Part 9

Heti kun ovi vaunujen perällä avattiin ja kylmä talvinen ilma tunkeutui teltan alla olevaan sumuiseen puolipimeään vaunujen sisustaan, avasi myös maisteri Sutor suunsa pitkäveteisesti ulvahtaen: huu! ja hänen laiha toverinsa oli oitis valmis säestämään tätä huudahdusta pitkällä moitemurinalla viivytyksestä, vedosta, kylmettymisen vaarasta j.n.e.

Kun maalarin pää näkyi oven aukossa, niin munkki tosin piti suunsa kiinni, sillä Moor maksoi kyydin, mutta kun virkatoveri Sutor kääri päällystakkia tiukemmin ympärilleen selvästi näyttäen tyytymättömyyttä ja vastoinmielisyyttä, niin toinenkin teki samoin, vielä huomattavammalla tavalla.

Näistä mielenosotuksista maalari ei piitannut yhtään, vaan pyysi tyynesti noita kutsutuita vieraita tekemään tilaa pojallekin.

Olkikasasta silloin pisti esiin monilla kääreillä kiedottu pää. "Nelipyöräinen lasaretti!" virkkoi pää, ja sukelsi takaisin olkien alle aivan kuin kala, joka oli veden pinnalle kohonnut ilmaa näykkäsemään.

"Aivan niin!" vastasi taidemaalari. "Ei teidän, kelpo soturi, tarvitse vetää sääriänne niin paljo kokoon, mutta herroja maistereita minun täytyy pyytää, että siirrytte joko kauemmaksi toisistanne tai likemmäksi toisianne, jotta tekisitte tilaa nahkatyynyllä sairaalle."

Maalarin näin puhuessa nosti eräs sotureista vieläkin tainnoksissa olevan pojan teltan alle suojaan.

Maisteri Sutor huomasi, että Ulrikin tukassa ja vaatteissa oli lunta ja yrittäen nousta ylös mörähti hän vastahakoisesti: "Ei!" ja Stubenrauch siihen innolla ja toruen lisäsi: "Jos lumi sulaa, niin tännehän tulee oikein vetelä suo. Nämä paikat olette, mestari Moor, antanut meille, mutta eipä suinkaan sitä varten, että perinpohjin kastuisimme, saisimme kleinitaudin ja — — —"

Hän ei ehtinyt puhua loppuun asti ennenkun moniin kääreisiin peitetty pää taas pisti näkyviin olkikasasta ja siihen piiloutuneen miehen kimeä, terävä ääni kysyi:

"Olikos sen haavottuneen miehen veri, hänen jonka samarialainen korjasi tien ohesta, kuiva vai märkä?"

Maisteri Sutor kehotti silmäniskulla Stubenrauch'ia antamaan sattuvan vastauksen ja tämä vastasikin innokkaasti ja teeskennellen hartautta:

"Se oli Herra, joka antoi samarialaisen löytää haavoitetun tien ohessa. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan asian laita ole sama, sillä tuo märkä poika tyrkytetään meidän vastuksiksi, ja vaikkapa olemmekin samarialaisia — — —"

"Niin ette kuitenkaan ole laupiaita", kuului taas olkikasasta.

Maalari nauroi, mutta sotilas löi terveellä kädellään sääreensä ja virkkoi:

"Te siellä ulkona, antakaa tänne poika! Laskekaa hänet minun oikealle käsivarrelleni. Siirtykää erillenne, herrat siellä. Vesi ei meitä vahingoita, jos vaan kitsastelematta annatte viiniä tuosta vakastanne."

