Part 12

Päällikkö, joka ei ollut erityisemmän sotainen mies, katseli keihäitä huomaten kädensijojen tulleen kiiltäviksi paljosta käytöstä.

— Herra, sanoi hän lempeästi, — olen tämän kylän päällikkö, hallituksen nimittämä. Hallitus antoi minulle kaulassa kannettavan mitalin, jonka toisella puolella oli suuren parrakkaan miehen kuva ja toisella puolen muutamanlaisia paholaisenmerkkejä ja suurta voimaa osoittavia kirjoituksia. Tämä annettiin minulle, jotta kaikki tietäisivät minut päälliköksi, mutta olen sen kadottanut. Siitä huolimatta olen tämän kylän päällikkö, niinkuin tästä paperista selviää.

Hän kaivoi vaatteittensa poimuista nahkapussin, josta veti päivänvaloon hyvin tahraisen paperin.

Sangen huolellisesti hän avasi sen kääreestä, ja se osoittautui viralliseksi kirjearkiksi, johon komissaari Sanders oli raapustanut muutamia sanoja. Ne kuuluivat:

»Alikomissaareille, poliisipäälliköille ja hausajoukkojen komentajille:

Pidättäkää ja vangitkaa omistaja, jos hänet tavataan muualta kuin Isisin alueelta.»

Tähän yksinkertaiseen paperiin liittyy oma tarinansa. Se oli aiheutunut hyökkäyksestä Ochorin alueelle ja oikeudenkäynnistä, jossa päällikölle oli lyhyesti, mutta selvästi ennustettu, miten hänen tulee käymään, jos hänet tavataan oman alueensa ulkopuolelta.

Imgani otti paperin käteensä ja hymyili. Hän käänteli sitä, raapi kynnellään kirjoitusta nähdäkseen, oliko se oikeata, ja antoi sen takaisin päällikölle.

— Se on hyvin ihmeellinen, vaikka en pelkää taikuutta, lukuunottamatta erästä taikaa, jota minun isäni poppamiehet käyttävät, sanoi hän, — enkä tunne hallitusta, joka hallitsisi minua.

Minkä jälkeen hän ryhtyi kertomaan heille isästään, hänen sotajoukoistaan ja lukuisista muista yhtä mielenkiintoisista asioista.

— Epäilemättä te ymmärrätte minua, sanoi hän. Olen Yksinäinen, vihaan ihmisten seuraa, sillä he ovat yhtä vaihtelevaisia kuin vuoriston lumi. Sen vuoksi olen jättänyt taloni ja vaimoni, jotka olivat niin uskollisia kuin naiset voivat olla, enkä ole ottanut mukaani myöskään sotaväkeä, koska se oli minun isäni omaa.

Päällikkö oli hämmästynyt.

— En ymmärrä, miksi olet yksinäinen, sanoi hän, mutta epäilemättä teit oikein jättäessäsi isäsi sotajoukot. Tämä on suuri asia, joka vaatii miesten neuvottelua.

Ja hän käski lokalin kutsua kylän vanhemmat miehet koolle.

He tulivat tuoden kukin tullessaan juurakkotuolinsa ja asettuivat katoksen suojaan, jossa päällikkökin istui.

Jälleen Imgani kertoi tarinansa; se käsitti suunnilleen viisikymmentä vaimoa ja niin lukuisan sotajoukon kuin rannan hiekka; ja luottavaiset isisiläiset kuuntelivat ja uskoivat.

— Ja minä tarvitsen tämän, sanoi Imgani puheensa päätteeksi; — pieni talo on rakennettava joenrannalle sellaiseen paikkaan, ettei yksikään polku mene sivuitseni eikä yksikään ihminen tule näkyviini, sillä olen luonteeltani hyvin yksinäinen — ja suuri ihmisvihaaja.

Imgani meni asumaan luonnon hänelle luomalle aukealle ja hänen uusien ystäviensä rakentamaan taloon. Muun vieraanvaraisuuden hän torjui.

