Part 14

"Sellaisen vuoteen kuin Rooman keisari ja kaikki muu sen mukaan. Niin on kuin äsken sanoin; me elämme huvissa ja riemussa. Tänä iltana, sen pahempi, on ilo lopussa, mutta lausumatta teille kunnioittavaa tervehdystäni en tahtonut — — — no helkkari soikoon, onko tuo se poika, se kämmenen verran toista kyynärää pitkä nulikka, joka Emmendingenissä tunkeili pestauspöydän ääreen?"

"On kyllä, ihan sama."

"Peeveli vieköön kuinka hän on kasvanut! Tänään teidät kyllä kernaasti ottaisimme vastaan, nuori herra. Muistattekohan vielä minua?"

"Totta kaiketi" vastasi Ulrikki. "Tehän lauloitte laulua onnesta."

"Ja sitäkö te vielä muistelette?" kysyi soturi. "Hullutuksia! Uskokaapa taikka ei, mutta pelkässä surussa ja viheliäisyydessä minä sen laulun sepittelin kokoon itseäni virkistääkseni. Nyt minulle käy hyvin ja ainoastaan harvoin onnistun saamaan kokoon kyhätyksi laulun pätkän. Eihän kesällä uunia tarvita."

"Mihin te olette majotettu?"

"Tänne alte Katzeen (vanhaan kissaan-Alkazar), siksihän tätä Goliatin linnaa sanotaan."

Kun soturi oli kysellyt narrivainajasta ja juonut pikarillisen viiniä Moorin ja Ulrikin kanssa, sanoi hän heille jäähyväiset ja heti sen jälkeen mestari lähti yksin kaupungille.

Tavalliseen aikaan tuli Isabella Coello holhojattarensa kanssa atelieeriin ja huomasi oitis miten Sofonisban muotokuva oli muuttunut.

Ulrikki seisattui hänen viereensä taulun eteen sillä välin kuin Isabella tarkasteli hänen työtänsä.

Hän tarvitsi siihen pitkän, oikein pitkän ajan, eikä virkkanut sanaakaan. Kerran vaan hän katsahti ylös kysyen: "Ja sinä, sinäkö tämän olet tehnyt ilman mestarin apua?"

Silloin Ulrikki kieltävästi ravisti päätänsä ja sanoi epäröiden: "Hän väittää, että se on minun omaa työtäni, ja kumminkin — — minä en sitä voi ymmärtää."

"Mutta minä sen ymmärrän!" huudahti tyttö vilkkaasti ja katseli yhä edelleen tarkastellen.

Viimein tyttö käänsi pienet ystävälliset pyöreät kasvonsa häneen, katseli häntä silmät kosteina ja lausui niin hellän sydämellisesti, että Ulrikki tunsi itsensä aivan liikutetuksi:

"Kuinka se minua ilahuttaa! Sellaista minä en ikänä kykenisi tekemään. Kyllä sinusta kerran tulee suuri taiteilija, hyvin suuri, sellainen kuin Moor. Sen saat nähdä, että sinusta tulee. Oh, en voi sanoa kuinka kaunista se on!"

Veri kohosi Ulrikin päähän nämä sanat kuullessaan, ja lieneekö sen vaikuttanut tulinen viini, jonka hän vast'ikään oli juonut, vai innostuneen tytön ennustavat sanat, vai molemmatko yhdessä, yhtäkaikki, hän tunsi itsensä ikäänkuin hurmautuneeksi ja tuskin tiesi mitä hän teki kun sanoi, tarttuen Isabellan pikku kätöseen, ja heilauttaen kiivaasti taaksepäin kiharaista päätään innostuneena:

"Niin, kyllä sinä vielä olet oikeassa, Belica, minusta tulee taideniekka. Taide, pelkkä taide vaan! Mestari on sanonut, että kaikki muu on pelkkää häiritsevää turhuutta. Niin, minä tunnen sen. Minä tunnen tässä, että mestari on oikeassa!"

"Niin, niin", huudahti Isabella, "suureksi, oikein suureksi sinä tulet."