Maisterien täytyi nyt, tahtoivatpa tai ei, tyytyä siihen, että Ulrikki asetettiin heidän väliinsä nahkatyynylle ja sillä välin kuin ensin Sutor ja sitte Stubenrauch siirtyivät ahtaammalle rukoillaksensa helminauhallisen rukouksia tainnoksissa olevan virkoamisen puolesta ja etteivät sattuisi yhteen tuon läpimärän pojan kanssa, nousi maalari vaunuihin ja kysymättäkään lupaa otti hän viinipullon maisterien eväsvakasta. Sotilas avusti häntä ja pian he yhteisvoimin ja tulisen viinin avulla onnistuivat herättämään henkiin tuon menehtyneen pojan.

Hollantilainen ratsasti pois ja vaunut jatkoivat matkaa kunnes kulkeminen tänä päivänä päättyi Emmendingenissä. Hochburgin kreivin sotilasten piti tästä eteenpäin tulla maalarin saattajiksi, mutta he eivät tahtoneet lähteä ratsastamaan pyhänä joulun aattona. Tämän vastaväitteen maalari hyväksyi, mutta kun he sanoivat, etteivät he joulupäivänäkään ottaisi hevosta tallista ulos, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kiivastumatta, mutta jyrkästi ja mahtavasti, että sitte kaiketi hän itse, hätätilassa heidän herransa avulla, seuraavana päivänä veisi heidät Freiburgiin.

Emmendingenin majatalo oli suurimpia ja parhaita Freiburgin ympäristöllä ja kun tässä vaihdettiin saattomiehiä, niin oli hyvää tilaa sekä vieraille että hevosille.

Ulrikki meni tainnoksiin uudelleen, kun hän tuli lämpöiseen tarjoiluhuoneeseen ja taiteilija ryhtyi häntä nyt hoitamaan niinkuin hän olisi ollut pojan oikea isä.

Maisteri Sutor oli jo aikaa sitte tilannut joulupaistia ja Stubenrauch kaikkea mikä sen lisäksi kuuluu hyvään ateriaan ja he olivat jo alkaneet ottaa eteensä runsaasti, sillä välin kuin Moor yhä vielä puuhasi hoitaen sairasta poikaa. Siinä toimessa hän sai hyvää apua siltä pieneltä mieheltä, joka oli maannut vaunuissa olkien alla peitossa.

Hän oli palvellut narrina ja hänen puvussaan oli vieläkin monta merkkiä hänen entisestä toimestaan. Suuri pää huojui kapean kaulan kannattamana, hullunkuriset kasvojen piirteet olivat alinomaa liikkeessä; ja silloinkin kun hän ei yskinyt, liikkui suu vilkkaasti.

Kun Ulrikki taas alkoi hengittää rauhallisesti, tutki narri hänen vaatteitaan, saadakseen jos mahdollista selkoa mistä poika oli kotoisin. Se mitä hän löysi pojan taskuissa sai hänet arvailemaan hurjasti ja hullunkurisesti ja eihän missään säilytyspaikassa tavallisesti ole monellaisempaa tavaraa kuin koulupojan taskuissa, jos koulutytön taskut jätetään lukuun ottamatta.

Ensiksikin siinä oli paperipalanen, johon oli kirjotettu latinan kirjotusharjotus, täpösen täynnä virheitä, sitte sileä kivi, paljon käytetty veitsi, jonka teränsuu oli lohkeamia täynnä, kappale piirustusliitua, rautainen nuolenkärki, katkennut hevosenkengän naula, ja haukalla metsästäessä käytettävä haarniskahansikas, jonka kreivi Lips oli toverillensa lahjottanut. Sekään sormus, jonka tohtorin vaimo oli jäähyväistilaisuudessa antanut Ulrikille, ei jäänyt narrilta huomaamatta.

Pellicanus — niin oli narri nimeltään — sai tästä kaikesta aihetta monellaisiin arvailemisiin eikä hän jättänyt yhtäkään aihetta käyttämättä.

Samoin kuin mosaikkikuva tehdään monennäköisistä kivistä, niinpä narrikin sadoista eri merkeistä koki saada kuvan tämän pojan luonteesta, hänen vanhempainsa kodista, ja siitä koulusta, mistä poika oli lähtenyt karkuun.

