Part 12

Poikaa ei miellyttänyt tuo kalpea kuivanaamainen mies, jonka silmät olivat niin syvällä ja joka niin kummallisesti irvisteli, jolloin aina paitse hampaita näkyi hänen sinipunertavat ikenensäkin; mutta häntä miellytti ajatus saada kerrankin puhua kotimaansa kieltä ja sentähden hän lähti saksalaisen luo.

Pian hän luuli siinä tekevänsä jotain hyvää ja hyödyllistä, sillä maisteri Kochel tarjoutui opettamaan häntä espanjan kieltä puhumaan ja kirjottamaan. Ulrikki oli hyvillään kun oli koulusta eroon päässyt ja hylkäsi tarjouksen, mutta kun maisteri ehdotti hänelle pelkkää espanjankielen puhumista ja että tämäkin kävisi päinsä leikkiä lasketellen ja ilman mitään vaivaa, niin poika suostui ja meni maisterin luo iltahämärän aikaan, päivän toisensa jälkeen.

Opetus alkoi heti ja se oli kyllä lystikästä, sillä Kochel antoi hänen kääntää hullunkurisia juttuja ja rakkaudentarinoita itaalialaisista ja ranskalaisista kirjoista, joita hän pojalle lueskeli saksaksi; ei koskaan häntä moittinut ja pani säännöllisesti kirjan pois ensimäisen puolen tunnin kuluttua, ryhtyen sitte pojan kanssa juttelemaan.

Moor piti Ulrikin tekoa oikeana ja hyvänä, että hän oli ottanut vaivakseen vieraan kielen oppimisen ja hän lupasi opetuksen lopussa antaa soveliaan palkkion maisterille, joka näytti elää kituvan puutteellisesti.

Mestarilla oli myös syytä olla suopea kelpo Kocheiia kohtaan, sillä tämä oli hänen töittensä innokas ihailija. Hän arvosteli alankomaalaista suuremmaksi kuin Tizian ja muitakin suuria italialaisia etevämmäksi, sanoi häntä jumalain ja kuningasten arvokkaaksi ystäväksi ja kehotti hänen oppilastaan seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

"Ahkeruutta! ahkeruutta!" kirkui maisteri. "Ainoastaan ahkeruudella päästään nousemaan kunnian ja rikkauden kukkuloille. Mutta sellainen menestys vaatii myös uhrauksia. Miten harvoin onkaan sille arvoisalle miehelle sallittu saada nauttia messun siunaavaa vaikutusta? Milloinka hän viimeksi kävi kirkossa?"

Ulrikki vastasi tähän ja samallaisiin kysymyksiin suorasti ja totuuden mukaan ja kun maisteri ylisteli sitä ystävyyttä, joka maalarin yhdisti kuninkaaseen ja nimitti näitä kumpaakin Oresteeksi ja Pyladeeksi, niin Ulrikki kertoi, ylpeillen mestarillensa osotetusta kunniasta, kuinka usein kuningas salaa oli käynyt mestarin luona.

Sittemmin Kochel, joka kerran kun he kohtasivat toisensa, kysäsi ikäänkuin sattumalta kesken muita puheita: "Onko kuningas taas teitä kunnioittanut?" taikka: "Teitä onnellisia! hänen majesteettinsa on siis jälleen teille näyttänyt kasvonsa."

Nuo sanat "teille" ja "te" miellyttivät Ulrikkia, sillä sen kautta lankesi kuninkaallisesta armosta säde hänenkin osalleen ja sen vuoksi hän pian rupesi kysymättäkin maamiehelleen kertoelemaan jokaisesta kuninkaan käynnistä Alcazarissa.

Kului viikkoja ja kuukausia.

Kun Madridissa oloajasta ensimäinen vuosi läheni loppuaan, niin Ulrikki jo puhui espanjankieltä melkein sujuvasti ja osasi esteettömästi saada oppitoverinsa ymmärtämään puhettaan, olipa hän alkanut opetella Itaaliankin kieltä.

