Part 16

"Niin, Ulrikki, niin kyllä! Sinä olet löytänyt oikean sanan. Se on taide, eikä mikään muu. Joka tuntee sen, joka sitä palvelee, joka sen painaa syvälle sieluunsa ja ainoastaan siinä henkii ja toimii, hänelle ei löydy mitään alhaista, halpaa, hän liikkuu korkealla maan tomusta eikä hän tiedä mitään viheliäisyydestä eikä kuolemasta. Taide on se silta, jota myöten jumaluus astuu alas ihmisten luo nostamaan häntä luoksensa valoisampiin mailmoihin. Tämä sana kirkastaa kaikki ja se saa virkeästi vihannoimaan yksin rakkaudesta ja toivosta pettyneen sielun kuivuneen puun. Elämä on piikkinen orjantappurarunko ja taide on sen kukka. Täällä, täällä ei viihdy mikään ilo, täällä kuolee vapaus ja riemu, täällä kasvaa vaan taide, niinkuin joku intialainen taimi kasvihuoneessa — mutta on maa, minä tunnen sen maan, se on minun synnyinmaani — siellä se kasvaa ja versoo ja levittää varjonsa jokaisen tielle. Sinä, Antonion suosikki, sinä sanan opetuslapsi — sinun pitää lähteä Italiaan!"

"Italiaan!" Sofonisba oli sen sanonut!

Tizianin, Rafaelin ja Buonarottin kotomaahan, jossa mestarikin oli käynyt koulua, sinne piti Ulrikinkin lähteä!

"Oi sana, sana!" kaikui hänen sielussaan. Mikä muu voisikaan jo maan päällä avata silmät sillä tavoin katsomaan taivaallista autuutta!

Hän lähti Sofonisban luota aivan kuin huumauksissa.

Mikä häntä enää pidätti Madridissa?

Mestarin antamat kultarahat eivät vielä isoon aikaan olleet lopussa ja Italian pyhällä maalla oli hän varma saavansa apua sanalta.

Viipymättä hän ilmotti Coellolle aikeensa. Ensin sävyisästi, sitte varmasti ja uhmaavasti. Mutta hovimaalari ei laskenut häntä matkustamaan. Hän osasi pysyä tyynenä, hän kyllä myönsi, että Ulrikin kerran piti sinne matkustaa, mutta vielä oli liian aikaista. Ensin piti hänen lopettaa se työ, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ratsastusradalla, sitte Coello itse ryhtyisi avustamaan Ulrikin matkustamista Italiaan. Jos Ulrikki nyt, kun hovimaalarilla oli työtä ylen paljon tehtävänä, jättäisi hänet pulaan, niin sellainen käytös olisi kiittämättömyyttä ja huonoa käytöstä häntä kohtaan.

Sillä tavoin Ulrikin piti vaan kiltisti jatkaa maalailemista sirkuksessa. Mutta hänen ilonsa oli katkeroitettu. Hän ajatteli Italiaa, ei mitään muuta kuin Italiaa. Joka hetki, minkä hän oli Madridissa, näytti hänestä hukkaan kuluneelta ajalta. Hänen suuret työskentelysuunnitelmansa raukesivat voimattomiksi ja hän alkoi etsiä huvituksia, varsinkin Sanchez Coellon kanssa miekkailusalissa.

Hänellä oli tarkka silmä, notkea käsiranne ja hänen käteensä kasvoi yhä enemmän hänen isänsä voima ja sillä tavoin hän kykeni tekemään erinomaisia tekoja.

Hänen peljättävä taitavuutensa, hänen yksinänsä viihtyvä olentonsa ja luonnollinen sulo hänen käytöksessään herätti kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta niissä monissa espanjalaisissa, joiden kanssa hän seurusteli.

He kutsuivat häntä juhlakemuihin, joita varakkaammat heistä panivat toimeen ja hullunkurisiin kujeisiin, joihin he yhtyivät; mutta kaikista kehotuksista ja pyynnöistä huolimatta aina turhaan.

Ulrikki ei tarvinnut mitään kumppaneita ja hänen kultakolikkonsa olivat hänelle pyhiä; hän tahtoi ne säästää matkaa varten Italiaan.

Toiset alkoivat pian häntä pitää ylpeänä ja kummallisena ihmisenä, jonka kanssa ei päässyt puusta pitkälle. He antoivat hänen kulkea omia teitään ja hän kyllä selvisi asioissaan omin päin. Ypö yksin hän kuljeskeli kaduilla öisin, piti serenaadeja ja pakotti monen kaksintaisteluun kun he astuivat hänen tiellensä.

