Part 11

Meni kuusi enemmän tai vähemmän rauhallista kuukautta, ja sitten alkoi se tapausten sarja, joka loihti esiin tarinan Paholaismiehestä.

Se alkoi Pikkujoella.

Siellä oli isisiläinen nainen, joka vihasi miestään, vaikka tämä oli hyvä puoliso, rakensi hänelle majan ja pani vanhemman vaimon palvelemaan häntä. Mies antoi hänelle monta lahjaa, muun muassa messinkisen kaularenkaan, joka painoi monta naulaa ja saattoi hänet kadehdittavimmaksi naiseksi Isisi-joen varrella. Mutta naisen viha miestä, kohtaan oli leppymätön; ja eräänä aamuna hän tuli majastaan näyttäen säikähtyneeltä ja pelokkaalta, ja alkoi vapisevin äänin laulaa kuolemanlaulua konemaisesti ajaen päähänsä pieniä kourallisia multaa, ja kyläläiset menivät majaan ja löysivät miehen jäykkänä ja tuijottavana, tuskanirvistys kuolleilla kasvoillaan ja helvetin tuskat silmissään.

Kahden päivän kuluessa he hautasivat hänet Keskijoelle; ja kun ruumista kuljettava kanootti katosi näkyvistä joen mutkaan, niin nainen astui veteen ja huuhtoi mullan ruumiiltaan ja riisti surulehvät vyöltään.

Sitten hän meni kylään kevein askelin, sillä hänen vihaamansa mies oli kuollut, ja se oli lorun loppu.

Neljä päivää myöhemmin tuli julma, kalpea- ja ruskeakasvoinen, melkein punatukkainen pieni Sanders.

— Mfasa, hän sanoi seisoen naisen majan ovella ja katsoen häneen, kun hän teeskennellyn välinpitämättömästi hienonsi jyviään, — sinun miehesi sanotaan kuolleen.

— Herra, se on totta, vastasi nainen. — Hän kuoli äkilliseen tautiin.

— Minun mielestäni liiankin äkilliseen, sanoi Sanders ja katosi majan pimeyteen. Pian hän tuli takaisin valoon ja katsoi naiseen. Hänen kädessään oli pieni lasiputki, jonka eurooppalaiset tuntevat hyvin, mutta joka on pakanakylässä huomattava löytö.

— Minulla on jumala, sanoi Sanders, — ja minun jumalani kertoi minulle, että sinä olet myrkyttänyt miehesi, Mfasa.

— Sinun jumalasi valehtelee, sanoi nainen nostamatta katsettaan.

— En osaa sitä sanoa, sanoi Sanders salamyhkäisesti, sillä hänellä ei ollut todisteita epäluulonsa tueksi, ja hän kutsui heti paikalle kylän päällikön.

Odotettiin hiukan; nainen hieroi jyviään hitaasti, pysähtyen silloin tällöin pyyhkimään kädenselällä hikeä otsaltaan, ja Sanders, hellekypärä takaraivolla, puoliksi poltettu sikari suussa, kädet tungettuina syvälle taskuihin ja ihmettelyn rypistys kasvoillaan, katseli naista.

Päällikkö tuli nopeasti, mutta vastahakoisesti, viivyttyään etsimässä sinistä sotilastakkiaan, jota hän piti suurissa tilaisuuksissa.

— Herra, lähetit hakemaan minua, sanoi hän.

Sanders kohotti katseensa.

— Toisin tuumaten, sanoi hän, — en tarvitse sinua.

Päällikkö meni pois kiitollisin mielin, sillä joella oli tapahtunut salaisia asioita, joista hän luuli joutuvansa vastaamaan.

— Mfasa, mene laivaani, sanoi Sanders, ja nainen laski kädestään hierinkiven, nousi ja meni kuuliaisesti laivaan. Sanders seurasi hitaasti ja mietti monia asioita. Jos hän ilmiantaisi naisen kylän vanhemmille, niin hänet kivitettäisiin kuoliaaksi; jos hän veisi hänet päämajaan, niin ei olisi varma, millä lailla hänet tuomittiin. Ei ollut paikkaa, mihin hänet olisi voinut panna, mutta hänen paikoilleen jättämisensäkin olisi ollut tien raivaamista pahuudelle.

