Part 13

Mahdotonta oli nähdä, mihin luoti osui; saattoi kuulla vain sen vihellyksen ja kaiun, kun se kiiti tietään pensaikon läpi.

Siihen lakkasi ampuminen.

— Puk-apuk-puk-apuk-puk, pyöri peräratas hitaasti ja »Zairen» keula halkoi tyyntä vettä ja jätti jälkeensä poreilevan vanan. Kylän edessä oli kuusi sotakanoottia, jotka, rinnatusten meloivat komissaaria vastaan. Hän soitti konehuoneeseen: »Seis!» Koneiden ääni häipyi, ja hän saattoi hiljaisessa ilmassa kuulla rummun äänen, ja kiikarilla hän näki hurjasti maalatut vartalot ja keihään kärkeen pistetyn pään.

Tällä maailmankolkalla oli ollut muudan Ogilvie niminen kauppias, hiljainen, hämärä mies, joka myi vaatetta ja osti kumia.

— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja kersantti Abibu tarttui konekiväärin kädensijaan, nykäisi panosnauhaa hieman, heilautti piipunsuun eteenpäin ja tähtäsi tarkasti. Samalla hausakorpraali, joka seisoi toisen konekiväärin luona, istahti sen takana olevaan satulaan ja laski peukalonsa liipaisimelle.

Keskimmäisestä kanootista kohosi savupilvi; luoti ei kantanut.

— Ogilvie, ystäväiseni, jupisi Sanders, — jos eläisit — vaikka etpä taida enää — saisit selittää näiden schneider-kiväärien olemassaolon.

Kanootit lähestyivät melat tahdikkaasti käyden, ja laulun matala, raikas sointu säesti liikettä.

— Neljäsataa askelta, sanoi Sanders, ja konekiväärien ääressä istuvat miehet ottivat uuden jyvän.

— Kaksi keskimmäistä kanoottia, sanoi Sanders. Tulta!

Hetken hiljaisuus.

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroivat konekiväärit ivallisesti.

Sanders katseli vaikutusta kaukoputkellaan.

— Muut kanootit, sanoi hän lyhyesti.

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha!

Ampuja oli huolellinen mies, hän ampui sarjoittain, haluten nähdä laukaustensa tehoisuuden.

Sanders näki miesten kaatuvan, näki yhden kanootin kääntyvän ja menevän kumoon ja miesten mustia päitä vedessä; hän soitti koneet täyteen vauhtiin.

Jostakin vahingoittumattomasta kanootista ammuttiin laukaus. Luodin aiheuttama ilmanpaine tuntui hänen kasvoillaan, hän kuuli napsauksen, kun se iski takana olevaan seinään.

Tuli toinen luoti, ja ruorissa oleva poika käänsi irvistäen päänsä Sandersiin päin.

— Herra, mutisi hän arabiaksi, — tämä oli säädetty aikojen alusta.

Sanders pani kätensä hänen kainaloonsa ja laski hänet hiljaa kannelle.

— Kaikki tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta, sanoi hän hiljaa.

— Kiitetty olkoon Hänen nimensä, kuiskasi kuoleva poika.

Sanders otti ruorin, joka pyöri sinne tänne, ja kutsui toisen ruorimiehen.

Laivan keula oli kääntynyt hyökkäävää kanoottia kohti. Tämä oli sen miehille onneton tilanne, sillä molemmat konekiväärit olivat siihen tähdätyt; ne lauloivat yhdessä, ja sinisen savun keskeltä saattoi huomata kanootin pian tyhjenneen.

Siihen päättyi taistelu. Viidennessä kanootissa muuan sotilas piti keihästä poikittain päänsä yläpuolella antautumisen merkkinä, ja kymmentä minuuttia myöhemmin kapinoitsijain päällikkö oli laivalla.

— Herra, sanoi hän tyynesti, kun hänet oli tuotu Sandersin eteen, — tämä on paha palaver. Mitä teet minulle?

