Part 3

Saapui matkamiesi tähän Ja hän kysyi kummastuin: "Metsähänkö telmimähän Joukko juoksee naurusuin?"

"Ei -- me kouluun kiiruhdamme, Kello soi jo, kukaties; -- Hyvän päivän toivotamme Teille vieras matkamies!" --

"Kouluhunko? -- Eihän köyhät Kouluun pääse milloinkaan! Köyhän varat vähät, löyhät, Rikasten on koulut vaan." --

"Eipä niin, nyt koulun ovet Ovat auki kaikillen, Auki Tiedon, Taidon povet Ovat Suomen lapsillen." --

"Viipykääs, niin puhelemme, Vastatkaatte mulle vaan: Mikä mies se Suomellemme Kansakoulun laittoikaan?"

"Sen me juttelemme teille" -- Kuului vahva vastaus -- "Tiedon, opin ovet meille Avas' Uno Cygnaeus." --

"Hän se huomas' ettei kanna Pelto hyvää hedelmää, Jos ei orahat jo anna Toivon syytä syvempää."

"Eikä metsä ole tuoret, Vaan se kuivuu kokonaan, Jos ei myöskin taimet nuoret Pääse valoss' varttumaan."

"Eikä kansa ole vankka. Turvass' ei oo isänmaa, Jos ei kansan sarja sankka Valistuksen voimaa saa."

"Cygnaeus näin tunsi, tiesi, Ja hän lausuu, kehoittaa: 'Tehtävä on suuri liesi. Joka kansan valistaa!'"

"Ja hän itse valppahinna Lieden ääres ollut on, Uupumatta, uutterinna Tulta luonut kuntohon."

"Vaan nyt -- kenties ystävämme Käypi kohta lepohon, Mutta meidän mielessämme Hänen nimens' aina on." --

Näin ne pienokaiset tiesi, Juoksit koulukartanoon. -- Hiljaa huokas' matkamiesi: "Herra teitä siunatkoon!"

Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia.

[Leikillinen nimipäivä-tervehdys eräälle naisvapauden harrastajalle Savossa.]

Oi terve, jalo naisten ruhtinas! Ja sorrettujen eestä sotilas. -- Ma tulen sulon Suomen urholasta, Siis huomannette: tulen Pohjolasta; Tuon tervehdykset sieltä missä Franzén, Tuo kuulu lauloi, syntyi suuri Castrén, Ja missä Suomenkielin ammoin jo Suloiset laulut laski Kallio; Ja lyhyesti, on, se huomatkaa: Se Runeberg'in, Topelius'en maa, Siell' on myös suku suuren Snellman'in Ja kehto kelpo Yrjö Koskisen, Ja monta muuta miestä kuuluisaa, On kasvattanut meille Pohjanmaa. Ja otetaanpa esiin naisten haara: Näät, sielt' on kotoisin Wacklinin Saara. Ja siellä Pohjan ilo-leivoset Iidalle neuvoi lumo-sävelet. Ja Pohjan virtain pauhu, koskein nuotti Emmylle jalon laululahjan tuotti, Ja siellä kolkko halla harmaaparta Soitolle neuvoi Haapasalotarta. Maakunta, jok'on moista antanut, Näin suurta Suomellemme kantanut, Lie toki ansiokas saamaan ne Pykälät, joita tässä pyydämme; Kun jäsenenä sääty-salissa Te vanhain viisas-partain parissa Maan asioita käytte pohtimaan, Niin näitä toivoo naiset Pohjanmaan: Ensiksi, että mekin naiset siellä, Jotk' oomme aivan aseettomat vielä, Saisimme joka aika, jouten, työllä Kävellä tuppi sekä puukko vyöllä; Ja toinen toivo, että ain'iaan, Kun raisu ranskantanssi tanhutaan, Nais-suku vallan sitä johtaa saisi, Mies punastuisi, nainen kuiskuttaisi; Ja sitte toivoo Pohjan vaimo-väki, Ett' uljas, Kuopiosta Puijonmäki Nyt kauniin Waasan viereen siirrettäisiin Ja siihen tähtitorni rakettaisiin, Ja siinä tähtein tutkijoina oisi Vaan naiset, jotka paljain silmin voisi Tarkemmin taivaan merkit tarkastella, Kuin miehet koneilla ja kiikareilla; Ja kosk' ei naisill' ole sitä hintaa. Ett' tähdet kaunistaisi niiden rintaa, Me, vaikka Otavasta ottaisimme Upeimman tähden silloin rintahamme; Myös voisi täällä tarkoin tietoon panna, Kuink' elustelee länness' vanha mamma. Savohon kyllä kukkuloita jää, Jos siirretäänkin poies kumpu tää. -- Ja viel' on pyyntö, suuri arvost' aivan: Ett' antaisitte meille kelpo laivan, Joll' etsittäisiin käsiin Pohjoisnapa; Ei kelpaa tässä kehnoin miesten tapa, He sinne, tänne Pohjoismerta liekkuu, Ei löytäin paikkaa, jossa napa kieppuu, Ja senpätähden mailma nurin kasvaa. Kun kukaan ei nyt Pohjoisnapaa rasvaa; Mutt' jospa nainen laivan ohjat saisi, Hän oitis napapiikkiin johdattaisi; Ja että naiskysymys myöskin täällä Sais jalansijan, napapiirin jäällä, Niin sinne hankittaisiin "tidning" uusi, Jok' ilmestyisi viikoss' kertaa kuusi, Ja meistä jäisi yksi taikka kaksi Nord-Pol Tidningin redaktörerskaksi.

