Part 1

SANAJALKOJA

Vihkonen runoelmia

Kirj.

KUSTAA KILLINEN

Kuopiossa, Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1885.

SISÄLTÖ:

Sanajalka. Suomen saloilta. Maanmies halla-yönä. Talvi-ilta Pohjolassa. Armas Suomenmaa. Vanha Matti ja nuori Matti. Aurinko ja kuu. Tuulet. Totti. Morsiusvuori. Aarno ja Aino. Lapsuuden muisto. Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa. Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä. Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta. Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882. Kuopion juna. Kalevala. Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta. Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia. Eräälle kihlatulle. Rekiretkellä Toivolaan. Alla Annin akkunan. Kuopion Vap. Palokunnan marssi. Kolmenlaiset lasisilmät. Laula, laula! Ihanteeni. Haavalle. Sitävarten varmaan. Laulakaa! Epätoivoisen jäähyväis-laulu. Kullalle. Ah, mun kultani. Kaikki kuiskan kullastani. Niskani syy. Maanviljelystä. Ikävissä. Murhe ja lempi. Tytön laulu kesällä. Kehtolaulu. Kanteleelle. Siunaus ja kirous. Minkäpä voipi. Nälkävuodelta. Koulu-elämästä. Venelaulu. Polska. Rakastunut. Herra Tuulihatun elämäkerta. Niitä näitä.

Sanajalka.

Metsän synkän siimehessä Sakeassa sammalessa Sanajalka kaino kasvaa; Juuret kiertelee kiviä Varret varpuja sepävi; Ei ole mullat muhkeaiset, Eikä mannut mahtavaiset Vartta vahvistelemassa Eikä juurta juottamassa; Ei se suureksi sukeu, Eikä kasva kaunihiksi, Kukkaa ei se kulloinkana Sanajalka kaino kanna. Tuomp' on tähden sanajalka Harvoin huomiota saapi, Usein unhotukseen jääpi; Ei se onni ollenkana Koita sille konsanahan, Että kauno-kiehkurassa, Soreassa sommelossa. Kera nurmen nunnusien, Kultapäiden kukkasien Käessä immen käydä saisi Taikka päätä kaunistaisi; Saloilla sanajaloilla Koto ompi koivikossa; Paimen pieni piipatellen, Ikävissä istuskellen Joskus tuota katselevi Joskus lehvän leikkoavi; Kaskimies sen poies perkaa Kasken kuivan kaltahalta, Ettei sankka sanajalka Tulta veisi viidakkohon, Kulettaisi kuusikkohon. Muut ne tuota tuskin tuntee, Tuskin tuntee, harvoin huomaa. Uskallanko nyt utala Sulon Suomeni sylihin, Jalon kansan jalkatielle Viedä vihkosen vähäisen Solmitun _Sanajaloista_?

Suomen saloilta.

Armas maani, valkeutta Kansallesi tarvitaan! Tulta koitan tehdä, mutta -- Tumma, heikko on se vaan; Tääll' ei loista sähkövalot, Täällä paukkuilee vaan halot Suomen saloilta.

Kuinka voisi korven lapset Kalliit' antaa lahjoja: Harvoin halla säästää kasket, Työ on raskas, vaikea; Leip' ei suurin suurustettu, Usein on vaan purra pettu Suomen saloilta.

Vaan, jos Suomi haluaisit Korviasi kallistaa, Hetkisen nyt kuulla saisit Kuinka raikuin rallattaa Karjankelloin kalkatukset, Paimentorvein toitotukset Suomen saloilla.

[Painettu albumissa "Suomen Saloilta".]

Maanmies halla-yönä.

Päivän liekkunut tuuli on Pohjolan puolla, Illalla taukovi, lainekin kuoli jo tuolla. "Miks' et sä tuulonen tuudita peltoni viljaa!" Niinkuin kuolohon vaipuen kaikki on hiljaa; Pohjolan silmä on kirkas ja selkeä ohta; "Laske sä Pilvetär liepehes, laske ne kohta! Muuten mun viljani vie vilu, vie tänä yönä".

Yö tuli selkeä, tyyn' oli luonto kuin hauta, Kolkk' oli ilma ja maa niin kylmä kuin rauta; Jäihin nestehet kasvien suonissa käivät, Ruis, joka heiluen kasvanut ol' kesäpäivät Juur' oli tähkähän nyt jyvän pienosen saanut, Tähkät ne seisovi nyt kuni vaaleat haamut. Maanmies unta ei saanut, ei koko yönä.