Sofonisba Anguisciola kulutti vieläkin niinkuin ennen joutilaat hetkensä atelieerissa maalaillen tai keskustellen Moorin kanssa. Ylimyksiä ja Espanjan grandeja tuli ja meni työhuoneeseen ja sieltä pois ja heidän joukossaan usein, tavallisesti silloin kun cremonatar oli mestarin luona, kävi hänen uskollinen ihailijansa don Fabbrizio di Moncada.

Kerran Ulrikki, seisattumatta kuuntelemaan, sattumalta oppilasten huoneen oven avoinna ollessa joutui kuulemaan miten Moor neidelle puheli, että tämä teki epäviisaasta kun hylkäsi sellaisen kosijan kuin parooni oli; olihan tämä jalo, ylevämielinen herra ja hänen rakkautensa oli kaiken epäilyksen yläpuolia.

Kauvan Sofonisba mietti ennenkuin vastasi; mutta viimein hän nousi seisoalle ja vastasi liikutetulla äänellä:

"Mestari, me tunnemme toisemme; minä ymmärrän mitä te tarkotatte. Mutta kuitenkin! Sallikaa minun jäädä siksi mikä minä olen, niin vähäpätöinen kuin olenkin. Paroonia minä pidän suuressa arvossa, mutta voiko avioliitto minulle antaa sen parempaa kuin minulla jo on? Rakkauteni olen pyhittänyt taiteelle, ja Te — Te olette ystäväni. — Siskoni ovat minun lapseni. Enkös ole ansainnut oikeutta pitää heitä sellaisina? Minulta ei puutu velvollisuuksia heitä kohtaan kun isäni on tuhlannut perintönsä. Tulevaisuudestani pitää kyllä huolen jalo kuningattareni ja minä olen hänelle tarpeellinen. Sydämeni on kokonaan täynnä, ääriänsä myöten, minkä minä voin, sen minä teen, ja eikö ole ihanaa, että minä olen ja voin olla jotakin heille, joita minä rakastan? Antakaa minun olla Sofonisbanne, antakaa minun edelleen jäädä vapaaksi taiteilijaksi."

"Niin, niin! Pysy sellaisena kuin olet tyttöni!" oli Moor huudahtanut ja sen jälkeen oli atelieerissa kauvan vallinnut äänettömyys.

Isabellan ja hänen saksalaisen toverinsa välillä jo oli kehittynyt ystävällinen suhde ennenkuin he sanoilla olivat voineet toisilleen ilmaista ajatuksiaan, sillä työn loma-ajoilla olivat he jo useampia kertoja piirtäneet kuvia toinen toisestaan.

Siinä toimessa oli heillä ollut paljon nauramista ja usein oli myös syntynyt viatonta kiistaa Ulrikin ja Sanchezin välillä, sillä tuo nuori espanjalaispoika tahtoi mielellään anastaa nämä muotokuvat muuttaakseen ne julmiksi irvikuviksi.

Isabella sai mestarilta osakseen usein pelkkää kiitosta. Ulrikki sai kuulla väliin kehottavia, toisen kerran moittivia, joskus ankaroitakin sanoja. Ne sanoi maalari hänelle tavallisesti saksaksi, mutta ne loukkasivat pojan mieltä syvällisesti ja kirvelivät hänen muistissaan kaiken päivää.

"Sana" oli yhä hänelle kuuliainen. Ainoastaan siinä, missä taide alkoi, näytti onnen voima päättyvän ja lakkasi häntä auttamasta:

Jos mestari oli antanut hänelle vaikeita tehtäviä, jotka eivät tahtoneet onnistua, niin hän kutsui "sanaa" avukseen; mutta kuta suuremmalla innolla ja hartaudella hän sen teki, sen varmempaa oli, että hän pikemmin kulki takaperin kuin edistyi. Kun hän kiukutteli huonoa onneaan, torui sitä ja sysäsi sen luotansa, luottaen ainoastaan omiin voimiin, käytti silmiään ja piirustintaan, niin hän onnistui suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät ja sai opettajaltaan kehumista.

