Part 2

Aallot aivan levotonna Järven rantaa huuhteli, Siinä kera kultasensa Kaunis Aarno asteli; Kaunis oli katsehensa, Mutta heidän rinnassansa Sydän sykki levotonna.

"Oi, mun armas Aarnoseni! Oi, en voi ma milloinkaan Sulle omaksi ma tulla, -- Verhonan' on ryysyt vaan. Kihlasormust' ei oo mulla Sulle antaa, eikä sulla Mulle, armas Aarnoseni."

"Hylkäs sun jo sukus suuri. Ylön antoi kokonaan, Kun se kuuli, että toisit Vaimokses' mun raukan vaan: Vielä mieles' muuttaa voisit, Ikäs' onnetonna oisit, Kun sun hylkäs sukus suuri."

"Kuules, armas Ainoseni, Paikan tiedän rauhaisen, Jossa häämme viettää saamme, Kodin saamme turvaisen; Sinne, sinne astukaamme, Häät ja koto laittakaamme Kohta, armas Ainoseni!"

"Siellä meill' on rikkautta, -- Uudet vihkivaattehet Saat sa ylles kohta siellä, Sormuksetkin kultaiset; Siell' ei heimon' ole tiellä, Eikä tarvitse sun niellä Ylönkatseen karvautta."

Saivat rantakalliolle, Jota aallot vahtopäät Roiskuttavat raivossansa. "Aino, Aino, tokko näät! Kuinka tuolla iloissansa Valkeoita vaippojansa Ahdin immet tarjoo sulle."

"Katsos, kuinka kaunihisti Ahdin aarteet välkähtää! Kuules, kuules kuinka meitä Vellon joukko tervehtää! Hyvästit jo maalle heitä! Wellamoinen meidät peitä Vaipallasi kaunihisti!" --

"Kauhistus mun murtaa, Aarno, Herra taivaan auttakaan! Näinkö tahdot meidät syöstä Kadotukseen kauheaan? Elämäämme älä ryöstä, Meidät säästä synnin yöstä Kauheasta, armas Aarno!"

"Haa, nyt tunnen sydämesi! Noinko on se arvoton? Lempeäni kallihimpi Sulle herja henkes' on. -- Oi, sa armas Ahdin impi! Sun on kenties kestävämpi Lempesi ja sydämesi."

"Syöksyn sinun sylihisi, Neito vieno Wellamon, Näin sun säästän, päästän Aino, Elämään ja ilohon. Ahdin impi mull' on vaimo, Jot' ei riistä riita, vaino, Kohta syöksyn sylihisi." --

"Ei, en laske sulhoani Toisen syliin milloinkaan! Armast' ompi mulle kuolla, Kun sun kanssas kuolla saan. Riennä siis jo, tahdon tuolla Haudan kolkon tuolla puolla Syleillä mä sulhoani!"

"Oi, nyt tunnen lempes oivan, Aarre on se verraton! Pois jo tästä joutukaamme Elämään ja taistohon! Laaja ompi armas maamme, Kyllä siinä sijan saamme; Lempi meille antaa voiman."

Lapsuuden muisto.

Kun kuljen koti-kankaitain Ja astun synty-paikoillain. Niin luonto kaikki kasvineen Ja lehdon linnut lauluineen Ne mua tervehtii.

Tuo mätäs pieni, nukkapää, Tuo kivi huutaa: etkö nää! Mä olin ennen pöytänäs Ja lehto leikkikenttänäs Sun poika-päivinäs.

Ja koivut, lepät lehdikon Ne kuiskaa: kas jo tullut on Tuo armas kasvikmnppali, Hän seurassamme soitteli Suloiset suvensa.

Ja lahden laine läikähtää, Niin iloisesti hymähtää: No, tullos vanha tuttavain Ja loiski, läiski helmassani, Niinkuin sa ennen teit!

Ja puro se huutaa pulputtaa: Voit vielä myllyt rakentaa, Mä niitä väännän ahkeraan, Kun kohdata sun taasen saan, Sa, armas ystävä!

On hellä mieli mullakin Kun näitä katson, tervehdin, Kun mennyt aika armas näin On iloinensa edessäin Ja sulo-muistoineen.