Ei kukaan, ei edes Sanchez Coello saanut tietää mitään näistä yöllisistä seikkailuista; ne olivat hänen parhaat huvituksensa, ne panivat hänen verensä liikkeelle ja antoivat hänelle hekumallisen tunteen siitä, että hänellä oli ylellisen suuri voima.

Näiden toimien ohessa lisääntyi hänen itsenäisyydentunteensa ja tämä sai oman leimansa hänen käytöksessään, joka vivahti espanjalaiseen. Hän oli nyt täysikasvuinen ja kun hän kääntyi kahdennellekymmenelle ikävuodelleen, niin hän oli pitempi kuin useimmat kastilialaiset ja piti päänsä yhtä pystyssä kuin ylimys.

Hän oli kuitenkin tyytymätön itseensä, sillä hän edistyi vaan hitaasti ja hän pysyi itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että Madridissa ei hänellä ollut mitään opittavaa; Coellon määräämät tehtävät häneltä vaan kuluttivat kalliin ajan hukkaan.

Ratsastusradalla tehtävät työt lähenivät viimeinkin loppuansa. Niihin oli kulunut melkoista enemmän aikaa kuin se vuosi, jonka kuluessa niiden piti valmistua ja hänen majesteettinsa maltittomuus oli niin kiihkeä, että Coellon täytyi jättää kaikki muu kesken ja maalata ainoastaan ratsastusradalla ja siellä parannella Ulrikin töitä. Matkalle lähdön aika läheni. Telineet, joilla Ulrikki oli maannut maalatessaan kattomaalauksia, olivat jo poistetut, mutta seinillä oli vielä jotain tehtävää.

Silloin hovimaalari aivan odottamatta sai käskyn keskeyttää työ ja antaa korjata pois ne palkit, tikapuut ja laudat, joita oli radalla.

Lähinnä seuraavien päivien kuluessa aiottiin tuota suurta huonetta käyttää johonkin erityiseen tarkotukseen ja Coello sai muuta tehtävää.

Don Juan d'Austria, kuninkaan ritarillinen velipuoli oli alkanut sankariuransa ja kukistanut kapinalliset maurilaiset Granadassa. Kunnialliset vastaanottajaiskemut piti valmistettaman nuorelle voittajalle ja Coello sai toimekseen muutaman päivän kuluessa koristella riemuportti hätäpikaa suunnitelluilla vaikuttavilla kuvilla.

Suunnitelmat valmistettiin pikaisesti ja kunniaportti pystytettiin Alkazarissa pihamaalla, sillä epäluuloinen hallitsija oli päättänyt vastaanottaa ja kunnioittaa triumfaatoria täällä hovivirkamiesten ahtaassa piirissä eikä julkisesti ja koko kansan nähden.

Ulrikki auttoi taas Coelloa hänen valmistamiensa suunnitelmapiirustusten toimeenpanossa. Kaikki valmistui oikeassa ajassa, don Juanin vastaanotto toimitettiin loistavasti ja päättyi ratsastusradalla juhlamenoilla vakavalla arvokkaisuudella; pidettiin kiitos-jumalanpalvelus, juhlakulkueita, härkätaisteluita, suuri kerettiläisten polttaminen ja turnajaiset.

Tämän juhlan jälkeen jätti kuningas taas ratsastusradan maalarin käytettäväksi ja työhön ryhdyttiin heti. Kaikki oli valmiina paitsi pieniä kuvia suurempien maalauksien alapuolella ja ne voitiin valmistaa ilman telineitäkin.

Äsken mainitun keskeytyksen jälkeen oli Ulrikki ensi kertaa taas tikapuilla työtä tekemässä ja hovimaalari oli myöskin seurannut häntä ratsastusradalle; silloin sen ulkopuolella syntyi hyvin vilkas elämä.

Leveät ovet avattiin selki selälleen ja ratsastussali tuli pian täyteen ratsastavia kavaljeeria ja naisia.

Don Juan itse ja hänen nuori orpanansa, Parman prinssi Aleksanteri Farnese olivat tässä komeassa seurueessa loistavimmat henkilöt.

Ulrikki nautti katsellessaan tätä loistavaa seuruetta ja voittoisan sankarin ylhäistä, ylpeää ja samalla iloisaa käytöstä.