Aamulla, auringon kehän käytyä ilmi, Maanmies käy ulos, otsallaan suru-pilvi; Täälläpä hirmuinen näky häntä nyt kohtaa: Yllähän kuurava kauhtana vilja se hohtaa! Jäätäkin kylmempi nuoli se mieltä nyt viilsi, Kuuma ja katkera kyynele silmässä kiilsi, Riehuen rintakin löi ja hän huoaten lausui:

"Taivahan Luoja! nyt työni on tyhjähän mennyt! Kolkkohon korpehen täss' olen peltoja tehnyt, Niistä nyt onneton korjata saan tulon karvaan: Milläpä raukka nyt ruokin ma perheeni armaan? Oi minun lapseni, oi! joko täytyvi teidän Lähteä mieroa käymähän, pyyntöhön leivän, Itse mun maan tämän hyljätä, etsiä toista?" --

"Ei toki! Vielä on vilja jot' ei ole halla Koskenut, vielä on mäntyjä tuoll' ahon alla, Kaikkia vielä ei voitturin kirvehet kaanneet, Niistä on ihmiset ennenkin einehen saaneet; En siis hylkää maatani, en kotipaikkaa, Vaikka se joskus on tuima ja huolia laittaa, Armas on kuitenkin tääll' petäjäistäkin taittaa."

Talvi-ilta Pohjolassa.

Pohjan pitkä kesäpäivä päättyy, Syksyn tullen synkeäksi käy, Huuru kattaa kentät, järvet jäätyy, Eikä luonnoss' elämätä näy; Kaksi pimeätä toisellensa Mustaa, kylmää kättä oientaa, Pois on kesän lämmöt seuroinensa, Kylmän kahleiss' huokaa meri, maa.

Myrskyt rajut, raatavaiset tuulet Kylmän kanssa kilvan temmeltää; Petoin ulvonnankin hurjan kuulet, Ihmismajoille ne rynnältää. -- Lumi taasen tuima tuiskullansa Tukkii tiet ja polut peittää pois, Tahtois, että talven majoissansa Varsin vangittuna kansa ois.

Tällaiset kun kummat vieras kuulee Viestin Pohjolasta kertovan, Karvaturkin karhun lailla luulee Pohjan kansan kaiken nukkuvan, Luulee taidon, toimen tyrehtyvän, Neron, lemmen jääksi jäätyvän, Kaiken ilon, kaiken jalon, hyvän Luulee kylmän käsiss' häätyvän.

Mutta, katso meidän talvisäitä, Mit' on mieluisampaa, armaampaa! Katso Pohjan läikkyviä jäitä, Revontulten loistett' ihanaa, Tähtitaivastamme, sekä kuuta, Joka lailla kainon impyen Talvimaisemalle suihkaa suuta, Valollansa yönkin lumoten.

Taikka, voisko kylmän valta täällä Pohjan kansaa uljast' uuvuttaa, Vaikka kokee lumellaan ja jäällä Elon kaiken sortaa, turruttaa: Kankaillamme kasvaa hongat sankat, Joista taidokkaasti raketaan Pirtit lämpimät ja varsin vankat Kylmän kolkon valtaa torjumaan.

Olkoon ilta synkeämpi syttä, Lämmin toivon tunne vahvistaa Matkamiestä, tiellä väsynyttä, Kun hän ihmis-asunnosta saa Nähdä lampun valon tuikkavaisen, Joka uuraan työhön valon luo, Taikka oppivan ja tutkivaisen Päivätyötä pitkitellä suo.

Taikka käy, ja katsokaamme tuonne, Missä takkatuli loimottaa! Siell' on kuvattuna Pohjan luonne, Jolle vertoja et nähdä saa. Onnellisna siellä toimissansa Illan pitkän perhe kuluttaa, Vaikk' on synkkä syys ja raivossansa Kylmä maita, puita puristaa.

Rattosasti rukki hyrrää, pyörii, Langaks' saapi villat, pellavat, Lapset laattialla telmää, hyörii, Toiset a:ta, p:tä oppivat, Siinä neula lentää, liikkuu kartta, Matti veistää, laulaa rallattaa, Toiset vuolee kauhaa, kirvesvartta; Kirkkahasti tuli loimottaa.

