Part 10

Nyt laulu alkoi ja laulun aikana Ulrikki nousi aina enemmin pystyyn sängyssä eikä häneltä jäänyt kuulematta sanaakaan ei laulusta itsestään eikä loppuloilotuksestakaan, johon koko joukko yhtyi ylen iloisella melulla ja äänekkäällä pikarien kilistyksellä. Niin uljaita iloisia ääniä ei poika vielä koskaan ollut kuullut ja jo toista runosäettä kuunnellessa hänen sydämensä alkoi pamppailla ja hänestä tuntui kuin hänenkin olisi pitänyt yhtyä lauluun, jonka hän nopeasti oli tajunnut. Se oli näin kuuluva:

"Hei rummut ja torvet nyt soikohot vaan! ei uljasta sortaa voi tieltään! Kynät, moukarit jättää hän ruostumahan ja onnesta onnehen rientää.

Isä, äiti ja siskoni rakkahin, oi! hyväst' jää oma kultakin! Mieltä jo kiihottaa taistohon torvi mi soi, sotapoika se onnehen rientää.

Kas säilä kun välkkyy ja sotamelu soi, vihamiestä mä vastahan hyökkään. Sota parhainta on sotamiehelle. Hoi! mun onnein jo vastaani nyökkää.

Kun linna on saatu ja viineistä sen mä onneni maljat oon juonut, punaposkisen tyttösen kaunistelen, min mulle on onneni suonut.

Ja miekka jos rintanikin haavottaa niin kuolon' on uljas; ei vaivaa ei vanhuuden raihnautta sitt' olekkaan, vaan kaikki on onnea taivaan.

Tän laulun nyt lauleli Hans Eitelfritz von der Lücke, tää sotamies uhkee; Suku Markin Cölnissä asuupi; siks hän onnesta onnehen kulkee!"

"Onnesta onnehen kulkee!" lauleli Ulrikkikin mukaan, ja sillävälin kuin pikarit riemuisasti kilahtelivat vastakkain viereisessä huoneessa, matki hänkin toistamiseen reipasta loppusäijettä: "onnesta onnehen rientää!" Ja äkkiä hänelle tuli ikäänkuin ilmestys henkimaailmasta. "Onnesta onnehen!" tämähän kenties olikin se "taikasana!"

Niin rohkeata riemua, niin reipasta laulua, raikasta ja iloista kuin leivosen liritys, niin toivorikasta ja ilahuttavaa iloa ei vielä koskaan ollut kaikunut hänelle vastaan mistään muusta sanasta kuin "Onnesta", jonka sanan tuo nuori sotamies oli niin mahtaillen ja voitonvarmana laskenut suustansa.

"Onni, onni!" huudahti Ulrikki ääneensä itseksensä ja narri, jonka valveillaan sängyssään täytyi hymyillä pojan laulua, nousi ylös ja virkkoi:

"Luulenpa että sinä pidät siitä sanasta. Niin, näetkös, se joka ymmärtää siepata ja pitää kiinni onnen silloin kun se lentää ohitse, hän aina kelluu päällimmäisenä niinkuin rasva lihakeittokupissa. Koivun, pajun ja pähkinäpensaan oksista leikataan vitsoja — hyi kuinka ne vinkuvat! — tiedäthän; mutta jolla on onni mukanansa, hänelle niissä kasvaa nisupullia, makkaroita ja läskipannukakkua. Rohkea heilahdus Onnettaren pyörässä saa alimmalla asteella olleen salaman nopeudella nostetuksi ihan päällimmäiseksi. Veli Hassu sanoo: "alhaalt' ylös, ylhäält' alas onnen hyrrä pyörii, niinkuin katonharjaltakin lumi tulla vyörii." Mutta käännyppäs nyt kiltisti nukkumaan toisellakin kyljelläsi. Huomenna on myöskin joulupäivä. Ehkä se sulle toisi onnesi "joululahjaksi".