Nainen odotti häntä »Zairen» kannella, suora, sopusuhtainen kahdeksantoistavuotias tyttö, peloton, uhmaava.

— Mfasa, kysyi Sanders, — miksi tapoit puolisosi?

— Herra, en tappanut häntä, hän kuoli tautiin, sanoi nainen yhtä itsepintaisesti kuin ennenkin.

Sanders käveli kapealla kannella pää rinnalle painuneena, sillä tämä oli ankara kysymys. Sitten hän nosti katseensa.

— Voit mennä, sanoi hän; ja hieman hämmästyneenä nainen meni kapeaa lankkua myöten rannalle ja katosi pensaikkoon.

Kolme viikkoa myöhemmin Sandersin vakoojat toivat tiedon, että ihmisiä kuoli joukoittain Yläjoella. Kukaan ei tiennyt, miksi he kuolivat, sillä mies istui illalla vahvana ja iloisena illalliselleen, ja katso! aamulla, kun hänen ystävänsä menivät herättämään häntä, ei häntä voinut herättää, sillä hän oli auttamattomasti kuollut.

Näin tapahtui Pikkujoen monessa kylässä.

— Tämä kehittyy kulkutaudiksi, sanoi Sanders hausakapteenille. — Siellä myrkytetään suuressa mittakaavassa, ja minä aion mennä etsimään sen miehen, jolla aineet ovat.

Sattui niin, että seuraava ilmoitettu tapaus sattui Isisin kylässä. Nainen oli kuollut, ja tällä kertaa Sanders epäili kuolleen miestä, kuuluisaa pahantekijää.

— Okali, sanoi hän iskien asian ytimeen, — miksi sinä myrkytit vaimosi?

— Herra, sanoi mies, — hän kuoli tautiin. Illalla hän oli terve, mutta aamun pimeänä hetkenä hän kääntyi unessaan sanoen :_ah, oh!_ ja heti hän kuoli.

Sanders henkäisi syvään.

— Tuokaa köysi, sanoi hän eräälle miehelleen, ja kun köysi tuotiin, kiipesi Abibu kumipuun alimmalle oksalle kiinnittäen siihen taitavasti väkipyörän ja köyden.

— Okali, sanoi Sanders, — aion hirttää sinut vaimosi murhasta, sillä minulla on kiire eikä ole aikaa tutkia; ja vaikka sinä et olisikaan syyllinen, olet syyllinen moneen muuhun kolttoseen — sen vuoksi on syytä hirttää sinut.

Mies oli kauhusta harmaa, kun silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja kädet sidottiin selän taa.

— Herra, hän oli paha vaimo ja hänellä oli monta rakastajaa, änkytti hän. — En aikonut tappaa häntä, mutta Paholaismies sanoi, että sellainen lääke panee hänet unohtamaan rakastajansa.

— PahoIaismies! Mikä Paholaismies? kysyi Sanders nopeasti.

— Herra, hän on paholainen, joka on näillä tienoin suuressa kunniassa. Hän liikkuu koko ajan metsässä ja antaa monia ihmeellisiä lääkkeitä.

— Missä hänet voi tavata?

— Herra, ei kukaan tiedä. Hän tulee ja menee kuin aave, ja hänen jumalansa on paljon voimakkaampi kuin tuhat paholaista. Herra, annoin naiselle, vaimolleni, mitä Paholaismies antoi minulle, ja hän kuoli. Mistä minä tiesin, että hän kuolee?

— _Tse' gli_, sanoi Sanders lyhyesti köyden päässä oleville miehille, ja _tse' gli_ merkitsee paikallisella kielellä: »Vetäkää.»

* * * * *

— Seis!

Sanders oli vaihtelevalla päällä, ja häntä hiukan kiukutti, koska hän huomasi itsekin olevansa epävakainen.

— Minkälaisena sait lääkkeen? Pulverina, liuoksena, vai...

Miehen huulet olivat kuivat. Hän ei voinut enää muuta kuin pudistaa päätänsä avuttomana.