Eräälle kihlatulle.

Kevähästä lauletaan, Kukkasista iloitaan, Vaikka vaan ne ovat katoovaiset; Yhden tiedän keväimen, Yhden kulta-kukkasen, Jotka eivät katoa, kuin maiset.

Kultaa täällä halutaan, Tavaroita tahdotaan, Vaikk' usein ne kylmän ilon tuopi; Yhden tiedän tavaran Kallihin ja parahan, Joka autuuden jo maassa luopi.

Yhtä, toista tapailee, Sinne, tänne hapuilee Ihmis-sydän täällä yksinänsä, Eikä löydä kuitenkaan Tyydytystä milloinkaan, Kurjaks' luulee mailman, elämänsä.

Vasta, kun on pyhillä Tosi-lemmen siteillä Sydämehen sydän liittynynnä, Vasta silloin kalleimman, Ikuisen ja ihanan Aarteen on se täällä löytänynnä.

Usein kyllä lausutaan: Aivan arvoton on vaan, Löyhä tunne, korusana, "lempi", Kuitenkin se suuresta Luojan iki-aarteesta Kallihin ja suurin osa ompi.

Ystävä, kun olet nyt Vasta-lemmen löytänyt, Sydämesi aarteen armahimman, Muista, että lempi vaan, Jos se pahoin kohdellaan Saattaa myöskin huolen karvahimman.

Rekiretki Toivalaan.

(Jouluna 1882.)

Joulu joutui iloinensa, Kemuinensa, kestineen; Maakin peittyi seutuinensa Valkeahan pukimeen; Jalas liukkahasti liitää, Hausk' on maita, jäitä kiitää. Kuu kun luopi valoaan Savon talvi-maisemaan.

Asetappas etehesi Virkku varsa, vaahtosuu, Kumppaniksi rekehesi Ota kultas, taikka, muu! Kas, jo joukko kilparintaa Kiitää pitkin järven pintaa. Minne matka kulkeekaan? -- _Toivolahan_ ohjataan.

Näinpä joukko joutui tänne Tällä rekiretkellään; Mutta, katsokaamme minne Kansa kaikki rientääkään: Ihmis-elo joka hetki Myöskin pitkä rientoretki Toivojen on valkaamaan, Siis, on retki _Toivolaan_.

Minne immen mieli palaa, Minne silmät luopi hän? Minne nuorukainen halaa Miehen teille päästyään? Sinne, missä lempi luopi Kodin, armahaisen suopi: Nuoret kaikki matkallaan Ovat _Lemmen Toivolaan_.

Maanmies vankka, astuissansa Auran peräss' pellollaan Kulkee, pyrkii puuhissansa _Viljavuuden Toivolaan_. Niinpä virkku virkamieskin (Usein kumarrellen) myöskin Rientää arvon onnelaan, _Paksun leivän Toivolaan_.