Sanders katsoi häneen vakavasti.

— Olen sinulle armollinen, sanoi hän, — sillä heti kylään tultuamme hirtän sinut.

— Arvelin niin, sanoi päällikkö lihastakaan väräyttämättä, — ja olen kuullut sinun hirttävän miehiä nopeasti, niin etteivät he kärsi paljoa.

— Se on tapani, sanoi Joen Sanders, ja päällikkö nyökkäsi päätään myöntyvästi.

— Toivon, että niin on, sanoi hän.

Saavuttiin surulliseen kylään, sillä siellä oli monen naisen pukeuduttava surulehviin.

Sanders tuli maihin hausain kanssa ja piti suuren palaverin puiden alla.

— Tuokaa luokseni vanhus Mfabaka, joka näkee näkyjä, sanoi hän, ja he toivat hänen luokseen niin vanhan miehen, ettei hänellä ollut muuta muotoa kuin luut.

He kantoivat hänet oikeuspaikalle ja asettivat hänet komissaarin eteen.

— Olet paha mies, sanoi Sanders, — ja sinun kielesi valheen takia on monta kuollut; tänään hirtän puuhun sinun päällikkösi, ja hänen kanssaan eräitä muita. Jos sinä astut kansasi eteen ja sanot: 'Se tarina ja se tarina olivat valhetta eikä mitään muuta', niin saat elää päiväsi; mutta jos pysyt valheissasi, niin kautta minun jumalani ja sinun jumalasi sinä kuolet!

Kului pitkä aika, ennen kuin mies puhui, sillä hän oli hyvin vanha ja hyvin säikähtynyt, ja kuolemanpelko, joka on muutamien vanhusten peikko, oli hänen yllään.

— Puhuin totta, änkytti hän vihdoin. — Puhuin, mitä näin ja mitä tiesin — vain sen.

Sanders odotti.

— Näin suuren kuninkaan tappavan ja polttavan; eilen näin hänen marssittavan sotajoukkojaan sotaan, ja kuului suuri huuto, ja minä näin savun.

Hän pudisti päätään avuttomana.

— Minä näin nämä asiat. Miten voin sanoa, etten nähnyt mitään.

— Minkälainen kuningas? kysyi Sanders.

Jälleen oli pitkä hiljaisuus, jonka aikana vanhus kokoili muistiaan.

— Suuri kuningas, sanoi hän järkyttyneenä, — keskeltä iso kuin härkä, ja hänellä oli suuria, valkeita sulkia ja leopardinnahka.

— Olet hullu, sanoi Sanders ja lopetti palaverin.

* * * * *

Kuusi päivää myöhemmin Sanders meni takaisin päämajaan jättäen jälkeensä kauhistuneita ihmisiä.

Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin höyry voi puskea pientä laivaa eteenpäin, ja pieni »Zaire», joka keskivirralla pysytellen oli kohottanut sinisen lipun, oli monen kylän huomion esineenä. Asukkaat olivat kerääntyneet rannalle ja seisoivat kädet ristissä tai rystyset huulia vasten puristettuina osoittaakseen hämmennystään ja huusivat kuorossa laivan jälkeen.

— Oi Sandi — isä! Kuinka monta pahaa olet tänään surmannut? Oi paholaisten tappaja — oi puiden hirttäjä — olemme täynnä hyveitä emmekä pelkää.

— _Ei-fo_, Kalaba? _Ei-ko_ Sandi! _Eivo fo elegi_, ja niin edelleen.

Sanders kulki nopeasti myötävirtaa, sillä hän tahtoi päästä yhteyteen päämiehensä kanssa. Jossakin oli kapina — sen hän tiesi.

Vanhus oli puhunut totta ennen kuolemaansa — sillä hän kuoli järkytyksestä ja vanhuudesta.

Kuka oli kapinoiva kuningas? Ei ainakaan Isisin, ei Ngombin eikä Ochorin takaisten rintamaiden.