Kävipä melkein niin kuin ei Ulrikki olisi suotta onnea huutanut avuksensa, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, vei hänet suloinen uni pehmoisilla käsillä pajaan torin varrelle ja hänen äitinsä oli sytytetyn joulukuusen ääressä ja näytteli hänelle uutta taivaansinistä pukua, jonka hän oli pojalleen neulonut ja omenia ja pähkinöitä ja keppihevosta ja tonttu-ukkoa, jolla oli pää pyöreä kuin pallo, suuret korvat ja aivan litteät kulmikkaat sääret. Hän tunsi olevansa "liian suuri" saadakseen tällaisia lapsen leluja, mutta hän oli niistä kuitenkin iloissaan. Sen jälkeen unikuva muuttui ja hän näki taas äitinsä, mutta tällä kertaa pelkkien enkelien seassa keskellä paratiisia. Hänen kullankeltaisilla hiuksillaan kiilteli kruunu ja hän sanoi, että hän sai sitä kantaa täällä sentähden että häntä maan päällä oli niin paljon parjattu ja kun hän siellä oli kärsinyt niin paljon häpeää.

Kun maalari seuraavana päivänä palasi ritarin linnasta, niin hän ei vähää hämmästynyt nähdessään Ulrikin terveenä ja voimissaan seisomassa sotamiespestaus-pöydän ääressä.

Pojan posket hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta, sillä kirjuri ja rahastonhoitaja olivat hänelle nauraneet vasten naamaa kun hän ilmotti haluavansa sotamieheksi.

Maalari sai pian tietää mistä oli kysymys ja hän käski holhottinsa seuraamaan mukanansa ulos. Ystävällisesti ja puhumatta ivaa taikka moitetta huomautti hän, että poika oli liian nuori sotapalvelukseen, ja kun Ulrikki oli oikeaksi myöntänyt kaikki mitä maalari jo oli saanut narrin kautta tietää, kyseli Moor kuka hänelle oli antanut opetusta piirustuksessa.

"Isäni, ja sitte isä Lucas luostarissa", vastasi poika. "Mutta elkää minulta kyselkö niin monta kysymystä kuin se pieni herra eilen illalla."

"En, en", vastasi maalari, "mutta tahdon minä sentään tietää yhtä ja toista. Oliko sinun isäsi maalari?"

"Ei ollut", mutisi poika punastuen ja vaikeni. Mutta kun hän näki vieraan kirkkaan silmän katseen, niin hän heti malttoi mielensä ja sanoi: "Hän osasi piirtää ainoastaan sentähden, että hän oli taitava kauniiden taidetöiden takoja."

"Missä kaupungissa te asuitte?"

"Emme missään kaupungissa. Me asuimme metsän reunalla — —"

"Vai niin?" — keskeytti taiteilija pojan puheen ja hymyili merkillisesti, sillä hän tiesi, että moni aatelismieskin harjotteli ammattia. "Vastaa nyt vaan vielä kahteen kysymykseen; sitte saat olla rauhassa kunnes itse vapaaehtoisesti minulle avaat sydämesi. Mikä sinun on nimesi?"

"Ulrikki."

"Sen minä jo tiedän. Minä tarkotan sinun sukunimeäsi. Mikä isäsi nimi oli?"

"Aatami."

"Entäs muuta?"

Poika katsoi ääneti maahan, sillä mestari ei ollut koskaan käyttänyt muuta nimeä.

"Hyvä on", sanoi Moor, "toistaiseksi siis kutsukaamme sinua Ulrikiksi; ja kyllähän sekin jo riittää. Eikö sinulla ole ketään omaisia? Eikö sinua kukaan kotona odota?"

"Ei kukaan. Me elimme niin yksinämme."

Moor oli katsellut poikaa silmästä silmään. Nyt hän nyökkäsi tyytyväisenä, pani kätensä Ulrikin kiharaisen pään päälle ja virkkoi:

"Katso tarkkaan minuun. Minä olen maalari, ja jos sinua haluttaa oppia minun taidettani, niin saat minulta opetusta."

