Part 11

Hänen suurissa laihoissa kasvoissaan oli jotakin äreää, terävää ja kireätä ja joka hänet ensi kerran näki, luuli helposti häntä pahaksi, kiukkuiseksi ihmiseksi. Sen hän myös tiesi ja häntä huvitti säikäyttää piikoja ja renkejä majataloissa tuimilla irvistyksillä — hän kerskasi osaavansa irvistellä viidelläkymmenellä yhdeksällä eri tavalla ja maalarin vanha typerä palvelija pelkäsi häntä äärettömästi niinkuin itse "paholaista".

Avignonissa oli hän varsin iloinen. Hän tunsi siellä itsensä reippaammaksi kuin pitkään aikaan sitä ennen ja tilasi itselleen paikan matkavaunuissa, jotka olivat lähdössä Marseilleen.

Illalla ennenkun heidän piti erota, jutteli hän Ligurian maakunnan rantaseudun ihanuudesta leimuavalla vilkkaudella ja puheli tulevaisuudesta ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi terveys ja hän olisi tiennyt varmaan elävänsä kauvan.

Yöllä Ulrikki kuuli hänen enemmän kuin tavallisesti puhkivan.

Hän riensi hänen luoksensa, nosti hänet pystyyn sängyssä niinkuin tavallisesti kun pikku mies parka kärsi hengenahdistusta, mutta tällä kertaa Pellicanus ei sadatellut eikä äkäillyt vaan oli ihan ääneti ja hiljaa ja kun pienen miehen raskas pää niinkuin kurpitsi kaatua retkahti pojan rintaa vastaan, niin tämä pelästyi ja juoksi kutsumaan maalaria.

Pian tämä saapui sairasvuoteen ääreen ja valaisi kynttilällä miehen kasvoja, kun tämän hengitys heikosti vaan korisi. Hän avasi silmänsä ja teki kolme erilaista irvistystä perättäin. Ne olivat hyvin hullunkurisia, mutta vielä surullisemman näköisiä.

Luultavasti hän huomasi maalarin huolestuneen ulkonäön, sillä hän koetti tälle nyökätä; mutta pää oli liian raskas ja hänen voimansa liian heikot, sillä hän kykeni vaan vähän heilauttamaan päätään vasemmalle ja sitte oikealle. Silmän katse kuitenkin ilmoitti kaikki mitä hän tahtoi sanoa. Muutama minuutti kului näin; sitte Pellicanus syvä surumielisyys katseessa mutta yhä veitikkamaisuus suun ympärillä hymyili ja sanoi:

"_Mox erit_ ääneti vaan, _qvi modo_ narri _erat_."

Sitte hän virkkoi niin hiljaa kuin joka sana olisi tullut huulilta eikä rinnasta:

"Ymmärsitkös, Navarrete, Ulrik Navarrete? Eikös se ollut helppoa latinaa, häh? Anna kätesi, poika! Ja Tekin, rakas, rakas mestari — — Moor — murjaani — — neekeri — —"

Sanat loppuivat heikkoon äänen rohinaan ja kuolevan silmät tummenivat sameiksi, mutta vielä kului useita tunteja ennenkuin hän veti viimeisen hengenvetonsa.

Pappi kävi hänelle antamassa viimeisen voitelun, mutta sillävälin hän ei tullut enää tajuihinsa.

Kun pappi oli lähtenyt hänen luotaan, liikkuivat hänen huulensa lakkaamatta, mutta ei kukaan voinut ymmärtää mitä hän sanoi. Vasta aamupuolella kun Etelä-Ranskan aurinko valoisana ja kirkkaasti paistoi huoneeseen ja hänen vuoteelleen, heitti hän äkkiä käsivartensa korkealle päänsä yläpuolelle ja puoleksi puhelemalla puoleksi laulamalla sotamies Hans Eitelfritzin nuotilla tuli hänen huulillensa sanat: "onnesta onneen!" Muutaman minuutin kuluttua sen jälkeen hän jo oli kuollut.