Hän ajatteli usein jättää koko huoleton mukava elämä ja kaikki muut onnen lahjat, jos vaan hänen onnistuisi taiteessa saada aikaan se, mitä Moor häneltä tahtoi. Hän tiesi ja tunsi, että tämä oli oikein, — mutta piirustushiilellä ja piirtimellä hän sitä varmaankaan ei saavuttaisi koskaan. Mitä hänen sielunsa unelmoi, mitä hänen sisällinen silmänsä näki, sitä voi selittää ainoastaan värien avulla. Piirustaminen, yhtämittainen piirustaminen tuli hänestä raskaaksi, vastoinmieliseksi, inhottavaksi; mutta paletti ja pensseli kädessä hänestä voi ja täytyi tulla maalari, kenties Tizianin vertainenkin.

Salaa oli hän työskennellytkin maaliaineilla ja ensimäiseen yritykseen oli Sanchez Coello antanut aiheen.

Tämä ylen aikaisin kehittynyt nuorukainen tavotteli erään kauniin tytön suosiota. Ulrikille hän uskoi salaisuutensa ja eräänä päivänä, kun Moor sekä hänen isänsä olivat kuninkaan kanssa Toledossa, oli hän vienyt Ulrikin palkongille, joka oli vastapäätä portinvartijan asuntoa ja jonka vaan kapea piha erotti siitä ikkunasta, jossa muhkea portinvartijan tytär, kaunis Carmen tavallisesti istuskeli.

Tyttö oli siinä alinomaa, sillä isän asunto oli varsin synkkä ja hänen täytyi aamusta aikaisin myöhään ehtooseen ommella koruompeluja messupukuihin. Tästä työstä oli vähän tuloja, ja ne käytti isä kyllä vikkelästi, sillä hän kulutti rahoja ravintoloissa, söi öljyssä paistettuja kaloja ja joi Zamora-viiniä. Kuta parempi ruokahalu isällä oli, sitä ahkerammin täytyi tyttären neuloa koruompeluita. Ainoastaan suurina juhlina tai kun oli kuulutettu autodafé, kerettiläisen elävänä polttaminen, sai Carmen lähteä linnasta vanhan tätinsä seurassa, mutta olipa hänellä kuitenkin jo ollut kosijoita. Yhdeksäntoistavuotias Sanchez ei häntä halunnut vaimoksi, vaan koki saada hänen rakkautensa, ja kun tuli iltahämärä, asettui hän palkongille, jonka hän oli huomannut, teki tytölle merkkejä ja viskeli kukkia tai leivoksia hänen työpöydälleen.

"Tyttö on vielä kylmäkiskoinen", virkkoi nuori espanjalainen, käskien Ulrikin seisattumaan kapean oven luo, joka johti palkongille, "kas tuossa se enkeli istuu! Katsoppas vaan! Kranaattipuun kukka hänen komeassa tukassaan — oletko nähnyt muhkeampia hiuksia? Se on minun antamani. Huomaappas! Kyllä hän kohta taipuu; minä tunnen naiset!"

Heti sen jälkeen kukkakimppu lensi tytön polvelle.

Carmen parahti heikosti, ja nähtyään Sanchezin teki hän päällä ja kädellä vastustavia liikkeitä ja käänsi hänelle viimein selkänsä.

"Tänään hän on huonolla tuulella", virkkoi Sanchez; "mutta otappa huomioosi, että hän otti minun ruusuni. Huomenna hän yhden niistä pitää hiuksissaan tai rinnassaan; lyödäänkö vetoa?"

"Ehkäpä kyllä pitääkin", vastasi Ulrikki. "Tytöllä kenties ei ole rahaa, millä ostaisi itselleen kukkia."