— Päästäkää hänet, sanoi Sanders. Ja Abibu päästi silmukan ja irrotti hänen kätensä.

— Jos sinä olet valehdellut minulle, sanoi Sanders, — niin sinä kuolet auringon laskiessa. Kerro ensin Paholaismiehestä, sillä olen halukas tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.

Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja haetti sitten hänet.

— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä, kuin että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on ylhäällä ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave, ja me kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät metsään, ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.

— Miten hän säilytti lääkettä?

— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät lääkkeitään. Tuon sen sinulle.

Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan pieni lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli Sandersin hallussa. Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno mantelin haju, ja Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun. Ja se ei ole niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä vähemmin käyttävät.

* * * * *

»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että laatikko oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä ajautunut rantaan ja joku on sen löytänyt... Tällä välin teen uutterasti tiedusteluja saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka näyttää äkkiä päässeen suureen maineeseen.»

Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten valvomisien ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut Paholaismiestä, vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita. Voimakkain hänen taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi joku, joka oli sen nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä rasiassa asui pieni vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi (kuitenkin jälkeä jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja ihmisruumiiseen niin, ettei koskaan tullut verta.

— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi asemalleen pohtimaan asiaa selväksi.

Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.

Hän oli lainannut hausamerkinantajia päämajasta ja asettanut heitä joen varteen. Hiljaisessa yössä kuuluu rummun ääni kauas, mutta rautapuukeppien rätinä onttoon puunrunkoon kuuluu kauemmaksi.

Klok-klok, klokoti-klok.

Se kaikui kuin kaukaisen härkälauman mylvintä, mutta Sanders otti selvän kirjaimista.

— Paholaismies uhraa huomisyönä Unien metsässä.

Kun hän oli kirjoittamassa tiedonantoa valkoisen takkinsa liepeelle, tuli Abibu juosten polkua pitkin.

— Olen kuullut, sanoi Sanders lyhyesti. — Onko puk-a-pukissa höyryä?

— Olemme valmiit, sanoi mies.

Sanders otti vain pistoolinsa seinältä ja heitti päällystakin kainaloonsa, sillä hänen matkakapineensa olivat jo »Zairella» — olivat olleet jo kolme päivää.

Pimeässä hänen laivansa terävä keula kääntyi joelle, ja kymmenen minuutin kuluttua viestin saapumisesta alus kynti jo jokea vastavirtaan.

Koko yön laiva kulki luovien rannalta toiselle välttääkseen kareja.

Aamu tapasi sen puupaikalla, jossa miehet kuumeisen kiireesti pinosivat sen kannelle puita, kunnes se näytti halkoalukselta.

Sitten matkalle jälleen pysähtyen vain kuulemaan sinne tänne joelle siroteltujen vakoojien vahvistuksia tulevasta uhrista.

Sanders tuli Unien metsän laitaan keskiyöllä ja pysähtyi. Hänen mukanaan oli kymmenen hausapoliisia, ja näiden etunenässä hän astui maalle metsän pimentoon. Yksi sotilas kulki edellä etsien polkua, ja yhdessä rivissä joukkue aloitti kaksituntisen marssin. Kerran he tapasivat kaksi leopardia taistelemassa, kerran he kompastuivat polulla makaavaan puhveliin. Kahdesti heitä häiritsivät oudot pedot, jotka hävisivät pensaikkoon heidän tullessaan ja kulkivat nuuskien heidän jälkiään, kunnes Sanders valaisi niitä kohti sähkölampullaan. Hiipien he tulivat uhripaikalle.

Ainakin kuusisataa henkeä kyykki puoliympyrässä puunpökkelöistä rakennetun alttarin ympärillä. Suuret tulet paloivat ja räiskyivät alttarin kahta puolta; mutta Sanders katseli Paholaismiestä, joka nojasi alttarille makaamaan asetetun, nähtävästi nukkuvan nuoren tytön yli.