Se aika oli armainen, Ma laulelin kuin leivonen; Ei ollut huolet seurassa, Kun vaan ol' leipää kontissa Ja lähde lehdossa.

Niin kevyt sydän sykkäili Ja mieli raitis liiteli, Kuin perho puhdas ilmassa; -- Niin -- miks'ei oisi muistissa Ne aiat armahat!

Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.

Syyskuun 1 p. 1879.

I.

Luojan armaan antimia Maanmies ahtaa aittahansa, Hedelmiä kallihia Kokoo, korjaa pelloltansa.

Ilo säihkyy silmistänsä, Riemusasti sykkää sydän. Kansa kaikk' on mielissänsä: Herra antoi sadon hyvän.

Toista taasen kylvetähän, Hyvin muokatahan multa. Siemen siihen peitetähän. Uusi kasvaa viljakulta.

Luojan armaan antimia Nauttimaan on kansa luotu, Luonnon suuren aartehia Iloks' ihmisille suotu. --

"Syö nyt, juo nyt Suomen miesi, Nuku sitte tiedotonna! Sull' on pirtti, lämmin liesi, Ole muusta huoletonna!"

Näinhän sulle kuiskaellut "Ystäväis", on ahkerasti; -- Vaan etp' enää uinahdellut, Toimeen tartuit pontevasti.

Toimeen tartuit, kasvattamaan Viljaa kaikkein kallihinta, Tiedonpuuta istuttamaan, Hengen kukkaa kaunihinta.

Huomasit ett' arvotonna Tiedott' ompi riista, kulta, Kolkko elo valotonna, Jota kadehdittiin sulta.

Riemustapa sydän sykkii Tällä kylvöpellollamme. Innollisna suonet tykkii Kun on voitto puolellamme.

Kasva tässä kaunis touko Kunniaksi Suomen sulon! Riennä pois sa musta kouko, Joka kansalt' estit valon!

II.

Veno pieni lasketahan lainehille, Siin' on pientä seuraa, kallist' omaisille, Joiden onnentoivotukset hartahasti Lähtijöitä seuraa matkan päähän asti.

Perään istuu miesi, mela kätehensä, Soutamahan toiset, hänen etehensä, Aallot telmii, hyrskii, paljo kuorma painaa, Paljo, tarvitahan soutaessa voimaa.

Tie on pitkä, sill' on salakarejakin, Tyyntä, tuulta saatte, joskus sadettakin; Hämäräkin teidät usein yllättääpi, Epäilyksen vesihiisi peljättääpi.

Voima vankka tarvitahan soutajissa, Ahkeruus ja into purres' istujissa, Perämiehen ansioksi arvatahan Kunnolla kun matkan päähän saavutahan.

Mutta vankkaa varustettu matkallanne Evästä ja virvokett' on vakkahanne: Se on Suomen kansan voimaa, ystävyyttä, Siitä nauttikaatte voimaa, kestävyyttä.

Minne matkan suunta, siit' ei myöskään huolta, Vastahanne johtotähti tuikkaa tuolta: Siihen satamaan se teidät johdattaapi, Josta Suomen kansa valistuksen saapi.

Teitä Suomen kansa seuraa silmillänsä, Matkakustannukset maksaa hiellänsä; Muistakaa te työllä uutteralla aina Maksaa kansallenne tämä kallis laina!

Onnella jos vihdoin saatte satamahan. Mahtavasti matkavaivat palkitahan: Kunnioitus teille kansaltanne kaikuu. Jos vaan teistä kerran kelpomiehet paisuu.

III.

Vahvisti vankin patsahin Muinainen Hellaan kansa Kaunisti templit, huoneetkin, Joiss' iki-oppejansa Jakoivat kuulut viisahat, Nuo aatteen miehet mahtavat.

Patsasta neljä kohottaa Nyt myöskin Suomen kansa, Tueksi vahvaks' asettaa Ne pyhään linnahansa. Mi vahvan varjeluksen suo Ja kansallisen valon luo.

Ne patsahat, ne kohoaa Hetkellä tällä juuri, Niist' yhden nosti Turunmaa, Kaks' Karjalamme suuri, Ja yhden Satakunta loi Lahjansa runsaat sille soi. --

[Edellämainittuna päivänä avattiin neljä vapaaehtoisilla varoilla kannatettavaa Suomenkielistä alkeis-opistoa: Wiipurissa, Lappeenrannassa, Turussa ja Porissa.]

