Part 4

On ihanaa Ja korkeaa Kun itse siunausta haluaa, Vaan vielä ihanampaa Ja paljo kallihimpaa, Kun toisen esirukous Ja vilpittömin hartaus Sinulle siunausta toivottaa.

On kauheaa Ja ankaraa Kun lähimäinen meitä kiroaa, Vaan vielä ankarampaa Ja kahta kauheampaa. Kun jonkun täytyy itseään Ja syistä synkkää sydäntään Kiroilla, tuomita ja sadattaa.

Minkäpä voipi.

Minkäpä voipi järven tyyni pinta, Myrsky kun kuohuttaa sen pauhinaan? Minkäpä voipi myöskään ihmisrinta Kun himot yllyttää sen kuohunaan?

Minkäpä voipi metsän vankka honka Tuuli jos pois sen työntää juuriltaan? Minkäpä voipi ihmissydän, jonka Kiusaus poijes syöksee suunniltaan?

Minkäpä voipi sirot siemenjyvät, Vaikka ne louhikkohon heitetään, Jossa ne kuivuvat ja näivettyvät? -- Toisia mustaan multaan peitetään. --

Minkäpä voipi, jospa himot voittaa, Kiusaus ihmis-mielen harhaan saa? Vaikkapa kyllä kaikin voimin koittaa Vastahan taistella ja ponnistaa.

Minkäpä voipi, vaikk'ei maailmassa Viel' ole hyvä pahaa voittanut? Vaikka ne taistelussa ankarassa Ain' ovat toistaan kaataa koittanut.

Minkäpä voit sa jospa vikas kurjat Täällä jo kaikki julki ilmestyy? Vaikkapa toisten pahatteot nurjat Kätköhön tarkoin aivan kääriytyy.

Minkäpä voit sa, vaikka mailma sitten Ilkkuen näyttää sulle sormeaan, Vaikkapa sitte joukko "ystävitten" Inhoen pois sun hylkää seurastaan?

Minkäpä voipi, että ihmis-hurjat Kerskuvat ylvästellen voimistaan? Vaikka he lankeevat kuin rammat kurjat Horjuen täällä käyvät ainiaan.

Minkäpä voipi, että alituista Täällä on lankeemus ja taistelo? Eikä me kuitenkaan tääll' usein muista Ohjetta oivaa: "Älkäät tuomitko".

Nälkävuodelta.

(Mukaelma.)

Hän mökkihin pienenen kiiruhtaa, Tuo Pietari pettua tuoden, Ja siitä hän leipiä valmistaa Vaikk' ei ole jauhoja sekoittaa, Ei olkia joukkohon kuoren.

Ja lapsoset horjuvat isän luo, He kalveat on kuni haamut: "No, etkö jo leipää meille tuo? Oi kohta jo hiukkanen maistaa suo!" "Oi armahat, -- en ole saanut" --.

"Kun äitimme hautahan kannettiin, Tuon multavan peittehen ala, Meill' leikkale leipää annettiin, Se kyynelehilläsi kastettiin; Se oliko viimeinen pala?"

"Nyt ruokia ei ole minulla, Vaan Luojahan turvaukaamme; Kentiesi Hän antavi aamulla, Jos toivoa voimme me uskolla, Niin varmahan lahjoja saamme."

Hän kantelon ottavi naulastaan, Sen kieliä sormien soittaa, Ja pienoset taukovi itkustaan On rauha ja tyyneys kasvoillaan, Pois soitanto puuttehet poistaa.

Vaan pois isä kääntyi ja -- lymmyttää Nuo tulvivat kyynelet koitti; Ja riemusa polska se helkähtää, Se pienoset hyppyhyn viehättää, Vaan uupumus kohta ne voitti.

Ja olkisen vuotehen laidalla Hän siunavi heitä ja huokaa, Mutt' päivä kun alkavi aamulla, Kaikk' aivan on kalpeat vuoteella. -- Ei pyydä he koskana ruokaa.

Koulu-elämästä.

Päivä koittelee Kaunis kultainen, Äiti huutelee. "Nouse lapsonen, Siunaa itsesi, Lue läksysi!"

Uni ahdistaa Pienen silmiä, Huoli haihduttaa Unen pilviä: Nousee vuoteeltaan, Koht' on vaatteissaan.