Seuraavana päivänä hämärän aikana oli tosiaankin tytöllä ruusu tukassa.

Sanchez oli voitonriemuinen ja vei Ulrikin mukanaan parvelle. Kaunotar heitti silmäyksen häneen päin, punastui vähän ja vastasi vaaleaverisen nuorukaisen tervehdykseen hiukan päätä nyökkäämällä.

Portinvartijan tyttö oli tosiaankin kaunis lapsi, ja mitä Sanchez uskalsi, sitä ei Ulrikkikaan peljännyt tehdä.

Kolmantena päivänä seurasi hän taas toveriansa parvelle ja tällä kertaa hän rohkeni painaa kätensä sydämelleen juuri kun Carmen katsoi häneen ja ensin kutsuttuaan äänettömästi "Sanaa" avuksensa.

Silloin tyttö taas punastui, viittasi hiljaa viuhkallaan ja painoi sitte pienen päänsä niin syvälle, että se melkein otti kiinni käsityöhön.

Seuraavana ehtoona Ulrikki salavihkaa heitti tytölle sormisuukkosen.

Tästä lähtien Ulrikki mieluummin tuli parvelle ilman Sanchezta. Hän olisi mielellään tahtonut huutaa tytölle hempeitä sanoja tai laulaa hänelle luutun säestyksellä, mutta se ei käynyt päinsä, sillä pihamaalla aina joku tuli tai meni.

Silloin hänen mieleensä tuli ajatus puhua kaunottarelle kuvan avulla.

Laudanpalanen oli pian löydetty, maaleja ja pensseleitä oli yltäkyllin ja muutaman minuutin kuluessa oli hän maalannut valmiiksi palavan sydämen, johon oli ammuttu nuoli. Mutta se oli niin punanen ja ruma ja sentähden hän sen hylkäsi ja aikoen kopioida erään Tizianin maalaaman enkelin, josta hän piti paljon, maalasi hän sen sijaan pienen alastoman Amorin, joka piteli sydäntä kädessään.

Hän oli oppinut monta temppua tarkastellessaan mestarin työntekoa ja kun tuo pieni kuva pyöristyi, niin se häntä huvitti niin paljon, ettei hän voinut siitä irtautua, vaan vasta kolmen päivän kuluttua hän piti sen täysin valmiina.

Hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut tehdä täydellistä taideteosta, mutta hänen pensseliään johti onnestaan nauttivan nuorukaisen rohkea yltiöpäisyys. Ylpeänä ja iloisena kumartui pikku Amor eteenpäin ja heilautti taaksepäin oikeata jalkaa ikäänkuin olisi maata kaapaissut kumartaessaan. Viimeksi Ulrikki maalasi sille keltasen olkanauhan, jommoisen hän oli nähnyt nuorilla itävaltalaisilla arkkiherttuoilla, ja huonosti piirrettyyn käteen hän asetti lävistetyn sydämen ja ruusun.

Hänen täytyi itsensä nauraa tuhraukselleen ja tuore maalaus kädessä hän riensi ylös parvelle sitä näyttämään Carmenille. Tyttö nauroi hänen kanssaan täyttä kurkkua ja vastasi hänen merkin-antoonsa ystävällisillä tervehdyksillä. Sitte hän pani pois koruompelunsa ja meni sisälle huoneeseen ja tuli oitis taas näkyviin ikkunan ääreen, jossa hän nosti ylös rukouskirjan ja ojensi kahdeksan ahkeraa sormeansa poikaa kohti.

Poika teki tytölle ymmärrettäväksi, että hän oli käsittänyt tämän ajatuksen ja huomispäivänä kello 8 aamulla hän meni aamu-messuun, laskeusi polvilleen hänen viereensä ja piti vaarin soveliaasta hetkestä kuiskatakseen hänelle: "Kaunis Carmen."