"Ja jollen onnistu ja ellen kykenisikään saamaan aikaan enää mitään sellaista kuin tuo — —"

Tässä hän äkkiä vaikeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että hän jo kenties huomenna lähtisi täältä pois ja sen vuoksi hän jatkoi puhettaan tyynesti ja alakuloisesti:

"Niin, luota vaan siihen, että minä teen mitä suinkin kykenen, ja mitä tapahtuneekaan, niin ainahan sinä iloitset, jos minä onnistun — ja jos sattuisi käymään toisin —"

"Ei, ei!" huudahti tyttö innokkaasti. "Sinä voit saavuttaa kaikki, etkä sinä tiedä kuinka onnelliseksi se minut tekee, että sinä voit enemmän kuin minä!"

Silloin Ulrikki hänelle taas ojensi kätensä ja kun tyttö sydämellisesti siihen tarttui, niin valpas holhoojatar äreällä äänellä mörähti:

"No mitä nyt, sennorita? Ryhtykää työhönne, saan teitä pyytää. Aika on kallis, sanoo teidän herra isänne."

Kahdeksastoista luku.

Aika on kallis! Sen sanan oli myöskin maisteri Kochel ottanut onkeensa heti kun Ulrikki edellisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotansa. Alankomaalaista taidemaalaria vakoilemaan ja löytämään häntä vastaan raskauttavia syytöksiä, oli hänet pestannut nimittämätön mahti, jonka hän hyvin tunsi.

Hän sanoi kirkon palvelemiseksi vakoilemista ja ilmiantamista, jota hän oli monta vuotta perätysten harjottanut ammattinansa. Hän toivoi aikaisin tai myöhemmin saavansa palkaksi papin paikan, mutta jos tuo toivo pettäisikin, niin hänellä ilmi-antajatoimestaan oli sen verran tuloja kuin hän tarvitsi, ja hänen ammattinsa oli hänelle tullut iloksi ja elämän vaatimukseksi.

Kölnissä hän oli alkanut saarnaajamunkkina ja oli vielä yhä edelleen entisten munkkikuntaveljestensä kanssa yhteydessä.

Myöskin maisterit Sutor ja Stubenrauch, jotka Moor kaksi vuotta takaperin adventti-aikaan oli niin vierasvaraisesti ottanut vaunuihinsa, vastasivat joskus hänen kirjallisiin kysymyksiinsä.

Hän oli kauvan tietänyt, että se erinomainen suosio, jota kuningas osotti taidemaalarille, harmitti ei ainoastaan pyhän inkvisitsioonin johtomiehiä, vaan myös mahtimiehiä hovissa ja vieraiden maiden lähettejä, mutta taidemaalarin hiljainen aivan moitteeton elämä ei antanut heille mitään aihetta käydä hänen kimppuunsa. Pian tuli hänelle odottamaton apu kaukaa ulkoapäin. Saapui kirje, jonka Sutor oli sanellut ja Stubenrauch kirjottanut hänen sekä hänen vertaistensa käyttämällä huonolla latinan kielellä. — Siinä oli muun muassa matkakertomus, jossa paljon puhuttiin Moorista. Nuo arvoisat herrat syyttivät häntä, että hänellä muka oli kerettiläinen ja häijy mieliala. Sen sijaan, että hän olisi heidät vienyt heidän matkansa päähän, niinkuin hän oli luvannut, oli hän, kuten he sanoivat, jättänyt heidät tien varrelle kurjaan kapakkaan, villien, jumalattomien sotamiesten sekaan niinkuin Mooseksen äiti jätti poikansa. Ja mokoma mies rohkeni, kuten hämmästyksellä oli Kölnissä kuultu, kerskailla nauttivansa hänen katolisen majesteettinsa, Filip kuninkaan suosiota. Kochelin tuli pitää vaarin, ettei tuo sielultaan spitaalin saastuttama tunkeutuisi rupisena lampaana laumaan eikä kääntäisi paimenta pois oikealta laitumelta.

Tämän kirjeen saapumisen jälkeen oli maisteri houkutellut Ulrikin luoksensa. Ne ennen kuulumattomat oudot tiedot, jotka hän nyt sai kuulla nuorelta maalarilta, saivat mitan kukkuroilleen ja näitä voisi käyttää perustana sellaiselle syytökselle, että kerettiläinen, alankomaalainen — ja kaikkihan alankomaalaiset tahdottiin pitää kerettiläisinä — oli kuninkaan mielialan soaissut noitatempuilla ja kytkenyt hänet itseensä paholaisen pauloilla.

Hänellä oli nopea kynä kirjottamaan ja sentähden hän jo samana iltana voi mennä inkvisitsiooni-palatsiin mukanansa asiapaperit ja syytöskirjotus.