Ahnehet ne kannustaapi Joka päivä ratsuaan, Kulkuansa suunnittaapi _Rakkaan rahan Toivolaan_. Kirjakoit ja taidesuku Ain' on yllään matkapuku Uupumatta astuissaan _Laakeritten Toivolaan_.

Vihdoin kaikki vaeltajat Silmät sinne kohottaa, Miss' on onnen ikimajat, Missä rauha odottaa; Sinne suurin rientää retki. Lähtee, saapuu joka hetki Asukkaita aavan maan Tuonne _Iki-Toivolaan_.

Mutt' ei kaikki, jotka kulkee, Toivolaansa saavukaan, Onnen oikut suunnan sulkee. Moni uupuu matkallaan. -- Mutta meistä, kaikki tänne Suorin saapui määrällämme, Tien kun viittoi vesat puun, Valon antoi loiste kuun.

Niinpä ain' ois astuttava Tietä, opin viittomaa, Sitä tietä kuljettava, Jota totuus valistaa. Ken ei tuota tietä jätä Sit'ei konsaan toivo petä, Kell' on rauha rinnassaan, Saapuu totta _Toivolaan_.

Alla Annin akkunan.

Lunta, lunta taaskin lunta Tuiskii, tulla tupruaa, Kyynärää jo kolmikunta Kantaa lunta jää ja maa. Kadut, kujat lumi täyttää, Tuskin päästään kulkemaan, Luutaa, lapiota käyttää Täytyy aivan ahkeraan.

Mutta, tuosta huolimatta Lumitulvast' ollenkaan Polku vahva lakkaamatta Johtaa Annin akkunaan, Vaik' ei siinä luudin luoda, Lapioin ei laisinkaan, Eikä lumiauraa tuoda Tietä auki raivaamaan.

Mikäs taikavoima tässä, Mikäs totta käypikään Tietä auki pitämässä Aamuin illoin yhtenään? -- Ei oo taikavoiman työtä, Eikä ihmeet tässä näy, Mutta -- kuules: päivää, yötä Tässä Annin sulhot käy.

Siinä Pekka poikkeaapi Aamuin työhön mennessään, Siihen Tahvo tallustaapi Päivätyöstä päästyään; Sotamiehet myöskin tässä Käyvät ohikulkeissaan Akkunasta pilkkimässä Armast' Anni kultaistaan.

Kaikillen on Annill' antaa Hellä sana, silmäys, Kunkin sydämehen kantaa Sulo toivon viritys. -- Mutt' ei ykskään sulholoista Tohdi kyökkiin astahtaa, Sillä, siellä seuraa toista: -- Rouvan rautahaarukkaa!

Toisinansa ratoksensa Pidemmänkin pakinan Kuiskaa kanssa kultasensa Anni, läpi akkunan; Mutta, saiskos kauvan rauhaa, -- Äkin kuiske katkeaa: Pata kuohuu, liesi pauhaa, Annin täytyy kiiruhtaa.

Joskus myöskin sattuu illoin, Että tässä yhtyvät Sulhomiehet, mutta silloin Syntyy kovat kähäkät: Kilpaveljet raivosasti Pieksää, sättii toisiaan, Anni silmin hartahasti Seuraa heidän taistoaan.

Mutta vihdoin täytyy tuosta Yöhön kylmään, synkiään, Jonkun raukan pakoon juosta, Runneltuna yksinään; Eipä toki Anni hylkää Myötä- vastoin-käynniskään Syämestänsä yhtään ylkää, Kaikk' on hällä mielessään.

Lunta, lunta yhä heittää, Tuiskii, tulla tupruaa, Tiet se täyttää, polut peittää, Vaikea on vaeltaa, Mutt' ei lumi, tuisku sulje Tietä Annin akkunaan; Jos et tuota usko, kulje Vaikka itse katsomaan! --

Kuopion Vap. Palokunnan marssi.

Jo temppelin kellot ne soivat Ja taivas se ruskoittaa: On raivossa taas tulen voimat, Kotimme ne vaaraan saa. Me riennämme vastahan tulta, Sen raivon me murramme, Niin vaaran me poistamme sulta Sa kallihin kotimme.

Mutt' rinnassa liekkivä, pyhä Meill' on tuli valloillaan, Se syntymämaallemme yhä Ja kansalle hehkuu vaan. On kurja ja kunnoton poika, Ken Suomen ei kunniaa, Sen kieltä ja kansaa koita Ain' innolla puollustaa.