Perheen äiti ilta-ruoan laittaa, Sekä vallatonten poikien Rikkunehet housunpolvet paikkaa. Isä-ukko istuu miettien: Uutiseen jos ulttuu leivän aines, Ruunun rahat niistä saada vois; -- Nousee, piipun täyttää, savu saines Huolet kaikki häätää, kantaa pois. --

Kellon kalke kuuluu tanhualta, Jalas ruskaa, hepo hirnahtaa; Kiireest' Anni nousee jakkaralta, Äiti akkunasta katsahtaa. Pirttihin nyt astuu nuori miesi, Tukka huurtehesta kimaltaa, Mutta poski punertaa kuin liesi. Veri lämmin suoniss' uhkuaa.

"Terve, tervetullut!" lausutahan Tulijalle, kättä annetaan, Mutt' ei Annin kättä omastahan Vieras irti laske ollenkaan, Annin viereen käypi istumahan, Kuiskaa: "kohta oot sa armas mun, Jo on mulla mitä tarvitahan, Vihille ma viedä saan jo sun."

Pankaa vielä, pankaa uuniin tulta! Takkatulen loiste, lämmin on Pohjan kirkkahin ja kallein kulta, Kansan kasvattaja verraton: Uskollisuus, miehuus, mainehemme Takkatulen luon' on kasvaneet, Siin' on ensin soinut kanteleemme, Suomen suuret laulut syntyneet.

Onnellisna säilyy Suomen kansa Jos se aina suosii, rakastaa, Perheen pyhää tulta, kotoansa Paikaks' armaimmaksi arvostaa; Vaan, jos kerran täällä jäähtyy liesi, Perheen pyhä piiri hajoaa, Silloin yksinänsä Luoja tiesi, Mitkä vaiheet Suomen kansa saa. --

Armas Suomenmaa.

Kun kevät kukkalaumallansa, Pois talven meiltä karkoittaa, Kun taivas kultaloistossansa Ja leuto päivä helottaa, Kun käki kuusissamme kukkuu Ja leivo luonnon iloittaa, Niin rinta riemuellen hehkuu Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

On syyskin raitis Pohjolamme, Ja talvi luonnon kaunistaa, Kun lumi-kuuset kukkii maamme Ja pohja liehuin leimuaa; Ja vaikka kylmä raivoin riehuu Ja aallot kahleihinsa saa, Niin suonissamme veri kiehuu, Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

Sa kansan olet kasvattanut Niin kestävän ja vakavan, Ett'ei oo sorretuksi saanut Sen kieltä valta vierahan; Pois poikas torjuu sortopaulan Ja vapauden valloittaa, Siis riemuellen näin mä laulan Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

Ei maata mointa maailmassa, Ei löytyne niin suotuisaa, Miss' lempi niinkuin Pohjolassa Lumenkin loistoss' leimuaa; En lausua ma taida kielin, Kuin Pohjola mun lumoaa! Ma elää, kuolla aina mielin Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

Vanha Matti ja nuori Matti.

Vanha Matti visapiipun täyttää, Kotinurkan-takaista hän käyttää, Sitte kädet polvill' istahtaapi, Savut paksut ilmaan puhaltaapi.

Nuori Matti tullutupakkata Tupruttaapi, paljo kalliimpata, Ahkerasti sitte liikkuu parta. Kun hän lukee Uutta Suometarta.

Vanha Matti tekee puusta auran, Kyntää pellon, kylvää ohran, kauran, Joskus viepi siihen havulantaa, Tyytyy, vaikka vähäkin se antaa.

Nuori Matti rauta-auran ostaa, Sillä niityt, nurmet ylös nostaa; Heinäks' kylvää vanhat peltonsakin, Aivan ällistyttää vanhan Matin.

Vanha Matti vielä lapsiansa Kouluttaapi työssä pellollansa; A:n kun tuntee, tuoll' on toimeen tultu, Lukemattakin on leiväss' oltu.

Nuori Matti kanssa naapureinsa Kansakoulun laitti lapsillensa, Kirjat, kartat heille vielä ostaa, Jotka kulut suuremmiksi nostaa. --

Vanha Matti kokouksiss' aina Vastalauseet laskee voimakkaina, Uudet verot näin hän tahtoo estää, Pelkää, ettei niitä voi hän kestää.