Moor ummisti hänen silmänsä, Ulrikki laskeutui itkien polvillensa ja suuteli ystävä-raukan kylmää kättä.

Kun hän nousi seisoalle oli maalari vielä paikallaan ja katseli äänettömällä hartaudella narrin kasvoja. Ulrikki teki samoin ja hän luuli nähneensä ihmeen, sillä karkeat, häijyt, levottomat kasvot olivat saaneet uuden ulkonäön ja olivat nyt tykkänään rauhallisen, hyväntahtoisen miehen kasvojen näköiset, joka oli kuolon uneen vaipunut ystävälliset muistot sydämessä.

Neljästoista luku.

Ulrikki oli nyt ensikerran ollut näkemässä ihmisen kuolevan.

Kuinka usein hän olikaan nauranut narrille ja pitänyt hänen puhettaan mielettömänä ja syntisenä; mutta kuollut mies hänessä vaikutti kunnioitusta ja kun hän ajatteli isäänsä kuolleena ruumiina, niin se ajatus häneen vaikutti syvällisemmin ja pysyvämmin kuin isän otaksuttu kuolema.

Tähän asti hän ei ollut voinut ajatella isäänsä toisellaisena kuin eläessäkään, mutta nyt tuli hänen sielunsa silmien eteen usein isävainaja yhtä kalpeana ja kankeana kuin kuollut Pellicanus.

Maalari oli harvapuheinen mies ja osasi ajatuksensa ilmi tuoda paremmin piirteillä ja väreillä kuin sanoilla. Ainoastaan silloin, kun oli keskustelu sellaisista aineista, jotka olivat yhteydessä hänen harjottamansa taiteen kanssa, tuli hän kaunopuheiseksi ja tulisen innokkaaksi.

Toulousessa hän osti kolme uutta hevosta ja palkkasi itselleen yhtä monta ranskalaista palvelijaa. Hän meni myös hohtokivikauppiaan luo tekemään muutamia ostoksia. Majatalossa hän asetteli ostamansa vitjat ja sormukset viiteen pieneen somaan lippaaseen ja kirjoitti niihin koreilla fraktuura kirjaimilla tarkalla huolellisuudella: Helena, Anna, Minerva, Europa ja Lucia, yhden nimen kunkin lippaan kanteen.

Ulrikki, joka seisoi tätä katsellen, lausui arvelunsa, etteiväthän toki maalarin lapset olleet sen nimisiä. Silloin Moor katsahti ylös ja vastasi hymyillen: "Ne ovat pelkkiä nuoria naismaalareita, kuusi sisarusta ja kaikki he ovat mulle yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin jos he olisivat omia tyttäriäni. Me kohtaamme heidät, toivon ma, Madridissa, kaikissa tapauksissa yhden heistä, Sofonisban."

"Mutta tässähän on vaan viisi lipasta", huomautti poika, "ettekä te ole yhteenkään kirjottanut Sofonisbaa."

"Hän saa jotain parempaa", vastasi taiteilija hymyillen. "Oman muotokuvani, jota jo eilen alotin maalata, aijon täällä valmistaa. Ojenna mulle peili, keppi ja värit."

Siitä tuli oivallinen muotokuva, ja siitä ei puuttunut laisinkaan mitään. Kirkas otsa kaareutui ohimoiden kohdalla korkeiksi kaariksi, pienet silmät tulivat yhtä viisaan ja kirkkaan näköisiksi kuin peilissäkin, voimakas suu ohuine viiksineen oli sen näköinen, kuin se juuri olisi avautumaisillaan sanoakseen ystävällisen sanan. Suippoiseksi leikattu täysiparta riippui Valkoselle pitsirinnustalle, joka vast'ikään näytti olleen silittäjän silitysraudan alla.