»Zaire» pyörähti päämajaan laituriin, ja hausajoukkojen kapteeni oli häntä vastassa.

— Onko lennätinlanka kunnossa? kysyi Sanders astuessaan maihin.

Kapteeni nyökkäsi.

— Mikä on hätänä? kysyi hän.

— Jonkinlainen sota, sanoi Sanders, — joku kuningas on nousutuulella.

Ja hän kertoi tarinansa lyhyesti.

Hausaupseeri vihelsi.

— Mutta oman kukkaron herra korkea pitäjä! noitui hän hienosti, — sepä kummallista!

— Olet myrkyllisen hupaisalla päällä! ärähti Sanders.

— Kuulehan, sanoi hausa ja tarttui hänen käsivarteensa. — Etkö tiedä, että Lo Benguela on kapinassa? Kuvaus sopii häneen.

Sanders pysähtyi.

— Tietenkin, sanoi hän ja huokaisi helpotuksesta.

— Mutta, sanoi ällistynyt upseeri, — Matabelemaa on kolmentuhannen mailin päässä. Kapina alkoi kolme viikkoa sitten. Mistä nämä peijakkaat sen tiesivät?

Vastaukseksi Sanders kutsui laivansa miehistöön kuuluvan akasavalaisen miehen, joka oli hyvä puunhakkaaja.

— Ifasi, sanoi hän, — kerrohan, mitä tänään tehdään sinun maassasi?

Mies hymyili laupiaasti ja seisoi hämmästyksestä yhdellä jalalla, sillä tavalliselle miehelle oli suuri kunnia, kun Sanders puhutteli häntä oikealla nimellään.

— Herra, he menevät metsästämään norsuja, sanoi hän.

— Kuinka monta? sanoi Sanders.

— Kaksi kylää, sanoi mies, — sillä yhdessä kylässä on tautia eivätkä he voi mennä.

— Mistä tiedät tämän? sanoi Sanders. — Eikö kylääsi ole matkaa vesitse neljä ja maitse kolme päivää?

Miehen olo näytti tukalalta.

— Niinkuin sanot, herra — mutta tiedän sen kuitenkin, sanoi hän.

Sanders kääntyi hausaan hymyillen.

— Tässä maassa on paljon opittavaa, sanoi hän.

* * * * *

Kuukautta myöhemmin Sanders sai erään »Cape Timesin» leikkeleen. Häntä huvitti seuraava kohta:

»... huhu, johon Matabelen kapinalliset uskovat ja joka tietää, että heidän liittolaisensa olisivat pohjoisessa kärsineet tappion, ei ole saanut vahvistusta. Barotsemaan komissaari kumoaa alkuasukkaiden kertoman väitteen kapinahommasta ja ilmoittaa, että mikäli hän tietää, kaikki hänen alaisensa kansat ovat pysyneet rauhallisina. Muut pohjoiset komissaarit kertovat samaa. Ei ole tapahtunut minkäänlaista Matabelen kapinaan liittyvää nousua, vaikka alkuasukkaat kiven kovaan väittävät, että jossakin 'kaukaisessa maassa', jota he eivät voi määritellä, sellaiseen nousuun on ryhdytty. Ajatus on tietysti mieletön.» Sanders hymyili jälleen.

SODAN KOIRAT

Valkean suojelijan mustalle miehelle asettamista rajoituksista on tuntuvin se, ettei hän saa kiukuissaan ottaa vihamiestään kurkusta ja leikata häntä leveällä kotitekoisella puukolla. Tietysti hyväsävyisimpiäkin ärsyttää tämä brittiläisten tekemä rajoitus.