Sitte ahkeraan Luvut lukeepi, Laskee laskujaan, Karttaan katsoopi; Näin on valmis hän Kouluun lähtemään.

Siellä kunnolla Kaikki vastailee, Iloll', innolla Neuvot kuuntelee: Saapi kymmenen Todistuksehen.

Mutta Matti on Kauvan nukkunut, Läksyin luennon Laimin lyönyt, mutt' Nyt se raukka saa Nurkass' mokottaa.

Venelaulu.

(Mukaelma. Flyt min snäcka...)

Viillä venhein vettä sukkelaan, Niinkun jalo joutsen uidessaan! Kun me kullan luokse ennätämme, Levähdämme.

Kirkas kuu, mun tieni valaise! Venhettäni aalto ajaise! Kiirehesti vene joudu, juokse! Kullan luokse.

Näin mun mailman' aalto tuudittaa, Venhe tää on armas isänmaa, Taivas kattoni ja aallot aavat Haudaks' saavat.

Niissä kerran kun ma levännen, Muisteletko mua neitonen? -- Vaiko mulle laulaa laine musta Unhotusta?

Polska.

[Suoni. Klara stjernor små...]

Tähdet pienet pilkkii taivahalla, Lalla la la la... Onko kultaa nähty kulkusalla? Laila la la la... Lehdon kukat untuu, Vieno tuuli tuntuu, Mikäs viivyttää nyt minun ystävääni? Jos mun pettää poika, Eipä suru voita, Eikä vaalistu mun poskipääni!

Kultani ei ole vielä tullut, Lalla la la la... Surisinko tuota, oisin hullu! Lalla la la la... Eipä itke neitti Vaikka yksi heitti Saan ma kyllä vaikka sata samallaista, Mutt' en huoli noista Mailman veitikoista Heiss' on kavaluutta kaikenmoista.

Rakastunut.

Oi armas neito kulta! Sun silmäs lempeät Mun sydämeeni tulta Nyt virittelevät. Hei rallallaa ja rattattaa, Ja markkaa satatuhatta!

Niin sulot silmäs' loistaa, Kuin isäs' arkussa Hopeiset markat paistaa Ja kultaa joukossa, Hei rallallaa ja rattattaa, Kuin markkaa satatuhatta.

Ja puna-huules' somat Niin sini-keltaiset. Kuin seteleissä ovat Nuo kuvat herttaiset, Hei rallallaa ja rattattaa, Kuin markkaa satatuhatta.

Ja poskes' pulleroiset, Ne totta tosiaan On rahamassin moiset Kun siihen tukitaan -- Hei rallallaa ja rattattaa -- Noin markkaa satatuhatta.

Ja poves' korkealla On sulo kaaressa, Niinkuin sen armaan alla Jo oisi tallessa, Hei rallallaa ja rattattaa. Ne markkaa satatuhatta.

Sun sormesi niin vienot Kuin veksel-paperin On viivat suorat, hienot, Sun nimes kallihin, Hei rallallaa kun sillä saa Ne markkaa satatuhatta!

Jos omaksen' en saisi Sua kulta ollenkaan, En koskaan toista naisi Jos häll' ei oisi vaan, Hei rallallaa ja rattattaa, Noin' markkaa satatuhatta.

Herra Tuulihatun elämäkerta.

Jo lapsena ma raukka totuin niin, Ett' yhä uutta himosin: Ma leikkikalut nurkkiin heittäelin, Kun päivä paistoi, sitä tavottelin Ja illan tullen kuuta kurkottelin.

Kun nuorukaiseks' sitte kohouin, Niin kaikkihin ma ihastuin: Mun viehätteli narrein kiiltonapit Ja papin livut, halkihäntä-takit Ja sotamiesten somat suippolakit.

Vaan näihinkin ma kohta tuskastuin Ja taiteihisin harrastuin. Ma soittotaitohon jo opein siksi, Ett' oisin kenties pääsnyt rumpaliksi: Vaan kohta taasen taivuin maalariksi.

Ma sitte laulajaksi laukesin Ja kuulijoita huvitin. Vaan arvostelmaa tuskin kuullaan moista, Kuin mulle lausui eräs kuulijoista: "Jaa ah, hän -- luulen matkii kurkeloista".

Kun sitte lempi liehui hymysuin Sen seurahan ma antauin: Jos missä sitte näinkin tyttö-typyn, Ma kohta leimahdan ja liekkiin sytyn Ja jälkehensä otan oivan hypyn.