Kuinka reippaasti ja tarkasti mestari liikuttikaan pensseliään. Ja Sofonisba, jolle Moor oli määrännyt sellaisen lahjan, millaiseksi piti Ulrikin ajatella häntä? Entä ne muut viisi sisarta? Vasta heitä ajatellessaan hän oli Madridista oikein iloissaan.

Bayonneen jätti mestari vaununsa. Hänen tavaransa pantiin muulin selkään ja kun matkue lähti liikkeelle, niin siitä tuli melkoisen pitkä joukko.

Ulrikki ihmetteli tätä kallishintaista komeutta, johon Moor ystävällisesti vastasi:

"Sanoihan Pellicanus: narrien seassa pitää itse olla narri! Me tulemme kuninkaan kutsumina vieraina Espanjaan ja hovissa on ihmisillä heikot silmät älyämään; siellä huomataan se vaan, mikä esiytyy meluamalla:"

Fuentarrabiassa, ensimäisessä espanjalaisessa kaupungissa mihin tultiin, vastaanotettiin taiteilija monilla kunnianosotuksilla ja muhkea ratsuväkijoukko saattoi hänet täältä Madridiin.

Kolmannen kerran tuli Moor kuningas Filipin kutsuvieraana pääkaupunkiin ja vastaan-otettiin siellä kaikella sellaisella kunnioituksella, jota muutoin osotettiin ainoastaan ylhäisille herroille.

Hänen entinen asuntonsa valtakunnan rahastorakennuksessa Alcazarissa, Kastilian kuningasten palatsissa, annettiin taas hänen käytettäväkseen. Siinä oli atelieri eli työhuone ja koko sarja huoneita, jotka yksivaltiaan erityisestä käskystä olivat sisustetut kuninkaallisella loistolla.

Ulrikki oli hämmästyksestä ihan ymmällä. Kuinka vähäpätöistä ja mitätöntä olikaan kaikki, mikä äskettäin Rappoltsteinissä oli hänessä herättänyt ihmettelyä.

Ensimäisenä päivänä mestarin vastaanottohuone oli kuin mehiläispesä, sillä ylhäiset herrat ja naiset, maallisia ja hengellisiä ylimyksiä tuli ja meni; passaripoikia ja palvelijoita kantoi sinne kukkia, hedelmäkoreja ja muita lahjoja. Kaikki, jotka kuuluivat hovipiireihin, tiesivät kuinka suuressa suosiossa maalari oli hänen majesteettinsa luona ja kiiruhtivat sentähden saadakseen hänet ystäväkseen kunnianosotuksien ja lahjojen avulla. Joka hetki toi aina jotakin uutta, ihmeellistä nähtävää, mutta enimmän kaikesta mestari itse sai pojan ihmettelemään.

Tuo vaatimaton mies, joka matkalla oli seurustellut sairaan kanssa, jonka hän oli ottanut tieltä, majatalojen isäntien ja saattojoukossa olevien sotamiesten kanssa yhtä ystävällisesti kun he olisivat olleet hänen vertaisiaan, näyttäytyi täällä ihan toisellaiseksi: Hän tosin vieläkin oli puettuna mustaan pukuun, mutta puku ei enää ollut verkanen ja silkkinen, vaan samettinen ja atlaskankainen ja pitsirinnustan alapuolella hänellä oli kahdet kultaiset kunniavitjat. Juuri ylhäisimpiä kohtaan hän käyttäytyi ikäänkuin hän tekisi heille suurenkin suosionosotuksen heidät vastaanottaessaan, ja ikäänkuin hän olisi varsin luoksepääsemätön ylhäinen henkilö.

Heti ensimäisenä päivänä oli kuningas Filip ja hänen puolisonsa Isabella Valois vastaanottanut hänet puheillensa ja koristivat hänet uudella kallisarvoisella kunniamerkillä.