"Oh!" huudahti poika ja iloisena sekä hämmästyneenä hän löi kämmenet yhteen.

"Matkustaessamme ei opetuksesta voi paljo tulla puhetta", jatkoi taiteilija, "mutta Madridissa ryhtykäämme työhön täydellä todella. Nyt matkustamme kuningas Filipin luo Espanjaan."

"Espanja, Portugal!" mutisi Ulrikki loistavin silmin, ja hänen mieleensä johtui kaikki mitä hän näistä maista oli kuullut puhuttavan tohtorin kotona.

"Onni, onni!" kaikui riemusta hänen mielessään. Tämä oli "sana", ihan varmaan se oli tämä, jo nyt se häneen vaikutti tenhovoimalla ja tämä osotti jo seuraavan ajan kuluessa vaikutuskykyänsä.

Jo samana päivänä mentiin Rappoltsweileriin, Rappoltsteinin kreivin luo, ja nyt ei enää tullut kysymykseen kengän anturoiden kuluttaminen jalkapatikassa eikä loikominen kosteilla kuormarattailla; ei, hän sai nyt ratsastaa virkun hevosen seljässä. Saattojoukkona ei enää ollut palkattuja sotamiehiä, vaan valittua miehistöä ja herra kreivi suvaitsi itse liittyä saattojoukkoon linnan mäen alapuolella, sillä Moor oli luvannut maalata muotokuvan hänen tyttärestänsä, joka oli Rappoltsteinin kreivin kanssa kihloissa. Siitä piti tulla kallisarvoinen joululahja, jonka tämä vanha herra aikoi antaa itselleen ja uskolliselle rouvalleen.

Kuormarattaat seurasivat kyllä mukana, mutta niissä ei enää istunut ketään sisällä, sillä narri oli vahvasti vaatetettuna asettunut kuskin viereen ja munkkien piti poiketa matkaansa jatkamaan Freiburgin kautta eivätkä enää voineet käyttää vaunuja hyväkseen.

Siitä he valittivat ja nurisivat ikäänkuin heille olisi tapahtunut suurikin vahinko ja kun maisteri Sutor ei edes ojentanut kättä maalarille jäähyväisiksi, niin myöskin Stubenrauch häjysti kyllä tälle kelpo miehelle käänsi selkänsä.

Molemmat äreät miehet lähtivät nyreinä matkaansa, mutta aurinko ei silti loistanut sen huonommin sinitaivaalla ja ratsastava matkustaja-joukko oli komea, juhlallinen ja loistava näöltään, ja maailma, johon se reippaasti lähti eteenpäin kulkemaan, oli niin avara ja ihana, että Ulrikki unohti huolensa ja heilutti uutta lakkiansa vastaukseksi sotamiehen jäähyväistervehdykseen.

Se oli iloista ratsastusta, sillä matkalla tuli heitä vastaan monta kulkevaa soittoniekkaa, jotka Rappoltsweilerin kautta olivat menossa "kolmeen linnaan samalla vuorella", ja tervehtivät vanhaa aatelismiestä monella iloisella sävelellä. Rappoltsteinin kreivit olivat Rein-joen ylävarsilla soittoniekkain yhdistyksen ja laulajain "pillipiiparikuninkaita" ja suojelusherroja. Muutoin oli noiden iloisten laululintujen tapana syyskuun 8:na päivänä kokoontua "kuninkaansa" linnan edustalle hänelle suorittamaan pienen veronsa ja nauttimaan vastalahjana runsasta kestitsemistä, mutta tänä vuonna oli juhla lykätty kolmanteen joulupäivään sen kulkutaudin johdosta, joka syksyllä oli liikkeessä. Ulrikki arveli, että "onni" oli tämän asian sovittanut näin, hänen iloksensa.