Tyttö punastui, mutta turhaan poika odotti mitään vastausta.

Viimein tyttö nousi seisoalle ja kun poikakin nousi pystyyn laskeakseen tytön menemään ohitse, antoi tyttö rukouskirjansa pudota lattialle. Poika kumartui yhtaikaa tytön kanssa kirjaa nostamaan ja kun silloin heidän päänsä melkein sattuivat toisiinsa, niin tyttö kuiskasi hänelle pikaisesti: "Tänä iltana kello yhdeksän simpukkaluolassa; puutarha on avoinna."

Tyttö odotti häntä määräpaikalla.

Alussa poika ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen sydämensä sykki liian kiivaasti ja rajusti; mutta tyttö auttoi häntä alkuun, sanoen, että hän oli kaunis poika, jota kyllä voisi rakastaa.

Silloin hän muisti ne helläsanaiset rakkauden vannomiset, jotka Kochel ensin oli hänelle kääntänyt vieraskielisistä kirjoista, matki niitä änkyttäen ja notkisti polvensa tytön edessä niinkuin kaikki tarinoissa ja romaaneissa mainitut sankarit ainakin.

Ja katsos vaan! Tyttökin teki niinkuin ne hempeät neidit, jotka hän oli oppinut tuntemaan maisterin kirjoista: hän käski pojan nousta ylös. Ja kun poika mielellään totteli tätä käskyä, sillä hänellä oli jalassa hienot silkkiset sukat ja luolan lattialla oli teräviä sorakiviä, niin tyttö likisti häntä sydäntään vastaan, silitteli sormillaan hiuskiharat hänen kasvoiltaan ja poika salli kernaasti, että tytön pehmoiset huulet painettiin hänen suutaan vastaan.

Kaikki tämä oli kummallisen suloista ja ihanaa eikä hänen tarvinnut sen ohessa puhuakaan mitään; mutta hän tunsi itsensä kumminkin levottomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin jonkun vapaaksi-pääsemisen hetkeltä kun vahtisotilasten askeleet kuuluivat matkan päästä ja Carmen veti hänet mukaansa pois puutarhan portista ulos pihamaalle.

Pienen oven edustalla, josta mentiin hänen isänsä asuntoon, puristi tyttö vielä kerran hänen kättänsä ja pujahti heti tiehensä.

Poika jäi yksin ja astuskeli kauvan edestakaisin valtiorahasto-huoneen edustalla, sillä hän oli varmaankin tehnyt jotain hyvin pahaa, eikä rohjennut näyttäytyä mestarin edessä.

Kun hän oli tullut tummaan puutarhaan, oli hän taas kutsunut "onnea" avukseen; nyt hänen olisi ollut paremmin mieleen, jos onni olisi ollut vähemmän suosiollinen häntä auttamaan.

Työhuoneessa oli valaistu ja Moor istui nojatuolissa pitäen — Ulrikki olisi mieluimmin piiloutunut maan syvimpään syvyyteen — käsissään hänen maalaamaansa Amoria.

Nuori pahantekijä yritti pujahtaa opettajan ohi hiljaa lausuen hyvää yötä; mutta tämä kutsui hänet luoksensa ja kysyi hymyillen, kuvaa osottaen: "sinäkö tämän olet tehnyt?"

Ulrikki nyökkäsi ja punastui.

Silloin mestari häntä tarkasteli kiireestä kantapäihin ja virkkoi: "Katsoppas vaan, olihan se näppärästi tehty. Taitaapa olla aika, että alotamme maalata."

Poika tuskin uskoi korviaan, sillä vielä muutama viikko takaperin oli Moor jyrkillä sanoilla antanut kieltävän vastauksen kun poika sitä pyysi, jota tämä nyt omasta ehdostaan hänelle tarjosi.