Ja jos tätä armasta maata, Ken tahtoisi sortamaan, Ei tuota me kärsiä saata Vaan voimamme ainiaan, On turvana sorretulle, Ja sortaja koston saa, Näin seisomme suojana sulle, Sa armias synnyinmaa!

Nuo katsehet neitoni armaan Ain' intoni vahvistaa, Kun tiedän ja tunnen ma varmaan: Hän mulle ne lahjoittaa; Ma sammuta en sitä tulta, En konsana rinnastain, Min siihen sa loit, sulo kulta, Vaan sulle se hehkuu ain'!

Myös suojaamme ain' sitä tulta Mi kansamme valistaa, Se tiedon ja taidon kulta, Pois raakuuden karkoittaa. Niin, sen tulen varjelijoina Me seisoa tahdomme. Ett' onnehen veisi sen voima Tään armahan kansamme!

Kolmenlaiset lasisilmät.

Kolmet mull' on lasisilmät, Kolmet oivat, kirkkahat, Jotka vuoroin tahdottani Nenälleni saapuvat.

Yhdet niist' on vaaleaiset, Valkolasit kiillokkaat, Ne kun saavat silmilleni, Pois on murheet mutkikkaat.

Silloin maa on mielestäni Aivan armas asua: Ahmaten ja sykkein sydän Juopi elon riemua.

Mutt' on toiset nokimustat, Pikimustat, tosiaan, Usein saan ma niiden kautta Kurkistella kurja vaan.

Mielestäni mailma ompi Silloin, kurja, katala; "Syän ei syttä valkeampi, Miel' ei paree tervoa."

Kolmannet taas sinisilmät, Toivon silmät sievät saan: Toivon siivet silloin vievät Sielun, uumenista maan:

Vievät toivoa kukkulalle Kaunihille katsomaan, Innot, voimat virkistyypi, Surut suistuu unholaan.

Rikki löisin jos ma voisin, Lasit mustat, mokomat, Rojukopsaan unhottaisin Myöskin lasit vaaleat.

Mutta toivon sinisilmät Päässäni jos aina ois, Toivo kulta kulutella Aijan armahasti vois. --

Laula, laula!

Miksi riudut ihmisrinta Elon huolista? Soita kieltä suloisinta Luojan luomista! Laula, laula surevainen! Se on riemus' ensimäinen: Piennä sun jo, itkeväisen Kehdossasi keikkuen, Äidin laulu lumoovainen Siirsi helmaan unosen. Helky laulu, sävel soi! Rauhoittaa se rinnan voi; Laula, laula vaan!

Mutta muista, ettei aina Rinnan sävel soi, Eikä kieli laulavaisna Ikäs' olla voi. Laula, laula nuorukainen, Neito hellä hempukkainen! Ruusu-hohdon poskiltasi Huolten halla haalentaa, Sävelehet rinnassasi Vanhuus vihdoin rusentaa. Nyt on rintas lempein, Nyt on laulus' ihanin; Laula, laula vaan!

Päivän paiste korven jylhän Lämpimäksi saa, Lauha tuuli jäänkin, kylmän Voipi sulattaa. Niinpä valjun vanhuksenki Virkistääpi laulun lempi: Elost' entisestä armaat Muistot taasen uudistuu, Sydän synkkä, hapset harmaat Kaunihisti kirkastuu. -- Laulu, liekkuiss' kehtomme, Laulu vihkii hautamme: Laula, laula vaan!

Henkeni.

Kun ma kauniin laulun kuulen, Enkeleiden luovan luulen Ihmisrinnoin riemua; Lempi rientää rintahani, Sointuisuus on sielussani. Sydän täynnä suloa.

Helkkyessä sulon soiton Tunnen itselläni voiton Halvoist' elon suruista. Säveleiden lumovoimat Myrskyssäkin tyyntä soivat, Hengen kieltä suloista.

Vaan kun immyt ihanainen Hymyileepi, enpä vainen Tiedä mihin vertaisin: Hän on somin soitto, laulu, Hän on kaunein kuvataulu, Ihanteeni korkein.

Haavalle.