Jumalinen myös on vanha Matti, Käypi kirkoss' aivan ahkerasti, Vaan kun lehmä, hepo taudin saapi, Poppamiestä silloin kuulustaapi.

Nuori Matti ei niin hurskahalta Näytä, eikä varsin vakavalta; Mutt' ei myös hän usko vanhaan tapaan Haltioita eikä noitiakaan.

Vanha Matti selkä köyryllänsä Kumartaa, kun virkamiehiltänsä Ruti-ruotsalaiset kirjat saapi, Jotka komisarjus suomentaapi.

Nuori Matti tuosta nostaa melun, Sanomiinkin laittaa "panettelun", Jos ei virkamiehet mielellänsä Toimi hälle, hänen kielellänsä.

Vanha Matti kyllä aikanansa Kelpo miesi oli paikallansa, Vaan kun aika uusi yllättääpi, Rauhaan silloin vanha Matti jääpi.

Aurinko ja kuu.

Kun Luoja laati luomansa, Taivaan ja kaiken elon loi, Ne lemmestä sai alkunsa. Hän luoduilleen myös lemmen soi: Kaikillen, mitkä luotihin Loi Herra, kullan, kumppanin.

Sai Aatamikin Eevansa, Niin kaikki luotiin kaksittain, Merestä maa sai kultansa Ja tähdet loisti rinnakkain, Kuu kullakseen sai auringon, Joll' ompi loisto verraton.

Ne hetken aikaa eleli Niin armaast', onnellisesti, Aurinko kuulle hymyili Sulosti, uskollisesti. Vaan -- kenpä tyytyy onneensa, Vaikk' ois se suurin mailmassa!

Aurinko erään' iltana Kun laskeusi levolle, Ja tähtijoukko ihana Nyt astui taivaslaelle, Niin kuu jo jätti kultansa, Yön vietti tähtein tanssissa.

Taas aurinko, kun aamulla Kohotti kauniit kasvonsa Hän huomasi nyt kauhulla Petoksen kurjan kultansa: Hän tuosta tuiki murehtui Ja kasvonsa noin punehtui.

Ja usein aina vieläkin Aurinko kasvons' armahat Kätkeepi pilvi-liepeihin Ja kyyneleensä vuotavat, Mutt' elons' ei oo onneton Kun sydän puhdas, lämmin on.

Vaan kuu nyt öillä yksinään Ja kalveana kasvoiltaan Murehtii, katuu töitähän Ja muille muistuttaapi vaan: "Näin yksin jääköön, vaaletkoon Ken rakkaallens' on uskoton."

Tuulet.

Tuulen suhistessa Synkeällä yöllä Aattelin ma tuota Murheisella miellä: Miksi Luoja loikin, Hänet tänne toikin Kulkemahan aina Ilman tiellä? --

Vastauksen tuohon Tuuli mulle tuiskaa: "Yöt ja päivät tulee Jumalata muistaa; Yö kun luopi rauhaa, Silloin tuuli pauhaa, Elost' ihmisille Näin hän kuiskaa."

Vielä tuuli mulle Muuta julisteli, Neljän tuuli-veljen Vaiheet kertoeli: Kuinka Luoja kaikki Paikallensa laitti, lloss' elämähän Asetteli.

Yhdelle hän puhui: "Koissa sulle paikan Asunnoksi aivan Armahaksi laitan, Kullaks' sulle uskon Armaan Aamuruskon, Avaan ihanimman Onni-aitan."

Toiselle hän lausui: "Siellä saat sa olla, Miss' on valta-istuin Itsell' auringolla, Miss' ei kasvikunta Kanna koskaan lunta. Sieltä saat sa suven Puhallella."

Kolmannelle taasen Luoja lausueli: "Päivän lasku-mailla Aina asuskele; Sieltä ihmisille Töistä vaipuville Uni-virsi vieno Laulaele!"

Viel' on viimeiseksi Paikatonna yksi; Pohjolaan hän kauvas Tuli määrätyksi; Jään, ja lumen kylmän, Pimentolan jylhän -- Luoja hänet vaati Vartiaksi.