Narri luuli Ulrikkia hyvin rikkaan ritarin pojaksi. Siinä hän tosin erehtyi, mutta muissa asioissa hän merkillisen terävä-älyisesti huomasi, miten Ulrikin asian laita oli; väittipä hän varmasti, ettei pojalla ollut äitiä; sillä sen hän päätti monesta, mikä pojalta puuttui. Ikäänsä nähden oli poika tullut liian myöhään kouluun — Pellicanus osasi latinaa hyvin — ja nähtävästi oli poika liian aikaisin saanut ratsastaa, kulkea metsässä ja jahtimatkoilla.

Maalari taas pelkällä katselemisella sai pojasta vielä tarkemman käsitteen kuin narri huomioiden ja johtopäätösten kautta.

Hän oli Ulrikkiin mieltynyt ja kun hän sai nähdä piirustuksen, joka oli kirjotusharjotuksen takapuolella, ja jonka Pellicanus näytti, niin hän hymyili ja tunsi mielipiteensä vahvistuvan siinä, että hän oli päättänyt ottaa huostaansa tuon kauniin pojan, jonka kohtalo oli hänen tiellensä tuonut. Nyt oli vaan kysymyksessä saada selvä siitä, ketkä pojan vanhemmat olivat ja mikä oli saanut hänet koulusta pois lähtemään.

Pikku kaupungin välskäri oli iskenyt Ulrikista suonta ja pian sen jälkeen oli tämä sikeästi nukkunut ja makasi nyt rauhallisesti. Maalari söi yhdessä narrin kanssa. Munkit olivat jo aikaa sitte lopettaneet ateriansa ja nauttineet päivällislepoa viereisessä huoneessa; sotilas, joka sävyisästi istui majatalon ison tarjoiluhuoneen nurkassa ääneti ja surullisena katsellen haavotettua käsivarttansa, sai Moorin käskystä paistia ja viiniä.

"Voi miesparkaa", virkkoi narri osottaen tuota pulskaa nuorta miestä. "Me olemme onnettomuudessa tovereita, toinen niinkuin toinenkin, retuperä-rattaita kumpikin."

"Käsivarsi kyllä pian paranee", vastasi maalari; "mutta teidän aseenne", — ja hän viittasi huuliansa "ovat kyllä uljaasti liikkeessä. Minä ja maisterit olemme viime päiväin kuluessa oppineet tuntemaan teidän puhelukykynne."

"Niin, niin", vastasi Pellicanus katkerasti hymyillen; "mutta kumminkin minä viskataan romukoppaan."

"Tekö —?"

"Niin, niinhän se käy. Ettekö tiedä, mitä ylhäiset meiltä vaativat?"

"Teidän pitää sukkeluuksilla ja liikkeillä saada heidän aikansa kulumaan."

"Mutta milloinka me saamme olla todellisia narreja, hyvä herra? Oletteko sitä ajatellut? Onnellisilla hetkillä kaikista vähimmän. Silloin pitää olla viisaana, varottaa liiottelusta ja näyttää varjopuolia. Surussa, vaikeina aikoina, silloin narri, ole oikein narri! Minkä hullunkurisemmin menettelet, sen parempi. Aseta järki ylösalaisin ja jos oikein osaat tehtäväsi ja tunnet herrasi, niin saat pakotetuksi hänet nauramaan niin, että vedet silmistä valuvat, vaikka hänen juuri silloin pitäisi kurjuudesta itkemän kuin pikku tyttö. Tekin, herra, tunnette ruhtinaat, mutta minä heidät tunnen vielä paremmin. He pitävät itsensä jumalina maan päällä, eivätkä tahdo alistua kuolevaisten ihmisten yleiseen kohtaloon, kärsiä kipua ja kestää sielun tuskia. Kun sairastetaan, niin kutsutaan lääkäri ja murheen hetkinä pitää meidän olla käsillä. Kaikki on sellaista, jollaiseksi se käsitetään ja vakavimmassakin naamassa on joku syylä, josta sopii laskea leikkiä. Jos kerran olette onnettomuudelle nauranut, niin sen kärjestä on terävyys tylsistynyt. Me sen teemme tylsäkärkiseksi, me näytämme pimeydessä valoa vaikkapa se olisikin virvatulta — ja jos osaamme tehtävämme, niin pääsemme siihen, että raskaan kärsimyksen möykkyisen taikinan palottelemme pieniksi kappaleiksi; ja nämähän ruhtinaallinenkin vatsa voi sulattaa."