Miks' noin surren suhahtelet, Miks' on lehtes' levottomat, Vaikk' on tyyni maailma? Ei voi kastepisaraiset, Eikä linnut laulavaiset Lehdillesi istua. -- --

Niin, -- mun synkkä sydämeni Myös on aina rauhatonna, Aina riehuu, raivoaa: Ei voi ilon kiiltohelmet, Eikä riemun kultakäet Siinä loistaa, kukahtaa. --

Sitävarten varmaan.

Sitävarten varmaan Tuli rinnassani Liehuu lakkaamatta, Että sydämein se Saisi puhtahaksi, Niinkuin kulta kallis Tuless' puhdistuupi. -- Vaan, jos sydämeni Lienee kokonansa Kuonaa, eikä kultaa, Silloin tuima tuli Poroksi sen polttaa, Kuluttaa ja kalvaa, Niinkuin aina saapi Kukistuksen kurja, Hävityksen halpa.

Laulakaa!

Katsokaa, katsokaa! Kuinka kirkas lahden laine, Hopealta hohtavainen Rannan hiekkaa läikyttää, Laulun siinä synnyttää: Laine laulaa armahasta Suomenmaasta ihanasta.

Kuunnelkaa, kuunnelkaa! Kuinka kosket mahtavasti, Virrat vierein vilppahasti Halki sulon Suomen maan, Kuohullaan ja pauhullaan Laulelevat armahasta Suomenmaasta ihanasta.

Kuunnelkaa, kuunuelkaa! Kuinka kuuset kunnahalla, Vankat hongat kankahalla, Haavat, koivut kohisee Tuulen tullen suhisee. Puutkin laulaa armahasta Suomenmaasta ihanasta.

Kuunnelkaa, kuunnelkaa! Kuinka linnut iloissansa Aina laskee laulujansa, Kun he jätit kaukomaan, Tulit tänne Pohjolaan Laulamahan armahasta Suomenmaasta ihanasta.

Laulakaa, laulakaa! Ihmislapset, iloitkaamme, Luonnon kanssa nauttikaamme Kauneutta Pohjolan, Isänmaamme ihanan! Laulakaamme armahasta, Synnyinmaasta ihanasta!

Epätoivoisen jäähyväis-laulu.

On kylmät Pohjanmailla yöt Ja usein paksut lumivyöt Tääll' luonnon kapaloipi, Vaan kylmempi kuin lumi, jää, On sydämeltä neito tää, Jolle nyt lauluin soipi.

Tää kylmyys minut karkoittaa Ja jättämähän pakoittaa Nyt rakkaat syntyseudut. Ma raivoin riennän sinne nyt, Miss' kaikki lempi on kylmennyt, Ja pauhaa sodan meurut.

Ja suurin on se toivoni, Ett' rauhattoman rintani Lävistäis' tuima luoti; Oi neito, jos sa kerrankaan Muistaisit, että tähtes vaan Tää sydänveri vuoti! --

Kullalle.

Suutele kulta. Pois kevyt mieli multa, Pois kehnot poikamaisuudet Ja halvat halut, tuhmuudet, Ja miehistä mieleni, Mun lempeä kultani!

Suutele kulta, Pois kurja ulkokulta Mun sydämestäin, huuliltain, Ja rehellisyys lietso vain Mun rintahan' asumaan Ja tietäni viittomaan!

Suutele kulta, Tuo vihan kyinen multa Mun povestani kurja pois! Niin että rauhan ruusut vois Siell' armahat asua Ja kukkien tuoksua.

Suutele kulta, Kun leimut lemmentulta, Pois multa kylmyys, kankeus, Ja musta mielen sankeus: Sun silmäsi loihtikaan Mun henkeni palamaan!

Suutelot, kulta, Kun sulot saan ma sulta, Mull' armain elon onni on Ja rakkautes' verraton Mun onneni, voimani, Sä, lempeä kultani!

Ah, mun kultani.

[Ensimäinen värsy on vanha kansanlaulu.]

Ah muu kultani, kussa olet! Kaukan' olet ja harvoin tulet, Sydämest' sua rakastan! Jos ma joskus sun unhotan, Taikka muille sun ilmoitan, Kostakoon mun Jumala!

Ah mun kultani, aina soisin, Että luonasi olla voisin, Sua suuresti ikävöin! Olet aatteeni päivin, öin; Jos en oisi mä siivitöin Heti luokses lentäisin.