Täälläkös oli yllinkyllin laulua ja monenlaiset soittokoneet, gigat, rebebet, huilut ja skalmeijat [giga = vanhanaikuinen soittokone, josta on kehittynyt nykyaikainen viulu; rebebe = 3 kielinen altapäin pyöristetty viulun tapainen soitto-kalu, skalmeija = puinen puhalluskone, klaneetin tapainen] eivät soimasta tauonneet. Serenaadisoitto seurasi toista ja pöydänkin ääressä kajahti joka eri ruokalajin aikana uusi sävel. Käsityöläisen pojasta maistuivat tosin erinomaiselta tulinen viini, metsäotuspaisti ja makeat leivokset, joita juhla-ateriassa tarjottiin, mutta hänen mielestään oli vielä herttaisempaa se runsas korvien nautinto, jota oli kuultavana. Hän oli kuin taivaassa ja yhä vähemmän hän muisti ajatella niitä murheita, jotka hän oli saanut kestää. Päivä päivältä onni hänelle jakeli antimiansa runsaasta varastostaan ja ilahutti yhä uusilla lahjoilla.

Hän oli tallirengille puhunut kuinka hän osasi hillitä äksypäisiä hevosia ja kun hän oli näyttänyt, mitä hän tällaisessa tehtävässä kykeni toimittamaan, sai hän vanhan ja nuoren kreivin läsnä ollessa ja linnassa asuvien kauniiden neitien nähden hillitä hurjia tulisia oriita ja ratsastaa niillä linnan pihalla. Tästä hän sai kehumisia ja uusia vaatteita. Moni hieno käsi taputteli hänen kiharaista päätään ja silloin hänestä näytti siltä, kuin hänen mahtavalla taikasanallaan ei olisi enää ollut mitään sen parempaa hänelle annettavaa.

Eräänä päivänä Moor kutsui hänet erikseen ja kertoi alkaneensa maalata Rappoltsteinin nuoren kreivin kuvaa. Pojan täytyi olla vuoteella liikkumatonna, koska hän oli taittanut jalkansa pudotessaan hevosen seljästä, mutta koska Ulrikki oli samanikäinen ja samankokoinen kuin hän, niin Moor tahtoi mallina käyttää Ulrikkia, nuoren kreivin vaatteisiin puettuna.

Sepän poika sai nyt pukeutua ylhäisen ikätoverinsa parhaaseen pukuun. Se oli kokonaan musta, mutta jokainen puku-osa oli erilaista vaatetta: sukat olivat silkkiset, polvihousut atlaskankaasta, takki pehmoista flanderilaista samettia. Kullankeltaiset puhvit ja kiilat näyttivät niin kauniilta erivärisinä mustan vaatteen rinnalla. Myöskin nauharuusut housuissa ja kengissä olivat keltaiset kuin rastaan nokka. Hienoja pitsejä oli kaulan ympärillä ja riippui käsien päällä ja samettiseen lakkiin oli mustia ja keltasia höyheniä kiinnitetty pelkistä jalokivistä tehdyllä koristesoljella.

Kaikki tämä soveltui sepän pojalle oivallisesti ja olisipa hän ollut sokea jollei hän olisi huomannut miten vanhat ja nuoret kummastelivat ja tokasivat toisiaan kun hänen näkivät. Silloin turhamielisyys hänen sielussaan riemuitsi ja hän löysi pian tien suuren venetsialaisen peilin luo, joka huolellisesti säilytettiin linnan juhlasalissa. Tämä ihmeellinen lasi näytti Ulrikille ensi kerran koko hänen hahmonsa ja se kuva, joka kristallin pinnasta häneen katseli, häntä ilahutti ja miellytti.