"Sen voi yskiväkin narri saada aikaan kun ei vaan häneltä mitään puutu pää-nupista."

"Te erehdytte, te erehdytte tosiaan. Ihmisten elämästä ylhäiset tahtovat nähdä ainoastaan samettisen puolen, ja miten nämä kuolevat — se ei ollenkaan kuulu siihen. Sellainen kuin minä, — joka yskii niinkuin minä ja tuntee ruumiistansa katoavan voiman ja ytimen, ilmi elävä, kahdella horjuvalla jalalla kulkeva kurjuus, pahan onnen lintu, jota on yhtä mahdoton ajatella ilman hautaa kuin metsästäjää ilman koiria — tämmöinen huutaa strutsin korviin kun se silmänsä ummistaa: 'metsästäjät näkevät sinut; he tulevat.' Minun pitäisi vetää peite herrani ja kärsimykseni välille, mutta sen sijaan minun olentoni esittää ilmi elävän kärsimykseni hänen silmiensä eteen. Vaaliruhtinas minut ajaessaan pois talostaan oli yhtä älykäs kuin jos hän olisi ollut oma narrinsa."

"Hän on teille antanut armollisen virka-eron."

"Ja minä olen jo linnassa saanut seuraajan! Armollinen herrani tietää, ettei hänen kauvan tarvitse maksaa armo-rahoja. Hän olisi kyllä mielellään minut elättänyt siellä kuolemaani asti, mutta hänelle sopi varsin hyvin se, että minä halusin Genuaan. Minkä pitempi matka on hänen terveen ylhäisyytensä ja kuoleman kielissä olevan raukan välillä, sen parempi."

"Miksi ette jättänyt matkaanne kevääseen?"

"Siksi että Genua on sellainen kasvihuone, jota viheliäinen kaalin istukas ei kesällä tarvitse. Talvella on hyvä olla siellä. Minä sen huomasin, kun kävimme herttuan luona. Tammikuun ajallakin aurinko Liguriassa lämmittää selkäänne, eikä kenelläkään ole vaikea hengittää. Minä kuljen Marseillen kautta. Sallitteko minun ilmaiseksi käyttää tilaa vaunuissanne kunnes tulemme Avignoniin?"

"Varsin mielelläni! Teidän onneksenne tämä pikarillinen, Pellicanus! Hyvä toivomus, lausuttuna joulun aikaan, helposti toteutuu."

Maalarin karkea ääni kaikui hänen tätä sanoessaan voimakkaasti ja sydämmellisesti. Nuori sotamies oli ne kuullut ja kun taiteilija kilisti pikaria narrin kanssa, nosti hänkin pikarinsa, joi sen pohjaan ja kysäsi ujosti:

"Jalo herra, tahdotteko kuulla minun lausuvan maljapuheen?"

"Puhu, puhu!" huudahti taiteilija ja täytti vielä kerran soturin pikarin; mutta soturi astui pöydän ääreen ja katsellen pikariin melkein ujostellen hän lausui:

"Juur joulu-yönä Kristus meille tul' vapahtajaks langenneille; siis kättäin ylös nostaen mä sotur' lausun toivoen: Oi herra, kuule huokaustain, kun sotur'parka taisteluistan mä suuret haavat kärsien sun puolees käännyn rukoillen! On tässä oikein kunnon mies! Hän sairastakin auttaa ties ja mun vie kautta tämän maan. Niin ota hänet istumaan vaunuihis armias taivaan Herra kun hälle alkaa matka kerran täst' elon maasta kuolohon. Sä paratiisin ilohon vie silloin hänet ihanasti iloitsemahan ikuisasti!"