Seuraavana päivänä hänet pidätettiin siellä kauvan antamassa suullisia selityksiä pöytäkirjaan. Kun hän lähti tuosta synkästä rakennuksesta, ilahutti häntä se iloinen vakaumus, että hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan ja että alankomaalainen oli turmion oma.

Valtionrahastotalossa varustettiin jälkeen puolen päivän kaikessa hiljaisuudessa poislähtöä. Mestari oli syvästi levoton, sillä eräs kuninkaallinen palvelija, joka oli erittäin hyväntahtoinen häntä kohtaan, oli hänelle ilmottanut, että eräs valepukuinen dominikaanien munnidoori — tämän hän hyvin tunsi — oli tunkeutunut atelieerin ovelle saakka ja jutellut Moorin ranskalaisen palvelijan kanssa. Tämä merkitsi samaa kuin ilmivalkea katon alla, tai vettä laivassa taikka ruttotauti kototalossa.

Sofonisba oli hänelle lähettänyt sanan että hän tänään saisi häneltä tietoja. Mutta aurinko oli jo alhaalla eikä kuulunut Sofonisbaa eikä ketään lähettilästäkään.

Hän koetti maalata, mutta eipä se onnistunut; hän katseli alas puutarhaan ja kaukaiseen Guadarrama-vuoristoon, vaan tällä kertaa ei häntä liikuttanut tenho siinä lempeässä punertavan sinisessä ilmakehässä, joka ympäröi vuoriselänteen hedelmättömiä autioita ryhmiä.

Hänen mieltään ei kuohuttanut pelkkä piinapenkin, tuskan ja kuoleman pelko, vaan suuttumus ja levottomuus sekä katkerasti pettyneet toiveet.

Oli ollut hetkiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt Filipille ja hän oli uskonut tämän ystävyyteen. Ja nyt! Kuningas ei hänessä antanut arvoa muulle kuin hänen työkyvylleen!

Synkkiin aatteisiin vaipuneena hän seisoi vielä ikkunan ääressä kun vihdoinkin Sofonisba ilmotettiin tulleen.

Hän ei tullut yksin, vaan kävi käsi don Fabbrizio di Moncadan kainalossa. Edellisenä päivänä tanssiaisten lopulla oli tyttö omasta ehdostaan sisilialaiselle antanut kätensä ja myöntyvällä vastauksella palkinnut tämän uskollisen kosinnan.

Moor oli iloissaan — oikein sydämen pohjasta ja hän sen myös lausui ilmi, mutta hän tunsi kuitenkin vihlovaa tuskaa ja kun parooni yksinkertaisella ylevällä tavallansa hänelle lausui kiitokset siitä uskollisesta ystävyydestä, jota hän oli aina osottanut Sofonisbaa ja hänen siskojansa kohtaan, ja sitte kertoi miten armollisesti kuningatar oli pannut heidän kätensä yhteen, kuunteli hän sitä vaan puolella korvalla, sillä häntä vaivasi monta epäilystä ja pahaa aavistusta.

Oliko Sofonisba sydämensä pohjasta antanut myöntävän vastauksen, vai oliko hän tehnyt raskaan uhrauksen Moorin turvallisuuden hyväksi? Kenties hän tämän arvokkaan miehen sivulla löysi oikean onnensa, mutta miksi hän nyt, juuri nyt antoi myöntymyksensä? — Ja nyt hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että leski, markiisitar Romero, suurinkvisitorin kaikkivoipa ystävätär, oli don Fabbrizion sisar.

Sofonisba oli antanut sulhonsa puhua; mutta kun ovet oli avattu kirkkaasti valaistuun vastaanottohuoneeseen ja vahakynttilät sytytetty atelieerissa, niin ei tyttö kauvemmin voinut kestää sitä pakkoa, jonka hän oli ottanut päällensä, vaan kuiskasi maalarille nopeasti ja kiihtyneenä:

"Poistakaa palvelijat, sulkekaa atelieeri ja seuratkaa meitä."

Moor teki niinkuin tyttö käski ja hän sekä parooni tottelivat häntä mielellään kun hän heitä kehotti tarkastelemaan, ettei ketään asiaan kuulumatonta ollut viereisissä huoneissa. Hän nosti itse varjostimia ja tutki uunienkin pesät.