Mutta enimmän kaikesta häntä ilahutti istuntojen aikana tarkastella mestarin kättä ja silmää. Isä Lucas-parka luostarissa tämän mestarin rinnalla sai vetäytyä piiloon. Työtä tehdessään hän näytti kasvavan suuremmaksi: hartiat, jotka tavallisesti muutoin saivat olla huolimattomassa eteenpäin kumarassa asennossa, vetäytyivät taaksepäin, leveä miehuullinen rinta kohosi korkeammalle ja ystävälliset silmät muuttuivat ankaroiksi, jopa saivat pelottavan katseen.

Vaikka istuntojen aikana harvoin mitään puhuttiin, niin pojan mielestä ne tuntuivat kuitenkin niin lyhyiltä. Hän ei liikahtanut asennostaan, sillä hänestä tuntui kuin pikainen ruumiin liikahdus olisi voinut häiritä sitä pyhää toimitusta, jossa hän oli läsnä silminnäkijänä ja kun hän lomahetkillä katseli taulua ja näki miten nopeasti ja varmasti työ edistyi, niin hänestä tuntui kuin hän omien ruumiillisten silmiensä edessä olisi syntynyt uudelleen jalompaan olemukseen.

Juomasalissa riippui seinällä kuva eräästä nuoresta Navarran prinssistä, jonka hengen oli metsästysretkellä pelastanut muuan Rappoltsteinin kreivi. Tuo kuva oli aivan Ulrikin näköinen kun hänellä oli kreivillinen puku yllä. Narri oli ensiksi huomannut tuon omituisen seikan. Kaikki, yksin Moor, olivat samaa mieltä ja siitä sai alkunsa, että Pellicanus tästä lähtien nimitti nuorta ystäväänsä nimellä Navarrete. Poika mielistyi siihen nimeen. Täällä oli kaikki hänelle mieluista. Hän oli ylen onnellinen.

Ainoastaan öisin hän ei voinut hillitä suruansa siitä, että hän nautti niin tavattoman paljon hyvää kun hänen isänsä oli kuollut ja kun hän oli kadottanut äitinsä ja Ruthin ja kaikki muutkin, jotka olivat häntä rakastaneet.

Kolmastoista luku.

Ulrikin täytyi maata samassa huoneessa narrin kanssa ja koska Pellicanus öisin hikoili kovasti ja sentähden vastahakoisesti nousi vuoteeltaan, mutta usein tarvitsi yhtä ja toista, niin hän kutsui Ulrikkia ja tämä oli aina altis häntä auttamaan. Niin jatkui asiain tila koko matkan kestäessä ja pienen miesparan sairaus paheni pahenemistaan. Kreivi oli Ulrikille varustanut nuoren vikurin hevosen, joka pahoilla kureillansa ja oikuillaan teki matkan hauskemmaksi. Mutta myöskin narri, joka yhä enemmin mielistyi poikaan, teki minkä taisi, pitääksensä virkeänä hänen onnellisuuden tunnettansa. Kun oli lämmin ilma, niin hän asettui ajurin viereen heinähäkkiin kuomin eteen ja kun Ulrik sitte ratsasti hänen kohdallensa, niin hän avasi tämän silmät huomaamaan kaikkea mitä oli nähtävää. Hän osasi kertoa paljon eri maista ja ihmisistä, mutta pienimpiinkin seikkoihin hän lisäsi omia keksimiänsä taikka muiden miettimiä juttuja.

Kun he kulkivat koivikon ohi, kysyi hän pojalta, tiesikö tämä miksi koivujen rungot olivat valkoset ja sitte hän selitti asian seuraavalla tavalla: Kun Orfeus oli soittanut niin ihmeellisesti kanneltansa, olivat kaikki puut rientäneet esille tanssimaan. Koivut olivat myös tahtoneet tulla, mutta kun ne olivat turhamielisiä, olivat ne pukeutuneet valkosiin pukuihin ollakseen muita komeammat. Kun ne viimein saapuivat tanssipaikalle, oli laulaja jo ehtinyt mennä pois ja koivut säilyttivät vuodet umpeen kesät talvet valkosen pukunsa ollaksensa valmiiksi varustettuina kun Orfeus toisen kerran tulisi kannelta soittamaan.