Näin oli omituisen Kukin saanut sijan; Vaan he myöskin saivat Ihmislasten vian: Tyytymättömyyttä, Inhaa ikävyyttä Tunsivatkin tuulet Aivan pian.

Luojan määräykset, Armahansa lempi Heiltä unehtuivat, Himollinen henki Levotonna leyhkyi Sijaltansa syöksyi, Vankkana vaan oli Pohjan henki.

Niin he öisilläkin Lähdit kulkemahan Paikkaa parempata Muka, katsomahan; Vaan kun Herra armas Moisen elon arvas Näin hän silloin loihe Lausumahan:

"Kosk' ei lause Luojan, Eikä koti hellä Teitä uskollisna Voinut pysytellä, Niinpä kulkekaatte, Riehuin pauhatkaatte Öin ja päivin, maalla Ja merellä."

"Kun te myrskysäillä Mailmaa kauhutatte, Niin te ihmisille Sillä muistutatte Kuink' on palkka kurjan Teillä, jotka hurjan Mielen ajelulle Antautte."

"Vaan sä, Pohjan henki, Sull on sydän jalo, Vaik' on asuntosi Jäinen, synkkä salo; Uskollisuus lämmin Leimuu väkevämmin Rinnassass' kuin kuuma Päivänpalo."

"Siis sa rauhas asu, Pohjolata lemmi! Pohjan armahille Asukkaille hengi Kestäväisyys, kunto, Totuus, puhdas tunto. -- Ken ne hylkää, sitä Älä hemmi." --

Nytpä, huomannette Miksi taukoaapi Pohjatuuli aina Yö kun maalle saapi: Luokse armahansa Päivän puuhistansa Aina illan tullen Kiiruhtaapi.

Autuaana aivan Lumimajassansa Yön hän armastelee Kultasensa kanssa: Heidän lemmestänsä Syttyy säihkyhynsä Taivahalle jalo _Pohjanpalo_.

* * *

Armaat Suomen lapset! Onhan Pohjatuuli Meidät tuuditellut, Kasvatellut juuri: Olkoon meissä voima Valon vartijoina Seista Pohjolassa Niinkuin muuri!

Suomen maasta kerran Koittakohon muille Kirkas hengen valo Kaukaisille maille! Suomen sulo kieli, Suomen runo-mieli Loistakoon kuin meille Pohjanpalo!

Totti.

[Kansan mukaan. Muinaisjäännöksiä Ulvilan kihlakunnassa. Suomen Tiede-Seuran Bidrag till känned. af Finlauds natur och Folk. XXXIII.]

Uljas urho oli Totti, Sodassa hän muurit murti, Mutta myöskin kansaa sorti, Hien, väen siltä otti.

Urhotöiden palkinnoksi Paljo kuninkaalta maita Lahjaks' sai tuo Totti saita, Linnat suuret asunnoksi.

Kurjuudessa, köyhyydessä Elää Tott'in alammaiset, Orjan' ovat miehet, naiset, Työtä tehden nöyryydessä.

Sorrettuna turvaa kansa Auttajahan ainoahan, Turvaa taivon Jumalahan, Häntä etsii vaivassansa.

Kun on päässä päivän helle, Hirttä viepi vaimot, lapset, Niistä rakentaapi miehet Herranhuoneen Irjanteelle.

[Irjanne on kylä, Eurajoen pitäjässä, jossa Tott'in maat olivat. Irjanteella on vielä pieni puu-kirkko.]

Vaan kun huomas hurja Totti, Että ahkerasti kansa Rukoileepi kirkossansa, Pois hän tuonkin turvan otti:

Syksyn saapuessa kerran Kirkon täytti oljillansa, Herranhuoneen heinillänsä, Herjaten näin nimen Herran.

Mutta silloin kosto koitti, Tuli makso mahtavalta, Palkka pantiin taivahalta: Herrain Herra Tott'in voitti.

Henget hänet aina yöllä Kirkkoon häväistyhyn heitti, Onnettoman olkiin peitti; Siin' on Totti tuskan työllä.

Päästäksensä pälkähästä Herranhuoneen tyhjäs Totti, Oljet, heinät poies otti, Mutta vähä apu tästä.

Joutuu tuosta kesä toinen, Korttakaan ei kasva noissa Tott'in vilja-vainioissa, Niin on kosto suurenmoinen.