Hämmästyksestä ja onnesta iloisena Ulrikki tuskin kykeni hillitsemään itseään ja kumartui suutelemaan maalarin kättä, mutta tämä sen veti pois, katseli häntä isällisellä ystävyydellä ja sanoi: "Koetelkaamme maalata, poikaseni, mutta emme kuitenkaan lakkaa piirtämästä, sillä, piirustaminen on meidän taiteemme isä. Se meitä pitää niiden rajojen sisäpuolella, jotka määräävät sen, mikä on kaunista ja ihanaa. Aamupuolella päivää ollaan entisessä toimessa ja jälkeen puolipäivän palkinnoksi ryhdymme väreihin."

Sille kannalle asiat jäivätkin; ja Ulrikin ensimäisestä rakkaudenseikkailusta oli sekin hyöty, että se peräti muutti hänen suhteensa Sancheziin. Ulrikkia kiusasi se tunne, että hän oli astunut toisen tielle ja väärinkäyttänyt hänen luottamustaan ja hän koki tehdä mitä ikänä taisi tullakseen toverinsa kanssa taas hyviin väleihin.

Hän alkoi siten, ettei enää toiste mennyt Carmenia tapaamaan.

Muutaman viikon kuluttua oli seikkailu unohtunut, sillä maalaaminen mestarin johdolla valtasi hänet voimallisemmin kuin mikään sitä ennen koko hänen edellisessä elämässään ja harvat seikat myöhemminkään.

Kuudestoista luku.

Ulrikki oli nyt seitsentoistavuotias ja oli saanut neljä kuukautta maalauksen opetusta.

Sanchez Coello kävi Moorin työhuoneessa vaan ani harvoin, sillä hän oli pantu oppiin arkkitehti Herreran luo. Isabella kilpaili Ulrikin kanssa, mutta tuo nuori saksalainen pian meni hänen edellänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi syntynyt maailmaan jo syntyessään omistaen taidon käyttää pensseliä, ja tyttö seurasi hänen edistymistään vilpittömällä ilolla. Kun Moor poikaa nuhteli hänen huonosta piirustuksestaan, niin tytön lempeisiin silmiin tuli kyyneliä; mutta kun mestari ilosta myhähtäen katseli Ulrikin väriharjotelmia ja lausuen jonkun hyväksyvän sanan, näytti niitä Sofonisballe, niin Isabella ihastui niinkuin hän itse olisi saanut kehumisia. Cremonalaisetar tuli edelleen kuten ennenkin joka päivä maalailemaan Moorin kanssa, tai juttelemaan tai pelaamaan hänen kanssaan. Ulrikin edistyminen häntä ilahutti ja hän antoi pojalle monta hyödyllistä ohjausta. Kun tuo nuori taiteilija kerran valitteli, ettei hänellä ollut mitään hyvää mallia, niin Sofonisba aivan reippaasti tarjoutui istumaan hänen edessään mallina. Se oli uusi odottamaton onni.

Päivät ja yöt ei hän muuta ajatellut kuin Sofonisbaa.

Istunnot alkoivat.

Sofonisba tuli puettuna punaseen pukuun, jossa oli kultalanka-koristeompeluja. Korkea, valkonen pitsinen koristekaulus ulottui melkein poskiin. Ruskea kiharainen tukka ympäröi päätä ja kauniita soikeita kasvoja ja kiemurteli runsaissa aaltomaisissa kiehkuroissa alas pitkin niskaa; pikku hiussuortuvat liehuivat korvallisilla ja sopivat vallan hyvin yhteen rakastettavan veitikkamaisen piirteen kanssa hänen suunsa ympärillä, joka voitti kaikkien sydämet. Ruskeiden viisasten silmäin maalaaminen ei ollut helppo asia; ja hän kehotti Ulrikkia varovasti maalaamaan pientä, vähän esiinpistävää leukaansa, joka ei ollut mikään kaunis ja ettei hän tekisi hänen ennestään melkoisen korkeata ja leveätä otsaansa liian huomattavaksi. Hän oli koristanut hiuksensa helmikoristeella ainoastaan helpottaakseen Ulrikin tehtävää tässä suhteessa. Kiihkeällä innolla ryhtyi nuori taiteilija tähän työhön ja ensimäinen suunnitelma onnistui paremmin kuin hän kykeni odottamaankaan.