Petäjikössä istui puun oksalla kieronokka ja nyt narri kertoi, että tämä pikkulintu muka on omituinen laatuaan ja että se alkuansa oli ollut harmaa ja sen nokka oli ollut yhtä suora kuin konsanaan varpusella. Kun Vapahtaja riippui ristinpuussa oli tuo lintu tuntenut sääliväisyyttä ja yritteli pikku nokallaan kiskoa rautanaulaa haavotetusta kämmenestä. Muistoksi tästä ystävällisestä käytöksestä oli Jumala kääntänyt sen nokan ristiin ja värittänyt sen rinnan tummanpunaseksi siltä kohdalta, jota Hänen Poikansa veri oli kostuttanut. Toisenkin palkinnon lintu sai, sillä ei mikään muu lintu voi hautoa munia talvella niinkuin se ja sillä kuuluu olevan voima lieventää kuumetautia sairaissa, jotka sitä hoitavat.

Villihanhiparvi lensi tien yli ylämaalle päin ja Pellicanus huudahti:

"Katsoppas vaan! Ne lentävät aina kahdessa pitkässä rivissä ja muodostavat lentäessään jonkun kirjaimen aakkosista. Tällä kertaa se on A. Huomaatkos? Kun Jumala kirjotti lakinsa kivitauluihin, niin parvi villihanhia lensi Sinai-vuoren yli ja silloin yksi niistä siivellään pyyhkäsi pois yhden kirjaimen, ja siitä saakka ne aina lentävät jonkun kirjaimen muotoisessa järjestyksessä, ja koko heidän sukunsa, s.o. kaikkien hanhien täytyy siihen suostua, että ihmiset, jotka tahtovat kirjottaa, nyhtävät sulat niiden siivistä."

Makuuhuoneessa Pellicanus mielellään jutteli pojan kanssa.

Hän nimitti poikaa aina nimellä Navarrete, ja taiteilija teki samoin kun hän oli hyvällä tuulella.

Ulrikki tunsi suurta kunnioitusta Mooria kohtaan, mutta narri ei hänelle ollut sen enempää kuin hyvä toveri, johon hän pian rupesi täysin luottamaan.

Monesta leikkipuheesta ja puolittain lausutusta viittauksesta kävi selville, että Pellicanus yhä luuli häntä aatelismiehen pojaksi ja tätä poika lopulta ei jaksanut kärsiä.

Eräänä ehtoona kun kumpikin jo oli makuulla, hän sen tähden rohkasi mielensä ja kertoi narrille kaikki mitä hän tiesi omasta elämästään.

Pellicanus kuunteli tarkkaavasti, eikä keskeyttänyt hänen puhettaan ennenkun poika kertomuksensa lopetti lausuen:

"Ja silläaikaa kun minä olin poissa, niin heidät löysivät kaupungin vartijat koirineen, mutta minun isäni asettui vastarintaa tekemään ja sentähden he hänet ja tohtorin iskivät maahan."

"Vai niin, vai niin", mutisi narri. "Olipa vahinko Costasta. Olisipa kunnia monelle kristitylle jos he olisivat sellaiset kuin moni juutalainen on, ja sentähden on vaan huono onni kun syntyy heprealaiseksi, eikä saa syödä läskiä. Juutalaisten on pakko kantaa rumaa tunnusmerkkiä, mutta moni kristitty tulee maailmaan sellaisella varustettuna. Esimerkiksi Spartassa olisi minut syösty äkkijyrkältä vuorelta alas paksun pääni ja selkäkyttyräni tähden. Tähän maailman aikaan ollaan vähemmin armeliaita ja sallitaan meidän koko elämänikämme laahustella virheellisellä ruumiilla. Jumala katsoo sydämeen, mutta ihmiset eivät voi unohtaa alkuperäistä esi-isäänsä maamöhkälettä; ihmisten kesken ulkopuoli aina ensin otetaan huomioon ennenkun sisäpuoli. Jos vaan minun pääni olisi ollut pienempi ja joku enkeli olisi suoristanut minun hartiani, niin minä nyt kenties olisin kardinaali ja vaatetettu turhamaisella purpuralla, enkä ajelisi halvoissa kuormakärryissä, vaan kullatuissa juhlavaunuissa, lihavat mustat hevoset eteen valjastettuina. Sinun ruumiisi on tehty suoran mitan mukaan, mutta sinä olet toisella tavalla kiinteä. Isäsi nimi siis oli Aatami, eikö hänellä tosiaan ole ollut muuta nimeä?"