Vaikka kaukana toisistamme Viettää täytyyvi nuoruuttamme, Kerran yhdymme yhtehen, Jos on lempemme totinen, -- Silloin oiva on onnemme Aivan autuas elomme!

Kaikki kuiskaa kullastani.

Kun on kaunis kesä-ilta Kuulen lehtokummuilta Lempilaulut lintujen: Näiltä luonnon laulajilta Kuulen, armas neitonen, Kai'un äänes suloisen.

Aurinkoinen taivahalta, Kuukin pilven paltahalta Lempeyttäs loistavat, Tuulet tullen tuntureilta, Taikka mistä tulevat, Kullastani kuiskuvat.

Tulten loisto taivainen Aivan on kuin vienosien Hohde kullan poskien, Säihky tähtein tuikkavien Taasen tuopi mielehen, Sulosilmät kultasen.

Niin on mulla aina varmass' Muistossani neito armas, -- Toivon, pelvon vaikuttaa: Sillä, myöskin aate karvas Joskus mulle kuiskuttaa: Omakses et häntä saa.

Niskani syy.

Kankeat on niskat mulla Niinkuin puusta muokatulla Kirkkokuvalla, Senpätähden ei se mullen Kovan-onnen kohdatullen Virka ylene, Leipä levene.

Tuopa mulle huolta tuopi, Valottoman varjon luopi Vastaisuutehen. Ja ma tutkistelen noita, Kuinka muita kankeoita Aina aikanaan Saadaan taipumaan:

Nahkuri se kankeata Nahkaa jäykkää, puutavata Voitaa rasvalla; Koneseppä jäykennehet Konehensa jäsenehet Öljynestein vaan Saapi taipumaan.

Maa kun vankka kankeaksi Kuivettuupi kamaraksi Pouta-ilmalla, Vasta vettä saatuansa, Ahnehesti juotuansa Pinta jäykän maan Alkaa taipumaan.

Viisaat meitä muistuttavat Ottamahan luonnon tavat Elon ohjeiksi; Siis on mulla syytä kyllä Niskaluuta liestytellä Voitein väkevin, Voima-nestehin.

Neuvotahan kyllä, että Pitäis juoda pelkkää vettä, Mutta, -- uskokaa: Vesi täss' ei mitään auta, Kuivaks' käypi niinkuin lauta Ruumis, sielu, vaan Vettä saatuaan.

Kun ma ryypyt otan oivat Ihmeitä ne tehdä voivat Jäykäss' rungossa: Pää se keikkuu notkeasti, Nöyryys käypi polviin asti, Kumarrukset saa Silloin vaikka maa.

Kukin täällä hyväksensä Käyttää keinot keksimänsä Hyvin voidakseen; Ken siis pitäis' kummanansa, Jos mä täällä toisinansa Voidan kautta suun Jäykän niskaluun.

Maanviljelystä.

Ennen aina aattelin ja luulin, Ettei mull' oo mitään viljelystä, Ettei ole niitun niemekettä, Pienintänä pellon penkerettä, Eikä kylväjöitä, kyntäjöitä Eikä miestä työtätekeväistä. Vaan nyt olen kyllä kummakseni Totisesti tullut tuntemahan, Ett' on mulla oikein "mallitalo", Jossa aina varsin vireästi Miehet mahtavasti mullistavat, Varsin ravakasti raatavatkin, Väsymättömänä vääntävätkin: Kyntömies se aina ahkerasti Otsahani uurtaa uriansa, Poskiani pitkin piirujansa Kavertelee kanssa karhillansa; Niittomies se häärii häiläkästi Tukka-niitussani niittelevi, Pääni pintaa paha paljastaapi Leikkaajapa aivan ankarasti Innossansa iskee sirpillänsä Aina asti syvään sydämehen; Kydön-polttomies ja kaski-ukko Poron, pölynsä ja savun sankan Varsin syytävät mun silmihini, Niinpä näkö-neuvot himmentävät; Puramies se houkko hommissansa Luulee luitan' ehkä kallioksi. Koska niitä aina kaluaapi, Hampahani varsin hajottaapi; Mutta kaikist' on se kummempata, Että rautatienkin rakentavat, Pitkin runkoani rustoavat: Usein junat juosta jyristävät Pitkin selkäpiitä pinnistävät, Taikka säärivartta säilöstävät. -- Mitä miekkoset he toivonevat, Mitä halunnevat hyötyvänsä Tästä työstänsä ja toimestansa? Muuta tuskin saavat tuloksensa Kuni kunnottoman, kuivunehen, Laihan makupalan matosille.