Varmastikin akasavalaisten muisti on sangen lyhyt, ja heitä viime pahanteosta kohdannut rangaistus unohtuu ajan mukana pian tilaisuuden ja kiusauksen tullen. Siten akasavalaiset kuultuaan ochorilaisten tehneen jotakin ilkeyttä huomasivat joutuneensa kärsimään vääryyttä ja valmistautuivat sotaan, mutta lähettivät sitä ennen sanan Sandille kuvaillen laveasti ochorilaisten heille aiheuttamaa vahinkoa. Onneksi Sanders oli lähellä ja saapui paikalle hyvin nopeasti pitämään neuvottelua ja tyynnyttämään raivostunutta kansaa miten parhaiten voi. Sanders oli tahdikas mies, eikä tahdikkuuteen aina kuulu pehmeäkätisyys. Neuvostossa näet istui raaka sielu ja esitti töykeitä kysymyksiä.

Rohkaistuneena komissaarin säveistä vastauksista hän ylitti, niinkuin lapsi ja alkuasukas aina pyrkii tekemään, hyväin ja huonojen tapojen välisen rajan. Sanders kääntyi häneen.

— Mikä orjan ja koiran äpärä sinä olet? kysyi hän; ja kun mies mietti vastausta, potkaisi Sanders hänet alas kukkulalta, jolla neuvottelumaja oli, ja sopusointu oli vielä kerran palautettu.

Heti tämän palaverin jälkeen tuli katkera valitus Isisistä. Se koski lulungolaisten säälimättömästi hävittämiä kalaverkkoja, ja se oli Sandersin vaikea selvittää. Ensiksikin kaikki itseään kunnioittavat ihmiset halveksivat lulungolaisia, viekkaita ja ilkeitä olioita, joilla ei ollut häpyä eikä suolaa. Mutta isisiläiset rauhoittuivat, ja hävittävä sota saatiin vältetyksi. Sattui toisia pienempiä selkkauksia — ja ne kuuluivat jokapäiväiseen työhön — mutta Sanders oli huolissaan lulungolaisten vuoksi, erittäinkin näiden ilkeyden vuoksi ja siksi, että kaikki hänen heimonsa, isisiläiset, ikeliläiset, akasavalaiset ja ochorilaiset, vihasivat lulungolaisia sydämensä pohjasta. Sisimmässään Sanders tunsi, että sota voitiin vain lykätä tuonnemmaksi, ja ilmoitti sen Lontooseen, josta Whitehallin kiihtynyt apulaisministeri lähetti kiihkeän ilmoituksen, että sota oli lykättävä keinolla millä hyvänsä »tämän budjettivuoden yli — taivaan nimessä!»

Lulungon alueella — kolmen päivän marssin päässä Akasavan takana — käytettiin muun muassa sananpartta: »Jos miehellä on salainen vihollinen, jota hän ei löydä, niin kaatakoon oman majansa ja etsiköön sen jäännöksistä.» Tämä on vapaa käännös. Toinen sananlasku sanoo: »Vaarallisin on se vihamies, joka asuu sinun omassa majassasi» ja kolmas: »Ellet löydä vihollistasi, niin tapa paras ystäväsi.» Nämä sananlaskut osoittavat, että lulungolaisilla oli synkkä elämänkatsomus ja että he olivat epäluuloisia.

Sandersilla oli Mpitissa lulungolainen kokki — Mpitin uudenaikainen kaupunki oli komissaarin päämaja. Tämä kokki oli kulkija, ja sellaisena hän oli liikkunut Dakarista Sananaan asti — ja luultavasti Kongoa pitkin aina Matadiin asti. Kun hän tuli työnhakuun Mpitiin, niin häneltä kysyttiin nimeä, ja hän vastasi rannikon »englannilla»:

— Herra, yksi sano minä Kuuspenni. Hieno kokki minä: te hakee parempi kokki, ei löydä — _savi?_

— Ja mitä, kysyi Sanders lulungoksi, — mitä sekamelskaa tämä puhe on sinun mielestäsi?

— Herra, se on englantia, sanoi hämmästynyt alkuasukas.

— Se on marakatinkieltä, sanoi Sanders jäykästi, — krulaisten ja puoliveristen merimiesten puhetta, joka ei ole mitään kieltä, Miksi sinua sanotaan omiesi keskuudessa?