"Ei, tosiaan."

"Siitä toinen puoli puuttuu. Tästä päivästä aikain kutsumme sinua täydellä todella Navarreteksi. Sinä olet Ulrik Navarrete. Sillä tavoin tulee jotain kokonaista. Nimi on vaan puku, ei sen enempää, mutta jos sulta otetaan toinen puoli pois ruumistasi verhoamasta, niin olet puoli-alaston ja kuljet kaikkien pilkkana ja naurun esineenä. Puvun pitää myöskin verhota kauniisti, ja sen vuoksi sitä koristetaan mielin määrin. Minun isäni nimi oli Kürschner [saksalainen sana Kürschner merkitsee turkkuria eli turkkinahkojen kauppiasta ja valmistajaa], mutta kun minä latinan koulussa sain vierustoverikseni Obariuksen, Faberin ja Lusciniuksen, niin minäkin itseni kohotin roomalaiseksi kansalaiseksi ja muutin sukunimeni Kürschnerin latinalaiseksi Pellicanus."

Narri sai kovan yskän puuskauksen ja jatkoi sitte:

"Ja vielä, yksi asia. Hulluutta on odottaa mitään kiitollisuutta; kymmenestä kerrasta jää ainakin yhdeksän kertaa kiitos tulematta ja se joka on viisas, ajattelee vaan itseään eikä ylipäänsä huoli yritelläkään hakea toisten kiitollisuutta; mutta jokaisen velvollisuus on kuitenkin olla kiitollinen, sillä tukalaa on saada vihamiehiä; emmekä ketään opeta helpommin vihaamaan kuin hyväntekijää, jonka palkitsemme kiittämättömyydellä. Sinun tarvitsee ja on pakko kertoa elämäsi vaiheet mestarille, sillä hän on ansainnut sinun luottamuksesi."

Narrin mailmanviisaat sanat, joissa oman voiton pyyntiä aina kehuttiin suurimmaksi hyveeksi, olivat pojan mielestä usein varsin oudot; mutta paljo niistä tarttui hänen nuoreen sieluunsa. Heti seuraavana aamuna hän noudatti sairaan neuvoa, eikä hänen tarvinnut sitä katua, sillä siitä hetkestä asti Moor oli häntä kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen.

Avignonissa piti narrin erota matkustajista kulkeakseen Marseilleen ja sieltä meritietä Savonaan, mutta jo ennenkun hän oli ehtinyt paavien entiseen kaupunkiin, tunsi hän itsensä niin heikoksi että Moor tuskin toivoikaan enää voivansa viedä hänet määräpaikkaan elävänä. Pienen miehen ruumis näytti yhä vaan kutistuvan ja pää suurenevan ja veltosti riippuvat harmahtavat posket olivat kumpikin ikäänkuin ruusunlehdellä koristetut. Välistä hän matkatovereilleen kertoi menneistä elämänvaiheistaan.

Hänet oli määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka hän koulussa oli kaikkia muita etevämpi, niin oli häneltä kadonnut kaikki toivo päästä papiksi, sillä kirkko ei tahtonut mitään raajarikkoja. Hän oli köyhän miehen poika ja oli ylioppilaana saanut hiellä ja vaivalla ponnistaa päästäkseen eteenpäin.

