Part 15

Ja nyt hän taas taisi ajatella menneisyyttä. Pyhällä neitsyellä oli taas hänen äitinsä näköiset kasvonpiirteet; hänen isänsä, Ruth, Pellicanus ja Moor katselivat taas häntä ystävällisinä kasvoihin. Mutta kirkkain valo loisti hänen sieluunsa vankilan pimeässä yössä kun hän ajatteli taidettansa ja viimeistä työtänsä. Se oli hänen silmäinsä edessä ilmielävästä selvänä ikäänkuin maalattuna vaatteelle, piirre piirteeltä ja hän piti itseänsä onnellisena kun hän oli voinut sen esittää, ja hän olisi vaikka uudestaan, kahdestikin mennyt kidutuskamariin jos hän sen kautta olisi saanut varmuuden siitä, että hän kykeni tekemään useampia taideteoksia, saman vertaisia, ehkäpä vielä jalompia ja kauniimpiakin kuin tämä.

"Taide, taide!" Ehkä se olikin oikea sana, ja jollei niin ollut, niin se kumminkin oli korkein, kallisarvoisin, ihanin elämässä ja sen rinnalla kaikki muu näytti vähäiseltä, viheliäiseltä ja kuihtuneelta. Milläpä muulla sanalla kuin tällä Jumala olisi luonut mailman, ihmiset, eläimet ja kasvit? Tohtori oli usein sanonut jokaista kukkaa, joka kovakuoriaista taideteokseksi, ja Ulrikki ymmärsi nyt täydellisesti hänen ajatuksensa ja hän voi mielessään kuvata kuinka kaikkivaltias luomishalulla ja muodostamiskyvyllä, joka oli ainoastaan suurimmalla kaikista taiteilijoista, oli kuvannut tähtisikermäin jättiläiskuvat, kuinka hän taivaalle oli antanut loistavan sinisen pohjavärin, oli vuorille antanut niiden huiput ja kaarevuudet, oli lahjottanut muodon ja värin kaikelle mikä juoksee, matelee, lentää, viheriöitsee ja kukkii sekä ihmiselle lahjottanut ihanimman, oman kuvansa mukaan.

Miten ihmeellisiltä näyttivätkään hänestä Jumalan työt pimeän vankilan yksinäisyydessä, ja jos kerran mailina oli niin ihana, niin se oli hänen taideteoksensa!

Taivas ja maa eivät tunteneet mitään sanaa, joka olisi suurempi, mahtavampi ja sai aikaan enemmän ihanaa kuin taide. Mitä olivatkaan sen lahjojen rinnalla onnen vaivaiset petolliset antimet: kirjavat vaatteet, maustettu ruoka, loistavat huoneet ja houkuttelevat silmäykset kauniista silmistä, jotka hymyilevät jokaiselle, joka heitä miellyttää! Ne eivät ole minkään arvoiset sen avun rinnalla, jonka taide lahjottaa harjottajalleen hänen iloisen työnsä ohella. Mieluummin, tuhannen kertaa mieluummin syö kerjättyä leipää, jos taiteessa saavuttaa jotain suurta, kuin herkuttelee onnessa!

Värejä, värejä, vaatetta ja kuvattava mallihenkilö sellainen kuin Sofonisba ja edistystä taiteen valtakunnassa! Sitä hän toivoi, se sai hänet niin innokkaasti, intohimoisella kaipuulla janoamaan pelastusta, vapautta. Kului kuukausia ja niiden ajalla Ulrikki nopeasti kypsyi ikäänkuin vuosia olisi mennyt, mutta niiden kuluessa hänen taipumuksensa vetäytyä itsekseen paatui jäykäksi erakkomaisuudeksi.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin markiisitar Romeron vaikutuksesta vankilan ovet hänelle avattiin.

Hänelle tuiman lyhyesti annettiin käsky seuraavassa kuulustelussa jättämään itsepintainen äänettömyytensä ja ilmotettiin äkkiä, että hän oli vapaa. Vanginvartija irrotti hänen kahleensa ja auttoi häntä vaihettamaan vanginpuku niihin vaatteisiin, joihin puettuna hän oli otettu kiinni; sitte naamioidut henkilöt viskasivat säkin hänen päähänsä ja veivät hänet portaita ja pihamaita, sannotettuja teitä ja nurmea kasvavia ruohostoja myöten pieneen pihaan autiossa talossa jossakin etukaupungissa. Sinne he jättivät hänen ja pian hän oli päänsä vapauttanut peitosta. Kylläpä häneltä maistui hyvälle Jumalan raitis ilma; miten iloisena ja kiitollisena kohosikaan hänen rintansa! Hän ojenteli käsivarsiaan niinkuin lentoon lähtevä lintu, painoi sitten kätensä otsaansa vastaan ja syöksi viimein pihasta ulos kadulle ikäänkuin häntä toistamiseen olisi ajettu takaa.