— Latakiksi, herra, sanoi kokki.

— Se on sinun nimesi, sanoi Sanders. — Tästä lähtien et saa puhua muuta kieltä kuin omaasi ja sinun palkkasi on kymmenen shillinkiä kuussa.

Lataki oli kelpo kokki, ja kolme kuukautta hän oli kunnon kansalainen, minkä ajan kuluttua Sanders palatessaan odottamatta metsästysretkeltä tapasi Latakin nukkumasta isäntänsä vuoteessa — juovuksissa, ja kaksi viinapulloa oli todistamassa hänen kolttosestaan. Sanders kutsui poliisinsa, ja Lataki heitettiin selviämään putkaan, josta hän pääsi vuorokauden kuluttua.

— Sinä kai ymmärrät, sanoi Sanders rikolliselle seuraavana päivänä, — etten halua nähdä palvelijoitten juovan; vielä vähemmän sallin juopuneiden palvelijoitteni nukkua humalaa päästään minun vuoteessani.

— Herra, olen häpeissäni, sanoi Lataki ystävällisesti, — sellaista tapahtuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa.

— Samaa voit sanoa myös ruoskimisesta, jota saat kokea, virkahti Sanders antaen käskyn poliisikersantilleen.

Lataki ei ollut mikään stoalainen. Kun hänet sidottiin puuhun ja tukeva hausa antoi hänen lihavaan selkäänsä kymmenen lyöntiä, hän huusi äänekkäästi Sandersia ja sitä sivistystä vastaan, jonka aseeksi Sanders oli valittu.

Kun juttu oli ohi ja hän huomasi vielä olevansa elossa, vaikkakin veriin piestynä, hän tunnusti saaneensa hieman enemmän kuin oli ansainnut, ja lupasi kyynelsilmin, että läksy ei jäisi tuloksettomaksi. Sanders, jolla ei ollut asiasta enempää sanottavaa, lähetti hänet töihinsä.

Viikon kuluttua tästä päivästä komissaari söi yksinänsä palmunöljyhakkelusta, joka on mainiota sikäläistä ruokalajia, ja kanaa. Hän ryhtyi syömään, mutta lakkasi äkkiä, meni konttoriinsa ja toi sieltä mikroskoopin. Sitten otti hän hiukan hakkelusta — juuri niin paljon kuin neulan kärkeen menee — levitti sen lasilevylle ja tarkisti sitä koneella. Se, mitä hän näki, oli mielenkiintoista. Hän pani mikroskoopin pois ja kutsui Latakin, ja Lataki tuli puhtaaseen valkeaan pukuun puettuna.

— Lataki, sanoi Sanders ystävällisesti, — kun sinä tiedät valkeitten miesten tavat, niin sano, miten isäntä voi osoittaa palvelijalleen kunniaa?

Ovella seisova kokki epäröi.

— On monta tapaa, sanoi hän oltuaan hetken vaiti. — Hän voisi...

Hän vaikeni hieman epävarmana maaperästä.

— Koska olet hyvä palvelija, vaikka sinussa kyllä on vikojakin, sanoi Sanders, — tahdon osoittaa sinulle kunniaa. Siihen olen valinnut tämän tavan; sinä, joka olet pyytämättä nukkunut minun vuoteessani, istut pöytään minun kanssani ja käskystäni.

Mies epäröi, hämmentyi hieman ja tuli sitten pöydän ääreen ja istahti kömpelösti vastapäätä herraansa.

— Minä odotan sinua, sanoi Sanders, — sinun oman kansasi tavan mukaan.

Hän nosti kaksi suurta lusikallista palmunöljyhakkelusta hänen lautaselleen.

— Syö, sanoi hän.

Mutta mies ei liikahtanut, vaan istui silmät luotuina pöytäliinaan.

— Syö, sanoi Sanders jälleen, mutta Lataki istui liikkumatta.

Silloin Sanders nousi, meni huoneensa avoimelle ovelle ja vihelsi.