"Oivallista, oivallista!" huudahti maalari kilahuttaen pikariansa sotamiehen kanssa ja vaati hänet istumaan viereensä narrin seuraan.

Pellicanus katseli nyt miettiväisenä eteensä, sillä mitä haavottunut sotamies osasi, siihen hänkin kykeni ja tällä kertaa hän tahtoi maljapuheella kunnioittaa jalomielistä hyväntekijäänsä. Siihen häntä ei vaatinut pelkkä kunnianhimo ja tottumus jonkun oivallisen sanan kuultua saada se voitetuksi vielä oivallisemmalla, vaan tunsipa hän lämpimän tunteenkin rinnassaan sitä vaativan.

Muutaman minuutin kuluttua, jolloin Moor oli keskustellut sotamiehen kanssa, kohotti Pellicanus lasinsa, yskäsi vielä kerran ja lausui ensin vakavasti mutta sitten yhä vilkkaammalla äänellä, josta terävä sointu vähän erällään katosi:

"Ain' olkoon lurjus narrikin; niin oikein on, vaan pelkkä lurjus sentään liian halpa on. Se mua vasta oikein suurest' huvittaa lurjuksen nahassa kun narrin nähdä saa. Jos ylimmäisnä taikka onnen alimmilla portailla seisoo, niin on aina hartehilla kullakin narrinkaapu; mutta se ken sit' ei kantaa tahdo, muutaksen juur suurimmaksi narriks', aivan niin! Siis kirjavana seiso sinäkin vanhuksena kun vielä selkäkoukkuna sä laaker' päässä muistat tätä joulua ja lapsenlastas tuudit käsivarrellas, mut runsaampaa kuin muut sä nautit rikkauttas; Niin, silloin ukko valkohapsi, ryyppää vaan sä viisauden juomaa, lahjaa taivahan! Vaan kun sä maistat maljasta, niin on se vähän karvasta jos sit'ei narri makeeks' tee, niin että mielen iloitsee. Jollei tuo onnistuisi kuitenkaan, niin mielees tulkoon vanha Pellican, puol-lurjus, puoleks hölmö — vähän kumpaakin — vaan rinnassa on hällä toki sydänkin."

"Kiitoksia, kiitoksia!" huudahti maalari puristaen narrin kättä. "Tällaista joulua kehua täytyy. Viisautta, taidetta ja urhoollisuutta saman pöydän ääressä. Minulle on tapahtunut niinkuin sille miehelle, joka maantien vierestä poimi kiviä, jotka hänen matkapussissaan muuttuivat puhtaaksi kullaksi!"

"Kivi oli murenevaista", vastasi narri, "mutta mitä kultaan tulee, niin kyllä se minussa koetuksen kestää, jos vaan tutkitte sydäntä ettekä taskua. Pyhän Blasiuksen kautta! minä toivoisin että oma hautani pysyisi tyhjänä yhtä kauan kuin rahalippaanikin täällä; siihen minä mielelläni suostuisin!"

"Niin minäkin", naureskeli sotamies.

"Sillä tavoin on helppo kulkea", virkkoi maalari. "Oli aika, jolloin minun kukkaroni ei ollut sen rikkaampi kuin teidänkään. Siitä ajasta saakka tiedän, millainen on mieliala köyhällä raukalla enkä sitä tahdo unohtaa. Nyt olisi minun velvollisuuteni pitää teille maljapuhe, mutta teidän täytyy se jättää minulle rästiksi, sillä minä en täysin kykene teidän kieltänne puhumaan. Mutta minä toivotan vaan lyhyesti ja suoraan, että sinä Pellicanus tulisit terveeksi ja että sinä uljas sotamieheni saisit viettää hupaista elämää hauskasti ja kunniassa. Mikä sinun nimesi on?"