Ikävissä.

Linnut puissa laulelee, Hausk' on aika heillä, Toinen toista vastailee Sulo-säveleillä; Heillä hetket riemuiset, Mulla pitkät, suruiset.

Olin ennen minäkin Lintu laulu-puussa, Ystäviä ympärin Riemulaulut suussa, Nyt mä ypö-yksin vaan, Kurja, kukkuella saan.

Nyt on lauleloni vaan Yksi-äänellistä, Koitan, jos ma huvin saan Soiton sävelistä: Nekin suruisesti soi, Ikävää ei poistaa voi.

Yhdy vieno tuulonen, Yhdy laulamahan! Ettei mieli murheinen Varsin vaivu maahan; Lauleluista kumppanein, Kanna kaiku kuullaksein!

Murhe ja lempi.

Haamussa lemmen laskee Hengetär usein ihmislasten luo, Riemua armahinta Nautita ensin heidän hetken suo, Mutta se sitte muuttuu: Muuttuvi mureheksi lempi tuo, Kauheat, tuimat tuskat Rintahan äsken riemuiseen se luo, Karvahat kaihon kalkit Sortuva sydän raukka silloin tyhjiin juo. --

Muodossa murheen joskus Lemmetär ihmis-rintaan luikahtaa. Polttoa, tuskaa ensin, Outoja tuntehia vaikuttaa Mutta se polo poltto Liekiksi lemmen sitte leimahtaa. Riemua armahinta Nautita silloin sydän kyllin saa; -- Näinpä se Hengetär voipi Murheeksi lemmen, lemmeksi murheen vaihettaa.

Tytön laulu kesällä.

[M. Canth'n näytelmässä: "Roinilan talossa".]

Metsän puita tuuli tuudittaa, Joka lehti liikkuu, Oksat keinuu, kiikkuu, Karjankellot kilvan kalkattaa Ja linnut livertävät la la la la lallaa! Niinpä neidon mieli nuorell' iällä Lentää kuni lehti ilman tiellä, Näin iloiten Vain ma laulelen, La la la la... Karjankellot kilvan kalkattaa Ja linnut livertävät la la la la lallaa!

Sunnuntaina taasen kiikuttaa Poiat iloissansa Kukin neitoansa, Korkealle keinu heilahtaa Ja tytöt laulelevat la la la la lallaa! Niinpä neidon mieli nuorell' iällä Heiluu kuni keinu ilman tiellä, Näin iloiten Vain ma laulelen La la la la... Korkealle keinu heilahtaa Ja tytöt laulelevat la la la la lallaa!

Kehtolaulu.

[Näytelmässä: "Koinilan talossa".]

Pium, paum! kehto heilahtaa, Kun lapsi viattomana nukahtaa, Pium, paum, äiti laulahtaa Ja sydänkäpyänsä tuudittaa.

Pium, paum! sävel kajahtaa Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa, Pium, paum, viulu vingahtaa Ja joukko tanssissa jo tanhuaa.

Pium, paum! nauti elämää Sa silloin kun se sulle hymyää! Pium, paum: onni häilyää, Se luopi valoa ja pimeää. --

Pium, paum! kerran kajahtaa Tuo kylmä kellon ääni ilmoittaa, Pois, pois henki vaeltaa Ja ruumis mullan alla majan saa.

Kanteleelle.

Nyt kaiu kanteleeni Ja mielein rauhoita! Ja sulo säveleilläs kauvas Kaihoni karkoita!

Kun säveleesi soipi Se rinnan rauhoittaa, Ja mielen murheisen se voipi Lumollaan virvoittaa.

Niin kaiu kannel armas! Jo rinta rauhan saa, Jo tunnen kuinka kaiho karvas Sointuihin katoaa.

Ja, tuulen tuohku vieno, Vie sävel armaallen! Hänelle kuiskaa kuoloon asti Mä häntä muistelen. --

Siunaus ja kirous.