Niin kalpeana ei taiteilija ollut häntä usein nähnyt. Kykenemättä pitämään kasvojensa jäntereitä, olkapäitänsä ja käsiänsä hiljaa, asettui tyttö keskelle huonetta, viittasi molemmille miehille, että he lähestyisivät, asetti viuhkan suunsa eteen ja lausui matalalla äänellä:

"Don Fabbrizio ja minä olemme nyt yksi. Jumala kuulee minua. Te, mestari, olette suuressa vaarassa ja teitä ympäröivät kuuntelijat. He ovat saaneet tiedon siitä mitä eilen tapahtui. Se on joka miehen suussa. Sulhoni on hankkinut tietoja. Teitä vastaan on tehty syytös. Ilmiantajat sanovat teitä kerettiläiseksi noitamieheksi, joka on noitunut kuninkaan. Huomenna tai ylihuomenna he teidät vangitsevat. Kuningas on hirvittävällä päällä. Lähettiläs on julkisesti häneltä kysynyt onko totta, että hän eilen on teidän atelieerissanne kärsinyt mielettömän solvauksen. Onko kaikki järjestyksessä? Voitteko paeta?"

Moor nyökkäsi myöntävästi.

"No hyvä", keskeytti parooni morsiamensa puheen, "sitte minä pyydän teitä kuulemaan minua. Minä olen hankkinut virkavapautta matkustaakseni Sisiliaan siellä pyytämään isäni siunausta. Minusta ei ole helppoa nyt, juuri kun lämpimimmät toiveeni ovat toteutumaisillaan, erota onnestani; mutta Sofonisballa on valta käskeä ja minun on totteleminen. Minä tottelenkin mielelläni, sillä jos onnistun pelastamaan teidät, niin uusi kaunis tähti kaunistaa muistojeni taivasta."

"Pian, pian", pyysi Sofonisba tarttuen lujasti tuolin selkään. "Te tottelette, mestari, sitä pyydän ja käsken!"

Moor teki kumarruksen ja don Fabbrizio jatkoi:

"Kello neljä huomisaamuna lähdemme liikkeelle. Sen sijaan, että olisimme vaihettaneet lemmen lupauksia, olemme pitäneet sotaneuvottelua. Kaikki on mietitty. Tunnin kuluttua minun palvelijani tulevat pyytämään morsiameni muotokuvaa; maalauksen asemesta pannaan laatikkoon teidän matkatavaranne. Ennen puoliyötä te tulette minun luokseni. Minulla on passi itselleni, kuudelle palvelijalle, matkamarsalkalle ja kappalaiselle. Pater Clemente jää tarkoin kätkettynä piiloon sisareni luo, te seuraatte minua papin puvussa. Saammeko teidän suostumuksenne?"

"Kiitollisen sydämen kaikella liikutuksella, mutta —"

"Mutta mitä?"

"Minulla on vanha palvelijani ja oppilaani Ulrik Navarrete."

"Vanhus on vaitelias, don Fabbrizio!" virkkoi Sofonisba. "Jos tykkänään kieltää hänet puhumasta mitään — hän on mestarille välttämättömän tarpeellinen."

"Niin hän seuratkoon teitä", sanoi parooni. "Mitä tulee Navarreteen, niin hänen täytyy auttaa meitä turvaamaan teidän pakoanne ja johtamaan takaa-ajajat väärille jälille. Kuningas on teille lahjottanut matkarattaat. Kello puoli kaksitoista annatte valjastaa niiden eteen ja ajatte niissä pois Alkazarista. Meidän linnamme edustalla nousette pois ja jäätte minun luokseni. Navarrete, jonka jokainen tuntee, jää vaunuihin ja jatkaa matkaa Burgosiin päin niin pitkälle kuin pääsee. Parempaa syöttiä kuin hän ei voi ajatella ja sitäpaitse hän on reipas ja oiva ratsastaja. Antakaa hänelle oma hevosenne, andalusialainen ratsunne. Jos vahti hänet saavuttaa —"

Tässä Moor keskeytti paroonin puheen ja sanoi jyrkästi ja vakavasti:

"Minun vanhuuteni on liian kalliisti maksettu hänen nuorella hengellään. Minä pyydän teitä luopumaan tästä osasta suunnitelmassanne."

"Se on mahdotonta!" huudahti sisilialainen. "Meidän käytettävissämme on vaan muutama tunti ja jolleivät he aja häntä takaa, niin he ovat meidän kintereillämme ja silloin te olette hukassa."