Tässä tilaisuudessa oli Ulrikki nähnyt kuninkaan, sillä hänen piti puettuna paashipukuun kantaa sitä taulua, jonka Moor oli tuonut mukanaan lahjaksi kuninkaalliselle isännälleen.

Heidän tullessaan sisälle suureen vastaanottosaliin istui hallitsija liikkumattomana, katse tuijottaen avaruuteen ikäänkuin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat täällä koolla, ei olisi ollut olemassakaan. Pää oli kenossa taaksepäin, ja painoi taaksepäin myöskin jäykän pitsikaulustan, jonka päällä pää näytti olevan kuin vadissa. Vaaleaverisen miehen kaunispiirteiset kasvot olivat jäykät ja elottomat kuin naamari, vaan eivät sen näköiset kuin lihasta ja verestä olevat kasvot. Suu ja sieramet olivat vähän kokoon kutistetut, ikäänkuin hän olisi vastoinmielisesti tahtonut hengittää samaa ilmaa kuin muut ihmislapset.

Sellaisina pysyivät hallitsijan liikkumattomat kasvot hänen vastaanottaessaan paavin sekä Venezian tasavallan lähettiläät. Kun Moor laskettiin sisälle kuninkaan eteen, niin pehmoisten, kaarevasti ylöspäin väännettyjen viiksien alla ja lyhyeksi leikatun täysiparran alla voitiin huomata vähäinen hymyily ja kuninkaan raukeannäköiset silmätkin alkoivat hiukan vilkastua.

Seuraavana päivänä kuului taidemaalarin työhuoneessa kellon kilinää. Kaikkien läsnäolevien piti nyt kiiruusti sieltä poistua, sillä kello ilmotti, että kuningas oli tulossa ja hän tulikin aivan yksin ja jäi koko kahdeksi tunniksi Moorin luo.

Kaikki nämä kunnianosotukset olisivat voineet saattaa heikomman pään pyörälle, mutta Moor vastaanotti suosionosotukset muitta mutkitta ja kun hän taas jäi yksin Ulrikin tai Sofonisban kanssa, niin hän oli yhtä vaatimaton ja ystävällinen kuin Emmendingenissä tai matkalla Ranskan kautta.

Viikon kuluttua siitä kun Moor oli muuttanut asumaan valtion rahastorakennukseen, saivat palvelijat käskyn että heidän piti kieltää sisäänpääsy kaikilta tervehtimään tulijoilta, sekä naisilta että herroilta, olivatpa he kuinka arvokkaita tai keitä hyvänsä ja tervehtijöille oli ilmotettava, että mestaria esti heitä vastaanottamasta työ, jota hän teki hänen majesteetilleen.

Ainoastaan Sofonisba Anguisciola sai aina tavata Moorin. Tätä erinomaista tyttöä oli Moor tullessaan tervehtinyt niinkuin isä lastansa.

Ulrikki oli saapuvilla kun mestari hänelle antoi kuvansa ja hän näki miten Sofonisba vallan haltioissaan ilosta ja kiitollisuudesta peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi nyyhkyttämään ihan äänekkäästi.

Tämä Cremonasta kotosin oleva neito oli Moorin ollessa ensi kerran Madridissa tullut sinne aivan nuorena maalaajattarena isänsä ja viiden siskonsa seurassa ja jo kauvan sitte oli hänen velvollisuudekseen tullut pitää huolta noiden kuuden toimeentulosta.