Ohikulkijat katselivat hänen jälkeensä ravistaen päätänsä ja hän olikin kummallisen näköinen, sillä ne vaatteet, joihin puettuna hän oli muutamia kuukausia sitte lähtenyt pakoon, olivat Avilasta paluumatkalla pahoin turmeltuneet. Hattu oli matkalla joutunut, hukkaan eikä hän saanut toista sijaan, mansetit ja kaulus, jotka kuuluivat hänen pukuunsa, puuttuivat tykkänään, tuuhea vaalea tukka riippui epäjärjestyksessä kaulalla ja ohimoilla, hänen terveet nuoret kasvonsa olivat tulleet kapeammiksi, silmät näyttivät entistään suuremmilta ja vankeusajalla oli pehmeä parta kasvanut leukaan ja huulille.

Hän oli nyt kahdeksantoista vuotias, mutta hän näytti vanhemmalta ja se vakavuus, joka oli hänen otsallaan ja näkyi hänen silmistään, antoi hänelle täysi-ikäisen miehen ulkonäön.

Hän oli juossut eteenpäin kysymättä mihin. Hän tuli nyt vilkasliikkeiselle kadulle ja hillitsi kulkuansa. Oliko hän Madridissa? Oli, sillä tuolla näkyi Guadarama-vuorten jono, sen hän tunsi hyvin. Nuo olivat ne pienet puut, joille schvarzwaldilainen usein oli myhäellyt ja jotka nyt hänen mielestään olivat suuret ja komeat. Tuolla käveli myös ylpeästi hänen ohitsensa toreadori, jota hän useamman kerran oli näyttämöllä ihaellut. Tuossa oli kaupungin portti, jonka kautta hän oli ratsastanut pois Madridista mestarinsa vaunujen sivulla.

Hänen piti mennä kaupunkiin, mutta mihin hänen piti siellä ryhtyä?

Ehkäpä hänelle oli annettu takaisin mestarin rahat samalla kuin vaatteetkin?

Hän tutki tarkoin taskunsa, vaan täytetyn rahakukkaron asemasta hän löysi ainoastaan muutamia hopearahoja, joita hän ei tiennyt omistaneensa vangiksi joutuessaan.

Ravintolassa lähellä kaupungin porttia hän sai lihaa ja viiniä, joita hän pitkään aikaan ei ollut saanut nauttia, ja syödessään hän päätti käydä don Fabbrizion luo.

Ovenvartija käski hänet pois, mutta kun hän oli ilmottanut nimensä, niin tämä ystävällisesti käski hänet astumaan sisälle ja ilmotti, että parooni puolisonsa kanssa oli maalla markiisitar Romeron luona. Tiistaina heitä odotettiin takaisin ja he kyllä vastaanottaisivat hänet, sillä he olivat jo useamman kerran häntä kysyneet. Nuori herra varmaan tuli vieraasta maasta; Madridissa oli tapana pitää päässä hattu.

Silloin Ulrikki huomasi mikä häneltä puuttui, mutta ennenkun hän lähti sieltä täydentämään pukuaan, kysyi hän portinvartijalta tiesikö tämä, mihin mestari Moor oli joutunut.

Pelastunut! Hän oli pelastunut! Monta viikkoa takaperin oli donna Sofonisba saanut häneltä kirjeen Flanderista ja Ulrikille kertoja tiesi asiat tarkoin, sillä hänen vaimonsa palveli sisäpiikana paronittaren luona.

Onnellisena, säteilevänä sydämellisestä ilosta, lähti vapauteen päässyt sieltä, osti kiiruusti uuden lakin ja meni sitte Alkazarin palatsiin.

Valtion rahastohuoneen edustalla oli kauniin Carmenin isän, vanhan Santon asemasta lihavan puoleinen nuorehko portinvartija, joka äreästi käski Ulrikin mennä tiehensä.