— En halua vaimoja, todisteli hän, — koska minulla on tekeillä suuria suunnitelmia kuningaskuntani valloittamiseksi pahoilta miehiltä, jotka ovat isäni neuvonantajia.

Yksinäinen hän todellakin oli, sillä kukaan ei nähnyt häntä muulloin kuin sattumalta. Hänen tapanaan oli metsästää yöllä ja nukkua kuumat päivät. Joskus, kun auringon punainen pallo painui joen läntisen rannan metsän taa, kyläläiset näkivät sinisen savupatsaan hänen tulestaan, kun hän keitti itselleen ilta-ateriaa; joskus joku kotiinpalaava venemies näki hänen vaiteliaana kulkevan metsän läpi kaatomatkoilleen.

He sanoivat häntä Vaiteliaaksi, ja hän tuli jopa hieman kuuluisaksi.

Vieläpä hän nautti isäntiensä luottamustakin. Isisi on Ulkomaan joen päästävissä, jota myötävirtaa tuli öisin tyhjiä, omituisia veneitä palaten öisin täynnä niskasta toisiinsa kytkettyjä ihmisiä, ja Ranskan Länsi-Afrikan viranomaiset — Ranskan Länsi-Afrikka on Isisin naapurina — kuulivat kertomuksia hyökkäyksistä ja ryöstöistä, joita he eivät voineet tutkia, sillä Isisin raja on kuudensadan mailin päässä ranskalaisesta päämajasta, erämaisen taipalen takana.

Imgani näki metsästysmatkoillaan asioita, jotka olisivat hämmästyttäneet häntä, ellei hän olisi ollut melkein tunteeton mies.

Hän näki pieniä karavaaneja, jotka tulivat ryöstöretkiltä Ranskan alueelta mukanaan vaikeroivia naisia ja kiroavia miehiä, kaikki sidottuina.

Hän näki kummallista ihmisten laivausta öisin ja oppi tuntemaan valkoviittaiset arabit, jotka käyttivät ruoskaa sangen taitavasti.

Eräänä yönä, kun hän seisoi katsellen kaikkia näitä asioita, El Mahmud, kuuluisa kauppias, näki hänet kuunvalossa ja huomasi hänen olevan vierasta väkeä.

— Mikä mies sinä olet? kysyi hän.

— Herra, sanoi Imgani, — olen vierasta kansaa, ngombilainen.

— Se on valhe, sanoi orjakauppias, — sillä sinulla ei ole ngombilaisen merkkejä kasvoillasi; sinä olet puoliarabi. — Ja hän puhutteli Imgania arabian kielellä.

Imgani pudisti päätänsä.

— Hän ei ymmärrä, sanoi orjakauppias apulaiselleen. — Ota selko tämän miehen majasta; jonakin yönä otamme hänet, sillä hän on rahan arvoinen.

Hän puhui arabiaa, ja apulainen nyökkäsi.

Kun orjakauppias tuli jälleen, niin kolme miestä kävi Imganin majalla, mutta hän oli metsällä, ja hän oli metsällä joka kerran, kun pitkät veneet tulivat Ofasiin.

* * * * *

Sanders ei mennyt Ofasiin kuuteen kuukauteen, jonka ajan kuluessa — se on mainittava — ei tapahtunut mitään, minkä perusteella olisi voitu kuvitella tulevia levottomuuksia.

Hänen oli tehtävä puolivuosimatkansa Isisiin. Tähkät olivat olleet satoisat, kalaa runsaasti, sateita kohtalaisesti, eikä sairautta ollut liikkunut. Nämä seikat on pantava merkille.

Eräänä aamuna, kun sumuverho kierteli puusta puuhun ja itäinen taivas oli harmenemassa, tuli Imgani metsältä kantaen olallaan yöllä pyytämänsä kauriin lihoja ja nahkaa.

Kun hän näki majansa edessä pienen tulen ja kyykky — sillään istuvan miehen, niin hän kalautti keihäitään ja lähestyi, sillä hän ei pelännyt ketään.