"Ja kumminkin —" alkoi Moor; mutta tuskin kyeten, puhumaan keskeytti Sofonisba:

"Hänen on teitä kiittäminen kaikesta. Minä tunnen hänet! Missä hän on?"

"Älkäämme menettäkö mielenmalttiamme!" huudahti alankomaalainen. "Kuninkaalta en minä odota armoa, mutta kenties hän ratkaisevalla hetkellä muistaa mitä olemme toisillemme olleet, mutta jos Ulrikki sitä vastoin ärsytetyltä leijonalta sieppaa pois saaliin ja hänet saadaan kiinni —"

"Minun sisareni pitää hänestä huolta", vakuutti parooni; mutta Sofonisba tempasi oven auki, riensi atelieeriin ja huusi siellä niin kovaa kuin jaksoi: "Ulrikki! Ulrikki!"

Molemmat miehet olivat häntä seuranneet ja olivat tuskin ehtineet kynnyksen yli kun jo kiivaasti kolkuttivat oppilaan huoneen ovea ja kuulivat Ulrikin kysyvän: "Mikä on hätänä? Avatkaa!"

Heti sen jälkeen hän seisoi heidän edessään ja sykkivin sydämin hän kysyi: "Mitä minun on tekeminen?"

"Pelasta mestarisi!" huudahti Sofonisba. "Oletko pelkuri raukka, vai sykkiikö rinnassasi todellinen taiteilijan sydän? Pelkäätkö mennä vaaraan, kenties kuolemaa kohtaamaan tämän miehen puolesta?"

Silloin nuorukainen niin iloisesti kuin jos suuri paino olisi nostettu hänen rintaansa ahdistamatta, huudahti:

"En, en pelkää! Ja jos henkeni joutuu alttiiksi, niin sen parempi! Tässä olen! Tehkää ja määrätkää minulle mitä ikänä tahdotte! Hän on minulle antanut kaikki, ja minä olen hänet pettänyt. Minun täytyy se ilmaista vaikka minut tappaisitte! Minä se olen lörpötellyt niinkuin narri, niinkuin lapsi — siitä mitä sattumalta täällä eilen tulin nähneeksi. Minun syyni on jos he häntä ajavat takaa. Antakaa anteeksi, mestari, antakaa minulle anteeksi. Tehkää minulle mitä tahdotte; lyökää minua, tappakaa minut, mutta minä siunaan teitä kuitenkin!"

Nuori taiteilija oli tämän sanoessaan laskeutunut polvilleen rakkaan opettajansa eteen ja kohotti rukoillen kätensä häntä kohti. Silloin Moor, kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi ystävällisellä vakavuudella:

"Nouse ylös, sinä lurjus raukka! En minä sinulle ole suutuksissani."

Ja kun Ulrikki taas seisoi hänen edessään, suuteli hän häntä otsalle ja lisäsi:

"Sinun ja Sofonisban suhteen en ole erehtynyt! Te, don Fabbrizio, suljette Navarreten rouva markiisittaren suojaan ja ilmoitatte mitä me häneltä pyydämme! Hänelle tuskin olisi onneksi jos se menisi täytäntöön, mikä on seurauksena minun ajattelemattomuudestani ja hänen kevytmielisyydestään. Hyödyllistä on sovittaa mitä on rikkonut. Jos sinä Ulrikki pelastat minut, jos minä joudun perikatoon — yhtäkaikki sinä olet yhä edelleenkin uskollinen rakas oppilaani!"

Silloin Ulrikki itkien heittäysi mestarin rintaa vastaan, ja kun hän sai tietää mitä häneltä pyydettiin, niin hän loisti ilosta ja toimintahalusta ja sanoi, ettei mitään ihanampaa voisi hänelle tapahtua kuin että hän saisi kuolla mestarin puolesta.

Kun kello linnan kirkossa soitti iltarukoushetkeä, piti Sofonisban erota ystävästä, sillä hänen velvollisuutensa oli kuningattaren seurassa olla saapuvilla iltamessussa linnan kirkossa.

Don Fabbrizio kääntyi pois kun Moor Sofonisbalta otti jäähyväisiä.

"Jos tahdot minua onnelliseksi, niin tee hänet onnelliseksi", kuiskasi mestari tytölle, mutta tämä ei voinut vastata mitään, vaan ainoastaan nyökkäsi äänetönnä.