Tokk' ootte miehet huomannut, Te, päässä valtapöydän, Ett' innostus on vallannut Tään kansan, köyhän, nöyrän! Se esteet tieltään raivajaa, Ken voi sen voimaa vastustaa?

Ja ken nyt enää epäilee Suomemme vastaisuutta; Jo kirkas toivo valaisee Sen tietä, aikaa uutta. Kun vankan valon tielle näin Astuvi nuoret rivittäin.

Vaan, turhaan valvoo vartijat Ja turhaan rakennetaan, Jos turva kaikkivaltias Vaan poies unhotetaan; Siis: Herra meitä auttakoon. Niin, Herra työmme siunatkoon!

Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.

Hanget haihtuu, kinos katoo, sulaa jänkät järven jäät. Lehti puhkee, nurmikosta nousee kukat kultapäät. Luonnon lauluparvet saapuu, kohta rastas rallattaa, Kaikki tointuu, kaikki elpyy, armas, kaunis taas on maa.

Pimentolan pitkät yöt jo kirkkahiksi valkenee, Pilvet paksut taivahalta lämmin leyhkä ajelee: Selkeänä, lämpimänä, armas päiväntähti saa. Valaa maalle valoansa, talven vallan karkoittaa. --

Hanget, jäät jo sulanut on hengen tanterilta myös, Valistuksen vainiolla koko Suomi ryskää työs: Kansallisen sivistyksen valo valtaa voimallaan Mielet ennen eksynehet, ennen pimitetyn maan. --

Mutta, -- ken on herättänyt kansan ennen uinuvan? Ken on pilvet hajottanut, jotka äsken mustahan Varjoon peitti Suomen kielen, kansan hengen kahlehti, -- Kenpä epäilyksen hanget sydämmistä sulatti? --

Mies sen teki, -- suuri miesi, jonka kunniaksi nyt Kiitollisna Suomen kansa juhlimaan on yhtynyt; Jonka harmaantuneet hapset suomalainen innossaan, Rientää riemutuntehin nyt kunnialla kruunaamaan.

Niinkuin muinen Wäinämöinen luonnon loihti laulullaan, Niinpä suuri Snellman'imme pontevalla sanallaan, Mielet untunehet uuteen intohonsa virkisti, Suomen kieltä, Suomen kansaa lempimähän opetti.

Katso! kuinka kade Louhi kallioilla, kareilla Koitti suuren Saiman aallot vangita ja sorrella: Vankat hankki harjantehet vankiansa vahtimaan, Luuletellen: sielt' et pääse vapahaksi konsanaan.

Mutta silloin voimakasna Saiman rinta riehahti: Syrjään syöksyi salvat, auki kalliotkin kimmahti, Uran uursi uljahasti: tie on auki avara, Mahtavasti voitonvirttä laulaa kuulu Imatra. --

Niinpä Snellman'inki "Saima" estein monin kahlittiin, Jalot aatteet turpehesen tukahduttaa aiottiin, Mutta, mikä valta voisi maailmassa vastustaa Neroa ja oikeutta, kun ne ryntää, ponnistaa!

Mahtavasti "Saiman" sanat syöksyi yli sulkujen, Imatrana kuohumahan veren saatti tuhanten: Järkähytti vanhat voimat; Suomen kielen sorrostaan Kutsui luomaan valistusta, arvohonsa astumaan.

Tässä totta tarvittihin into, kunto, kestävyys, Tukena ei ollut vielä kansan voima, ystävyys, Usein nousi sarjat sankat, laati vankat vastukset, Mutta murrettu on monet, murretaan myös vastaiset.

Niinpä Snellman nerollansa hiihti ladun lavean, Jota astuin armas Suomi entää onnen, kunnian. -- Vielä vanhuksena voimin uusin tarttuu tapparaan, Ankarana tieltä liiat kasvannaiset karsimaan.

Suuri mies! sun aattehesi Suomen kansan jalostaa, Jalo henkes' voimallansa aattehemme kohottaa Kestävänä, uskollisna eestä kansan, kielen, maan, Eestä valon, vapauden, uutterana raatamaan!