Kerran paholaismiehellä oli ollut sivistyneen miehen puku, nyt hänellä oli ryysyt yllään. Hän seisoi siinä lyhyihin liiveihin pukeutuneena, valkea parta sekaisena ja kampaamattomana, kasvot kalpeina ja omituinen tuli silmissään. Hänen kädessään oli kiiltävä veitsi, ja hän puhui — kummallista kyllä, englantia.

— Tämä, hyvät herrat, sanoi hän nojaten kömpelösti tehtyä, alttaria vasten ja puhuen varmana kuin ainakin mies, joka on pitänyt monta samanlaista luentoa, — on vakava trypanosomiatapaus. Voitte huomata kasvojen muuttuneen värin, hämärät silmäterät, ja nyt voitte havaita rauhasten epänormaalisuuden, joka on varma tuntomerkki.

Hän vaikeni ja katsoi suopeasti ympärilleen.

— Voin sanoa eläneeni pitkän ajan alkuasukkaiden keskuudessa. Minulla oli Keski-Afrikassa kunnioitetun poppamiehen asema...

Hän pysähtyi ja siveli kädellään kulmiaan, koettaen muistella jotakin; sitten hän tapasi jälleen kadotetun lankansa.

Koko hänen puheensa ajan puolialaston yleisö istui vaiteliaana ja peloissaan, ymmärtämättä mitään muuta kuin että sen edessä oli valkokasvoinen poppamies, joka ei ollut tullut mistään ja oli matkaansaattanut ihmeitä — hänen taikalaatikkonsa osoittautui sähköpatteriksi — ryhtyen nyt toimittamaan omituisia menoja.

— Herrat, jatkoi mies naputtaen uhrinsa rintaa veitsensä päällä, — aion toimittaa leikkauksen...

Sanders astui piilopaikastaan ja meni vakavana väliaikaisen leikkauspöydän ääreen.

— Professori, sanoi hän hiljaa, ja mielipuoli katsoi häneen hämmästyksestä silmiään rypistäen.

— Keskeytätte leikkauksen, sanoi hän ponnekkaasti, — panen vastalauseeni...

— Tiedän, herra professori.

Sanders tarttui hänen kainaloonsa, ja sir George Carsley, suuri tiedemies, suuren lontoolaisen sairaalan neuvotteleva lääkäri ja monen troopillisia tauteja käsittelevän kirjan tekijä, läksi hänen mukaansa kuin lapsi.

YKSINÄINEN

Komissaari Sanders oli elänyt niin kauan alkuasukasten parissa, että hän oli imenyt itseensä suuressa määrin heidän yksinkertaisuuttaan, Vielä enemmän: hän oli saanut vaarallisen voiman tietää asioita, joita hän ei olisi tietänyt, ellei hänellä olisi ollut sitä aavistamisen kykyä, joka on kaikkien alkuasukkaiden synnyinlahja.

Hän oli lähettänyt kolme vakoojaa Isisiin — joka on kaukana päämajasta ja hankalan taipalen takana — ja kahden kuukauden jälkeen he palasivat yksissä tuoden hyviä tietoja.

Tämä ärsytti Sandersia suunnattomasti.

— Herra, sanon, että Isisi on hiljainen, intti yksi vakooja, — eikä siellä ole puhettakaan sodasta.

— Hm! sanoi Sanders kaunistelematta. — Entä sinä?

Hän kääntyi toiseen vakoojaan.

— Herra, sanoi mies, — menin metsään, maan rajoille, eikä siellä ole puhettakaan sodasta. Päälliköt ja päämiehet kertoivat minulle niin.

— Tietenkin olet suuri vakooja, ivasi Sanders, — ja miten menit päälliköiden ja päämiesten luo? Ja miten he tervehtivät sinua? 'Hei! Sandin salainen vakooja?' Hah!

Kädellään viitaten hän käski miesten mennä, pani kypärän päähänsä ja meni hausain luo, jotka pelailivat vaikeitten kasarmiensa varjossa.

Hausain kapteeni oli valmistamassa lääkettä palturipaperista ja kiniinistä.

Sanders huomasi hänen kätensä vapisevan ja puhui ärtyisästi.