"Kuinka kulunut olikaan usein ylioppilaslakkini leveä päälaki!" sanoi hän. "Sitä minä myös paljon häpesin. Olenhan minä näin lyhyt. Herra Jumala, kaikkihan voivat katsoa pääni ylitse ja huomata kaikki kuluneet paikat sametissa, jos katseensa käänsivät alas. Ja kuinka usein olen istunut ravintolan keittiön ääressä syöden kuivaa leipäpalaa, jonka särpimenä oli pelkkä paistin käry. Joskus kävi minun villakoirani varastamassa minulle makkaran teurastajalta."

Toisin ajoin oli pienelle miehelle käynyt paremmin; silloin hän oli ahkerasti istunut ravintoloissa, antanut sukkeluutensa päästä valloilleen eikä ollenkaan hillinnyt terävää kieltänsä.

Kerran oli eräs juomaveikko kutsunut hänet mukaansa kreivilliseen linnaansa huvittamaan hänen sairasta isäänsä ja sillä tavoin oli hän vähitellen tullut narriksi ja sitte kulkenut toisen ylhäisen herran luota toisen luo ja viimein oli hän mennyt vaaliruhtinaan palvelukseen.

Hän antoi mielellään ihmisten luulla, että hän ylenkatsoi maailmaa ja vihasi ihmisiä, mutta tätä ei saanut ottaa varsin vakavalta kannalta ja tämä oli enemmän ylimalkaista kuin yksityiskohtaista, sillä kaikki mikä maan päällä oli ihanaa, innostutti häntä vilkkaaseen ihastukseen ja lähimmäistään kohtaan hän oli ystävällinen elämänsä loppuun asti.

Kun Moor häntä tästä nuhteli, sanoi hän hymyillen: "Mitä te tahdotte, että minä tekisin? Se joka toista moittii, tuntee olevansa parempi kuin se, jota hän ryhtyy tuomitsemaan, ja kuinka monet narrit eivät ole mielestään yhtä suuria kuin minäkin kun he kohottautuvat varpailleen ja moittivat Jumalan töitä! 'Maailma on huono', sanoo filosoofi, ja joka häntä kuuntelee, ajattelee kaiketi: Kuuleppas, kuuleppas! Hän olisi kai sen tehnyt paremmaksi kuin Isä Jumala taivaassa. Antakaa minun pitää iloni. Minä olen vaan pikkunen, mutta minä ajan asiaani suuressa mitassa. Yksityisen ihmisen penkominen ei minusta näytä maksavan vaivaa, mutta kun tuomitsee koko ihmiskunnan ja koko äärettömän maailman, silloin saa laskea puhetta suun täydeltä ja oikein täydellä voimalla." Kerran oli Pellicanus hehkunut rakkaudesta kauniiseen neitoon, mutta tämä oli hänet karkottanut pilkallisesti ja meni naimisiin toisen kanssa. Kun hän sitte jäi leskeksi ja narri hänen tapasi jälleen katkerassa puutteessa, auttoi hän leskeä uhraten melkoisen osan säästämistään varoista, vieläpä auttoi toisenkin kerran kun se toinen kelvoton, jonka leski otti toiseksi miehekseen, oli hävittänyt kaikki mitä vaimolla oli.

Pellicanuksen elämässä oli monta sellaista piirrettä.

Mitä hän teki, sen hän teki noudattaen sydämensä ääntä; mitä hän puhui, sen oli ymmärrys tuonut hänen suuhunsa, ja ainoastaan sitä hän piti viisaana. Jos joku osoitti omaa voittoa pyytämätöntä ylevämielisyyttä, niin hän sitä piti jalona vaikka mielettömänä nautintona. Sellaista hän voi sallia itsensä tekevän, koska hän ei enää toivonut mitään itsellensä; mutta hänen piti mokomasta typeryydestä varottaa muita, joiden hän tahtoi maailmassa pääsevän eteenpäin.