Ihanampaa nuorukaista ei hän luullut milloinkaan nähneensä. Don Juan seisattui suorastaan hänen kohdallaan ja oli paljastanut päänsä. Tuuhea taaksepäin kammattu vaalea tukka valui ihmeteltävän pehmoisina suortuvina alas kaulalle saakka ja hänen kasvonpiirteissään näkyi sekä naisellista kauneutta että miehuullista voimaa.

Kun hän toisten apua vastaanottamatta ja hattu toisessa kädessä heilautti itsensä alas satulasta tervehtimään kaunista Medina Celin herttuatarta, niin hänen liikkeissään oli sellainen tenhovoima, että nuori maalari tunsi itsensä taipuvaiseksi uskomaan kaikki ne tarinat, joita kerrottiin siitä menestyksestä lemmenseikkailuissa, joita tällä onnen suosikilla oli ollut. Hänen isänsä tosin oli keisari Kaarle, mutta hänen äitinsä oli ollut vaan saksalainen pyykinpesijä.

Ystävällisesti pyysi don Juan seuraajiansa vetäytymään syrjään radan perälle, auttoi naisia satulasta, astui herttuatar käsivarteensa nojaten heidän edellään katsojalavalle, meni taas ratsastustantereelle, antoi siellä taas käskyjä seurueessaan ratsastaville upseereille ja keskusteli sitte naisten, Aleksanteri Farnesen ja mukana olevien ylimyksien kanssa.

Ratsastussalin ulkopuolelta kuului äänekkäitä huutoja ja hevosten jalkain töminää ja heti sen jälkeen talutettiin sisään yhdeksän hevosta, kaikki parhaita valituita elukoita, täysirotuisia andalusialaisia, parhaat kaikista niistä hevosista, jotka don Juan oli voittanut sotasaaliina.

Ihastuneita hyväksymishuutoja kaikui ratsukentällä ja ihailun ilmaukset tulivat yhä äänekkäämmiksi kun viimeinen, kymmenes ratsu, nuori sysimusta ori, tempasi jäntevät maurilaiset tallimiehet, jotka sitä taluttivat, mukaansa ratsastustantereelle ja siellä nousi kahdelle jalalle nostaen heidätkin ylös koholle.

Nuoret ruskea-ihoiset tallimiehet pitivät uljaasti puoliansa, mutta don Juan kääntyi Aleksanteri Farnesen puoleen lausuen:

"Mikä komea eläin, mutta sen pahempi, sillä on paholainen ruumiissaan ja sentähden olemme sitä sanoneet Saatanaksi. Ei se kärsi satulaa eikä ratsumiestä selässään. Kuinka minä uskaltaisin — Kas nyt se taas nousee pystyyn — On ihan mahdotonta tarjota sitä hänen majesteetilleen. Katsokaas sen silmiä, ja mimmoiset sieramet sillä on. Se on oikein peto!"

"Mutta kauniimpaa hevosta ei voi olla", huudahti prinssi vilkkaasti. "Niin loistavan kiiltävä musta karva, sellainen kaula, tuommoinen pää, entä sitte lautanen; noin komea häntä, noin kauniit jäsenet ja kaviot! Ohoh, nyt on leikki kaukana!"

Hillitön ori oli kolmannen kerran hypähtänyt pystyyn, hurjasti potkinut etukavioillaan ympärilleen ja satuttanut toista maurilaista.

Parkuen ja valittaen tämä kaatui maahan ja heti sen jälkeen hevonen tempautui irti toisen tallirengin käsistä ja nyt se omin valloin irtaallaan pitkillä loikkauksilla syöksi pitkin rataa. Ikäänkuin villittynä ryntäsi se sinne tänne, potki hurjasti takajaloillaan ja lennätti hiekkaa ja pölyä naisten kasvoille katsojalavalle. Nämä kirkuivat äänekkäästi ja heidän huutonsa teki hevosen vielä hurjemmaksi. Muutamat kavaljeerit väistyivät syrjään ja tallimestari käski viedä pois toiset hevoset.

Don Juan ja Aleksander Farnese seisoivat hiljaa, mutta edellinen tempasi miekkansa ja huudahti kiivaasti:

"Santiago! Minä tapan tuon ilkeän elukan."