"Hans Eitelfritz von der Lükke, Cölnistä Spreen varrella", vastasi sotamies. "Mutta, elkää pahastuko, herra maalari. Noista maistereista kyllä hyvä Jumala huolen pitää, mutta teidän vaunuissanne on kulkenut kolme köyhää raatoa, jotka ovat sairaita. Sentähden, vieläkin pikarillinen kauniille sairaalle pojalle, joka on tuolla sisähuoneessa!"

Kahdestoista luku.

Aterioituansa lähti Moor vanhan palvelijansa kanssa, joka hevoset hoidettuaan oli palvelijain huoneessa syönyt maukasta joulupaistia, Hochburgiin hankkimaan itselleen saattomiehiä seuraavaksi päiväksi.

Pellicanus oli luvannut hoitaa poikaa, joka vieläkin nukkui rauhallisesti.

Narri olisi mielellään tahtonut ruveta levolle, sillä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja viluiseksi; mutta hän jäi kuitenkin tuntikausiksi sairaan luo, vaikkei huonekaan ollut lämmitettävä. Kädet ja jalat kontassa hän yölampun ääressä piti vaaria pojan jokaisesta hengenvedosta usein niin suurella huolella ja osanotolla kuin jos poika olisi ollut hänen oma lapsensa.

Kun Ulrikki viimein heräsi, kysyi hän hämmästyneenä ja levottomana missä hän oli ja kun narri oli tässä suhteessa häntä rauhoittanut, pyysi hän leipäpalaa, sillä hänellä oli nälkä.

Miten nälissään hän oli, sen hän heti näytti, kun hänen eteensä oli asetettu muutamia ruokalautasia.

Pellicanus olisi tahtonut häntä ruokkia niinkuin pientä lasta, mutta poika otti uljaasti lusikan hänen kädestään ja narri sai tyytyväisellä hymyllä todistaa pojan oivallista ruokahalua eikä hän poikaa häirinnyt ennenkun tämä oli kylliksensä syönyt. Silloin hän alkoi poikaa kuulustella sellaisella tavalla, joka poikaa kummastutti ja hänestä tuntui vaikealta käsittää ja herätti epäluuloa.

"No pikku lintuseni", alkoi narri iloisessa luulossa, että hänen teräväjärkiset johtopäätöksensä nyt toteutuisivat, "taisitpa olla pitkällä lentomatkalla kirkkomaalle missä sinut löysimme? Haudan päällä on aina parempi olla kuin haudassa; ja paljo mukavampaa on maata sängyssä Emmendingenissä, vatsa täynnä puuroa ja vasikanlihaa, kuin lumessa maantiellä vatsan nälästä kuristessa. Puhuppa nyt suusi puhtaaksi, ukkoseni! Missä on teidän rosvonpesänne?"

"Rosvonpesäkö?" matki Ulrikki kummastuneena.

"No niin, sanoppa sitä sitte vaikka ritarilinnaksi tai joksikin muuksi, minusta nähden olkoon menneeksi", jatkoi Pellicanus urkkien. "Jostakin on kukin kotoisin paitse herra Ei kukaan, mutta koska sinä olet joku, niin ei voi herra Ei kukaan olla sinun isäsi. Puhuppa nyt vähän isä-ukostasi."

"Isäni on kuollut", vastasi poika ja kun edellisen päivän tapahtumat jälleen tulivat hänen mieleensä, niin hän veti peitteen korvillensa ja itki.

"Voi poikaparkaa!" mutisi narri itseksensä, pyyhkäsi nopeasti takin hihalla silmiään ja antoi pojan olla häiritsemättä kunnes pojan kasvot taas tulivat näkyviin. Silloin hän kysäsi: "Mutta totta kai sinulla on äiti kotona?"