Portinvartija ärisi, ettei mestari Moor ollut siellä enää pitkään aikaan oleskellut; herrojen taidemaalarien takin hihoista ei tavallisesti paita pilkistele ja jollei Ulrikki korjaisi luitansa, niin uhkasi portinvartija ottaa hänet kiinni ja toimittaa vankilaan, josta tuommoinen luultavasti oli karkuun päässyt.

Suuttuneena ja ylpeänä Ulrikki sinkahutti takaisin portinvartijan loukkaavat sanat, sillä hän ei ollut enää sama taipuvainen nöyrä poika kuin ennen ja pian riita sai vakavan muodon.

Silloin rahastohuoneen portista tuli ulos komea nainen, huolellisesti puettuna lähteäkseen kävelylle, mäntillä nostettuna hiuskiharoille, kranaattipuun kukka hiuksissa ja toinen rinnassa. Löyhytellen viuhkallaan ja astua sipsutellen heilutteli tämä itseään sinne tänne kuin västäräkki pikku kenkiensä korkeilla koroilla ja tuli suoraan riiteleviä kohti.

Ulrikki tunsi hänet heti: sehän oli Carmen, kaunis kultalanka-ompelijatar, jonka hän oli kohdannut simpukkaluolassa, puistossa; tätä nykyä hän oli uuden portinvartijan vaimona ja hänen miehensä oli samalla tyttären kanssa perinyt isävainajan toimenkin.

"Carmen!" huudahti Ulrikki, huomattuaan tuon pulskan naisen ja lisäsi sitte luottavaisesti: "tämä neiti tuntee minut."

"Minäkö?" kysyi nuori rouva nyrpistäen nenäänsä katsellessaan pian kasvaneen nuoren miehen huonoa pukua. "Kuka te olette?"

"Mestari Moorin oppilas Ulrik Navarrete; ettekö enää tunne minua?"

"Minä, minäkö? Te varmaan erehdytte!"

Näin sanoen hän läiskähyttäen löi kokoon viuhkansa ja astua sipsutteli edelleen.

Ulrikki kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte portinvartijan puoleen kohteliaammin kuin ensi alussa, ja tällä kertaa hän saavuttikin tarkotuksensa, sillä taidemaalari Coellon palvelija tuli juuri ulos valtiorahaston huoneesta ja näytti mielellään suostuvan ilmottamaan hänet isännälleen, joka tätä nykyä hovimaalarina asui Moorin entisissä huoneissa.

Ystävällisen Pablon mukana seurasi Ulrikki palatsiin ja joka askeleella, jonka hän astui, täytyi hänen ajatella mestaria ja menneitä aikoja.

Kun hän vihdoin oli tullut eteiseen ja viereisessä huoneessa valmistettavan tuoreen öljyvärin haju sattui hänen nenäänsä, niin hän sitä haisteli yhtä suurella nautinnolla kuin hän tunti takaperin oli haistellut kauvan kaipaamaansa raitista ilmaa.

Minkähänlaista vastaanottoa hän uskalsi odottaa? Kuinka helposti hovimaalari täisikään hävetä ja karttaa, ettei joutuisi tekemisiin epäsuosioon joutuneen Moorin suosikin ja oppilaan kanssa. Coello oli aivan toisellainen mies kuin mestari Moor; hetken lapsi, erilainen joka päivä. Toisen kerran ylpeä ja luotansa torjuva, toisen kerran iloinen ja hurja velikulta, joka oli laskenut leikkiä ja riehunut lastensa sekä hänenkin kanssaan niinkuin vertaisensa kanssa konsanaan. Entä jos hän juuri tänään — — Mutta Ulrikilla ei ollut pitempää aikaa semmoisille ajatuksille, sillä muutamia minuuttia sen jälkeen kuin Pablo oli hänet jättänyt, paiskattiin ovi auki ja Coellon koko perhe riensi iloissaan häntä vastaan ja kaikkien etupäässä Isabella. Sanchez seurasi hänen kintereillään, sen jälkeen tuli mestari ja hänen jälessään hänen kömpelösti liikkuva melkoisen lihava puolisonsa, jota Ulrikki vaan harvoin oli ennen nähnyt, koska rouva oli tottunut päiväkaudet loikomaan sohvalla pienen sylikoiransa kanssa. Viimeisenä tuli holhojatar Catalina suu puoleksi happamen näköisessä hymyssä.