Hän ei jättänyt aikomustaan pelkkään puheeseen, vaan syöksi oitis oritta vastaan; mutta tämä väistyi pitkillä loikkauksilla milloin takasin päin milloin sivulle ja joka uudella juoksulla se lennätti uudelleen hiekkaa estraadille.

Silloin Ulrikki ei kauempaa malttanut pysyä tikapuilla.

Uljaasti ja täysin tuntien voimansa pahankuristen hevosten hillitsemisessä hän astui ratsastusradalle ja meni tyynesti korskuvaa oritta kohti, säikäytti sen takaisin, seurasi sitä, odotti kunnes se oli kääntynyt ympäri, ja kun hänen oli onnistunut päästä hevosen kupeelle, sieppasi hän äkkiä lujasti ja rohkeasti kiinni kädellään hevosen kuonosta. Ori tuli yhä hullummaksi ja koki päästä irti, mutta sepän poika piteli sitä kiinni niinkuin pihdillä, puhalsi sen sieramiin, silitteli kädellään sen päätä ja turpaa ja puheli sille ystävällisesti.

Nyt elukka vähitellen tyyntyi. Vielä kerran se yritti kiskaista irti voittajansa rautaisen lujasta kourasta, mutta kun ei se onnistunut, niin se alkoi väristä ja seisoi nöyrästi hiljaa etujalat pitkälle eteenpäin ojennettuina.

"_Bravo, bravamente_!" huudahti herttuatar ja sellaisen henkilön suusta tullut suosionosotus sai Ulrikin hurmautuneeksi. Esiytymishalu, jonka hän oli äidiltään perinyt, kiihotti häntä uskaltamaan vielä enemmän. Varovasti hän tarttui vasemmalla kädellä oriin harjaan, laski kuonon irti ja hyppäsi sen selkään.

Viekkaudella voitettu eläin koki tosin vapautua taakastaan, mutta ratsastaja pysyi selässä lujasti; hän kumartui eteenpäin oriin kaulalle, siveli taas sen päätä, painoi polvensa sen kupeisiin ja muutaman minuutin kuluttua hän ainoastaan säärillään ohjaten vei hevosen, ensin astuen ja sitte ravia juosten yli ratsastuskentän. Viimein hän hyppäsi ratsailta, hyväili levollisena vieressään seisovaa hevosta ja talutti sen suitsista don Juanin luokse.

Tämä vilkasi pikaisesti solakkaan rohkeaan nuoreen mieheen, kääntyi puoleksi hänen puoleksi Aleksander Farnesen puoleen lausuen:

"Totta tosiaan, rakkauteni kautta vakuutan, tämähän oli kadehdittava kepponen, oikein mestarin teko!"

Sitte hän meni hevosen luo, silitteli ja taputteli sen kiiltävää kaulaa ja jatkoi puhettaan:

"Minä kiitän teitä, nuori mies. Te olette pelastaneet parhaan hevoseni. Ilman teitä olisin pistänyt sen kuoliaaksi. Oletteko maalari?"

"Teidän palvelukseksenne, Teidän ylhäisyytenne."

"Se on kaunis taide, ja itse tiedätte parhaiten miten siinä olette edistynyt. Mutta myös minun ratsumiesteni joukossa mies voi saavuttaa suurta kunniaa, ehkäpä rikkautta ja mainettakin. Ottaisitteko pestin?"

"En, Teidän ylhäisyytenne", vastasi Ulrikki syvästi kumartaen. "Ellen olisi maalari, niin ehkä mieluimmin olisin sotilas, mutta taidettani en voi hyljätä."

"Oikein, oikein! Mutta — luuletteko, että oriille antamanne läksytys nyt riittää, vai vieläkö se tanssi on alettava uudelleen?"

"Kenties; mutta myöntäkää, Teidän ylhäisyytenne, minulle kahdeksan päivää aikaa, niin ruskeat tallirengit tätä hevosta ohjaavat aivan helposti; pieni läksytys joka aamu niinkuin tänäänkin, niin sillä se on tehty. Enkeli ei tosin tule teidän saatanastanne, mutta kumminkin varsin viisas hevonen."

"Jos te siinä onnistutte", vastasi don Juan iloisena, "niin olen teille kiitollinen. Ilmottautukaa minun luonani ensi viikolla. Jos tuotte iloisia uutisia hevosesta miettikää sillä välin miten voisin teitä palkita!"