— Isisissä on kommelluksia, sanoi hän. — Haistan sen. En tiedä, mitä se on — mutta siellä on jonkinlaista sekamelskaa.

— Salaisia seuroja? ehdotti hausa.

— Salaisia isoäitejä, ärisi Sanders. — Montako miestä sinulla on?

— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.

Sanders naputti saapastaan norsunluukepillä ja ajatteli.

— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä isisiläisiä vaivaa.

* * * * *

Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen, rakensi talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun viiden mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut monta kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että kun mies kuolee, hänen majansa kuolee myös.

Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan sinne myös.

Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva, nousee seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista vahvempi tuuli ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman paikan puhtaaksi.

Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia — ei ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja alkuasukasköyttä pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli puiden takana, ja ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja häväisevillä nimillä.

Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei ottanutkaan lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä isisiläisiä, jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos hänen hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän pelkäsi kuolemaa vähimmin.

Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä hämähäkkejä.

Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon. Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua alkuasukkaiden kesken.

Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni metsästämään seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä, jollaiset parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen selässään riippui nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli pyytänyt joesta.

Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan keskulainen, mutta hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja hänen astuntansa oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen selkälihaksensa liikkuivat ja kehräsivät kuin hyvinkasvatetun täysiverisen juoksijan lihakset.

Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.

Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet ovat pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.

He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin käsin keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.

— Nainen, mihin menet? sanoi Imgani.

— Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie sinne, hätäili tyttö.

— Mitä sinulla on siinä?

— Maniokki, leiväntekoon, kuiskasi tyttö tukahtuneesti.

— Olet juurensyöjä, sanoi Imgani nyökäten.

— Herra, anna minun mennä, sanoi tyttö tuijottaen häneen.

Imgani pudisti päätänsä.

— Huomaan, että pelkäät minua — enkä kuitenkaan halua mitään sinulta. Minä olen Imgani, joka merkitsee Yksinäinen, eivätkä minua himoita vaimot eivätkä naiset, koska olen liian ylhäinen mies sellaiseen. Olet turvassa, juurensyöjä, sillä jos haluan, voin täyttää tämän metsän päälliköntyttärillä, jotka kaikki juoksevat minun perässäni.

Tytön pelko oli hävinnyt, ja hän katseli Imgania kummissaan. Tunnustipa hän mielessään miehen kerskailun voivan olla aiheellista. Ehkä hän oli hieman ottanut nenäänsä, sillä hän sanoi kylläkin pistävästi, käyttäen isisiläistä sananlaskua:

— Vain vuohi määkii leopardin kidan jo ollessa avattuna — isisiläiset lihovat vieraiden kustannuksella.

— Alajuoksun varrella sanotaan isisiläisten myyvän miehiä arabeille, sanoi mies miettivänä. — Se on pahaa puhetta; voit mennä.

Nyökäten uudelleen hän kehoitti tyttöä poistumaan.

Tyttö oli mennyt vähän matkaa, kun Imgani huusi hänet takaisin.

— Juurensyöjä, sanoi hän, — jos miehet kysyvät, kuka olen, niin sano, että olen Imgani Yksinäinen, joka on ruhtinas ruhtinaiden joukossa; aikoinani olen tappanut monta miestä, niin monta, etten muistakaan. Sano myös, että talostani joen rannalla, jonka olen rakentanut, niin kauas kuin silmä kantaa, joka suunnalle, ulottuu minun kuningaskuntani, älköönkä kukaan astuko sinne muuten kuin kantaen käsissään lahjoja, sillä olen hyvin kauhea ja julma.

— Herra, sanoi tyttö, — sanon tämän.

Ja hän meni puolijuoksua, jättäen Imganin jatkamaan matkaansa.

Nyt oli kylässä monta miestä, jotka halusivat olla mieliksi tytölle, joka kantoi juuria, sillä hän oli päällikön tytär ja sitä paitsi neljäntoistavuotias, naimisiinmenoiässä. Kun hän siis tuli juosten kylän kadulle puoleksi hermostuneena pelosta, itkien ja nyyhkyttäen, ei häneltä puuttunut myötätuntoa eikä palvelijoita, jotka olivat halukkaat tappamaan loukkaajan.