Don Fabbrizion mielestä muotokuva oli "hirveästi" yhdennäköinen kuin malli. Moor ei ollut tyytymätön; mutta hän pelkäsi, että oppilaan työ valmistelussa menettäisi sen rohkean tuoreuden, joka hänen silmissään sille antoi miellyttävän ulkonäön ja hän sentähden ihastui kun kello kilahteli ja heti sen jälkeen tuli sisään kuningas, jolle hän aikoi näyttää Ulrikin työn.

Filip ei ollut isoon aikaan käynyt atelieerissa, mutta mestarilla oli syy odottaa kuningasta, sillä edellisenä päivänä oli kuninkaan pitänyt saada häneltä kirje, jossa hän pyysi saada armossa lähteä Madridista.

Moor oli jo kyllin kauvan ollut Madridissa ja ikävöi kotiin puolisonsa ja lastensa luo. Kuitenkin tuntui hänestä ikävältä lähteä Madridista varsinkin Sofonisban tähden; juuri sentähden, että hän tunsi tytön olevan enemmän kuin suosittu oppilas, rakas lapsi, oli hän päättänyt kiiruhtaa lähtöänsä.

Kaikki läsnäolevat lähtivät pikaisesti pois, ovet teljettiin ja Filip tuli sisään.

Hän oli tavallista kalpeampi ja oli väsyneen ja uupuneen näköinen.

Moor tervehti häntä kunnioittavasti sanoen:

"Pitkään aikaan ei teidän majesteettinne ole käynyt minun työhuoneessani."

"Älä sano majesteetti, sinulle olen minä vaan pelkkä Filip", keskeytti kuningas hänen puheensa. "Ja sinä, mestari Antonio, tahdotko minusta luopua! Peruuta aikeesi, josta eilisessä kirjeessäsi kirjotit, nyt et saa matkustaa."

Ja odottamatta Moorin vastausta alkoi kuningas nyt valitella vaivaloista, voimia ja terveyttä turmelevaa tointansa, virkamiesten taitamattomuutta, ihmisten omanvoitonpyyntiä, ilkeyttä ja halpamaisuutta. Hän valitti, että Moor oli alankomaalainen eikä espanjalainen, sanoi häntä ainoaksi ystäväksi mikä hänellä oli kapinallisen roskaväen seassa Hollannissa ja Flanderissa, keskeytti Moorin puheen, kun tämä yritti puolustella maamiehiään, ja vakuutti moneen kertaan, että seurustelu hänen kanssaan oli hänen suurin ilonsa, hänen ainoa tosi virkistyksensä. Moorin täytyi jäädä, säälistä häntä kohtaan, joka muka oli purpuraan puettu orja.

Kun maalari oli luvannut lähinnä seuraavassa tulevaisuudessa olla puhumatta poislähdöstä, niin Filip alkoi maalata pyhimystä, johon taiteilija oli tehnyt piirustuksen. Puolen tunnin kuluttua hän taas viskasi pois pensselin. Hän sanoi itseään velvollisuutensa laiminlyöneeksi, kun hän antoi perää mieliteoilleen sen sijaan että hän kirkon palvelukselle omistaisi ajatuksensa ja voimansa. Velvollisuus häntä piti hirmuvallassaan. Kun päivätyöläinen nosti lapion olalleen, niin se raukka oli päässyt päivän kaikista vaivoista ja huolista; mutta häntä onnetonta ne vainosivat kaikkialla, yöllä ja päivällä. Hänen poikansa oli hirviö, hänen alamaisensa kapinoitsijoita tai matelevia koiria. Kerettiläisjoukot niinkuin maanalaiset myyrät taikka raivoisat sonnit kaivoivat heikommiksi tai rynnäköllä tahtoivat kukistaa valtaistuimen perustuksia ja yhteiskunnan turvaa, kirkkoa. Hänen tehtävänsä oli kukistaa ja musertaa, hänen palkkansa maailmassa oli viha. Sitte hän hetkiseksi vaikeni, osotti taivasta kohti ja huudahti ikäänkuin haltioissaan: "Tuolla, tuolla, hänen luonansa, pyhimysten luona, joiden puolesta minä taistelen!"