Ja ne syvät syntysanat "Saiman" ilmi kantamat, Kaikuvat niin kauvan kuni Saiman aallot loiskivat. Kallihina Suomen kansan rinnas iki-aikoihin Elää nimi "herättäjän" Johan Wilhelm Snellman'in!

Suomal. Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.

Siunattu se aate aina olkoon, Joka, niinkuin taivahasta tullen, Iski mielihin ja lausui: tulkoon Armas Suomen kansa myöskin sullen Kirjat kielelläsi luettavat, Laulut omin äänin laulettavat, Sortumaan ei sovi kieli moinen, Jolla kerran lauloi Wäinämöinen.

Aattehesta paisui miesi oiva, Kasvoi hoitain hyväin holhojainsa, Verraton on ollut into, voima Hengen vainiolla raataissansa, -- Päätä viel' ei peitä harmaat hapset Kuitenkin nyt kaikki Suomen lapset Seppelettä hälle solmiavat, Syntypäivän riemuin juhlistavat.

"KuItala", sen ensimäinen lapsi Nimellään jo merkillinen enne, Että perhe kasvaa Kultalaksi, Valon Kultalaksi kansallemme, Että vyötteleepi kultavöihin Kielen kauniin, joka iki-öihin Unhottua oli, hoitamatta Opin, tiedon tielle auttamatta.

Vielä aarteet kultaa kallihimmat Kaivoi, kansan sydämehen mennen, Sieltä loihti ilmi ihanimmat Laulut sankareista, laulut lemmen, Sananlaskut, sadut, arvoitukset, Näillä aukaisten ne umpi-ukset, Joiden kautta Suomenkieli julki Ansaittuhun arvohonsa kulki.

Jos nyt vaikka sortuis Suomen kansa, Vaikka vaipuis kohtaloiden alle, Iäti se eläis lauluissansa, Iäti ne kertois maailmalle: Kerran eli kansa Pohjanmailla; Joka lauluillansa mahdikkailla Mainehensa maailmalle soitti, Vaan -- sen kohtaloiden kovuus voitti.

Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.

(Kuopiossa Huhtik. 9 p. 1882.)

Raikui kannel muinen meillä "Vanha Wäinämö" kun soitti, Kun hän snlosäveleillä Luonnon lumos, mielet voitti; Kuus oli Suomen soittimessa Kultakieltä kantelessa, Kukin eri säveltä Kaikui kansan hengestä.

Mutta sitte oudot tuulet Rannoillemme puhalteli, Sulki suuret lauluhuulet, Virret vanhat viskoeli: Sorti sointumahan soille, Kantoi kauvas salomaille; Siellä vanha kannel myös Piilopirtin pienen löys'.

Kauvan oli kannel tuolla Piilossansa pitkät aiat, Moni ehti laulu kuolla, Monet muuttui vanhat tai'at: Joskus kuitenkin kajahti Soinnut saloilta solahti, Moni nuolle nauroi vaan, Toiset viihtyi kuulemaan.

Nousi mökkisestä miesi, Kuuli kaukaa soinnut somat, Hänpä tajus, hän se tiesi; Nuo on äänet Suomen omat. Astui tuosta ääntä kohti, Jonne sydän lämmin johti, Sieltä aarteet ilmi toi, Joista Suomen soiton loi.

Tämän aarteen nostajiksi, Eip' ois mahdolliset olleet Miehet, jotk'ei tuttaviksi Kansan tunteiden oo tulleet, Joit' on vierain kasvateltu, Kultakehdoiss' keikuteltu, Sellainen ei konsaan tie Kansan sydämehen vie.

Tämän työn vaan taisi tehdä Suuri Lönnrotimme yksin, Kansan sydämehen nähdä Vaan hän, joka käsityksin Kansan kanssa lauleskeli, Tuohikkaissa astuskeli, Sai niin kansan tuttunaan Laulujansa laulamaan.