Kuului jalkojen töminää, ja kersantti Abibu tuli neljän hausan kera.

Jauhettu lasi — niin hieno lasijauho, että se koskettaessa tuntuu liidulta — on vaarallinen myrkky, koska se joutuessaan ihmisen sisälmyksiin viiltelee ne rikki, ja hän kuolee, kuten rannikon pahat miehet tietävät ja ovat jo satoja vuosia tietäneet. Lataki joutui tuomarin eteen, joka istui ladontapaisessa suuressa oikeussalissa, ja esitti todistajina kolme serkkuaan, yhden veljen ja yhden ystävänsä, jotka vannoivat, että Sanders oli etukäteen asiaa harkittuaan sekoittanut itse lasijauhoa hakkelukseensa. Huolimatta todistusten yhtäpitäväisyydestä — todistajia kuulusteltiin kokonaista neljä kertaa tuomion julistamisen edellisenä iltana — vanki tuomittiin viidentoista vuoden pakkotyöhön.

Tähän olisi juttu loppunut, ellei olisi ollut lulungolaisia, jotka asuvat kaukana pohjoisessa ja joille heidän miehensä vankina pitäminen on _casus belli_.

He olivat epäluuloisia ihmisiä, synkkiä, kylmiä ja julmia, ja maantieteellisesti heidän asemansa oli erinomainen, sillä he asuivat sellaisen territorion rajalla, joka on kiistämättä ranskalainen ja johon sitä paitsi on vaikeata päästä.

Sanders lähetti pikaviestejä kaikille valkoisille, jotka asuivat lulungolaisten läheisyydessä. Heitä oli kaikkiaan kuusi asettuneina kahdelle lähetysasemalle, toiset jesuiittoja, toiset baptisteja. He olivat senlaatuisia ihmisiä kuin heidän vastauskirjeensä osoittavat:

Ensimmäinen protestanteilta:

»Losebin lähetysasema.

H. Herra Komissaari. — Vaimoni ja minä olemme Teille hyvin kiitolliset varoituksestanne, mutta Jumala on kutsunut meidät tälle paikalle ja täällä tulee meidän olla tehden Herran työtä, kunnes Hän viisaudessaan määrää, että meidän on jätettävä työmaamme.»

Isä Holling kirjoitti:

»Ebendo-joki.

Hyvä Sanders. — Uskon, että arvostelette väärin lulungolaisia, joista useita olen äskettäin tavannut. He ovat hyvin maallisia, mikä on ainoa heissä huomaamani paha merkki. Pysyn täällä, koska voin torjua kaikki heidän tekemänsä hyökkäykset. Minulla on neljä Martini-Metford-kivääriä ja kolmetuhatta panoskertaa, ja tämä talo on, kuten tiedätte, kivestä rakennettu. Toivon Teidän olevan väärässä, mutta —»

Sanders otti laivansa, konekiväärinsä ja hausapoliisinsa ja meni jokea vastavirtaa niin kauas kuin pieni perärattainen voi häntä viedä. Ja jokaisen päivän iltana hän tuli sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli puhdistettu ja jossa rannalla oli valtainen halkopino. Jossakin metsässä oli aina kylä, jonka velvollisuutena valtiota kohtaan oli tämän pinon uusiminen. Yötä päivää kaksi miestä istui laivan keulassa mitaten veden syvyyttä yhtä mittaa. Riutta, hiekkasärkkä, väylä, riutta. Joskus laiva meni karahtaen vedenalaisen matalan yli ja luisui sen toiselle puolen syvään veteen; joskus öisin laiva hypähti särkälle, jolloin huomattiin sen tulleen »järveen», jota kaikkialla ympäröivät hiekkaharjanteet. Silloin miehet menivät veteen ja kulkien joen hiekkapohjaa myöten vetivät laivan takaisin syvälle. Kuudenkymmenen mailin päässä baptistilähetysasemalta Sanders sai uutisia ystävällismielisiltä alkuasukkailta:

— Herra, lulungolaiset, tulivat aikaisin aamulla ja veivät mukanaan lähetyssaarnaajan, hänen vaimonsa ja tyttärensä omaan kaupunkiinsa.