Sen vuoksi se vastaanotto, jonka Ulrikki toisilta sai, olikin sitä iloisempi ja sydämellisempi.

Isabella laski kätensä hänen käsivarrelleen ikäänkuin hän olisi tahtonut koetella oliko tämä tosiaan Ulrikki, mutta ravisti kuitenkin päätään häntä katsellessaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jotain vierasta. Sanchez häntä syleili ja pyöräytti ympäri, isä puristi hänen kättään lausuen paljon ystävällisiä sanoja, ja äiti kääntyi hoitajattaren puoleen huudahtaen:

"Voi pyhä neitsyt, mikä on tullutkaan siitä kauniista pojasta! Mene, Catalina, heti keittiöön mestari Diegon luo ja käske hänen asettamaan pöydälle ruokaa ja juomaa!"

Viimein kaikki hänet vetivät sisälle huoneeseen. Siellä äiti heti jälleen heittäysi sohvalle, mutta toiset alkoivat kysellä häneltä koko joukon ja antoivat hänen kertoa, miten hänelle oli käynyt, mistä hän oli tullut ja paljon muuta.

Hän ei enää ollut nälissään, mutta rouva Petra vaati hänet kertoessaan istumaan hänen sohvansa viereen ja syömään kokonaisen paistetun kanan.

Jokaisen kasvoista näkyi osanottavaisuutta, hyväksyvää suosiota, sääliä ja viimein isä sanoi:

"Nyt jäädään tänne, Navarrete. Kuningas ikävöi Mooria; sinä olet meillä turvassa kuin Aabrahamin helmassa. Niin sinä saavut meille kuin taivaasta tullut. Minä juuri olin kirjottamaisillani itselleni apulaista Veneziasta. Voi pyhä Jaakoppi, tuollaiseksi et toki voi jäädä, mutta kiitos olkoon pyhälle neitsyelle ja mestari Moorille, sinun ei tarvitse säästää. Meillä on, nuori herrani, enemmän kuin tarpeeksemme. Donna Sofonisba on minulle jättänyt sata kultazekiiniä sinua varten; tuolla ne ovat kaapissa, eivätkä ne Jumalan kiitos ole maltittomiksi tulleet siitä, että ovat saaneet sinua odottaa. Nyt ne ovat sinun käytettävinäsi. Sinun mestarisi, minun mestarini, kaikkien muotokuva-maalarien ihana mestari, meidän Moorimme on niin määrännyt. Tuollaisessa asussa et enää saa mennä kadun yli. Kas tuossa, Isabella, hiha roikkuu kiinni ainoastaan kahden langan varassa ja kyynärpää pistää näkyviin. Semmoinen puku on toki liiaksi harva. Sinä Sanchez vie hänet oitis räätälin luo! Oliverio taikka — mutta ei, ei; tänään pysymme yhdessä. Herrera tulee myös tänne Escorialista. Eikös niin, hyvät naiset, ettehän pahastu puvun takia sen henkilön vuoksi, jolla se on? Ja sitte! Kuka valitsee samettia ja puvun kuosin nuorelle keikarille? Hänellä on aina puvussaan ollut jotakin omituista. Vieläkin minä olen näkevinäni mestarin myhähtelevän mietteissään joitakin oikein sopivia puhvia ja pieluksia. Onpa hyvä, että olet täällä, nuori ystäväni. Minun pitäisi teurastuttaa syötetty vasikka, niinkuin tuhlaajapojan isä, mutta me elämme säästeliäästi. Raavaseläimen asemasta pelkkä kananpaisti! — Mutta ethän sinä juo, miksi et juo! Isabella, kaada hänen pikarinsa täyteen! Katsokaa vaan, katsokaa mimmoiset arvet hänellä on käsissä ja kaulassa! Paljon menee pitsejä niiden peittämiseksi. Ei, ei, ne ovat kunniamerkkejä, ja ne voit näyttää. Tule tänne, minä suutelen suurta arpea kaulassasi, sinä uljas oivallinen nuorukainen ja kerran kyllä tulee kaunis tyttö, joka tekee samoin. Jospa Antonio olisi täällä! Tässä on suutelo lisäksi hänenkin puolestaan ja vieläkin yksi, kas niin! Taide antaa sen sulle, se taide, jolle sinä pelastit Moorin."

Mestarin antama suutelo taiteen nimessä! Se maistui paremmalta kuin kauniin Carmenin huulet.