Ulrikki pudisti surullisena päätään ja Pellicanus katseli häntä nyt kasvoihin lystikkäästi virnistellen salataksensa liikutustansa ja lausui sitte hyvin ystävällisesti melkeinpä tyytyväisenä omaan tarkkaälyisyyteensä:

"Isätön ja äiditön siis! Niin, niin; kun emon siivet suojaavat linnunpoikaa, niin ei se lämpösestä pesästä lähde noin ajattelemattomasti lentelemään ulos avaraan maailmaan."

Ulrikki nousi sängyssä istualle ja huudahti innolla ja uhmaten:

"Minä en mene takaisin luostariin, en, sitä en tee."

"Ohoh! niinkö on asian laita!" virkkoi narri nauraen. "Latinasi on sujunut huonosti ja puu maistuu mielestäsi paremmalta metsässä kuin koulun penkissä. Ja nepä tosiaan eivät vihannoi. Hyvä Jumala kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"

Samalla Pellicanus laski kätensä pojan otsalle ja kun hän tunsi, että se oli kuuma, piti hän parhaana lopettaa kuulustelun täksi päiväksi ja kysäsi vaan hoidettavaltaan hänen nimeään.

"Ulrikki", oli vastaus.

"Entäs muuta?"

"Antakaa mun olla!" pyysi poika ja veti peitteen päänsä päälle.

Narri teki pojan mieliksi ja avasi oven anniskeluhuoneeseen, sillä joku naputti ovelle.

Maalarin palvelija tuli sisään hakemaan herransa matkalaukkua. Hochburgin vanha kreivi oli kutsunut mestari Moorin vieraaksensa, ja tämä aikoi jäädä linnaan yöksi. Herra Pellicanusta pyydettiin hyväntahtoisesti katsomaan poikaa ja hätätilassa vielä kerran kutsumaan välskäriä.

Tunnin kuluttua sen jälkeen lepäsi sairas narrikin vilusta väristen sängyssä ja yski ensin valveillaan, sitte unissaan.

Ulrikki ei saanut unta.

Alussa hän itki ääneti, sillä nyt vasta hänellä oli selvillä, että hän oli kadottanut isänsä ja ettei hän koskaan enää näkisi Ruthia ja tohtoria ja puhumatonta rouva Elisabethia. Sitte hän kysyi itseltään miten hän oli joutunut Emmendingeniin, mikä paikka tämä oli ja kuka tuo hullunkurinen yskivä pieni mies mahtoi olla, jolla oli niin paksu pää ja kostean kiiltävät silmät ja joka häntä oli luullut aatelispojaksi. Tuo erehdys sai hänet hymyilemään ja hän muisti, että Ruth kerran oli neuvonut häntä käskemään "sanaa", että se hänet muuttaisi kreiviksi.

Entäs jos hän huomenna sanoisi, että hänen isänsä on ollut aatelismies?

Tämä häijy ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja jo ennen kuin hän sitä oli tarkemmin ajatellutkaan, hän sitä häpesi, sillä hän ei ollut mikään valehtelija.

Hänkö kieltäisi isänsä! Sepä olisi ruma teko ja kun hän oikasi itsensä suoraksi nukkuakseen, tuli hänen sielunsa näkyviin tajuttavan selvästi kuva rehellisestä sepästä. Vakavana ja ankarana se liihotteli yli pilvien ja oli aivan sen näköinen kuin kuvat Isästä Jumalasta itsestä, jotka Ulrikki oli nähnyt, mutta sillä oli vaan sepän lakki harmahtuneen tukkansa peittona. Siitä ei Aatami edes kirkastuneena paratiisissakaan ollut luopunut.

Ulrikki nosti kätensä ikäänkuin rukoillaksensa, mutta laski ne pian vaipumaan alas, sillä äkkiä kuului majatalon edustalla vilkasta hälinää. Hevosten jalkojen kopinaa ja meluavia miesten ääniä, rumpujen pärinää ja torven toitotuksia alkoi kuulua ja sitte kalisi ja jymisi hirveä melu pihalla.