Keltaisena kuumeesta, raskassilmäisenä unen puutteesta, parrakkaana ja pesemättömänä Sanders pyyhki ohimoitaan kädenselällä.

— Ota laiva hoitoosi, sanoi hän Abibulle. — Minun täytyy nukkua.

Hän heräsi neljän tienoissa iltapäivällä, kun hyllyllä hänen vuoteensa yläpuolella oleva vesipullo meni kappaleiksi. Sen särkymiseen hän ei huomannut mitään syytä, mutta lasinpalaset ja vesi putosivat hänen päälleen.

Hän kuuli kiväärin pamahtavan aivan lähellä ja avasi hyttinsä oven. Abibu tuli tekemään ilmoitusta.

— Kaksi miestä ampui rannalta, sanoi hän. — Ammuin niistä toisen.

He lähestyivät nyt kylää; kääntyen suoraan joen poikki he tulivat sen näkyville, ja pikku »Zairen» vihellin kirkui kimeästi.

Sanders näki ryhmän tulevan rantaan, näki keihäiden kimmeltävän, ja kiikarilla hän havaitsi miesten vartalot maalatuiksi. Sitten kuusi kanoottia tuli laivaa vastaan.

Hausakorpraali istahti sanaa puhumatta konekiväärin takana olevaan satulaan ja tarttui kädensijaan.

— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja korpraali tarkisti tähtäimen pitämättä erityisempää kiirettä.

Kanootit tulivat nopeasti kuin hirmumyrsky, sillä virta oli niille myötäinen. Konekiväärin takana istuva mies puhdisti sinisen takkinsa liepeellä messinkisuojuksessa olevaa himmeää paikkaa ja kohotti silmänsä.

Kanootit lähenivät, yksi toisten etupäässä; viha kiihotti hermoja, kuolema oli palkintona.

Äkkiä —

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroi konekivääri ivallisesti, ja johtava kanootti kääntyi syrjävirtaan, sillä sen ohjaajat ja puolet soutajista olivat kuolleet.

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha!

Toisessa kanootissa syntyi sekasorto, se huojahti, kaatui, ja joki oli täynnä mustia päitä, ja ilmassa kajahtelivat kimeät huudot.

Laivaston jäännökset pyörähtivät takaisin ja pyrkivät pois; konekiväärikorpraali asetti toisen patruunanauhan ja kokeili ampumista yhdeksänsadan askelen päähän asti, jonne kaksi kanoottia vimmatusti melottuina oli päässyt.

Sanders käänsi pienen merkinantajansa täyteen vauhtiin ja seurasi.

Rannalla lulungolaiset pysähtyivät ja monenlaisia terveisiä singahteli pikku »Zairelle». Mutta konekivääri lakaisi kylän katuja äänekkäästi, ja pian tuli lauhtunut mies palmunoksa käsissään; Sanders lopetti ampumisen ja huusi megafonilla lähetille, että hänen oli uitava laivaan.

— Herra, häpeämme suuresti, sanoi mies. Hän seisoi kannella lammikon keskellä, ja vesipisaroita tippui hänestä. — Emme tietäneet, että taistelimme Sandi-leijonaa, Sandi-puhvelia vastaan, jonka mahtavan jalan poljennosta...

Sanders keskeytti hänet lyhyeen.

— Teidän kylässänne on valkea mies, valkea nainen ja nuori tyttö, sanoi hän. — Tuokaa ne laivaan, sitten minä istun palaver-majassa ja puhun tästä asiasta.

Mies näytti kiusaantuneelta.

— Herra, sanoi hän, — valkea mies kuoli tautiin, nainen on myös sairas; ja tytöstä minä en tiedä mitään.

Sanders katsoi häneen pää kallellaan kuin uteliaalla linnulla.