— Onko maailma niin täynnä miehiä, että sinä tulet häiritsemään minun yksinäisyyttäni? kysyi hän. — Mieleni tekee tappaa sinut ja ripustaa sydämesi kuivamaan, sillä en halua nähdä sinun istuvan tulen ääressä majani edessä.

Hän sanoi tämän julman näköisenä, ja tulen ääressä istuva mies liikahti.

— Herra, odotin tätä, sanoi hän, — sillä huomaan sinut ylpeäksi mieheksi; mutta tulen sinun suuruutesi vuoksi ja tuntien, sinun viisautesi.

Imgani pani kauriin syrjään ja istuutui tuijottaen uhkaavasti ja asettaen keihäät poikittain paljaille polvilleen.

Toinen kurotti kaulaansa eteenpäin ja puhui innokkaasti.

Aurinko nousi ja valaisi maailman punaiseksi, mutta yhä hän istui ja innokkaasti puhui Imganin kuunnellessa.

— Niin, herra, päätti hän, — tapamme Sandin, kun hän tulee palaveriin. Ifiba, Mbuka ja äitini serkku pistävät keihäänsä häneen sangen nopeasti, ja me tulemme suuriksi.

Imgani nyökkäsi päätään viisaasti.

— Se on totta, sanoi hän. — Ihmiset, jotka tappavat valkeita miehiä, pääsevät suureen kunniaan, sillä muut kansat sanovat: 'Kas, nämä miehet tappavat valkeata väkeä.'

— Ja kun hän on kuollut, jatkoi sanantuoja, — monta nuorta miestä menee veneeseen, joka savuaa, ja he tappavat kaikki hänen mukanaan olijat.

— Se on myös viisasta, sanoi Imgani, — kun tapan valkean miehen, tapan myös hänen ystävänsä.

Hän selosti urotöitään jotensakin laveasti ja hyvin yksityiskohtaisesti. Miehen mentyä Imgani valmisti aterian kalasta ja maniokista, kiilloitti keihäittensä terät kostealla hiekalla, kuivasi ne huolellisesti ruoholla ja paneutui majansa varjoon lepäämään.

Hän heräsi iltapäivällä ja sukelsi veteen uiden pitkin, voimakkain vedoin keskivirtaa kohti.

Sitten hän ui takaisin rannalle, antoi ihonsa kuivua auringossa ja pukeutui leopardinnahkaansa.

Hän tuli kylään hitaasti ja havaitsi, että siellä oltiin hämmentyneitä. Erittäinkin oli hämmentynyt tuo viisas päällikkö, sillä oli saapunut tieto, että Sandi tulee illalla, ja nyt juuri hänen laivansa tuli joen mutkassa.

Suunnitelma oli mennyt myttyyn: Sanders tuli kahta päivää liian varhain, ja Ifiba ja Mbuka, hänen luotettavat miehensä, olivat matkalla, eikä ollut aikaa hankkia muita murhaa tekemään.

Laiva asettui pitkin rantaa peräratas hitaasti pyörien, ja sitten he näkivät, Imgani muiden mukana, että kannet olivat täynnä sotilaita, tyyniä, ruskeita, sinipukuisia ja fetsipäisiä miehiä.

Lankku lennähti alas, ja pitäen kiväärejään korkealla sotilaat tulivat maihin sekä heidän mukanaan valkoinen upseeri — mutta ei Sandia.

Hän oli töykeä, tuo valkea mies.

— Kuka on täällä päällikkö? kysyi hän.

— Herra, minä olen se mies, sanoi lihava päällikkö liehakoiden.

— Ottakaa tuo mies.

Hausakersantti sieppasi miehen ja heilautti hänet taakseen; hausakorpraali nappasi parin käsirautoja hänen ranteisiinsa.

— Herra, vikisi hän, — miksi tämä häpeä?

— Koska olet suuri varas, sanoi hausaupseeri, sodansaarnaaja ja orjakauppias.