"Huone värväyskirjurille ja pestausrahastonhoitajalle!" huudettiin.

"Hiljaa, hiljaa pojat!" varotteli syvällä äänellä piiskuri, joka oli sotamiesten kurittaja, ystävä, neuvonantaja ja isä. "Pyhän joulujuhlan aikana elköön kukaan hurskas soturi melutko, mutta pikarillisen viiniä hän saa juoda, Jumalan kiitos! Suuri kunnia tapahtuu Teidän talollenne, herra isäntä! Täällä alkaa sotamiesten pestaus kaikkein armollisimman sotaeverstimme, Obersteinin kreivin puolesta. Kuulkaas nyt, mies! Kaikki maksetaan käteisellä, ei kanaakaan oteta ilmaiseksi; mutta viinin pitää olla hyvää. Oletteko ymmärtänyt? Siis tynnyri parasta viiniä tänä iltana. Suokaa pojat anteeksi, kaikista parhainta, piti mun sanoa!"

Ulrikki kuuli nyt miten ovi temmattiin auki ja luuli näkevänsä sotilasten tunkeutuvan sisään anniskeluhuoneeseen kirjavissa puvuissa toinen toisestaan erinäköisenä. Narri alkoi yskiä kiivaasti ja valitteli ja torui itsekseen. Ulrikki taas kuunteli silmät säkenöivinä hataraa ovea kohti, jonka lävitse hän voi kuulla kaikki, mitä viereisessä huoneessa tapahtui.

Värväyskirjurin, rahastonhoitajan ja piiskurin mukana tulivat myöskin rumpali ja pillipiipari, jotka parin päivän perästä aikoivat kuuluttaa pestausjulistuksen ja sitäpaitse kaksitoista sotamiestä, joista näki, etteivät he olleet ensikertalaisia.

Heti heidän tullessaan tarjoiluhuoneeseen kuului moni ilon ja hämmästyksen huudahdus ja tässä äänien sekamelussa sattui Ulrikin korviin tuon tuostakin nimi Hans Eitelfritz.

Piiskurin ääni kuului erittäin ystävälliseltä kun hän tervehti uljasta nuorukaista, jolla oli haavotettu käsivarsi ja tämä oli hänelle painava kunnianosotus. Hän oli viisi vuotta palvellut samassa lippujoukossa kuin "isä Kanold", ja tämä katseli miehiä suorastaan sydämeen ja tunsi heidät kaikki niinkuin he olisivat olleet hänen omia poikiaan.

Ulrikki ei voinut paljoakaan käsittää melusta viereisessä huoneessa, mutta kun Hans Eitelfritz von der Lücke Cölnistä Spreen varrella pyysi ensi sijassa päästä sotilasluetteloon, niin kuului selvästi miten piiskuri kumosi kirjurin vastaväitteet ja lausui tyyneesti mutta innolla: "Kirjota pois vaan! Minä pidän hänestä enemmän toiskätisenä kuin kymmenestä kaksikätisestä nahjuksesta. Siinä pojassa on elämää. Anna hänelle myöskin vähän etukäteen rahaa, sillä kyllä kai häneltä puuttuu varustuksissa yhtä ja toista, arvelen ma."

Varmaankin oli viinitynnöri pantu vuotamaan sillä välin, sillä alkoi kuulua pikarien kilistyksiä ja heti sen jälkeen äänekästä laulua.

Kun toinen laulu järjestyksessä alkoi, niin poika nukkui; mutta parin tunnin kuluttua hän taas heräsi siitä äänettömyydestä, joka äkkiä katkasi meluamisen.

Hans Eitelfritz oli ilmottanut tovereille laulavansa uuden laulun ja piiskuri komensi hiljaisuutta.