Coello oli itse taiteilija, etevä maalari, ja hän sekä Moor ja rakennusmestari Herrera, joka heti sen jälkeen tuli — missäpä olisi ollut heidän vertaisiaan! Niin jaloja, niin iloisia, niin hyviä voivat ainoastaan ne olla, jotka olivat elämänsä pyhittäneet taiteelle, sanojen sanalle.

Kuinka onnellinen Ulrikki olikaan mennessään levolle, kuinka kiitollisena hän kertoeli ajatuksiaan niille rakkaille henkilöille, jotka hän oli kadottanut, mitä hänelle tänään oli tapahtunut ja kuinka sydämellisen hurskaasti hän nyt osasi rukoilla!

Seuraavana aamuna hän kukkaro täynnä rahaa meni ulos kaupunkiin ja palasi hyvin puettuna ja hiukset kauniisti siistittyinä ja järjestettyinä.

Orastavat viiksien alut oli peinadoori kääntänyt rohkean muotoisesti ylöspäin.

Vielä hän näytti vähän kulmikkaalta ja laihalta, mutta miten muhkea mies näytti nopeasti kasvavasta nuorukaisesta tulevankaan!

Kahdeskymmenes luku.

Keskipäivän aikaan Ulrikki kutsuttiin Moorin entiseen atelieerin, Coellon luo.

Nyt siellä oli ihan toisennäköistä kuin ennen.

Maalaustelineillä oli pitkiä pahvilevyjä, joihin oli piirretty suunnitelmia monine kuvioineen, suuria tuskin alettuja ja puolitekoisia maalauksia, mannekiineja, puusta tehtyjä liikkuvia hevosenpäitä ja kipsisiä malleja oli lattialla, pöydällä ja akkunalla. Vaatetta, pukuja, mattoja, aseita oli tuolien selkänojien päällä tai kistujen kansilla, pöydillä ja lattiallakin.

Kuihtuneita laakeriseppeleitä pitkine nauhoineen liehui tulisijan yläpuolella; yksi niistä oli pudonnut alas ja roikkui Julius Caesarin rintakuvan kaljulla päälaella.

Maalarin kuusi kissaa kuljeksi ympäri maalaustelineiden välillä tai loikoivat kallisarvoisella sametilla taikka arapialaisilla kudoksilla.

Eräässä huoneen kulmassa oli pikkunen sänky, jonka edessä riippui silkkiset uutimet. Se oli mestarin suosikkien makuukamari. Paraikaa siellä loikoi valkonen muhkea kissa poikineen.

Kaksi keltaista ja sinistä kakaduaa sekä useita papukaijoja oli kiinni messinkirenkaissaan avoimen ikkunan edessä ja Coellon sysimusta neekeri ryömi ympäri puhdistaen avaran huoneen lattiata keskipäivällä. Samalla hän alinomaa ravisteli villatukkaista päätään ja irvistellen näytti hampaansa, sillä hänen isäntänsä lauleli äänekkäästi työtä tehdessään ja kirjavapukuinen rengaskorvainen afrikalainen rakasti musiikkia.

Mikä muutos olikaan tapahtunut alankomaalaisen hiljaisessa, hyvin järjestetyssä, kiusallisen puhtaassa atelieerissa!

Mutta tässä sekamelskassakin valmistettiin oivallisia maalauksia; olipa espanjalaisella paljoa runsaampi mielikuvitus kuin Moorilla ja hän teki tauluja, jotka olivat paljon eloisammat ja henkilöistä rikkaammat.

Mutta niin vakavia ja tarkoin mietittyjä, niin ihmeellisesti totuudenmukaisia kuin rakastetun, mestarin taulut eivät espanjalaisen tekemät suinkaan olleet.

Coello kutsui nuorukaisen taulu-telineen luo ja sanoi, osottaessaan monikuvioista värillä tehtyä luonnosta, jota hän paraikaa maalaili:

"Katsoppas poikaseni; tästä tulee kentaurien taistelu; nämä ovat parttilaisia ratsumiehiä; — pyhä Yrjö ja louhikäärme sekä ristiretkeilijät eivät vielä ole valmiit. Kuningas tahtoo myös Ilmestyskirjassa mainitut ratsastajat. Hyi peeveli! Mutta minkäs tekee; huomenna minä alan niitä maalata. Kaikkityyni kuuluu tuolla kauempana olevan alvi-sirkuksen seiniin ja kattoon. Kaikesta tästä roskasta ei yksi henkilö paljoakaan ennätä valmistaa ja minä — minä — tilauksia on vieläkin ylen paljon. Ihmisen täytyisi tehdä työtä kahden, neljän hengen edestä! Efesoksen Dianalla oli monta rintaa ja Cerberuksella oli kolme päätä, mutta minulla ei ole kuin kaksi kättä. Minä tarvitsen apua ja sinä juuri olet oikea apulainen. Isabella sanoo, että te ette vielä ole piirtäneet ettekä maalanneet hevosia; mutta olethan sinä hevosmies kuin puoleksi kentauri. Ryhdyhän nyt varsoihin ja kun pääset kylliksi pitkälle, niin siirrä piirrokset sirkuksen kattoon ja seiniin. Minä sitte täydennän kokonaisuuden ja annan sille ryhtiä."

Tämä kehotus Ulrikkia enemmän huolestutti kuin ilahutti, sillä se ei ollut mestarin hengen mukainen. Ihmispelko ei Ulrikkia enää hillinnyt ja sentähden hän sanoi suoraan, että hän mieluummin tahtoi piirustaa luonnon mukaan ja ehkä tekisi parhaiten kun lähtisi Moorin luo Flanderiin. Hän luuli myös, että Coello arvosteli hänen kykyänsä liian suureksi.

Mutta espanjalainen keskeytti vilkkaasti hänen puheensa huudahtaen:

"Minä olen nähnyt sinun maalaamasi Sofonisban kuvan. Et sinä enää ole mikään oppilas, vaan tuleva mestari. Moor on verraton muotokuvamaalari ja sellaisena sinä et enää ole paljoa hänestä jäljellä. Mutta taiteella on korkeampiakin päämaalia. Kaikki, missä eloa on, kuuluu taiteelle. Venuksen kuva, hevonen — kumpiko näistä kahdesta kuvasta Apellekselle tuotti suurempaa kiitosta? Ei ainoastaan se, minkä jäljittelemällä teemme, vaan sekin, minkä itse miettimällä sommittelemme, johtaa meidät ylös taiteen kukkuloille. Moor on kehunut sinun vilkasta mielikuvituksesi voimaa. Mitä ihmisellä on, sitä hänen tulee käyttää! Ajattele Buonarottin ja Rafaelin kompositsiooneja ja freskomaalauksia! Niiden maine voittaa kaikkien muiden.

"Oivallinen Antonio on jo liiaksikin kauvan sinua kiusannut kun on antanut sinun piirustaa elottomia esineitä. Jos nämä eskissit monta kertaa suuremmassa mittakaavassa siirrät suurille pinnoille, niin opit enemmän kuin kahden vuoden kuluessa kipsi-mallien ääressä. Luonnonlahjaa täytyy olla sekä rohkeutta ja ahkeruutta; sitte muut tulevat itsestään ja sinullahan Jumalan kiitos on kaikki kolme. Minun maalaamani hevoset — katsoppas tänne, — eivät ole hullumpia, enkä minä kuitenkaan ollut eläissäni milloinkaan piirtänyt elävää hevosta ennenkun jouduin maalaamaan hänen majesteettinsa kuvaa ratsun selässä istumassa. Sinun käy paremmin. Mene jo huomenna talliin ja vanhaan ratsastusmaneesiin. Koeta taitoasi ensin piirustamalla kauniimpia jalompia elukoita ja mene sitte torille katselemaan minkänäköiset huonot loppuunkäytetyt hevoskonit ovat. Ilmestyskirjan ratsumiehille voi käyttää sellaisia. Reippaasti työhön! Jos työ onnistuu, niin saat myös ensimäiset itse ansaitsemasi kultakolikot."

Kultainen palkinto ei Ulrikkia liioin houkutellut, mutta hän antoi vanhan taideniekan puheen vaikuttaa mielipiteisiinsä ja piirusteli hevosia sekä maalaili mielihyvällä ja menestyksellä, teki työtä mukana kun Isabella ja Coellon oppilas Felice di Liano piirustelivat ja maalasivat eläväin mallien mukaan, ja kun talvisirkuksessa pantiin pystyyn telineitä, niin hänkin meni sinne hovimaalarin johdolla mittailemaan, järjestämään sekä viimein siirtämään suunnitellut piirustukset suurille pinnoille.