Sitte Moor veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli häntä otsalle ja sanoi:

"Meillä on ankara ja kuitenkin lohduttava sana: jumalallista on rakastaa; vielä jumalallisempaa on itsensä hillitä. Ystäväksi olet tänään voittanut isän. Tervehdi siskojasi. Jumala sinua siunatkoon, lapsi."

"Ja sinua, sinua myöskin!" nyyhkytti tyttö.

Niin sydämen pohjasta tuskin lie toinen ihminen vielä rukoillut toisen onnen puolesta kuin Sofonisba Anguisciola tänä ehtoona rukoili Alkazarin komeassa rukouskappelissa. Ja don Fabbrizion morsian rukoili myös rauhaa ja lepoa omalle sydämelleen sekä voimaa unhottaakseen ja tehdäkseen mikä oli hänen velvollisuutensa.

Yhdeksästoista luku.

Puoli tuntia ennen sydänyötä mestari nousi matkavaunuihin ja Ulrikki istui andalusialaisen ratsun selkään. Moor oli syvästi liikutettuna jo atelieerissa ottanut jäähyväiset suojatiltaan, oli antanut hänelle kukkarollisen kultakolikolta matkarahaksi ja aavistamattomia tarpeita varten ja sanonut että poika Flanderin maakunnassa hänen luonansa aina löytäisi kodin, isällisen ystävän, rakkautta ja opetusta.

Don Fabbrizion palatsin edustalla mestari nousi vaunuista; vähän ajan kuluttua sen jälkeen Ulrikki meluisasti paiskasi kiinni vaunujen oven ja huusi sitte "aja!" ajurille, joka usein oli yön aikanakin ollut Mooria kyyditsemässä kun tämä aavistamatta oli saanut kutsun saapua johonkin kuninkaan huvilinnaan.

Kaupungin portilla vahti pysähdytti heidät, mutta vahti tunsi suosikin ja hänen vaaleatukkaisen oppilaansa ja sen vuoksi hän Ulrikin pyytäessä mestarille vapaata kulkua sen myönsi ja sitte mentiin eteenpäin; ensin nopeasti, myöhemmin sallittiin hevosten tarpeen mukaan levätä. Ajurille hän sanoi, että Moor jo toisessa majatalossa oli noussut pois ja että hänen muka piti ratsastaa hänen majesteettinsa kanssa Avilaan. Siellä Moor muka tahtoi jatkaa matkaa vaunuissa.

Koko matkalla Ulrikki ei ajatellut sanottavasti ollenkaan itseään, mutta sitä enemmän mestaria. Jos takaa-ajajat lähtisivät liikkeelle seuraavana aamuna hänen lähdettyään ja ajaisivat häntä takaa jättäen don Fabbrizion seurueineen rauhassa kulkemaan, niin Moor jo nyt voisi olla pelastunut. Hän tunsi niiden kaupunkien nimet, jotka olivat Valenciaan menevän tien varrella ja ajatteli: Nyt hän on siellä saakka; nyt hän ehkä jo on siellä; tällä kertaa hänen jo täytyy olla Taranconin tienoilla.

Ehtoolla saavuttiin kuuluisaan Avilan linnoitukseen, jossa hän sopimuksen mukaan sai jättää vaunut ja koettaa omin päin päästä pakoon. Tie kulki halki kaupungin, jota ympäröi korkeat muurit ja syvät vallihaudat. Ei ollut mitenkään mahdollista sitä kiertää ja kuitenkin oli nostosilta jo hinattu ylös ja portti suljettu: sentähden hän rohkeasti huusi vahtimiestä ja näytti passinsa.

Eräs upseeri tahtoi nähdä maalarin. Ulrikki vakuutti hänen tulevan jälestäpäin, mutta sotilas ei siihen tyytynyt vaan käski hänet nousemaan alas hevosen seljästä ja tulemaan linnan päällikön luo. Silloin Ulrikki kannusti andalusilaista ratsuansa ja yritti paeta samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta tuskin oli hevonen lähtenyt liikkeelle ennenkun pyssyn laukaus pamahti ja kaatoi hevosen kuoliaana maahan. Ratsastaja raahattiin takaisin vankina ja otettiin kiduttamalla tutkittavaksi.

Sellainen epäluulo oli heti syntynyt, että hän oli tappanut Moorin ja anastanut hänen rahansa, sillä hänellä löydettiin kukkaro täynnä kultarahoja. Sillävälin kun hänet pantiin rautoihin, saapuivat alguaciilit Avilaan.