Vanha Cavaliere Anguisciola kuului ylhäiseen sukuun, oli kevytmielisesti tuhlannut melkoiset perintönsä ja nyt hän huoletonna eleli päivästä päivään "Jumalan onnen nojassa", kuten hän mielellään lausui. Suuren osan vanhimman tyttärensä ansiosta hän hävitti pelissä ja hurjistelevassa elämässä kevytmielisten aatelismiesten seurassa, iloisesti luottaen siihen taiteelliseen lahjakkaisuuteen, jota voi huomata hänen nuoremmissakin tyttärissään ja siinäkin suhteessa luottaen siihen, mitä hän nimitti "Jumalan onneksi". Tuo sukkela, iloinen italialainen oli kaikkialla suosittu vieras ja sill'aikaa kun Sofonisba ahersi aikaisin aamusta myöhään iltaan asti eikä usein tiennyt miten hän voisi soveliaalla tavalla elättää ja vaatettaa siskonsa, niin isän elämä oli yhtämittainen iloisten juhlain ja huvitusten jakso. Tästä huolimatta jalo tyttö säilytti isältä perityn iloisen luonteensa, vieläpä enempikin, ahtaissakin oloissa hän ei tauonnut täydellä vakavuudella ajattelemasta harjottamaansa taidetta, eikä milloinkaan laskenut käsistään mitään työtä, jota hän ei pitänyt täysin valmiina.

Moor oli ensin hiljaisuudessa seurannut hänen rientojaan ja sitte kutsunut hänet työskentelemään omaan työhuoneeseensa ja käyttämään hyväkseen hänen neuvojaan ja apuaan. Tällä tavoin oli tyttö tullut hänen oppilaakseen ja ystäväkseen.

Pian ei tytöllä ollut enää mitään salaisuuksia häneltä salattavina ja kun Moor sai tuntea hänen kotoisenkin elämänsä, niin hän tuli liikutetuksi ja tyttö tuli aina läheisemmin häneen liittyneeksi.

Vanha Anguisciola iloitsi tästä onnellisesta sattumasta ja oli heti suostuvainen ehdotukseen, kun Moor hänelle tarjosi tilaisuuden tyttärinensä muuttamaan erääseen taloon, jonka hän, mestari, oli ostanut, ja pitämään se asuttavassa kunnossa. Kun taiteilija sai kuninkaalta toimitetuksi suuremman vuositulon Sofonisballe, niin isä riensi hankkimaan itselleen hevosenkin.

Näin monista hyvistä töistä ei Sofonisba voinut olla muuta kuin kiitollinen mestarille ja häneen kiintynyt, mutta hän olisi ilmankin noita hyviä töitä mestarista pitänyt. Seurustelu mestarin kanssa oli Sofonisballe tärkeämpi kuin mikään muu. Korkein ja puhtain nautinto hänestä oli kun hän sai oleskella ja maalata hänen luonaan, hänen kanssaan syventyä keskusteluihin taiteesta, sen päämäärästä, keinoista ja tarkotuksesta.

Kun Sofonisba oli suorittanut ne velvollisuudet, jotka seurasivat palveluksesta kuningattaren luona, niin hänen sydämensä halu veti hänet tuon miellyttävän, kunnioitettavan miehen luo ja joka kerran kun hän lähti tämän luota, tunsi hän mielialansa samallaiseksi kuin jos hän olisi käynyt kirkossa ja sielunsa puhdistanut rukouksella ja ripillä.

Moor oli toivonut tapaavansa hänen siskonsakin Madridissa, mutta isä oli heidät vienyt mukaansa Italiaan. Hänen luottamuksensa "Jumalan onneen" oli tullut palkituksi, sillä hän oli saanut oivallisen perinnön. Mitäpä hän enää tekisi Madridissa? Jäykkäluontoisten juhlallisten espanjalaisten kanssa seurusteleminen ja heitä naurattaminen miellytti häntä vähemmin kuin että hän omassa kotimaassaan viettäisi iloista elämää ja antaisi vilkkaiden seurustelutoverien huvittaa itseään.

Sofonisban toimeentulo oli nyt taattu ja kauniilta, iloiselta hovineideltä ei myöskään puuttunut kosijoita. Isä oli vastoin tyttären tahtoa antanut rikkaimmalle ja ylhäisimmälle heistä, sisilialaiselle paroonille, don Fabbrizio di Moncadalle, toiveita saada tyttö puolisokseen. "Valloittakaa linna! Jos se antautuu — niin saatte sen pitää omananne", oli isä viimeksi sanonut. Mutta linna näytti mahdottomalta valloittaa, vaikka piirittäjällä oli niin oivallisia aseita kuin on ritarillinen ylhäinen olento, kaikin puolin nuhteeton maine, kaunis miehuullinen ulkomuoto, miellyttävä käytös ja suuri rikkaus.