Tätä hän teki yhä lisääntyvällä mieltymyksellä, sillä vaikka Coellon suunnitelmissa olikin jotain kovaa, niin ne kuitenkin olivat rohkeasti ajateltuja ja miellyttivät häntä.

Kuta pitemmälle hän edistyi, sitä intohimoisemmin hän teki työtä. Häntä ilahutti uuden luominen suuressa määrässä niinkuin tässä ja kaikin voimin työskenteleminen, samoin kuin vähäpätöinen väsymys työn päätyttyä, kun sitä vielä sulostutti ilo siitä, mitä hän oli saanut aikaan, kaikki tämä tosin oli ilahuttavaa ja ihanaa, mutta kumminkin Ulrikki tunsi, ettei se ollut aivan oikein, vaan että jyrkempää, vaivaloisempaa tietä täytyy nousta taiteen korkeuteen ja sinne hän ikävöi päästä.

Hän kaipasi levottomaksi tekevää yllytystä aina paremman ja paremman yrittämiseen, häneltä puuttui häntä itseään paljo etevämmän mestarin moitetta. Kun hän kuuli kiitosta sellaisesta työstä, joka ei tyydyttänyt häntä itseään, niin hän hämmästyi ja hänessä heräsi epäluulo.

Uskotuiksi ystäviksi jäivät hänelle Isabella ja Sofonisba, sitte kun tämä oli palannut kotiin.

Isabella oli jo kauvan tuntenut sen, mitä Ulrikki nyt lausui julki. Hänen nuori sydämensä oli poikaan kiintynyt, mutta tässä hän rakasti saman verran tulevaista suurta taiteilijaa kuin ihmistä. Eipä tosiaankaan ollut hänelle helppoa olla ilman Ulrikin seuraa ja kuitenkin hän itsekseen myönsi, että hänen isänsä, joka oli ottanut suorittaakseen noin suuria töitä, ei kyennyt sellaiseksi opettajaksi kuin Moor ja että Ulrikille kyllä olisi parasta lähteä entisen mestarinsa luo Flanderiin, jahka hän oli lopettanut työnsä sirkuksessa.

Tämän hän sanoi kun hän sen piti velvollisuutenaan, mutta hän sen sanoi raskaalla mielellä ja alakuloisesti. Ulrikki taas ilolla ilmoitti olevansa samaa mieltä, sillä Sofonisba oli hänelle antanut mestarilta tulleen kirjeen, jossa tämä sydämellisesti kutsui häntä tulemaan Antwerpeniin.

Don Fabbrizion puoliso kutsui hänet palatsissaan käymään ja Ulrikki näki Sofonisban naimisissakin yhtä hyväksi ja osaa ottavaksi kuin hän tyttönäkin oli ollut. Ainoastaan leikillinen hilpeä puhetapa oli muuttunut tyynemmäksi arvokkaisuudeksi.

Yksityiskohtia myöten antoi hän Ulrikin kertoa, mitä hän Moorin puolesta oli kärsinyt, mitä hän nyt työskenteli, mitä hän tällä kertaa tuumi ja miten hän aikoi tulevaisuudessa tehdä. Useamman kerran Sofonisba kävi häntä katsomassa ratsastusradalla, seurasi hänen töitään ja antoi hänen näytellä piirustuksensa ja suunnitelmansa.

Kerran Sofonisba sai Ulrikin kertomaan lapsuudestaan.

Se hänelle oli ikäänkuin lahja, sillä parhaimpansa ihminen pitää syvimmälle kätkettynä; mutta Ulrikille oli ihanimmat hetket, kun hän sai sen ilmituoda varmasti luottaen, että hänet ymmärrettiin oikein.

Sen, mitä hän ei ikänään olisi ilmaissut kellekään, sen hän nyt taisi kertoa tälle jalolle naiselle, tälle mestarin lemmikille, tälle taideniekalle, ja sillä tavoin hän tämän salli katsella lapsuuden aikaansa ja syvälti tarkastaa sieluansa.

Hän ei Sofonisbalta salannut sitäkään, miten hän oli löytänyt sanan, että hän luuli löytäneensä oikean sanan vankilassa ollessaan ja että taide oli oleva hänen johtotähtensä niin kauvan kuin hän oli hengissä.

Silloin Sofonisban posket tulivat yhä punasemmiksi eikä Ulrikki ollut koskaan nähnyt häntä niin intohimoisesti liikutettuna, niin innokkaana ja viehättyneenä kuin nyt, kun hän huudahti: