttosistaan.

— Mutta ettehän te suinkaan luule voivanne oppia mitään näiltä miehiltä? kysyi Sanders puoliksi leikillään.

— Päinvastoin, sanoi professori vakavana, — luulen voivani tehdä huomattavia lääkeopillisia huomioita seurustellessani heidän kanssaan.

— Sitten te olette yksinkertainen vanha aasi, sanoi Sanders; mutta sen hän sanoi itsekseen.

Kalpea professori jätti hänet neljännen päivän lopulla, ja lukuunottamatta virallista tiedonantoa, että hän oli saapunut rajalle, ei tiedemiehestä kuulunut mitään kuuteen kuukauteen, kunnes eräänä iltana tuli uutinen, että kalpeakasvoinen vanhus oli uponnut kanootin kaatuessa. Hän oli yksin lähtenyt tutkimusmatkalle mukanaan jokin tieteellinen koje, eikä hänestä kuultu enää sen jälkeen mitään, kunnes hänen tuohikanoottinsa löydettiin kumollaan uiskentelemasta joelta.

Sir Georgesta ei löydetty jälkeäkään, ja aikanaan Sanders kokoili kuolleen jäämistön ja lähetti sen Englantiin.

Tähän murhenäytelmään liittyy kaksi huomattavaa tosiasiaa. Toinen oli se, että Sanders ei papereista eikä päiväkirjoista löytänyt minkäänlaisia tieteellisten tutkimusten tuloksia, lukuunottamatta muistikirjaa; toinen oli se, että pieneen kirjaansa tiedemies oli huolellisesti kerännyt ne tarinat, joita Sanders oli hänelle kertonut poppamiehistä. (Sanders tiesi itse sepittäneensä ainakin yhden tarinan professorin huvitukseksi.)