— Tuokaa minulle valkea mies elävänä tai kuolleena, sanoi hän hiljaa, — samoin valkea nainen joko elävänä tai kuolleena, ja tyttö.

Tunnin kuluessa he toivat onnettoman lähetyssaarnaajan, kun olivat häntä jonkin aikaa koettaneet saada sellaiseksi, että hänet ilkesi tuoda. Lähetyssaarnaajan vaimo tuotiin toisessa kanootissa, ja neljä naista piteli häntä, sillä hän oli mielipuoli.

— Missä on tyttö? kysyi Sanders. Hän puhui melkein kuiskaten.

Lähetti ei vastannut.

— Tyttö? kysyi Sanders ja löi häntä kepillään poikki kasvojen.

— Herra, mutisi mies kasvot rintaa vasten laskettuina, — hän on päällikön luona.

Sanders käveli kerran edestakaisin kannen yli, meni sitten hyttiinsä ja tuli takaisin kaksi pistoolia vyössään.

— Menen katsomaan tätä päällikköä, sanoi hän. Abibu, aja laivan keula rannan pehmeään hiekkaan, niin että voit konekiväärillä ampua yli kadun, kun minä olen maalla.

Hän meni maihin kohtaamatta vastarintaa; ei pyssy pamahtanut eikä keihäs lentänyt, kun hän käveli nopeasti leveää katua myöten. Tyttö makasi päällikön majan edessä kuolleena, hyvin tyynenä, hyvin hiljaisena. Käsi, joka oli katkaissut hänen elämänsä langan, oli ollut armeliaampi kuin Sanders oli uskonut. Hän kohotti tytön käsivarsilleen ja kantoi hänet laivaan. Kerran hän kuuli takaansa ääntä, mutta kolme kivääriä pamahti laivan kannelta, ja sitten hän kuuli jonkun kaatuvan ja tuskallisesti kiemurtelevan.

Hän toi ruumiin laivaan ja asetti sen peräkannelle. Sitten hänelle kerrottiin naisen kuolleen, ja hän nyökkäsi hitaasti sanoen, että niin oli parasta.

»Zaire» tuli takaisin keskivirralle, ja Sanders seisoi katsellen kylää vaiteliaana. Hän halusi kostaa Lulungon päällikölle; hän halusi vimmastuksissaan paistaa hänet hiljaisella tulella. Mutta päällikkö oli lulungolaisineen metsissä, ja he saattoivat paeta Ranskan alueelle.

Illalla hän hautasi lähetyssaarnaajan ja hänen perheensä pienelle saarelle, palasi sitten myötävirtaa pohtien synkkiä ajatuksia ja heikkoja voimiaan, sillä kokonaista kansaa vastaan ei voida taistella kahdenkymmenen hausapoliisin voimilla.

Hän tuli hämärissä puupaikalle ja pysähtyi siihen yöksi. Hän jatkoi matkaansa aamulla ja tuli iltapäivällä lainkaan aavistamattaan keskelle suurta sotalaivastoa.

Ei voinut erehtyä satakunnasta kanootista, jotka tulivat hitaasti vastavirtaa neljä rinnakkain meloen konemaisen tahdikkaasti. Oikeanpuoleinen rivi oli akasavalaisia; sen näki kanoottien tylpästä keulasta. Vasemmalla olivat ochorilaiset; heidän kanooteissaan oli punaisia juovia. Keskimmäisissä, paremmin tehdyissä kanooteissa hän näki naamoja, joihin oli vedetty valkeita viivoja; siinä olivat isisiläiset.

— Taivaan nimessä! sanoi Sanders kulmat koholla.

Laivastossa syntyi hämminkiä, ja sen säännöttömät rivit murtuivat, mutta »Zaire» höyrysi kanoottien keskelle. Sitten Sanders pysäytti koneet ja kutsui päälliköt laivaan.

— Mikä häpeä tämä on? kysyi Sanders.