Ulrikin ei tarvinnut kauvan mietiskellä. Kahdeksan päivää kului pian, ja sitte — kuninkaan veljen piti lähettää hänet Italiaan. Hän oli antelias ja ylevämielinen, sen tunnustivat hänen vihamiehensäkin.

Viikko kului, hevonen oli kesytetty ja piti selässään satulan rauhallisesti. Don Juan vastaanotti suosiollisesti Ulrikin pyynnön ja kutsui hänet matkustamaan amiraalilaivalla, yhdessä kuninkaan lähettilään ja tämän sihteerin de Soton kanssa.

Vielä samana päivänä onnellinen taiteilija sai suosituskirjeen, joka oli asetettu Rialton luona toimivalle kauppaliikkeelle ja nyt oli asia päätetty, hän lähti Italiaan!

Coellon täytyi antaa perää ja hänen hyvä sydämensä nähtiin taas, sillä hän kirjotti Ulrikin puolesta kirjeitä vanhoille taiteilija-tovereillensa Veneziassa ja taivutti kuninkaan lähettämään lahjan suurelle Tizianille. Lähettilään piti viedä se perille ja hovimaalari häneltä otti lupauksen, että hän esittäisi hänen oppilaansa Navarreten tuolle harmaantuneelle taiteenruhtinaalle.

Kaikki matkaa varten oli valmiina; Ulrikki asetteli kokoon kapineitaan atelieerissa ja sitä hän teki toisellaisilla tunteilla kuin ensi kerralla.

Hän oli mies, hän tiesi nyt oikean sanan, elämä oli hänellä avoinna ja taiteen paratiisin piti hänelle avaaman porttinsa.

Hänen opintonsa Madridissa herättivät hänen omaa sääliänsä; Italiassa hän vasta oikein täydellä todella alkaisi kehittyä maalariksi; siellä työskentely hänelle antaisi sen, mitä se täällä oli häneltä kieltänyt: tyydytystä, edistystä! Ylimielisenä niinkuin poikanen, puoleksi haltioissaan ilosta, onnesta ja suurista toiveista hän palettikepillä sotki paperikoriin ne piirrokset, jotka hänen omasta mielestään olivat liian viheliäiset.

Keskellä tätä hävitystyötä tuli Isabella työhuoneeseen.

Hän oli nyt kuusitoistavuotias. Hän oli aikaisin vaurastunut vartaloltaan, mutta oli jäänyt lyhytkasvuiseksi. Hänen pyöreissä kasvoissaan katseli pari suurta vakavaa syväkatseista silmää ja hänen pieni mehevän näköinen suunsa miellytti jokaista. Hänen päänsä ulottui ainoastaan Ulrikin rintaan ja kun tämä aina oli Isabellaa kohdellut niinkuin rakasta, ymmärtäväistä ja sievää lasta, niin varmaan oli Isabellan lyhyt koko sen vaikuttanut.

Tänään tyttö oli tavallista kalpeampi ja hänen kasvoissaan oli niin merkillinen vakavuus, että nuori mies kummastuksissaan ja kuitenkin osanottavaisena kysyi:

"Miten sinun laitasi on, pikkuseni? Etkö ole terve?"

"Olen, olen", vastasi tyttö nopeasti. "Minun vaan täytyy vielä kerran puhua kanssasi kahden kesken."

"Salaripityksellekö minua tahdot, Belita?"

"Lakkaa jo leikkiä laskemasta. En minä enää ole lapsi. Sydämeni on surullinen ja sinulta en tahdo salata syytä siihen."

"Puhu vaan, puhu! Kuinka levottoman näköinen oletkaan! Tosiaankin voisi tulla huolestuneeksi."

"Niin, siihen on sinulla kyllä syytä! Eihän sinulle kukaan sano totuutta; mutta minä sinua pidän rakkaana, sentähden minä sen tahdon tehdä ennenkun on liian myöhä. Älä minun puhettani keskeytä nyt, muutoin rohkeuteni on lopussa ja minä tahdon, minun täytyy puhua."

"Minun opintoni eivät viime aikoina ole sinua miellyttäneet, eivätkä itseänikään. Isäsi — —"

"Hän on sinut johtanut väärille teille ja nyt sinä matkustat Italiaan ja kun siellä saat nähdä mitä etevimmät mestarit ovat tehneet, niin sinä heti tahdot jäljitellä heitä ja unhotat mestari Moorin opetukset. Minä tunnen sinut Ulrikki, minä tiedän sen! Mutta minä tiedän muutakin, ja se minun täytyy nyt sanoa.

"Jos sinä annat innostuksesi houkutella itsesi heti maalaamaan tauluja, jollet sinä mukaannu vielä kerran rupeamaan kainoksi vaatimattomaksi oppilaaksi ja rehellisesti uurastamaan ja työtä tekemään, niin sinä et edisty, et koskaan enää kykene toimeen saamaan sellaista muotokuvaa kuin maalaamasi Sofonisban kuva on. Niin, silloin sinusta ei tule suurta taideniekkaa ja kumminkin sinä voisit ja sinun pitää siksi tulla."

"Kyllä minä siksi tulen, Belita, minusta kyllä sellainen tulee."

"Kyllä, kyllä, mutta ensin oppilas, oppilas! Sinun sijassasi minä menisin Veneziaan katsomaan ympärilleni, mutta sieltä menisin Flanderiin, Moorin luo, mestarin tykö."

"Ettäkö luopuisin Italiasta? Oikeinko todella? Isäsi on itse sanonut minulle, että minä — no jaa muotokuvan maalaamisessa arvelee hänkin, etten minä ole mikään taitamaton. Mihinkäs alankomaalaiset matkustavat oppimaan jotain taiteensa alalla? Italiaan, aina vaan Italiaan. Mitä he Flanderissa tekevät uutta? Muotokuvia ja muotokuvia eikä mitään muuta. Moor on suuri, sangen suuri tällä alalla; mutta minä käsitän taiteen toisella tavoin kuin hän; sillä on korkeampia päämääriä. Pääni on ehdotuksia täynnä. Maltappas vaan, malta! Italiassa opin lentämään ja jahka olen saanut valmistetuksi pyhän perheen, ja taiteen temppelin kaikkine taitoineen, jos vielä aijon hankkia — —"

"Niin sitte, sitte, mitä sitte tulee?"

"Silloin ehkä muutat mielesi ja annat tuollaisen koulumestarin tapaisen käytöksen mennä menojaan kerta kaikkiaan. Tuo tinkaileminen, tuo tinkaileminen, tuo varotteleminen minua harmittaa. Se lopettaa minun iloni, se masentaa riemuni. Sinä katkeroitat onneni — sinä, sinä — Tämä inttäminen ja väittely on minusta iljettävää!"

Isabella vaikeni ja painoi päänsä alas alakuloisesti. Silloin Ulrikki lähestyi häntä ja sanoi:

"En tahdo sinua loukata, Belita, en, sitä tosiaan en tahdo. Sinähän tarkotat hyvää ja pidät minusta raukasta, hyljätystä orpoparasta, pidäthän minusta, etkö pidä?"

"Pidän kyllä, Ulrikki, ja juuri sentähden olenkin sanonut sinulle ajatukseni. Nyt sinä iloitset Italiaan menostasi —"

"Suuresti, sanomattomasti. Siellä minäkin sinua muistelen ja mikä rakas, uskollinen, ymmärtäväinen pikku olento sinä olet. Erotkaamme ystävinä, Isabella. Tule mukaani, se olisi parasta!"

Tyttö punastui punastumistaan yhä enemmän ja vastasi ainoastaan: "Voi kuinka mielelläni tulisinkin!"

Nämä sanat kaikuivat niin herttaisesti ja tulivat niin sydämen pohjasta, että ne tunkivat Ulrikin sielun syvyyteen. Ja lausuessaan nämä sanat tyttö katsoi hänen silmiinsä niin uskollisesti ja rakkaasti ja odottavasti, ettei Ulrikki muuta nähnyt kuin tytön silmät. Hän niissä näki rakkautta, totista alttiiksi antautuvaa rakkautta, ei sellaista kuin kauniin Carmenin tai niiden naisten rakkaus, jotka olivat viskelleet kukkia hänelle palkongiltaan. Hänen sydämensä heltyi ja kun hän nyt näki, miten Isabellan kasvot yhä enemmän hehkuivat kun hän katsoi takaisin tyttöön, silloin hän tunsi rajatonta kiitollisuutta ja iloa, eikä hän voinut vastustaa haluansa saada häntä syleillä ja painaa rintaansa vastaan.