— Jos joku mies sanoo niin, niin hän valehtelee, sanoi päällikkö, — sillä ei yksikään hallituksen mies ole nähnyt sellaista.

Imgani astui esiin.

— Päällikkö, sanoi hän, — minä olen nähnyt sen.

— Sinä olet suuri valehtelija, karjui raivostunut päällikkö vavisten kiukusta, — ja Sandi, joka on ystäväni, ei usko sinua.

— Minä olen Sandi, sanoi Imgani ja hymyili ilkeästi.

NÄKIJÄ

Afrikan sydämessä tapahtuu monta asiaa, joita ei kukaan voi selittää; senpä vuoksi ne, jotka Afrikan parhaiten tuntevat, pidättyvät niistä kirjoittamasta.

Afrikan-tarinan tulee näet olla salaperäinen, ja ajanvietekirjojen lukijat vaativat, että tämän salaisuuden tulee lopuksi olla röntgensäteillä valaistu paljaita luita myöten.

Kuitenkaan ei 2. pohjoisella leveysasteella ja (sanokaamme) 46. pituusasteella tapahtuvia jokapäiväisiä sattumia, voida selittää paremmin kuin uskonnon ihmeitä tai telepatian omituisuuksia, kuten tässä kertomuksessa osoitetaan.

Yön hiljaisuudessa komissaari Sanders heräsi.

Hänen pieni höyrylaivansa oli kiinnitetty puupaikalle — jonka puupaikan hän oli valmistuttanut vuosia aikaisemmin kaadattamalla puita ja jättämällä ne mätänemään.

Hän oli päivänmatkan päässä lähimmästä kylästä joko myötä- tai vastavirran puolella, mutta hän oli vain kuuden tunnin jalkamatkan päässä amatombolaisista, jotka asuvat aivan metsän sydämessä ja käyttävät tetanustoksiinilla myrkytettyjä nuolia.

Sanders nousi vuoteessaan istumaan ja kuunteli.

Jokin yölintu sirkutti yksitoikkoisesti; hän kuuli veden loiskinan laivan keulassa ja lehtien hiljaisen kahinan, kun lievä tuuli heilutteli laivan ylitse ulottuvien puiden oksia. Hän kuunteli vakavana, sitten hän tavoitti lattialta hyttyssaappaitaan ja sukkiaan.

Hän puki ne ylleen, löysi takkinsa riippumasta pienen hyttinsä oven takaa ja avasi oven hiljaa. Sitten hän odotti seisoen pää ojossa.

Hän irvisti pimeässä, avasi vuoteensa vieressä riippuvan nahkakotelon kannen, otti siitä coltpistoolin ja veti äänettömästi panoksen piippuun.

Hän oli huolellinen mies, ei helposti hätiköinyt, hänen jokainen liikkeensä oli järjestelmällinen. Hän oli kyllin varovainen varmistaakseen pistoolin, hän oli niin siisti, että kiilloitti mustaa perää takkinsa liepeeseen, ja hän odotti pitkän aikaa, ennen kuin astui yön kuumaan pimeyteen.

Pian hän kuuli jälleen sen äänen, joka oli hänet herättänyt. Se oli kehrääjälinnun hiljainen viserrys.

Kehrääjälinnut menevät yöksi nukkumaan niinkuin järkevät ihmiset, ja ne asuvat lähellä kyliä, sillä ne rakastavat ihmisseuraa. Eivätkä ne ilmaise läsnäoloaan sillä tavoin kuin tämä lintu, joka liverteli lyhyin väliajoin.

Sanders tarkasteli kärsimättömänä.

Sitten äkkiä kuului aivan läheltä, laivan kannelta, läheltä häntä itseään, vastaus.

Sandersin hytti oli komentosillalla; hän poistui siitä vähän matkan päähän. Sillan kulmaan hän kyykistyi sormi varmistimella.

Sitten hän pikemminkin tunsi kuin näki miehen tulevan metsästä, tiesi laivalla olevan jonkun, joka kohtasi hänet.