Ulrikki tunsi itsensä toiveissaan pettyneeksi kun hän Madridissa ei löytänytkään niitä viittä nuorta tyttöä, joista hän oli uneksinut. Olisipa ollut hauskaa, kun olisi ollut kauniita tovereita työssä, joka pian oli alkava.

Työhuoneen vieressä oli pienempi huone ja sen erotti käytävä, jonka voi sulkea paksuilla uutimilla. Siihen järjestettiin soveliaalla valaistuksella Ulrikille työpöytä, jonka ääressä noille viidelle tytölle kyllä olisi ollut tilaa. Hänen piti piirustaa plastillisten mallien mukaan, ja sellaisista ei ollut Alcazarissa suinkaan puutetta, sillä täällä oli tornimainen kolmikerroksinen sivurakennus, johon kuningas Filip mielellään vetäytyi syrjään silloin kun hän väsyneenä valtiotaitonsa juoniin ja hovin ulkonaiseen pakkoon, antoi perää synkän sielunsa ainoalle lempeälle taipumukselle ja huvitteli katselemalla jaloja taideteoksia.

Alakerroksen pyöreässä salissa säilytettiin erittäin hienosti tehdyissä pähkinäpuisissa kaapeissa lukemattoman paljo pohjapiirroksia, suunnitelmia, piirustuksia ja painettuja piirroksia. Tämän jalomuotoiseen tyyliin koristetun salin yläpuolella oli kirjasto ja kolmannessa kerroksessa oli suuri sali, jossa oli Tizianin valmistamia taideteoksia.

Uupumaton politikoitsija kuningas Filip oli yhtä uuttera kokoomaan ja hankkimaan haltuunsa kuuluisan venetialaisen mestarin uusia, ihania taideluomia kuin vahvistamaan ja kohottamaan omaa ja kirkon valtaa. Mutta nämä taideaarteet piilotettiin kateellisesti eikä niitä saanut nähdä ketkään muut kuin hän itse ja hänen palveluksessaan olevat taiteilijat.

Filip oli kaikki itsellensä; toinen tai kolmas henkilö ei hänelle ollut minkään arvoinen ja sentähden ei heidän myöskään tarvinnut nauttia sitä, mitä hän nautti.

Jos ylipäänsä mikään muu kuin kirkko hänen mielestään oli tyhjää arvokkaampi, niin se oli taiteilija ja siitä syystä hän tälle soi sen minkä hän muilta kielsi.

Ei ainoastaan täällä ylhäällä vaan myöskin alakerroksien huoneissa oli soveliaissa paikoissa vanhan ajan mestarien tekemiä ja uudempiakin veistokuvia ja niistä sai Moor vapaasti valita, sillä hänelle kuningas myönsi mitä muille ei annettu.

Usein antoi hän kutsua Moorin Tizian-saliin ja vielä useammin hän soitti kelloa ja meni silloin ainoastaan hänelle varattua käytävää myöten, joka taiteelle ja tieteelle pyhitetyistä huoneista johti valtiorahastorakennukseen ja työhuoneeseen, seisattuen tuntikausiksi Moorin kanssa pakinoimaan.

Ulrikki ryhtyi työhön innokkaasti ja mestari seurasi hänen opiskelujaan uskollisena, tarkkaavaisena ja huolellisena opettajana. Hän karttoi pojan liiallista rasittamista ja antoi hänen seurata mukana monelle ratsastusretkelle ja neuvoi häntä katselemaan ympärilleen kaupungissa.