Uusi tutkimus alkoi ja nyt seurasi koettelemus toisensa jälkeen, tuska tuskan perästä.

Jo Avilassa pantiin hänelle säkki päähän. Sitä avattiin ainoastaan silloin, kun hänelle annettiin vettä juoda ja leipää hengen pitimiksi. Köytettynä kaksipyöräisille kärryille, joiden eteen oli valjastettu muuliaasit, hän kivien ja kantojen yli kuljetettiin Madridiin.

Puoleksi tukehtuneena, ryskytettynä ja kolhittuna, tuskin kykenevänä ajattelemaan tai puhumaankaan luuli hän pimeässä menehtyvänsä, epäili menettävänsä henkensä ja kuitenkaan ei hetkiseksikään tainnoksiin vaipuminen armahtanut hänen tuskiaan, vielä vähemmin häntä armahti mikään sääliväinen ihmissydän.

Viimein hänen siteensä irrotettiin ja hän vietiin, vieläkin pää peitettynä, pieneen pimeään huoneeseen.

Siellä hänen päästään otettiin säkki pois, mutta hän sidottiin uusilla kahleilla.

Kun hän jäi yksin ja ajattelu- sekä miettimiskyky oli palannut, tunsi hän itsensä vakuutetuksi, että hän oli joutunut inkvisitioonin vankilaan. Tällaiset olivat kosteat muurit, puiset penkit, ikkunan-aukot katossa, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pian hän sai kokea, että hänen aavistuksensa oli oikea.

Kahdeksan päivää sallittiin hänen nauttia ruumiillista lepoa, mutta tämän kauhean viikon kuluessa hän ei lakannut itseänsä soimaamasta petturiksi ja sadattelemasta kohtaloa, joka nyt toisen kerran käytti häntä välikappaleena syöksemään ystävää ja hyväntekijää perikatoon. Hän sadatteli itseään ja ajatellessaan sanaa, "onnea, onnea", puri hän hammasta pilkallisesti ja pusersi nyrkkiänsä.

Hänen nuori sielunsa oli aivan katkeroitunut ja ikäänkuin pois suunniltaan. Hän ei nähnyt mitään pelastusta, ei toivoa, ei lohdutusta. Hän koetti rukoilla Jumalaa, Jeesusta Kristusta, pyhää neitsyttä, pyhimyksiä, mutta kaikki he olivat hänen silmissään kasvojen piirteet kuolleina ja liikkumatta, käsivarret halvattuina. Hänelle, joka oli vaan luottanut onneen ja toiminut kuin mieletön, hänelle heillä ei ollut mitään sääliä, hänen puolestaan ne eivät tahtoneet kättänsä nostaa.

Mutta pian palasi hänen vanha elämänvoimansa ja sen mukana rohkeutta kohottaa sieluansa rukoukseen. Hän sai sen takaisin kuulustelussa, kidutuspenkillä.

Viikkoja ja kuukausia kului. Hän istui yhä vaan kosteassa vankilakomerossa, kahleissa, ravintona vettä ja leipää, kuolema silmäin edessä; mutta terve, reipas ja voimakas tahto pysyä hengissä oli vallannut nuorukaisen, joka nyt oli tullut sovintoon itsensä kanssa. Kidutuslavalla hän oli saanut takaisin oikeuden pitää kunniassa itseään ja hankkia itselleen mestarin palkinnon ja kiitoksen, hänen elossa olevien ja kuolleiden ystäviensä hyväksymisen.

Vielä kirvelivät haavat hänen mäsäksi piiskatuissa raadelluissa käsissään ja jaloissaan. Lääkäri oli niitä katsellut ja ihmeissään ravistanut päätään kun ne paranivat.

Ulrikki oli iloissaan arpiensa tähden, sillä puisen pukin seljässä, espanjalaisen saappaan likistäessä, piikkien pistellessä, kulmikkaalla penkillä viruessaan, rautaisen kauluksen kiristäessä, ja tukehuttava kidutuslakkikin päässä oli hän kestävänä ollut mainitsematta kenen avulla ja mihin mestari oli päässyt pakenemaan.

Tulkoot vaan takaisin, polttakoot tai seivästäkööt hänet; häneltä he eivät ihan varmaan saisi ikänä tietää mitään! Hän tuskin tiesi olevansa oikeutettu saamaan anteeksi; mutta hän tunsi sovittaneensa mitä oli rikkonut.