Keihästä ja lyhyttä miekkaa heiluttaen kuusi miestä tanssi päällikön ja päällikön tyttären edessä (miltä tämä tuntui tytöstä, voi jokainen nainen kertoa), ja yksi heistä, Ekebi, jolle oli kieli lahjoitettu, kuvaili auringonlaskusta kuunnousuun, mikä tekee neljä tuntia, mitä tapahtuisi Imganille, kun isisiläiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa; kuinka hänen silmänsä väpättäisivät kuin kauhean suuren tulen edessä, kuinka hänen jalkansa kiepahtaisivat ylöskäsin ja mitä muita muutoksia tapahtuisi, joita ei tässä tarvitse luetella.

— Tämä on hyvää puhetta, sanoi päällikkö, — mutta koska Sandi on meidän päällikkömme ja hänellä, on vakoojia kaikkialla, niin älkää vuodattako verta, sillä veren haju kantautuu kauemmas kuin mies voi nähdä. Ja tässä tappamisasiassa Sandi on hyvin pirullinen. Muutenkin, tämä Yksinäinen on vieras, ja jos me sieppaamme hänet, voimme myydä hänet arabeille, jotka antavat meille hänen hinnakseen kangasta ja viinaa.

Kuultuaan kaiken tämän he uhrasivat nuoren vohlan ja lähtivät. He tulivat Imganin talolle, mutta Yksinäinen ei ollut siellä, sillä hän oli metsässä ajamassa eläimiä; niinpä he polttivat hänen talonsa, myllersivät hänen puutarhansa, ja kun heihin oli yhtynyt suuri isisiläisjoukko, joka oli seurannut kunnioittavan matkan päässä, niin kaikki muu, josta Imgani oli ollut ylpeä, tehtiin olemattomaksi; he pitivät suuren juhlan, kunnes äkkiä alkoi aurinko paistaa joen saarelle ja taivaan pienet tähdet häipyivät pois.

Imgani näki kaiken tämän nojatessaan keihäisiinsä metsän varjossa, mutta hän tyytyi olemaan näkijänä.

Sillä, hän päätteli, jos hän menisi heitä vastaan, niin he voisivat tappaa hänet tai piestä häntä ruo'oilla, mitä hänen ylpeä luonteensa ei sallinut.

Hän näki liekkien nuoleksivan taloa, joka oli rakennettu suurella vaivalla.

— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat omaansa, ja ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat heihin paiseita.

Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain tuhkaläjä, tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin Imgani käänsi kasvonsa metsää kohti.

Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa kalaa, ja illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.

Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä heiluttaen keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan; ja kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivat _O koi_, mikä merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.

Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä metsäpolulle, kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.

— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista, jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut, varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa kunnioittaa sinua.

Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt asemaansa sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän piti tarkoin silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.

— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle, että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt, niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että minun isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä ottaisi kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi; sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän kuin kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi auringon näköinen.

Hän meni jättäen sanantuojan ajatuksiinsa.

Lupauksensa mukaan Imgani palasi.

Hän tuli huomatakseen palaverin olevan käynnissä, mikä palaver koski päällikön päävaimon sukulaista.

— Joka, sanoi päällikkö, — on laskenut häpeän päälleni, sillä hän on samanlainen hupsu kuin serkkunsa, minun vaimoni.

— Herra, sanoi onneton sukulainen, — kehoitin häntä tulemaan, mutta hän oli ylpeä mies ja sitä paitsi halusi mennä.

— Sinun äitisi oli hullu, sanoi päällikkö, — ja hänen äitinsä oli hullu, ja isäsi, kuka hän sitten olikin, mitä ei kukaan tiedä, oli suuri hullu.

Tämän mielenkiintoisen, perinnöllisen hulluuden raa'an todistelun keskeytti Imganin paluu. Hän nousi mäen rinnettä, ja neuvosto tarkasteli häntä aina tiukasti istuvaan leopardinnahkalakkiin pistetystä leveästä partaveitsestä nilkoissa heläjäviin ohuihin messinkirenkaisiin asti.