Alussa Ulrikki käveli kaduilla katsellen pitkiä loistavia juhlakulkueita tai vetäytyi ujosti takaisin kun tarkoin naamioidut miehet, joista näkyi vain silmät ja jalat, kantoivat ohitse kuollutta taikka riensivät katuja pitkin salaperäisissä hankkeissa. Härkätaistelut olisivat kyllä vetäneet puoleensa hänen huomionsa, mutta hän piti hevosista ja hänen mieltään pahoitti kun hän näki jaloja eläimiä raadeltavan ja tapettavan. Hengellisiin ja maallisiin juhlakulkueisiin, joita melkein joka päivä sai nähdä, ja jotka aina yhtä suuresti madridilaisia huvittivat, oli hän pian kyllästynyt. Hengelliseen säätyyn kuuluvia oli Alcazarissa niin että vilisi ja kaikenlaatuista sotaväkeä kulki joka päivä palatsin ohi tai tuli sisään vahtipalvelukseen.

Matkalla oli hän nähnyt vastaan tulevan joukon muuleja, joilla oli kirjavat tupsut ja hetaleet valjaissaan ja omituisesti puettuja talonpoikia ja porvareita. Loistaviin hovipukuihin puettuja herroja, prinssejä ja prinsessoja hän näki joka päivä linnan pihalla, portailla ja puistossa.

Toulousessa ja muissa kaupungeissa, joiden kautta oli matkustettu, oli vallinnut paljo vilkkaampi ja iloisempi elämä kuin hiljaisessa Madridissa, jossa kaikki tapahtui niin kuin kirkkoon mennessä, jossa iloiset kasvot olivat harvinaiset eikä miehet ja naiset tunteneet mitään ihanampaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin kerettiläisparkojen ja juutalaisten roviolla polttaminen.

Ulrikki ei kaupunkia kaivannut, ja Alcazarin linna oli sinänsä maailma, joka hänelle tarjosi kaikkea, mitä hän halusi.

Hevostalleissa hän oleskeli mielellään, sillä hän tiesi varmasti siellä voivansa kunnostautua; mutta hän viihtyi myös työssään, sillä Moor valitsi hänelle malleja ja piirustuksia, jotka häntä miellyttivät ja Sofonisba Anguisciola, joka usein tuntikaudet maalasi mestarin luona työhuoneessa, tuli väliajoilla hänen luokseen, katseli hänen työtään, auttoi häntä, kehui tai moitti, eikä milloinkaan mennyt ilman jotain leikillistä sanaa sanomatta.

Kuitenkin hän joskus jäi yksinkin, sillä kuningas kutsui välistä mestarin pois ja jätti tämän kanssa linnan moneksi päiväksi mennen Moorin kanssa kaukaisiin maataloihin ja siellä — sen oli vanha hollantilainen Ulrikille ilmaissut — kuningas maalaili mestarin johdolla.

Ylipäänsä oli täällä kylliksi paljon uusia harvinaisia iloisia aiheita pitämässä virkeänä pojan tunnetta onnestaan. Ainoa, mikä oli harmillista, oli se, että hänen oli vaikea saada ympärillä olevat ihmiset ymmärtämään puhettaan, mutta tässäkin kohden tuli pian paremmuutta, sillä oppilas sai kaksi toveria.

Viidestoista luku.

Alfonso Sanchez Coello, suuressa arvossa pidetty espanjalainen maalari, oli saanut työhuoneen Alcazarin ylimmässä kerroksessa. Kuningas oli hyvin suosiollinen häntä kohtaan ja otti hänet joskus mukaansa huviretkilleen. Iloinen ja huoleton taiteilija ei tuntenut kateutta ja vilkkaalla kunnioituksella hän oli ystävällinen Mooria kohtaan, jonka kanssa hän oli toverina seurustellut Florensissa ja Venetiassa. Kun alankomaalainen ensi kerran oleskeli Madridissa, oli hän vastaanottanut neuvoja ja opetusta etevämmältä ja samanikäiseltä ammattiveljeltään. Nytkin hän usein tuli mestarin luo, piti oppivaisesti vaarin miten tämä maalasi ja toi lapsensa Sanchezin ja Isabellan hänen luoksensa saamaan opetusta.