Itse Totti taudin saapi, Kansan vaivat tuon on tuonut: Kansan hiki, jot' on juonut, Pahoin hänet paisuttaapi.

Lainehittain lasketahan Vettä reivin ruumihista Varsin paljo paisuneesta, Vaan ei parantajaa pahan.

Vihdoin kuolo kurjan otti. Asunnoksi antoi haudan; Sorretuille saatti rauhan; Vihattuna vaipui Totti.

Hautahan nyt hankitahan Reivin ruumis raskas, suuri, Jota vetämähän juuri Härät, hevot tarvitahan.

Kalmamaa kun lähestyypi, Purskahtaapi veritulva Ruumihista varsin julma. Jota kaikki hämmästyypi.

Täst' on vielä muisto musta Kirkon luona "Verikivi", Jolle verivirta kävi Ruumihista runnellusta. --

Maahan siunattuun ei tullut Veri, koottu katkeroista Kansan hikipisaroista. -- Näin on kansa kertoellut.

Morsiusvuori.

[Kansan mukaan. _Morsiusvuori_ on jyrkkä kallio meren salmen rannalla noin 1/4 virstaa Naantalin kaupungista Turkuun päin. _Kauneuslähde_, jonka vedellä luultiin olevan ihmeitä tekevä voima, on Naantalin kaupungin lähellä. K:so "Kiinteitä muin. jäännöksiä Maskun kihlakunnassa."]

Luostari-kirkon torniss' korkeassa Kellot ne kumeasti kajahtaa, Purressa uudessa ja uhkeassa Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.

Suottapa purjehet on pullollansa, Suottapa suovat kellot kaikuaan: Vihkimä-alttarille konsanansa Ei tämä morsiusseura saavukaan.

Tuuli se vielä suruisasti kuiskaa, Vieläpä lainehitten laulelo Kertoa meille murehella muistaa, Kuink' oli kolkko kahden kohtalo.

Walpuri oli impi ihanainen, Mutt' oli köyhä, halpa arvoltaan; Kellänä katse ei niin lumoovainen, Ykskähän ei niin kaunis kasvoiltaan.

Kuink' ol' luonto neidon halvan suonut Kauneuden niin suuren saavuttaa? _Kauneuslähteen_ lumo on sen luonut, -- Niinpä se tietää kansa ilmoittaa.

Tuuhean lehdon liepeell' lumovainen Kauneuslähteen silmä pulppuaa, Kenpä sen vettä taiten käyttää vainen, Siitä hän ihme ihanuuden saa.

Siitä on ennen nunnat pyhät juoneet, Siin' ovat kostutelleet kasvojaan, Sillä he ihmeellisen lumon luoneet Lähtehen veelle ovat, voimakkaan.

Kauneuslähteen luona istuskeli Walpuri impi usein, aikojaan, Lähtehen silmää tyyntä katsasteli, Lauleli äänin vienoin laulujaan.

Antero, nuori urho linnassansa Uhkeass', lähimailla asustaa, Hänpä se metsämailla kulkeissansa Walpuri immen täällä nähdä saa.

Rientävi riemussansa immen luoksi Huutaen: "suonet mulle suutelon!" Walpuri silloin kiiruhusti juoksi Huipulle jyrkän Rantakallion.

Antero sinne jäljes kiiruhtaapi, Tahtoen immen kauniin saavuttaa, Hältäpä silloin korvapuustin saapi, Että hän ällistyy ja -- seisahtaa.

Luostari-kammionsa akkunasta Tutkiva munkki tämän nähdä saa, Parta sen harmaa heiluu nauramasta; Voipihan myöskin munkki naurahtaa.

Antero urho tottunut on kyllä Linnoja vahvojakin voittamaan, Eikä hän heitä ensi rynnäköllä Piiritystointaan tyhjään raukeemaan.

Rakkaus, tulinen ja polttavainen Syttynyt ompi hänen rinnassaan, Walpuri impi kaunis, lumovainen Anteron vallannut on kokonaan.

Niinkuni kipunainen hehkullansa Kuivahan käyden leimun virittää, Niinpä se miehen lempi voimallansa Neidossa voipi lemmen sytyttää.

Tuntehet uudet, oudot, voimakkaina Walpurin mielen myöskin valloittaa: Antero-urhoaan hän muistaa aina, Pelkävi, suosii, vihaa, -- rakastaa.