* * *

Katsopa kuinka mestari oiva Kannelta uudeksi loihtii ja laittaa: Kohta se kielin seitsemin soiva Kieltämme kietovat paulat jo taittaa. _Kalevalaulut_ kieli on vahvin, Jok' on jo tuottanut maallemme mahdin, Kansamme mainehen kauas se soitti, Kätköistään "tuli, näki ja voitti." _Kanteletarpa_ toinen on kieli, Suloa, lempeä hehkuen laulaa, Joskuspa myöskin auvoinen mieli Soittaen sillä huolia huokaa. -- Mestari viel' asuhunsa vyöttyy, Korpien kätköstä tuomahan syöksyy Myös _Sananlaskut_ ja _Arvoitukset_, Näistäpä uutta kieltä hän kaksi Soittohon suoritti sointuvaksi. Sitte hän kielen kaunihin liitti, _Virsin_ vienoisin Herraa kiitti. -- Vielä ei kantele seitsemin soiva, Mutt' eipä murru mestarin voima: Kielemme arvokkaat sanasarjat Yhtehen sai kuni kultaiset marjat, Niin _Sanakirjan_ rikkahan, suuren Kieleksi kiersi hän kantelon uuden; Vihdoinpa kielen tenhoa soivan _Loihtumalaulut_, -- velhojen voiman -- Kätköistään iki-ankarat poimi, Kaiken tään teki Lönnrotin toimi. -- Niinpä on kantele valmis nyt aivan. Millä me maksamme mestarin vaivan?

* * *

Kaikuu taasen kannel meillä. Seitsenkielisenä soipi; Suomi, kohtaloides teillä Tää sun ohjas olla voipi. Katso, suuri Suomen suku! Tämä sulle "pyhä luku" Kallis tuki turva on, Voi sun viedä voittohon!

Kurja oisi Suomen kansa Jos ei aineksilla näillä Kieltään saisi arvohonsa Astumahan valtateillä. Näissä Suomi, sulla ovat Perukirjat verrattomat, Joit' ei mikään valta saa Sortaa, eikä kukistaa.

Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.

[Suomalaisessa teaatterissa lausui neiti K. Avellan.]

I.

Nousee niemekkeeltä savu sankka, Liekki liehuin roivioita syö. Onko taasen maassa sota rankka? -- Ei, nyt täss' on huima kasken työ. Uutterana tässä korvenpoika Tuhkaan valaa hikikarpaloita, Siemenen hän siihen sitten lyö.

Kas, jo kasvaa vilja notkuvainen, Ihanasti pelto kellertää Leikkiellen kanssa rannan laineen. -- Halla Pohjolasta peljättää, Mutta aallost' Ahti nostaa päätä Häätämähän hyisen Pohjan jäätä; Täytelääksi varttuu tähkäpää.

Pirtti pieni pellon penkerelle Ihmis-asunnoksi kohoaa; Ilmestyypi lauma laitumelle, Paimentorvi korven kai'uttaa. Lahden vettä viiltää ruuhellansa Miesi, laskee, nostaa verkkojansa; Lapset rannikolla rallattaa.

Aiatarpa valpas tämän huomaa, Luokse luontelihe lausuen: "Täs'pä tannert' ompi Luojan luomaa Asemaksi ihmisrientojen. Aavat aallot, salmet tässä hohtaa, Jotka avaralta voivat johtaa Korven kansan näille rannoillen."

"Iki-kaski tässä kasvakohon Hengen viljojakin kantaen! Tähän kirkot, koulut kohotkohon Valistusta maalle antaen! Kauas tästä siirry korpi musta. Väisty ihmisvoiman ponnistusta! Nöyrry auttajaksi ihmisen!" --

Näin se lausui Aiatar, ei suotta, Kaikki voimat häntä tottelee; Työtä johti tässä sata vuotta, Siitäpä nyt kansa riemuitsee, Ett' on työ ja vaiva siunattuna, Hedelmän on kauniin kantanunna Kaski kallahalla Kallaveen.

II.

Kaunis, armas on syntymä-seutusi sulla, Kaupunki rannall' uljahan Kallaveen! Viehkeät on, kuni immellä on valitulla, Rintasi, kaulasi kallihit kaunisteet. Missä niin nousevi kukkulat korkeat, jalot, Missäpä mieluimmat ovat vaarat ja salot, Kuin ovat kaltailla kaunihin Kallaveen!

Vetten liepehet hohtohopeisena vyönä Helmaas kirjailee sata saarineen, Välkkyen niinkuni Pohjolan selvänä yönä Tähtöset taivon kannella tuikkaelee; Joskuspa taasen ne yltyvät tanssihin tuimaan, Yhtyen tuulten ja metsien lauluhun huimaan, Luonnon ankaran ääniä kai'uttain.