Harvoin oli kuningas sellaisella mielialalla tullut Moorin luo. Hän näytti itsekin sen huomaavan ja maltettuaan mielensä lausui hän:

"Se minua ahdistaa tänne asti; värien tuoksu ei minua tänään miellytä. Onko sinulla jotakin uutta minulle näytettävää?"

Moor näytti nyt kuninkaalle ensin oman maalaamansa kuvan ja sitte kun kuningas kauvan oli taiteentuntijan tarkkuudella sitä katsellut ja ymmärtävästi arvostellut, vei Moor hänet katsomaan Ulrikin maalaamaa Sofonisban kuvaa ja kysyi miltei jännitetyllä mielellä: "Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yrityksestä?"

"Hm", vastasi kuningas. "Jonkun verran Mooria, vähän Tiziania ja kuitenkin paljon muutakin, joka on omintakeista. Siniharmaa lyijyntuntu tässä tulee kai sinun apteekistasi. Kuva on pahuksen yhtäläinen kuin malli. Sofonisba sellaisena kuin puutarhurin oppilas hänet näkee. Kuka sen on maalannut?"

"Minun oppilaani, Ulrik Navarrete."

"Miten kauvan hän on maalannut?"

"Muutamia kuukausia vaan, teidän majesteettinne."

"Ja sinä arvelet hänestä jotakin tulevan?"

"Kenties. Monessa kohden hän edistyy enemmän kuin olen odottanutkaan, toisissa hän jää toiveistani jälelle. Hän on omituinen nuorukainen."

"Aina jotakin."

"Eipä juuri vähän, tulevaiseksi taiteilijaksi. Mitä hän innolla alkaa, se näyttää suuremmoiselta ja lupaavalta; mutta valmistettaessa se kutistuu vähiin. Hänen sielunsa sieppaa yhdellä ainoalla reippaalla tempauksella sen, mitä hän tahtoo esittää —"

"Ehkäpä liian rohkeasti arvelen ma."

"Ei se ole virhe hänen ijällään. Minulla on vähemmän huolta siitä, mitä hänellä on, kuin siitä, mitä häneltä puuttuu. Minä en vielä voi hänessä huomata ajattelevaa taiteilijan henkeä."

"Tarkotat kai sitä henkeä, joka itsessään puhdistaa sen, minkä se on vastaanottanut ja hiljaisessa miettimisessä järjestelee piirteet ja määrää eri väreille niiden oikean paikan; lyhyesti sanoen, omaa taiteellista henkeäsi."

"Ja Teidänkin, sire. Jos olisitte aikaisin alkaneet maalata, niin Teillä olisi ollut se, mikä Ulrikilta puuttuu."

"Kenties. Hänen puutteensa muutoin on sellainen, joka vuosien kuluessa katoo. Sinun koulussasi vakavasti työskennellen — —"

"Hän saa, mitä häneltä puuttuu, arvelette. Sitä minäkin olen ajatellut! Mutta vastikään sanoin, että hänellä on kummallinen luonne. Se jonka usein olette myöntänyt, se lähtökohta, josta keskustelumme sata kertaa on alkanut, sitä hän ei voi käsittää; muoto hänen mielestään ei ole taiteen olemus."

Kuningas kohautti olkapäitään ja osotti otsaansa; mutta Moor jatkoi: