Part 13

"Kaikki mitä uutta hän luo, sen pitäisi ilmaista mitä hän tunsi ensi kerran esikuvaa katsellessaan. Usein hän onnistuu heti, mutta kun hän epäonnistuu, niin hän kokee päästä totuuteen ja tarkkuuteen vähäpätöisillä kummallisilla keinoilla. Aina vaan tuntemista ja tuntemista! Viivat ja värit ovat kaikki, ne ovat meidän sanamme. Jolla ne on vallassaan, hän voi niiden avulla lausua kaikista korkeimmankin."

"Oikein, oikein! Anna hänen piirtää, piirustella lakkaamatta. Anna hänen maalata suita, silmiä ja käsiä."

"Kyllä Antwerpenissä."

"Älä puhu mitään Antwerpenistä! Sinä jäät tänne, Antonio, sinä jäät tänne. Vaimolle ja lapsille olkoon heidän kunniansa. Minä olen nähnyt vaimosi kuvan. Hyvää ravitsevata leipää! Täällä sinulla on ambrosiaa ja mannaa. Tiedäthän ketä tarkotan; Sofonisba on sinulle suosiollinen, kuningatar sanoo niin."

"Sen minä kiitollisuudella myönnän. Onpa vaikeata erota armollisesta herrasta ja sellaisesta tytöstä kuin Sofonisba on; mutta leipä, teidän majesteettinne, leipä sehän kuuluu elämän ylläpitämiseen. Tänne minulta jää ystäviä, kallisarvoisia ystäviä — uusien ystävien löytäminen on vaikeata, sangen vaikeata minun ijälläni."

"Niin on minunkin laitani ja juuri sentähden sinä jäät tänne, jos olet ystäväni! Ei sanaakaan enempää! Hyvästi toistaiseksi, Antonio; ehkäpä tulen takaisin jo huomenna, vaikka minulla on monenmoisia tehtäviä. Sinä onnen poika! Ennenkun on ehtinyt lukea tuhanteen, niin sinä jo täysin nautit värien loistoa, mutta minua painaa ijes, velvollisuuksien vaskinen ijes."

Moor luuli saavansa häiritsemättä jäädä työhönsä sitte kun kuningas oli lähtenyt, ja veti sentähden auki ovien salvat.

Jälkeen puolisen hän seisoi maalaamassa taulunsa ääressä, kun äkkiä, ilman tavallista edelläkäypää merkinantoa, Moorin tavalliseen asuntoon vievän käytävän ovi avattiin ja Filip astui jälleen sisälle työhuoneeseen.

Tällä kertaa hänen poskensa eivät olleet yhtä kalpeat kuin aamupäivällä ja hänen käyntinsä ei osottanut sitä hitaista juhlallisuutta, joka oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.

Kuinka iloisen ja hilpeän näköinen hän oli! Mutta se sopi hänelle huonosti. Oli kuin hän olisi ottanut yllensä lainatun vieraan puvun, jossa hän ei osannut liikkua vapaasti.

Oikeassa kädessään, joka oli koholla, heilutti hän paperiliuskaa ja vasemmalla kädellä osottaen sitä hän huudahti:

"Ne tulevat! Tällä kertaa kaksi ihmeteosta yhtaikaa. Armollinen Vapahtajamme rukoilevana Gethsemanessa ja vielä sen lisäksi Diana kylvyssä. Kas tässä, katsoppas! Tämä jo on aarteen arvoinen. Nämä rivit ovat hänen, Tizianin omalla kädellä kirjotetut."

"Hän on verraton ukko", alkoi Moor puhua; mutta Filip kuningas keskeytti hänet innokkaasti: "Ukko, ukkoko? Nuorukainen, mies, voimakas mies hän on. Pian hän täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, ja kumminkin kumminkin! Kuka pystyy häntä jäljittelemään?"

Viimeiset sanat lausuessaan oli kuningas seisattunut Sofonisban muotokuvan eteen ja jatkoi nyt pilkallisesti nauraen sitä osottaessaan:

"Tuossahan vastaus heti minua kohtaa. Katsoppas tuota punaista väriä! Venetsialaisen maalivarasto näyttää vääntävän sinun oppilaasi pään pyörälle. Sehän on hirvittävä kuva!"

"Ei se minusta näytä niin huonolta", vastasi Moor. "Onpa siinä jotakin, joka minua miellyttää."

"Sinua, sinuako?" huudahti Filip. "Voi Sofonisba parkaa! Mimmoiset mullisilmät! Ja sellainen suu, joka ei näytä osaavan muuta kuin maiskutella konvehtia. En tiedä mikä minua tänään vaivaa. Annas tänne paletti! Muodot ovat noin jotakuinkin välttävästi syntyneet, värit ovat melkoisen räikeitä. Mutta kuka poika voi käsittää naista, sellaista naista kuin sinun ystävättäresi on! Minä maalaan uudelleen koko töherryksen ja jollei siitä tule mitään Sofonisbaa, niin saattaa siitä ehkä tulla meritaistelu."

Kuningas oli ottanut paletin taiteilijan kädestä, pisti siveltimen maaliin ja yritti nauraen ryhtyä työhön; mutta Moor asettui hänen ja taulun väliin ja huudahti iloisesti: "No maalaa sitte Filip minut, mutta säästä kuva."

"Ei, ei, se soveltuu hyvin meritappeluksi", naureskeli kuningas, ja kun hän tunki taiteilijan syrjään, niin tämä innostuneena kuninkaan omituisesta vilkkaudesta huitasi häntä hiljaa olkapäähän palettikepillä.

Silloin kuningas vavahti, hänen poskensa ja huulensa kalpenivat, pieni ylpeä vartalo suoristui ja tuossa tuokiossa oli inhimillisesti vapaa käytös muuttunut luoksepääsemättömäksi, jääkylmäksi arvokkaisuudeksi.

Moor ymmärsi mitkä tunteet liikkuivat hallitsijan sielussa.

Hän tunsi kauhistuksen värähdyksen, mutta hänen tyyni mielensä ei kadottanut tasapainoansa ja ennenkuin loukattu hallitsija ehti ilmaista suuttumustaan sanoilla, sanoi hän pikaisesti ja ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut josta tuskin kannatti puhuakaan:

"Taiteilijatoverien kesken sattuu kummallisia seikkoja. Maalari-taistelu on loppunut! Alkakaa meritaistelu, Teidän majesteettinne, taikka vielä paremmin, sovittakaa suupieleen enemmän suloa ja hienoutta. Oppilas on erittäin epä-onnistunut leukaa maalatessaan; mutta sille loukkauskivelle olisi taitavammatkin voineet tarttua. Ja nämä silmät! Ehkä ne kerran ovat noin kiiltäneet, mutta olemmehan siitä yksimieliset, että muotokuvan ei pidä esittää alkuperäistä henkilöä jonakin vissinä silmänräpäyksenä, jonkun vissin tunteen valtaamana tai jotakin vissiä toimintaa suorittaessa, vaan että muotokuvan tulee näyttää loppusumman kuvatun henkilön koko tekemisestä ja ajattelemisesta, hänen mielentilastaan ja toimintatavastaan. Kuningas Filipistä, kun hän miettii monimutkaisia valtiollisia selkkauksia, tulisi mieltäkiinnittävä historiallinen maalaus, mutta ei mikään muotokuva —"

"Eipä suinkaan", sanoi kuningas matalalla äänellä, "muotokuvan tulee kääntää sisäpuoli ulospäin; minun kuvastani pitää myös nähdä, miten sydämestään Filip rakastaa taidetta ja taiteilijoitaan. Minä pyydän sinua, suurta mestaria, enkä itseäni, monen puuhan rasittamaa taiteen harrastaja-hutilusta, parantamaan nerokasten oppilasten töitä!"

Näiden sanojen ääntämisessä oli jotakin imartelevan äitelää ja tämä ei jäänyt maalarilta huomaamatta.

Filip oli jo kauvan sitte oppinut mestariksi teeskentelemisessä, mutta Moor tunsi hänet perinpohjin ja osasi lukea ihmisten sydämistä.

Kuninkaan puhetapa häntä kauhistutti enemmän kuin myrskyisä kiukun purkaus. Sillätavoin hän puhui ainoastaan salatessaan mikä hänen sisässään kuohui. Sen lisäksi tuli vielä yksi asia. Alankomaalainen oli tahallaan alkanut keskustelun kaunotaiteesta ja tuskinpa oli koskaan ennen tapahtunut, ettei Filip olisi hyväksynyt hänen sanojaan. Lyöntiä tuskin tuntui, mutta majesteetti ei suvainnut ollenkaan kajoamista.

Filip ei tällä kertaa tahtonut rikkoa hyvää sopua taiteilijan kanssa, mutta hän kätki mieleensä, mikä hänelle oli tapahtunut ja voi taiteilijaa, jos hallitsija synkeällä hetkellä sattui muistamaan sitä solvausta, joka tässä oli häntä kohdannut! Jo kaikista heikoinkin isku tuon tyyneesti hiipivän tiikerin kynsistä taisi tehdä syviä ja kuolettavia haavoja.

Salaman nopeudella olivat nämä ajatukset taiteilijan mielessä syntyneet ja ne kehittyivät edelleen kun hän kunnioittavasti torjui luotansa maali-paletin ja sanoi: "Minä pyydän Teidän majesteettianne, pitäkää pensseli ja maalit ja oikaiskaa se mikä teistä on epämiellyttävää."

"Se on, että maalaisin uudestaan koko kuvan, ja minun aikani on täpärä", vastasi Filip. "Teidän on vastattava oppilastenne virheistä niinkuin omistannekin. Jokaiselle on annettava mikä hänelle on tuleva, eikö niin, rakas mestari? Hyvästi siksi, Te saatte taas kuulla minusta."

Mennessään hallitsija vielä ovella viittasi kädellään jäähyväiseksi taiteilijalle, sitte hän meni pois.

Seitsemästoista luku.

Moor jäi yksin työhuoneeseen. Kuinka hänen päähänsä oli, pälkähtänyt tehdä tuollainen nulikkamainen teko!

Levottomana hän katseli alas lattiaan. Syystä hän voi olla huolestunut, mutta jossakin määrin häntä tyynnytti se ajatus, että hän oli ollut kuninkaan kanssa aivan yksin ja että tuo tavaton tapahtuma oli sattunut ilman todistajaa. Hän ei voinut tietää, että kolmaskin henkilö, Ulrikki, oli nähnyt hänen houkkamaisen turmiollisen painiskelunsa kuninkaan kanssa.

Oppilas oli työskennellyt piirustellen opintohuoneessa ja kuuli äänekkään keskustelun mestarin työhuoneesta. Hän tunsi rajatonta, melkein jumaloimiseen ulottuvaa kunnioitusta kaunista, ensimäistä malliansa Sofonisbaa kohtaan, ja siinä luulossa, että tämä oli mestarin luona nyt niinkuin usein ennenkin keskustelemassa Moorin kanssa taide-asioista, oli Ulrikki avannut oven, vetänyt uutimen syrjään ja nähnyt Moorin lyövän nauravaa kuningasta olkapäähän.

Se oli kyllä iloinen näky, mutta hän oli sen ohessa tuntenut hiljaisen pöyristyksen ja pikemmin kuin hän oli tullutkaan oli hän palannut takaisin kipsisen mallinsa ääreen.

Illan tullessa maalari meni Sofonisbaa tapaamaan. Hän oli saanut kutsun tulla tanssiaisiin kuningattaren luo ja hän tiesi, että hän Isabella Valois'en seurassa kohtaisi hovineiden.

Juhlahuoneet olivat valaistut tuhansilla vahakynttilöillä hopeisissa ja pronssista tehdyissä kandelaabereissa. Seinillä riippui kallisarvoisia gobeliinikudoksia ja flanderilaisia purppuran värisiä tapetteja. Iloisen värisiä maalauksia välkkyi heijastuen kirkkaan valaistuksen valossa kiiltävästä lattiasta. Ennenkun Filip oli mennyt naimisiin vapaampiin tapoihin tottuneen ranskalaisen prinsessan kanssa, ei hänen hovissaan oltu koskaan tanssittu. Nyt joskus pantiin toimeen tanssiaisetkin Alkazarissa. Ensimäinen, joka hallitsijan ja hänen kauhistuneen seurueensa nähden oli rohjennut alkaa gaillarde-tanssia, oli Sofonisba, jota Gonzagan herttua vei tanssiin. Ja kumma kyllä, tämä elämässään iloisin hovinainen samalla kaikista vähimmän antoi aihetta pahojen kielien panetteluille.

Kun Moor astui sisään loistohuoneeseen, oli vastikään lopetettu gavottitanssi. Kuningatarta ympäröivien korkeiden hengellisten herrain, lähettilästen ja ylimysten eturivissä seisoivat itävaltalaiset arkkiherttuat sekä Aleksander Parmasta ja kuningattaren puolison velipuoli don Juan. Kyttyräselkäinen perintöruhtinas don Carlos kiusaili törkeän kömpelöllä leikkipuheella hovinaisia, jotka pitivät viuhkat kasvojensa edessä eivätkä uskaltaneet antaa hallitsijan pojan tuntea suuttumustaan.

Sametti, silkki ja jalokivet loistivat ja hienot pitsit reunustivat naisten ja herrain kauloja ja käsiranteita. Liehuvat hiuskiharat, loistavat silmät, jalot ja miellyttävän kauniit kasvonpiirteet vetivät katsojan huomion puoleensa, mutta naisten kaulat ja käsivarret olivat korkeiden kaulusten ja pitsikoristeiden, jäykkien miehustain ja puhvi-hihojen peitteessä.

Tukehuttava hyvän hajun tuoksu täytti juhlahuoneet, jotka olivat kirkkaammin valaistut kuin keskipäivällä; kevyet viuhkat löyhyttelivät, niitä nosteltiin, laskettiin ja painettiin kokoon; naureskeltiin, pakinoitiin ja paneteltiin. Viereisestä huoneesta kuului kulta-zekiinien helähtelyjä pelipöytiä vastaan.

Maallinen ilo oli tullut nyreään, tekopyhään, jäykkien juhlamuotojen kytkemään hoviin, eikä sitä häirinnyt ylhäisten hengellisten läsnäolo, kun he sinipunertavissa ja tulipunasissa puvuissaan arvokkaasti kulkivat huoneissa tervehtien valittuja naisia ja ylimyksiä.

Silloin soitettiin fanfaari.

Filip tuli ja äkkiä peräytyivät kavaljeerit kaunotarten luota kumartaen syvään ja naiset notkistivat polviaan lattiaan asti. Äänetön hiljaisuus seurasi.

Tuntui kuin jääkylmä tuulenpuuska olisi puhaltanut kukkaistarhaan yhtaikaa palelluttaen kaikki kukkaset.

Muutaman minuutin kuluttua herrat suoristivat selkänsä ja naisetkin nousivat pystyyn, mutta eivät edes vanhimmatkaan herttuattaret saaneet istua hallitsijan läsnä ollessa.

Kaikki hilpeys tukehtui, keskustelu muuttui kuiskailuksi.

Turhaan nuoriso odotti kehotusta tanssimaan.

Niin ylpeän ylenkatseellisena, niin nyreänä ja äreänä kuin nyt ei oltu Filipiä nähty moniin aikoihin. Kokeneet hovimiehet huomauttivat, että hänen majesteettinsa piti päätään tavallista enemmän takakenossa ja he väistyivät hänen tieltään. Hän astui ikäänkuin kattomaalauksia tutkien, mutta ei mikään kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mitä hän tahtoi nähdä ja huomatessaan Moorin, nyökkäsi hän armollisesti ja hymyili silmänräpäyksen hänelle lempeästi, mutta ei viitannut häntä luoksensa niinkuin tavallisesti.

Tämän huomasivat sekä maalari että Sofonisba, joka edelliseltä oli saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Moor luotti häneen niinkuin itseensä ja tyttö ansaitsikin hänen luottamuksensa.

Älykäs italialainen neito oli jo alusta alkaen ollut levoton samoin kuin Moor, ja kun kuningas oli mennyt toiseen huoneeseen, viittasi Sofonisba Moorille ja keskusteli kauvan hänen kanssaan akkunan pieluksessa. Moorin piti pitää kaikki valmiina lähtöä varten ja Sofonisba suostui tarkkaavana pitämään vaarin varottaakseen aikanansa häntä.

Yö oli jo enemmän kuin puolivälissä kun Moor palasi valtiorahastontaloon.

Siellä hän antoi unisen palvelijan mennä levolle, astuskeli itse levottomana edestakaisin ja siirsi sitte Ulrikin maalaaman Sofonisban kuvan lähemmäksi uuninhyllyä, jossa paloi monta vahakynttilää tukevissa jaloissa.

Tuo kuva oli hänen ystävättärensä eikä se kuitenkaan ollut hän. Mikä kuvasta puuttui, sitä — niin, kuningas oli oikeassa — sitä ei poika voinut käsittää.

Sitä ei kykene esittämään, jota itse ei kykene käsittämään.

Mutta Filipin moite oli kuitenkin ollut liian ankara. Muutamalla harvalla siveltimen vedolla hän luuli voivansa tämän kuvan muuttaa sellaiseksi, että se esitti täydellisesti sen rakkaan tytön, josta eroaminen tuntui hänestä sanomattoman vaikealta.

"Jo olen enemmän kuin viisikymmenvuotias", ajatteli hän ja alakuloinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, "enemmän kuin viisikymmenvuotias, vanha puoliso ja isä, ja kumminkin — kumminkin — kotona hyvä ravitsevainen leipä, Jumala sitä siunatkoon ja ylläpitäköön! Voi miten ihmissydän kuitenkin kauvan säilyttää luonnolliset taipumuksensa! Ehkäpä rakkaus on elämän ydin — jos se kuivaa, niin puukin lakastuu!"

Yhä miettien oli Moor ottanut paletin ja maalannut lyhyitä tuskin huomattavia siveltimen vetoja kuvan suupieliin, silmiin, hienoihin sieramiin; — mutta nämä muutamat piirteet olivat oppilaan työlle antaneet suloa ja henkistä sisällystä.

Kun hän viimein nousi työn äärestä ja katseli tekoansa, täytyi hänen hymyillä ja kysyä itseltään miten oli mahdollista niin vähillä keinoilla kuvata korkeinta mitä ihmisellä on, henkeä ja sielua. Molemmat näkyivät katsojalle näistä piirteistä. Mestarilla oli vallassaan oikeat sanat ja niiden avulla hän kankealle ja kömpelölle lauselmalle oli antanut ajatuksen ja sisällyksen.

Seuraavana aamuna Moor tapasi Ulrikin seisomassa Sofonisban kuvan edessä. Oppilaan uni ei ollut levollisempi kuin mestarinkaan, sillä Ulrikki oli tehnyt teon, joka kovasti painosti hänen mieltänsä.

Edellisenä päivänä tahtomattansa jouduttuaan näkemään tuon harvinaisen tapauksen työhuoneessa, oli Ulrikki lähtenyt ratsastusretkelle Sanchezin kanssa ja sen jälkeen oli hän mennyt oppitunnille maisterin luo. Ulrikki puhui tosin jo melkoisen esteettömästi espanjankieltä ja vähän italiankin kieltä, mutta Kochel oli osannut niin hauskuuttaa häntä, että hän yhä edelleen muutaman kerran viikossa kävi hänen luonaan.

Tällä kertaa ei tullut mitään kielen kääntämisestä, sillä maisteri oli ensin ystävällisesti torunut häntä kauvan poisjäämisestä ja sitte kun oli sattunut puhe Ulrikin edistymiseen maalaustaidossa ja kun puheltiin Moorista, niin maisteri säälien oli kysynyt oliko totta mitä huhupuhe kertoeli, ettei kuningas pitkään aikaan ollut käynyt hänen luonaan ja että mestari oli joutunut epäsuosioon.

"Joutunutko epäsuosioon!" oli Ulrikki iloisesti huudahtanut. "Niinhän ne ovat kuin kaksi veljestä! Tänään he painiskelivat keskenään ja mestari kaikessa ystävyydessä hänen majesteettiaan huitasi palettikepillä. Mutta; mikä hölmö olenkaan, kun tässä siitä puhun! — Lupaattehan, että ette kellekään siitä puhu."

"Huitasi häntä kepillä, sanotte!" oli Kochel matkinut äänekkäästi nauraen. "Kas tässä käteni ja vakuutukseni, etten siitä juttele. Mutta varokaa itse, Navarrete, siitä lörpöttelemästä. Tuo hullunkurinen temppu voisi mestarille tuottaa huonot seuraukset. Mutta suokaa anteeksi; minun täytyy pyytää teitä lähtemään pois, sillä minulla on paljon kirjotettavaa lahjain jakajan luona."

Maisterin luota oli Ulrikki lähtenyt suoraa tietä kotiin ja sisälle atelieeriin. Hänet oli vallannut ajatus, että hän oli ajattelemattomasti menetellyt, jopa tehnyt pahan työn jo ennenkun hän oli puhunut suunsa puhtaaksikaan ja tuo ajatus kiusasi häntä sitte yhä enemmän. Jos Kochel, joka kuitenkin oikeastaan oli vaan halpa ihminen, juoruaisi tuon asian, niin mihin vaaraan Moor joutuisikaan hänen petoksensa kautta! Ulrikki ei yleensä ollut mikään kielikello, mutta nyt hän oli unhottanut kaiken varovaisuuden ainoastaan saadakseen kerskailla mestarinsa toverillisesta seurustelusta kuninkaan kanssa.

Levottomasti nukuttuaan yön hän ensi työkseen oli asettunut katselemaan Sofonisban muotokuvaa ja tämä oli vastustamattomalla lumousvoimalla vetänyt puoleensa hänen huomionsa ja hurmannut hänet tenhovoimallaan.

Oliko tämä tosiaankin sama kuva, jonka hän oli maalannut?

Hän tunsi jokaisen siveltimen vedon. Ja kumminkin! — — Nämä miettiväiset silmät, tämä valaistus korkealla otsalla, nämä hienot huulet, jotka näyttivät ikäänkuin juuri aukenevan, joista ei voinut arvata, sanoisivatko ne leikillisen vai vakavan sanan — niitä hän ei ollut maalannut, hän ei olisi ikinä onnistunut niitä näin esittämään. Hän tunsi mieltään ahdistavan. Oliko onni, joka tavallisesti jätti hänet omiin hoteisiinsa silloin kun hänen työnsä oli kysymyksessä, tällä kertaa auttanut häntä? Vielä edellisenä iltana, kun hän meni levolle, oli muotokuva ollut aivan toisellainen. Moorin tapa ei ollut koskaan maalata kynttilän valolla; hän oli kuullut hänen myöhään palajavan kotiin, ja nyt — — nyt — —

Näistä mietteistä hänet herätti taiteilija. Tämä oli jo kauvan mielihyvällä katsellut kaunista poikaa, joka yhä enemmän oli kehittynyt nuorukaiseksi ja joka nyt seisoi maalauksen edessä ikäänkuin ihmetyön lumoomana. Ja hän käsitti mitä tällä hetkellä tapahtui heräjävässä taiteilijan sielussa, sillä samallaista oli hän itse kokenut vanhan opettajansa Schorelin luona.

"No, kuinka sinun laitasi on?" kysyi Moor tyynesti niinkuin tavallisesti aina, ja laski kätensä hämillään olevan oppilaan käsivarrelle. "Työsi näyttää sinua erittäin miellyttävän!"

"Se on — — — en tiedä — —" änkytti Ulrikki. "Minusta näyttää kuin se eilispäivän jälkeen — —"

"Niin usein tapahtuu", keskeytti mestari hänen puheensa. "Jos joku asiaan ryhtyy täydellä todella ja itsekseen ajattelee: taide on minulle kaikki, sen ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin häiritsevää turhuutta, silloin häntä näkymättömät voimat auttavat ja kun hän aamulla jälleen näkee, mitä hän edellisenä päivänä oli tehnyt, niin hän luulee ihmeen tapahtuneen."

Nämä sanat kuullessaan Ulrikki sekä kalpeni että punastui. Viimein hän ravisti päätään ja lausui hämillään:

"Niin, mutta nämä varjot suupielissä — näettekö? ja tämä valaistus otsalla ja tuossa — katsokaa vaan tässä nenässä, sieramien sivuilla — niitä minä ihan varmaan en ole tehnyt — —"

"Ne eivät ole hullumpia, minun mielestäni", keskeytti Moor hänen puheensa. "Mitä ystävälliset henget sinulle tekevät yöllä, sen opit Antwerpenissä maalaamaan keskellä päivää, milloin hyvänsä."

"Antwerpenissä, sanotte?"

"Me valmistaudumme jo tänä päivänä lähtöä varten. Se on tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Kun Isabella on poissa, niin sinä panet kokoon parhaat tavarasi pieneen matkalaukkuun. Kenties matkustamme täältä salaisesti; olemme jo tarpeeksi kauvan olleet Madridissa. Pidä itsesi valmiina lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Ei kukaan, kuuletkos, ei yksikään ihminen, eivät edes palvelijatkaan saa aavistaa mitä on tekeillä. Minä tunnen sinut, ettet ole lavertelija."

Maalari vaikeni äkkiä ja kalpeni, sillä atelieerin ulkopuolelta kuului riitelevien miesten ääniä.

Myöskin Ulrikki kauhistui.

Mestarin aikomus lähteä pois Madridista oli häntä suuresti ilahuttanut, sillä se pelasti Moorin joutumasta siihen vaaraan, joka olisi voinut syntyä Ulrikin ajattelemattomuudesta. Mutta kun sanasota etuhuoneessa tuli yhä äänekkäämmäksi, niin hän jo luuli näkevänsä alguaciilien tunkeutuvan sisälle atelieeriin.

Mestari meni ovelle päin, mutta ennenkun hän ehti sinne, niin ovi avattiin kiivaasti ja partanen sotamies astui kynnyksen yli.

Nauraen ja tehden pilkkaa hän lennätti muutamia haukkumasanoja ranskalaisten palvelijain silmille, jotka olivat koettaneet häntä hillitä, kääntyi sitte taiteilijan puoleen ja notkistaen vartaloaan pitkälle taaksepäin sekä hurjasti ojentaen innokkaalla sydämmellisyydellä käsivartensa Mooria kohti huudahti hän:

"Kas noita länsimaisia koiria, noita kerjäläisten kaltaisia puukupin nuoleksijoita, kun tahtoivat estää minua tervehtimästä hyväntekijääni, ystävääni, suurta Mooria ja hänelle osottamasta kunnioitustani! No mestari, kuinka te noin kummallisesti minua katselette! Olettekos unhottanut kokonaan joulupäivän vieton Emmendingenissä ja Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella?"

Mestarin kasvoista katosi heti kaikki levottomuuden merkit.

Hän ei tosiaankaan ollut tuntenut tuota isoäänisesti meluavaa sotilasta samaksi ujoksi nuoreksi sotamieheksi, jonka kanssa hän oli Emmendingenissä viettänyt joulua.

Hans Eitelfritz oli niin oudossa ulko-asussa, niin kirjavassa ja kummallisessa puvussa, että hän olisi herättänyt huomiota vertaistensakin seassa. Toisessa housunlahkeessa oli punaset ja siniset raidat ja se ulottui pitkälle polven alapuolelle, kun taas toinen lahje keltaisen ja vihreän juovainen oli niin lyhyt, että se paksun makkaran muotoisena kiersi reiden yläosan ympäri. Ja miten paljo puhvia, kirjavia suikaleita ja nauhoja olikaan pantu koristeiksi hänen röijyynsä, miten suuri joukko sulkia oli pantu kaunistamaan hänen nipukkalieristä hattuansa!

Moor lausui ystävällisesti uskollisen sotamiehen tervetulleeksi ja ilmaisi ilonsa siitä kun hän tämän tapasi niin pulskassa asussa. Hänellä oli nyt pää pystymmässä kuin ajaessaan kuormarattailla ja majataloissa ollessaan, ja olihan hänellä siihen oikeus, vakuutti Moor.

"Totta kaiketi", vastasi Hans Eitelfritz. "Onhan minulla nyt yhdeksän kuukauden ajalla ollut kaksinkertainen palkka, ja tällaisille pojille elämä hymyilee toisella tavoin kuin köyhälle maalaissotilasraukalle, joka kärsien vaivoja ja puutteita saa vaeltaa maita ja mantereita pitkin ylen ympäri. Tunnettehan laulun:

"On suuri kurjuus päällä maan Ken sen voi välttää, iloitkaan! jos sotamieheks joutuu vaan, niin pakko käskee marssimaan.

"Entäs sitte viimeinen värssy.

"Ja sotamies — niin ihan totta! on aina köyhä kirkonrotta. Kun meit' et taisteluista säästä, niin kurjuudesta kuolo päästä.

"Sitä laulua minä, hyvä herra, silloin usein laulelin; mutta kas tänään: Mitä maksaa koko mailma? Tuhannen kultakolikkoa ei likimainkaan ole liian suuri hinta minun kukkarolleni."

"Olet kai voittanut sotasaalista, Hans?"

"Kyllä tästä vieläkin parempaa tulee, hyvä herra, vaikka ma nytkin varsin hyvin toimeen tulen. Pelkkää huvia ja riemua! Minä olen kahden toverin kanssa tullut tänne Veneziasta, Lombardian kautta, Genuasta meritietä Barcelonaan ja sitte tämän kuivan kivisen maan halki tänne Madridiin."

"Palvelukseenko?"

"Enpä toki. Olen lippukuntaani ja rykmenttiini tyytyväinen. Olemme tänne tulleet tuomaan maalattuja tauluja. Suuri mestari Tizian on ne maalannut. Kyllähän te hänen nimensä tunnette. Katsokaas rahakukkaroani! Se on täynnä, ihan pullollaan. Pelkkää kultaa. Joka Filip kuningasta sanoo kitsastelijaksi, hänen hampaansa minä lyön hänen kurkkuunsa."

"Hyvä toimi, hyvä palkka", virkkoi Moor hymyillen. "Oletteko myös saanut asunnon ja ravinnon?"