Katsopa! Puijo kuin puhdasna päätähän nostaa Korkeuteen yhä selvään katsellen; Aina sen uhkeat rintehet raitisna hohtaa Virvoitust' yhä ilmaan henkäillen. Ah, jos ihmismieli sen vertainen oisi, Ain' ylevyytehen toivoa, pyrkiä voisi, Niinpä se rauhan ja lemmen maahan lois!

Kaunis, raitis on syntymä-seutusi sulla Kaupunki rannalla kaunihin Kallaveen! Tahdo sa kilvaten sille vertana olla, Ain' elos riennot ohjata oikeuteen! Eihän tok' epäkelvoksi vaipua saata Kansa, joll' onni on raataa tällaista maata! Kaunihin vaativi kauneus rinnalleen. --

Jos, Savon armahan syän, sinä sykkiä voisit, Vaan jalotoimihin, tietohon, puhtauteen, Silloin sa astenna Suomen kunnian oisit, Tähtenä vilkkuisit polo-Pohjolan myös. Silloin astuissas satavuosien tietä, Et eloas epäkelpona, kurjana vietä, Vaan jalon tahdon täytät Taivaisen.

Kuopion juna.

[Lausuttu Kuopiolaistren rautatiejuhlassa Huhtikuun 16 p:nä 1885.]

(Junan vihellys.) "Kaipiainen!" Joill' on matka Kuopioon, Kohta junaa muuttakoon!

(Kellon soitto, asemapäällikön ja junan vihellys ja sitte junan kulkua matkiva rautatiemarssi.)

Höyryhepo raskahasti Ähkää, puhkaa vaikeasti: Raskas onpi kuorma tässä Kuopiohon menemässä. Tavarata kaikenlaista Omasta ja muista maista: Kahvia ja sokeria, Viiniä ja konjakkia, Pippurit ja öljyt, maalit, Kaunihit myös silkkisaalit: Tampereelt' on palttinata, Oulun nahkaa tanakkata, Tervakosken paperia, Bruna-prima sikaria, Tammisaaren sormikkaita, Silliä ja silakoita Aivan ahdinkohon asti Tukittu on juna-lasti. -- Siin on miestä sekä naista: Sotilaita, kauppiaita, Neito-ylioppilaita, Kyntäjiä ja mestareita, Taitureita, teikareita; Siin' on miestä Pietarista, Wienistä ja Parisista, "Ruuvi-herrat" saksalaiset, Meijeristit tanskalaiset; Kaikki nämä matkaa vaan Kuopiohon kuuluisaan; (Juuan vihellys.) "Sant Mickel, tiie minuut!"

(Kellon soitto, vihellys ja sitte Mikkelin pataljonan marssi.)

Toinen juna Pieksämäellä Tulee vastahamme tiellä: Siinäkös on tavaroita! Katsokaatte! voita, voita! Yksi, kaksi, -- -- kaksitoista, Vaunullista täynn' on voista, Savon voista kuuluisasta, Primasta ja sekundasta, Siin' on herkut Helsingille, Pietarille, Lontonille; Lihasta on monet vaunut Kukkuraisen kuorman saanut, Tali taas ja metsänriista, Nahka, vuolukivet, pihka, Tulitikut, olut, kalkit, Tupakat ja honkapalkit Monta vaunullista täyttää, Oikein hirveältä näyttää! Kuopiopa nämä kaikki Mailman markkinoille laitti. "Suonenjoki!" Siin' on liiket' oivalailla Niinkuin kelpo markkinoilla: Voita, viljaa suuret kuormat Rautalammin ukot tuovat; Iisveen laajan lainehilla Laivoilla ja venehillä Aina kilvan kiidetään Rautatielle riennetään; Wiitasaaren kymmenhangat Rantahan on käännettynä, Muikkuloilla täytettynä, Karttulast' on kauheasti Rautaa junaan pantavaksi. Katsos tuonne metsän alle, Missä pölyääpi mäki, Leppävirran herrasväki Sieltä ajaa "tatsuunalle". "Wehmasmäki!" Siell' on liikkehellä väki: Maitokannut, piimäpunkat, Perunoita säkit vankat, Kaloja ja naurihia, Lihaa, voita, kaaliksia, Junaan kiireest' työnnetähän Kuopiohon kyyditähän. -- Puijo näkyy! kaikkein silmät Junan akkunoihin käyvät Kukkulata kurkistavat Seutuloita tarkastavat: Kyll' on tässä kauneutta, Maisemalla mahtavuutta! Eikös lienekin nyt jo Lähimailla "Kuopio!"