Tyttö sen salli ja kun tämä katsoi häneen ja tytön pehmeät kirsikanpunaset huulet, joiden välillä näkyi valkosenhohtavat hammasrivit, niin houkuttelevina loistivat häntä vastaan, niin ei hän tiennyt miten se tapahtui, mutta hän kumartui ja painoi huulensa tytön huulia vastaan. Ja nyt he toisiaan suutelivat, ja suutelivat yhä uudelleen ja Isabella pani pienet kätensä hänen kaulaansa, sillä käsivarsinensa hän ei ulettunut ja sanoi aina häntä rakastaneensa ja Ulrikki vakuutti liikutetulla äänellä sen uskovansa ja ettei mailmassa ollut yhtään parempaa, suloisempaa ja viisaampaa olentoa kuin hän; sen hän vaan unohti sanoa, että hän Isabellaa rakasti. Tyttö antoi, hän otti vastaan, ja tämä hänestä näytti luonnolliselta.

Isabella ei nähnyt eikä tuntenut mitään muuta kuin hänet ja onnensa, Ulrikki oli aivan haltioissaan siitä autuudesta, että häntä rakastettiin ja Isabellan suutelojen suloisuudesta ja sen vuoksi ei heistä kumpikaan huomannut, että Coello oli avannut opintohuoneen oven ja puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvitettuna ravisti päätänsä ja epäröiden katseli heitä hetkisen.

Kun viimein hovimaalarin karkea ääni heille äänekkäästi huudahti: "Soh, soh, sepä nyt on kummallista käytöstä!" — niin he tempautuivat nopeasti erilleen toisistaan.

Säikähtyneenä ja hämillään Ulrikki tavotteli sanoja ja soperteli viimein:

"Me olemme — me tahdoimme jäähyväisiksi —"

Coello ei saanut aikaa keskeyttää hänen puhettaan, sillä hänen tyttärensä heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja huudahti kyynelsilmin:

"Anna anteeksi, isä — anna anteeksi, hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä niin suuresti, ja nyt kun me kuulumme yhteen, en minä pelkää hänen puolestaan, hän nyt ei säästä vaivojansa, ja kun hän sitte palajaa luoksemme —"

"Jo riittää, jo riittää", keskeytti tytön isä hänen puheensa laskien kätensä hänen suullensa. "Sentähden pidetään lapsille holhoojatar, ja tämäkö on minun ymmärtäväinen Belita-tyttöni! Tuo mies — en siitä puhu mitään, että hän on ihan köyhä; itselläni ei ollut kuin kolme realia taskussa kosiessani sinun äitiäsi; mutta hän ei vielä osaa mitään, ja se muuttaa asian. Minun luontoni mukaista ei ole karhuta velallisiani, olen itse liian usein ollut velassa; mutta sinä, Navarrete, olet toki saanut minulta paljon silloin kun sinun kävi huonosti, ja jollet tahdo konnan nimeä, niin jätä tyttö rauhaan etkä saa häntä enää nähdä ennenkun matkustat. Jos Italiassa olet oppinut mikä sinun on opittava ja olet tullut oikeaksi taidemaalariksi, niin loppu menee itsestään. Olethan sinä jo pulska ja voimakas mies etkä suinkaan suvustasi huonone. Italiassa on muita naisia kuin minun pikku kelpo tyttöni. Sulje silmäsi ja varo, ettet muserra hänen sydäntään. Sanasi ja kätesi! Puolentoista vuoden kuluttua sinä jälleen tulet tänne ja näytät mitä osaat ja suoritat kokeesi. Jos sinusta silloin on tullut mitä minä toivon, niin minä annan hänet sinulle, mutta päinvastaisessa tapauksessa sinä ääneti menet matkaasi. Sitä vastaan sinä pikku rakastunut, ajattelematon lapseni et saa inttää mitään. Nyt, Belita, menet kamariisi ja sinä, Navarrete seuraa minua."

Ulrikki seurasi mestaria hänen makuu-huoneeseensa. Siellä tämä avasi arkun, jossa Ulrikin ansaitsemat rahat olivat. Hän ei itsekään tiennyt minkä verran niitä oli, sillä niitä ei oltu luettu eikä kirjoihin merkitty. Mestari pisti kouransa syvälle kultarahojen joukkoon, antoi Ulrikille kaksi kouran täyttä ja sanoi:

"Tämä on maksu työstäsi täällä, tässä on huoletonta opintomatkaa varten Veneziassa ja Florensissa. Älä tee lastani onnettomaksi, poika; sillä jos sen teet, niin olet kurja, kunniaton lurjus, roisto, olet — — mutta ethän sinä konnan näköiseltä näytä!"