Kannella olevan majan ympäri ryömien tuli sitten kaksi miestä. Hän saattoi juuri erottaa heidän aiheuttamansa äänen, kun he liikkuivat eteenpäin aina hytin ovelle asti, josta ryömivät sisään. Hän kuuli hieman ääntä ja irvisti jälleen, sillä hän tiesi heidän keihäänkärkiensä tekevän hänen vuodevaatteistaan selvää jälkeä.

Sitten vallitsi hetken hiljaisuus, ja hän näki toisen tulevan ulos ja katsovan ympärilleen.

Mies kääntyi hiljaa puhumaan sisään jääneelle.

Sanders nousi äänettömästi.

Ovella seisova mies sanoi: »Kah!» voivottavalla äänellä ja kaatui maahan, sillä Sanders oli potkaissut häntä taitavasti mahaan, joka on alkuasukkaan arka kohta. Toinen mies juoksi ulos, mutta kompastui komissaarin ojennettuun jalkaan ja sai kaatuessaan raskaasta pistoolinperästä täyspainoisen iskun oikean korvansa tienoille.

— Joka! kutsui Sanders terävästi, ja perästä kuului jalkojen ääntä, sillä alkuasukkaat ovat herkkäunisia, — sido nämä miehet. Höyrytä, sillä me lähdemme pois täältä; tämä ei ole ensinkään hauska paikka.

Sanders oli, kuten olen koettanut kuvata, mies, joka tuntee hyvin alkuasukkaat; hän ajatteli alkuasukkaan tavoin, ja oli hetkiä, jolloin hänen toimintansa ei paljoakaan eronnut barbaarien teoista.

Selvittyään vaarasta hän kiinnitti laivan keskelle virtaa pienen saaren rantaan juuri auringon noustessa ja vei vankinsa maalle.

— Miehet, sanoi hän, — te tulitte tappamaan minua pimeinä hetkinä.

— Herra, se on totta, sanoi toinen, — minä tulin tappamaan, ja tämä toinen mies, joka on minun veljeni, sanoi minulle, milloin oli tultava — vaikkakin se, jota hän kutsui, olisi voinut olla toinen, sillä minä olen vain yksi monista.

Sanders tajusi totuuden, että häntä odotti sarja miellyttäviä hyökkäyksiä, joiden tuloa ei pasuunoin toitotettu.

— Sanokaa, virkkoi hän, — kuka on käskenyt tappamaan, ja miksi minun on kuoltava?

Hänen puhuttelemansa mies, pitkä, solakka amatombolainen nuorukainen, pyyhki hikeä otsaltaan kahlehditulla kädellään.

— Herra, vaikka hakkaat minut kappaleiksi, en kerro sinulle, sillä minulla on suuri ju-ju, ja muutamat jumalat suuttuisivat minulle.

Sanders koetti toista miestä yhtä huonosti onnistuen. Tämä toinen oli työläinen, jonka hän oli ottanut neljän päivänmatkan päässä alavirralla sijaitsevasta kylästä.

— Herra, vaikka kuolisin vaikenemisestani, en puhu mitään, sanoi hän.

— Sangen hyvä, virkahti Sanders ja nyökkäsi Abibulle. — Panetan teidät, lisäsi hän, — pitkäksenne maahan, kädet ja jalat levällään, ja sytytän tulen teidän rintanne päälle, ja te kerrotte hyvin äkkiä, mitä haluan tietää.

Ja heidät asetettiin pitkälleen; kummankin rinnalla oli pieni kasa kuivia köynnöksiä, ja Sanders otti palvelijainsa tekemästä tulesta hehkuvan kepin..

Maassa makaavat miehet tarkastelivat hänen jokaista liikettään. He näkivät hänen puhaltavan punaisen kepin palamaan, ja sitten toinen sanoi:

— Herra, minä puhun.

— Arvelin niin, sanoi Sanders. — Ja puhu nopeasti, sillä muuten teen olosi epämukavaksi.

Jos minulta kysytään, luulenko Sandersin aikoneen käyttää palavaa keppiään, niin minun täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että luulen niin; mutta ehkä Sanders tunsi miehensä paremmin kuin minä Sandersin.

Päästyään onnettomasta tilasta miehet juttelivat nopeasti, ja Sanders teki englanninkielisiä muistiinpanoja heidän bomongonmurteisesta puheestaan.

Kuulustelun loputtua Sanders kokosi muistiinpanonsa ja vei miehet laivaansa. Kahta tuntia myöhemmin »Zaire» oli täyttä höyryä matkalla erääseen Akasavan kylään, jonka bomongonkielinen nimi oli Tukalala.

Tukalalassa eleli lähetyssaarnaaja, amerikkalainen metodisti, joka oli siirtynyt kuumevyöhykkeen pakanain keskuuteen voidakseen kasvattaa heidän sydämeensä tietoisuutta Jumalasta.

Sanders ei erityisemmin suosinut lähetyssaarnaajia; hänellä oli todellakin sellaiset käsitykset veljeydestä, että ne eivät olleet hänelle kunniaksi, mutta hän tunsi myötämielisyyttä nuorta miestä kohtaan, joka työskenteli toiveikkaana epäkiitollisella alalla, ja nyt hän käveli kärsimättömänä pienen laivansa komentosillalla, sillä hänen oli välttämättä ehdittävä Tukalalaan ennen eräiden asioiden tapahtumista.

Hän tuli joen mutkaan juuri kun aurinko oli laskemassa puiden taa länteen, ja lähetysaseman edessä oleva valkea ranta tuli selvästi näkyviin.

Hän viittasi kahdella sormella ruorimiehelle: pieni laiva kääntyi melkein sivuvirtaan rantaa kohti, ja joen musta vesi syöksähti vasenta kylkeä vastaan kuin se olisi ollut sulkuportti.

Se höyrysi rannalle; »pukka-pukka-pukka-puk», lauloi silinterinmäntä äänekkäästi.

Missä lähetyssaarnaajan maja oli ollut, siinä oli nyt mustien kekäleitten kaaos, josta hitaasti kohoili leyhyviä savukiemuroita.

Sanders näki lähetyssaarnaajan makaamassa tahrautunut valkea puku yllä kasvot maata vasten, ja havaitsi, että häntä oli vaikeata kohottaa, sillä hänet oli naulinnut maahan leveäteräinen norsukeihäs, joka oli katkennut olkapäiden kohdalta.

Sanders käänsi hänet selälleen ja sulki hänen silmänsä, jotka tuijottivat, kuten näytti, anovasti taivaan korkeuteen etsien Jumalan viisautta.

Komissaari otti taskustaan nenäliinan ja laski sen miehen kasvoille.

— Abibu, sanoi hän lempeästi kersantilleen, — kaiva syvä hauta tuon kumipuun juurelle, sillä tämä mies oli kansansa keskuudessa suuri päällikkö, ja hänellä oli yhteys Jumalan kanssa.

— Hän oli kristitty mies, sanoi Abibu miettivänä, ja hurskas profeetan seuraaja, ja Marin suurassa on kirjoitettu:

'Lahkot ovat joutuneet kiistaan Jeesuksesta, mutta suuren tuomion päivänä voi niitä, jotka eivät uskoneet!'

Abibulla oli kunnianimi hadzi, sillä hän oli käynyt Mekassa ja tunsi Koraanin paremmin kuin useimmat kristityt tuntevat Raamatun.

Sanders ei puhunut mitään. Hän otti taskustaan sikarin ja sytytti sen silmäillen ympärilleen.

Ei yhtään rakennusta ollut pystyssä. Missä lähetysasema kauniine puutarhoineen oli ollut, oli nyt hävityksen kauhistus. Sammuvassa valossa hän näki vaateriekaleita raunioissa ja tiesi niiden merkitsevän toisia uhreja.

Kuun kelmeässä valossa hän hautasi lähetyssaarnaajan lukien hänelle Isämeidän ja niin paljon hautaustoimituksesta kuin saattoi muistaa.

Sitten hän meni takaisin »Zairelle» ja asetti vahdit. Aamulla hän käänsi »Zairen» keulan myötävirtaan, ja saapui illalla auringon laskiessa pääjoelle — hän oli kulkenut sivujokea — ja näiden kahden joen yhtymäkohdassa oli Akasavan kaupunki.

Hänen luokseen tuotiin kaikkien akasavalaisten päällikkö, ja sillalla pidettiin kannelle asetetun lampun ja pienen kynttilän valossa palaver.

— Päällikkö, sanoi Sanders, — sinun alueellasi on kuollut valkea mies, ja minä tahdon saada niiden miesten sydämen, jotka ovat tappaneet hänet, tai kuoleman kautta! otan sinun pääsi.

Hän sanoi tämän tyynesti, intohimottomasti, ja kuitenkin hän vannoi__ _Iwan_ kautta, joka tarkoittaa kuolemaa ja on voimakkain vannominen. Kannella kyykkivä päällikkö väänteli käsiään ja värisi.

— Herra, sanoi hän vapisevalla äänellä, — tämä on tapaus, josta minä en tiedä mitään. Tämä on sattunut minun alueellani, mutta niin kaukana ulottuviltani, että minä en voi rangaista enkä kostaa.

Sanders päästi vain epämiellyttävän tuhauksen, muuten hän vaikeni.

— Samaten, herra, jatkoi päällikkö, — jos sanon totuuden, niin tämä ei ole yksin akasavalaisten asia, sillä miehet ovat pitkin jokivartta kapinallisia ja tottelevat uutta ju-jua enemmän kuin mitään muuta.

— Tiedän vähän ju-juista, sanoi Sanders lyhyesti, — tiedän vain, että valkea mies on kuollut ja hänen henkensä vaeltaa vierailla mailla eikä asetu lepoon, ennen kuin olen tappanut miehiä. Joko sinut tai muita — palaver on päättynyt.

Päällikkö nousi kömpelösti, teki kädellään kunniaa ja meni vaappuen lankkua myöten maalle.

Sanders puolestaan istui ajatellen ja poltti sikarin toisensa jälkeen. Hän istui myöhään yöhön. Kerran hän kutsui palvelijansa tuomaan uuden kynttilän ja hankkimaan hänelle tyynyn pään alle. Niin hän istui, kunnes hälisevä pikku kylä vaipui uneen, kunnes ei kuulunut mitään muuta kuin lepakoitten siipien suhina, kun ne tulivat ja menivät joen pikku saarilla — sillä yököt rakastavat saaria, erittäinkin isot vampyyriyököt.

Kello kaksi aamulla hän katsoi kelloaan, otti lyhdyn ja meni perään.

Hän kulki nukkuvien yli, kunnes tuli sille puolen kantta, jossa hausa istui vahtimassa vankeja karbiini ladattuna.

Hän sysäsi miehiä hiljaa jalallaan, ja he kavahtivat istumaan tuijottaen sokaistuneina hänen lamppuunsa.

— Kertokaapa minulle hieman lisää, sanoi hän. Kuinka tämä ju-ju tuli teidän maahanne?

Puhuteltu katsoi häneen.

— Herra, kuinka tulee sade tai tuuli? sanoi hän. Tehtiin jokin paha työ, tanssittiin, syötiin eräs mies; sitten me kaikki maalasimme itsemme ja tytöt sanoivat: 'Tappakaa!'

Sanders oli kärsivällinen.

— Olen kuin isänne ja äitinne, sanoi hän. — Kannan teitä käsilläni; kun vesi nousi ja hävitti teidän puutarhanne, tulin tuomaan maniokkia ja suolaa ja pelastin teidät; kun tauti tuli, toin valkeita miehiä, jotka raapivat teidän käsiänne ja panivat taikavoimaa teidän vereenne; olen tehnyt rauhan, ja teidän vaimonne ovat turvassa ngombeilta ja isisiläisiltä, ja kuitenkin tahdotte tappaa minut.

Toinen nyökkäsi.

— Se on totta, herra — mutta sellainen on ju-jun tapa. Sellainen on hyvin Suuri Asia, eikä se muista.

Sanders oli huolissaan: tämä ei ollut hänen käsitettävissään. — Mitä ju-ju sanoi?

— Herra, se sanoi hyvin selvästi, puhuen erään hyvin vanhan miehen suun kautta, Begelin Mfabakan...

— Begelin Mfabakan? kertasi Sanders ja merkitsi nimen nopeaa hirttoa varten.

— Tämä vanha mies näki näyn, ja tässä näyssä, jonka hän näki suuressa tuskassa ja kivussa, voivottaen ja kuumin silmin, hän näki valkeita miehiä tapettavan ja heidän talojaan poltettavan.

— Milloin tämä tapahtui?

— Kun kuu oli täysi (kuusi päivää sitten, ajatteli Sanders), — ja hän näki suuren kuninkaan, jonka sotajoukot marssivat maan läpi, ja kaikki valkeat miehet pelkäsivät häntä.

Hän jatkoi, niinkuin vain alkuasukkaan muistilla saatetaan, yksityiskohtaisesti kuvailuaan kuninkaan marssista; kuinka hän teurasti valkeita miehiä ja naisia ja pani heidän talonsa tuleen; kuinka hänen sotajoukkonsa kulkivat tanssien hänen edellään.

— Ja kaikki tämä tapahtui täyden kuun aikana, lopetti hän. — Sen vuoksi me myös lähdimme tappamaan, ja koska tiesimme sinun ylhäisyytesi tulevan tähän aikaan vuodesta oikeutta istumaan, arvelimme viisaaksi tappaa sinut ja Kristus-miehen myös.

Hän kertoi tämän asiallisella äänellä, ja Sanders tiesi hänen puhuvan totta.

Jotakuta toista olisi enemmän liikuttanut jutun se osa, joka koski häntä itseään lähimmin, mutta komissaarin ajatuksia askarrutti eniten kuningas (»hyvin suuri mies, erittäin laaja keskeltä») ja hänen hävittävät sotajoukkonsa.

Tämän pohjalla oli totuus, hän ei sitä epäillyt. Jossakin oli kapina, josta hän ei ollut kuullut. Hyvin nopeasti hän muistutteli kaikki oman alueensa ja sitä ympäröivien maiden kuninkaat.

Ochorin päällikkyyden anastanut Monrovian Bosambo lähetti hänelle tavan takaa tietoja naapurikansoista. Sotaa ei ollut pohjoisessa eikä etelässä.

— Tahdon nähdä tämän vanhuksen, Begelin Mfabakan, sanoi hän.

Begeli on kylä sivujoen varrella. Joki on niin kapea, että se näyttää purolta, ja niin tyyni, että se tuntuu järveltä. Kummallakin rannalla on mahtava viidakko, jonka puita sitoo toisiinsa käärmemäisten köynnöskasvien paljous ja jonka alaosaa kattaa runsas alusmetsä. »Zaire» tuli varovasti tätä tyyntä kapeaa väylää myöten, kaksi konekivääriä merkitsevästi paljastettuina.

Pikkarainen laiva, tämä »Zaire». Sen perärattaan yläpuolella lipputangossa riippui kamalan suuri sininen Englannin lippu — paha merkki, sillä kun Sanders oli nostanut komissaarin lipun, niin silloin epämieluisat tapahtumat odottivat jotakuta.

Hän seisoi kannella takitta, antaen sormillaan merkkejä ruorimiehelle.

— Vhiuu! — Nuoli tärisi puisen kansihytin seinässä. Hän veti sen irti ja tarkasti kärjen huolellisesti; sitten hän heitti sen yli laidan.

— Pam!

Savupilvi rannan tiheiköstä — luoti mursi hänen tuolinsa selän.

Hän kumartui ja otti kiväärin, pani merkille savupilven ja tähtäsi huolellisesti.

— Pam!