Jyrkällä Rantakalliolla impi Istuvi taasen, vettä tuijottaa Antero urho tuulta notkeampi Walpurin luokse sinne kapsahtaa.

Laskevi polvilleen ja tuntehensa Polttavat tunnustaa hän immellen, Pyytävi, vaatii häntä omaksensa, Vannoen hälle lemmen ijäisen.

"Säätyni halpa on ja koto köyhä", Vastasi Walpur' impi suruissaan, "Lempesi vaan on hetken tunne löyhä, Taikkapa se petost' ompi kokonaan." --

"Rakkaus, joka etsii rikkautta, Taikkapa ylhäisyyttä tavoittaa. Rakkaus sellainen on viekkautta, Muotoa pettäväistä verhoaa."

"Oikea rakkaus ei sukujuurta Katsele, eikä toivo kunniaa, Eikä se vaadi rikkautta suurta, Ihmistä yksin vaan se rakastaa."

"Nouskohon miesi itse voimallansa Arvohon, rikkauteen ja kunniaan; Kenpä ne keinottelee vaimollansa, Lempi on hällä leikkikalu vaan."

"Kuntoa, voimaa jos vaan ompi mulla Töilläni nousta onneen, kuuluhun, Arvoa, rikkautt' on myöskin sulla, Jos olet liittynyt sa minuhun." --

Tuntehen hurmaavaisen valtaamana Walpuri vaipuu armaans' sylihin, Uinuen siinä, yhtyy polttavana Anteron huulet immen huulihin. --

Luostari-kammionsa akkunasta Tutkiva munkki tämän huomajaa, Rinta sen riehuu tunteest' ihanasta; Voipihan myöskin munkki rakastaa. --

Uinailustahan taasen, ihanasta Walpuri hämmästyksin kavahtaa: "Oi mua hullua, pettynyttä lasta, Et sinä voi mua aina rakastaa!"

Antero silloin vannoi kautta Herran, Walpuri myöskin yhtyi valahan: "Jos sinut hylkään, toiseen liityn kerran Syösköhön vuori tää mun surmahan."

Antero sitte sotatanterille Matkasi kohta kauvas kotoaan: Kaiho ja kaipuu jäi nyt Walpurille, Itkien vuotti vuodet sulhoaan.

Vierivi vuodet, pitkät vaiheinensa, Antero kaukomailta tullut ei, Walpuri kuolleen luuli sulhasensa, Luuli jo että Tuoni hänet vei.

Niin tuli loistoinensa Turun saksa Kihloja Walpurille tarjoillen, Walpuri valojaan ei muistaa jaksa, -- Vastahan otti kihlat tullehen.

Häitä jo valmistellaan loistavia; Walpuri kuulu kauneudeltaan, Sulholla tavaroita kallihia, Onni ja loisto heitä vartoo vaan.

Häihinpä, vieras joukkoon ratsastaapi Ritari uljas, umpi-kypärin, Morsianta hän tarkoin katsahtaapi, Synkkänä kulkee raskain askelin.

Morsiusseura merellen jo ehti, Kulkien kirkkoon kuuluun vihillen; Ritari myöskin ratsain poies lähti, Rientäen Rantavuoren huipullen.

Täällä hän riisui sotavarustukset, Taivasta koht' on kädet nostetut: "Muistatko, suuri Luoja lupaukset? Muistanet valat tässä vannotut!" --

Temppelin torniss' uppo uljahassa Kellot ne kumeasti kajahtaa, Purressa uudessa ja uhkeassa Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.

Mutta, nyt pilvet taivaan mustentaapi, Raivona alkaa aallot kuohumaan, Morsiusseura pelvoin kiiruhtaapi Suojahan Rantavuoren purrellaan.

Ukkonen paukahtaa ja taivas aukee, Kirkkaus huikaavainen leimahtaa, Kallion kyljest' irti paasi laukee, Morsiusparin paikall' upottaa.

Luostarin akkunasta katsoissansa Kauhean turman huomas' munkkikin, Hän teki ristinmerkit rintahansa, Lausuvi myöskin _Paternosterinkin_.

Morsiusvuoren alle aaltoon kuoli Walpuri, kuulu kauneudeltaan, Antero urho luostarissa huoli Kaivaten kadonnutta armastaan.

Aarno ja Aino.