(Savolaisen laulu).

Kalevala.

(Kalevala-juhlassa 1885.)

Kolkkohon korpehen Suomalainen Raivasi asuntonsa. Luonto on jäykkä ja uhkaavainen, Leppyä ei taho konsa; Ankara haltia Pohjolasta Vainovi, torjuvi tulokasta, Vaan tämä haltian voittaa, Laulaen kannelta soittaa.

Metsissä jylhissä isännöivät Kontiot seuroinensa, Karjoa kaasivat, riistaa söivät Kansalta herkuiksensa. Vaan eipä säikähdy Suomen miesi, Rohkeudella ja taiten tiesi Kontion vallankin voittaa, Laulaen kannelta soittaa.

Ahdinkin aartehet valloittaapi Saaliiksi itsellensä, Tapion tavarat myöskin saapi Leiväksi perheellensä; Lehtohon laajahan kasken kaatoi, Perkasi peltoja, niityt raatoi, Työstäkin tauottuansa Soitteli kanteloansa.

Aina hän lauleli, aina soitti Kainoa kanneltansa, Murhe jos vallata mielen koitti, Huolissa, iloissansa, Lauleli, soitteli Suomalainen, Varsin on laulelo lumovainen: Kaikki hän laululla voitti, Tenhoten kannelta soitti.

Äiti se lapsensa laulelolla Unehen uuvuttaapi, Taattopa poikansa kantelolla Taistohon innostaapi, Sankari soitteli voitollensa, Lempivä lauleli armaallensa, Taudit ja Tuonenkin voitti, Loihtien kannelta soitti.

Tuskin on luonnossa ilmausta, Josta ei laulaa voinut, Eik' elämäs sitä tapausta, Jost'ei jo kannel soinut; Vieläpä jutteli jumalista, Lauleli urhoista mahtavista, Taivahat tutkia koitti; Laulaen kannelta soitti.

Näin eli, laulaen laulujansa, Kannelta helkytellen, Aikoja pitkiä Suomen kansa, Korpia raivaellen; Lempivi armasna emonansa Maatansa, lauluja, kanneltansa, Sortajat vierahat voitti, Urhona kannelta soitti.

Vihdoinpa tunkesi vieras tänne Uusine tapoinensa. Montapa meidän miehiämme, Voitti se puolellensa, Ei nämä laulele äidin kanssa, Holho ei armasta emonansa, Murhe nyt äidin voitti, Itkien kannelta soitti.

Soittaen kieliä sortuneita Äiti nyt huolissansa, Kaipasi kotoa luopuneita Armaita lapsiansa, Joista jo muutamat loistossansa Inhosi entistä kotoansa, Vieläpä nauroi ja moitti, Äiti kun kannelta soitti.

Vihdoinpa kuulivat poiat oivat, Kuulivat millä lailla Kummasti laulut ja soitot soivat Kaukana salomailla: Sinne he rientävät katsomahan Laulua, soittoa kuulemahan, Ihmetys heidät jo voitti, Äiti kun kannelta soitti.

Riemuten laulut nyt kätköstänsä Ihmeeksi ilmi tuodaan, Niitä jo kuullahan mielellänsä, Kantelon soida suodaan. Mieliin virkeys uusi saapi Kalevan laulut kun kajahtaapi; Ihmetys vierahat voittaa, Väinämön kannel kun soittaa.

Laulele, soittele, Suomalainen Kielesi kanteloista! Silläpä säilyä voit sinä vainen Kolkoista kohtaloista; Laulusi laajat on sulle muuri, Miss' on se tenho ja voima suuri, Joita ei sortajat voita; Suomi, sa kannelta soita!

Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.

Tiellä lapsilauma vilkas Riemusasti vaeltaa, Käynti reipas, silmä kirkas, Posket hohtaa, punertaa.

Siin' on lapset suurten taloin, Sekä köyhäin mökkien, Jotkut juoksee avojaloin, Keveästi keikkuen.