Alussa Ulrikki ei kovinkaan ihastunut tovereistaan, sillä siinä omituisessa sisällisessä tilassa, jota hän eleli, oli hän kokonaan luottanut itseensä ja "onneensa" ja hänen rakkaimmat seuralaisensa olivat hänen mielikuvituksessaan liikkuvat hahmot.

Ennen oli hän aamuisin piirustanut kaikella innolla, iloisesti odottanut Sofonisban käyntiä ja sitte oli hän antanut katseensa liukua paperilehden ohi ja vaipunut unelmoimiseen. Kuinka ihanaa olikaan, kun sai antaa aatteiden liehua ylen ympäri oikein mielin määrin! Tästedes ei saisikaan tehdä niin.

Sen lisäksi tuli, että hän alussa ei voinut saada oikein luottamusta Sancheziin, joka oli kolme vuotta häntä vanhempi, sillä tämä hinteläjäseninen kerikkotukkainen mustahiuksinen poika oli ihan mustan Xaverin näköinen. Sen ystävällisemmäksi muodostui jo alusta alkaen hänen suhteensa Isabellaan.

Tämä oli tuskin neljäätoista vuotta täyttänyt ja oli pieni olento, jonka liikkeet olivat niin kulmikkaat ja kasvot niin ihmeellisen vilkkaat, että niitä täytyi välistä pitää kauniina, toisen kerran epämiellyttävinä. Kauniit silmät hänellä kaikissa tapauksissa oli; kaikki muu oli kehittymätöntä ja voi tulla miellyttäväksi, mutta myös päinvastaiseksikin. Kun työ häntä innostutti, puri hän kieltänsä ja hänen sysimustat hiuksensa, jotka tavallisesti harvoin olivat sileinä, sekaantuivat usein niin kummallisesti, että hän oli tontun näköinen; mutta kun hän puhui ystävällisesti tai laski leikkiä, niin kaikkien täytyi häneen mieltyä.

Hän oli hyvin lahjakas lapsi ja työntekotapansa kautta suora vastakohta saksalaiselle pojalle. Tyttö edistyi hitaasti, mutta sai kuitenkin lopullisesti oivallista valmiiksi; mitä taas Ulrikki innolla alotti, näytti hyvältä ja lupaavalta, mutta valmistuksessa suuri alku kutistui kokoon ja huononi sen sijaan että se olisi parannut.

Sanchez Coello jäi paljo jälelle tovereistaan, mutta sen sijaan hän tiesi paljon sellaista, josta Ulrikin turmelematon sielu ei aavistanut mitään.

Pikku Isabella oli äidiltään naispuoliseksi valvojaksi saanut valppaan lesken, donna Catalinan, joka aina oli huonolla tuulella eikä hän saanut jättää tyttöä niinkauvan kuin tämä oli Moorin tykönä toisten oppilasten kanssa.

Yhteinen opetus kiihotti Ulrikkia kilpailuun ja edisti sitäpaitse hänen espanjankielen taitoaan. Mutta toisellakin tavalla hän joutui tätä kieltä oppimaan, sillä kun hän eräänä päivänä tuli hevostalleista, kohtasi hän mustan, maisterin pukuun puetun laihan miehen, joka tutkien katsoi häntä kasvoihin, tervehti häntä kansalaisekseen ja vakuutti, että tuntisi itsensä onnelliseksi kun kerran vielä saisi puhua rakasta äidinkieltä. Viimein hän kehotti "herra taidemaalaria" käymään häntä tervehtimässä. Hän oli maisteri Kochel ja asui kuninkaan lahjainjakajan luona, ja oli tämän kirjurina.