Ja rakkauten' oitis tunnustin, Vaan tuskin vielä ennätin Tuon uuden ulpukaisen nimen kuulla, Niin vanhaksi jo alkoi tuokin tulla Ja toista mieless' oli taasen mulla.

Nyt, -- huomatkaatte -- runottaren sain Ma onnen-poika seurahain! Sai silloin runoloita mailma kuulla, Ja mittaa oli runon sääriluulla, Ett' arvostella voisi kyynärpuulla.

Ja niin ma lauluihini ihastuin, Ett' innossani, hymysuin Ma ryypyn otin niiden kunniaksi, Ja toisna päivänä jo otin kaksi, Ja, -- noh, -- ne tuli lukemattomaksi.

Ja siten sain ma viimein armahan Sen ansaitun ja parahan. Ei halut voi nyt lailla virvan viedä Ma valveillakin olless' torkun vielä Ja herännenkö milloinkaan -- en tiedä.

Niitä näitä.

I. Kilpailijat.

Kun Kari ja Tuomas kilvan virkaa veti 9:n merkin Tuomon niska teki, Vaan Kaarlo seisoi aivan suorana; Ja tuosta viran-antaja jo huomas, Ett' yhdeksänteen luokkaan kuuluu Tuomas Ja ett' on Kaarlo vasta alkava: Ja Tuomas saikin kelpo viran heti, Vaan Kaarlolle se pahan tempun teki, Kun seisoi houkko aivan suorana.

II. Eskon mietteet.

Älkäätte luulko, ihmishoukot tuota, Ett' Eskoll' ei oo mitään miettehiä, Kun kuuluville niit' ei koskaan joudu: Häll' ajatuksia on aivot täynnä, Ne vaan niin maailman mahtavat ja suuret, Ja pääluun luukut ovat liian pienet, Niin ettei järjen jäykät järkälehet Pois mahdu hänen aivo-aitastansa.

III. Pulma.

Antti armahaisellensa Kerran kirjeen kirjoitti, Vaan hän lempi-innossansa Nimens' alta unhoitti: Armas pulmaan joutui tästä, Kun ei voi hän käsittää, Kelle _nuosta seitsemästä_ Vastauksen lähettää.

IV. Kelpaa naida.

Pojallenpa neito Kerran virkkoi näin: "Tule kullaks' mulle. Ole miehenäin! Sen mä sulle kyllä Taidan vakuuttaa, Ett' on eessä meillä Pelkkä myötämaa: Kyöpeliltä vaan Alas lasketaan".

V. Iidan suru.

Iida itki nyyhkytteli Aivan kasvot kalvasna, Äiti hältä tutkaeli: "Mikä sull' on vaivana?" "Niin, kun naapurimme Kyöstin Sanat saa mun hirtehen, Kun hän sanoo, että ryöstin Hältä hellän sydämen. Tään kun saapi mailma kuulla Aivan oon ma onneton, Kaikkihan nyt alkaa luulla, Ett' oon varas verraton; Aivan olen viattomasti Tähän pulmaan joutunut, En oo vielä tähän asti Neulan vertaa ottanut, Enkä Kyöstiäkään milloin Sormellani koskenut, Paitsi, -- kun hän joskus illoin Suudelman on suihkannut."

VI. Ryökynän vaiva.

Vaiva ompi tällä Meidän ryökynällä, Rinnan polte hällä Parattava ois. Liekö tohtoreita Siksi oppineita, Että paranteita Hälle antaa vois? Ehkä suvisella Veden juomisella Sekä uimisella Vaiva syöntyis pois?

Oh ho! mamma kulta Mitä kuulen sulta! Eihän lemmen tulta Veet saa sammumaan! Nähtyäni Pietin Rintani sai liekin, Sydämeni vietin Häneen ainoaan; Hänen silmäins' sini Paras lääkärini, Uima lampyeni Pietin helma vaan.

VII. Neuvo.

Kun veikko sa vieraaksi joudut Ja tarjon' on juomiset maukkaat, Niin sillä sä täytehen saadut Jos maljasi pohjahan naukkaat Jo kohta kun muut vaan maistaa. Taas toiset kun maljahan tarttuu, Isännälle nyt onnea juovat, Sun maljasi pohja jo paistaa: Taas sullekin nestettä tuovat, Ett' onnea viljemmin karttuu; Muut maistavat niukemmasti, Juo taas sinä pohjahan asti! Näin mie olen ainakin tehnyt Ja vaillen ma en ole jäänyt. Kuu vieraisill' olen käynyt.

VIII. Sähkön aikakaudella.

Äsken rakastuin ma Saarallani Ja hän samoin myöskin minuhun; Hän oli aatteheni, unelmani, Oi, min sulon loi hän sieluhun! Eilein vielä istui sylissäni, Kutrillani armas leikiten, Painoin häntä vasten sydäntäni Lemmen kulta kieltä kuiskaten; Aamulla hän vielä suudelmansa Suihkas polttavilla huulillansa, Waan jo iltasella toisen kanssa Kihlattuna keikkui iloissansa.

IX.

Liekö lemmen käsihin Täällä monikaan Henkeänsä heittänyt? Waan kyll' ompi ainakin Lempi monen kynsihin, Totta tosiaan, Päivänsä jo päättänyt.

X. Varovaisuutta.

Risto raukka rakastuu, Innokkaasti ihastuu, Kuu hän näkee neitosen. Sievän punaposkisen, Sekä kulta-kutrisen: Neidon kuvaa kymmenkunta Häiritsee jo Riston unta; Mutt' ei mustakulmaisista Eikä tummatukkaisista Risto huoli ensinkään; Suojellakseen sydäntään Risto keinon huomajaa: Rillit mustansiniset Nenällensä asettaa, Nytpä kaikki neitoset Riston silmiss' mustat ovat, Siniset ja muodottomat; Näinpä säilyy vaarasta, Raskahasta taakasta Riston arka sydän parka.

XI. Käymätöntä viiniä.

Nyt oppinehet oivat väittelee Ja varsin kiivahasti kiistelee: Voik' olla koskaan käymätöntä viini, Jollaista juoda voisi kansa "fiini".

Vaan, kuules kuinka kerran olikaan, Kun Pekka pääsi aittaan kauppiaan, Niin viinitynnyristä ahnehesti, Niin paljo Pekka joi kun nahka kesti.

Ja hetken päästä, totta tosiaan. Ei käynyt viini, eikä Pekkakaan, Vaan liikkumatta makas' kartanolla, Siis: viini käymätöntä voipi olla.

XII.

Pieni pakina Pakkasesta.

(P-puustavin pitämä pilapuhe.)

Pohjan Pakkasen pahimman Puuhkean Puhurin pojan Pisti päähän pälkähytti Palellutella pahasti Peltopaaden pitkän Pentin Pekka pojan pikkaraisen: Pakkas-poika pauhaeli, Puhalteli puuhkeasti, Paksut puuhkat puhkueli Pitkän Pohjolan periltä, Pekan pienen, Pentin pojan Poskipäitä pulleroita Pisti, pinnisti pahasti; Pahoillansa Pekka parka Pivohonsa puhalteli, Pusertavi, painelevi Poskipäitä polttavia; Pakkanenpa pakkausi Pekka paran paitahankin, Puri, pisteli peräti Pekan pintaa pehmeätä, Poika polon polviakin Petomaisesti pureksi: Pekka painuvi pulahan, Perätikin peljästyvi Pauloissa pahan Puhurin, Pälkähti pätevä päätös Päähän Pekka poloiselle: Pekka poika pistäysi Pirtin pankolle pakohon! Pakkanen Puhurin poika Pötki pirttihin perässä, Pistävi pakena päänsä, Partansakin pakkoavi Porstuasta pirttisehen; Pekka puita paiskoavi Pesään paksusti panevi, Puhaltipa palamahan Pölkyt paukkuvat pesässä; Pakkasen pahalla päällä Pian pirtistä pihalle Piti painua pakohon, Potkaistuna polttavilta Puilta, pölkyiltä pesässä; Pilkahtipa päivänenkin Pilven päältä paistamahan: Pakkaselle paha pulma, Päivää pelkäsi peräti, Piti paha parhaimpana Pian pötkiä pakohon Pimeähän Pohjolahan. -- Pikku Pekka piehtaroivi, palavissaan paisteleihe Pesän pielessä palavan, Piittaamatta pientäkänä Puuhista Puhurin pojan Pakkas-paran päätöksistä.