Part 17

Maalarin perheessä tänä iltana oli kuumat hetket. Taiteilijan hidasluontoinen puoliso oli tänään enemmän kuin vilkas. Hän ei voinut itseään hillitä suuttumuksen ja mielenliikutuksen tähden. Isabella oli lapsuudesta asti ollut rakennusmestari Herreran, Espanjan etevimmän arkkitehdin suosikki. Tämä oli jo puhunut mieltymyksestään tyttöön ja nyt tulee tuollainen kulkuri köyhä poika, tuo mieheksi vielä kypsymätön nulikka ja turmelee hänen lapsensa elämän onnen!

Sen sijaan että olisi ajanut kiittämättömän veijarin koko talosta pois, olikin tuo miehen nuhjus antanut Ulrikille toiveita saada omakseen tuo ymmärtämätön viaton tyttöraukka.

Vielä seuraavien viikkojen kuluessa rouva Petra Coello teki miehensä päivät ikäviksi ja yöt vielä ikävämmiksi; mutta hovimaalari pysyi lujana päätöksessään antaa Isabella Ulrikille, jos tämä puolentoista vuoden kuluessa palajaisi Italiasta etevänä taideniekkana.

Yhdeskolmatta luku.

Amiraalilaiva, joka vei kuningas Filipin lähettilään Veneziaan, tuli onnellisesti perille, mutta myrskyt ja pahat ilmat olivat sitä viivyttäneet ja matkustajain joukossa oli Ulrikki ainoa, joka laivan heiluessa ja sinne tänne kallistellessa oli pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa niinkuin vanha merimies.

Sitä vastoin oli hänen sisällinen vointinsa sitä huonommalla kannalla, ja se joka olisi nähnyt miten hän aivan reunan yli kurottausi katsoa tuijottamaan mereen tai ryhdiltään levottomana ja katse synkkänä astuskeli edestakaisin, olisi tuskin aavistanut, että tämä umpimielinen, ärtyisä, liiankin usein synkän mielialan valtaan joutuva nuorukainen oli vastikään valloittanut jalon ihmissydämen, joka oli sen arvoinen, että sitä kannatti toivoa ja että hän nyt läheni rohkeimpien unelmiensa toteuttamista, innokkaimpien toivojensa täyttymistä.

Kuinka toisin hän olikin toivonut saavansa astua "taiteen paratiisiin!"

Niin vapaa, niin hilpeän iloinen ei hän ollut koskaan ollut kuin sen päivän aamuna, jonka lopulla hän oli sitonut Isabellan elämän onnen omaansa — mutta nyt — nyt!

Kaikista siteistä vapaana, iloisena kuin lintu ilmassa oli hän aikonut kulkea halki Italian kaupungista toiseen; hän oli tuuminut katsella, ihailla, nauttia ja vasta sitte kun hän oli oppinut tuntemaan kaikki suuret taidemaalarit, hän niistä valikoisi jonkun opettajaksensa. Sofonisban isänmaa oli tuleva hänen isänmaaksensa eikä hänen mieleensä ollut koskaan juolahtanutkaan tarkoin rajoittaa nautinto- ja opintoaikaansa ainoastaan taiteella pyhitettyyn maahan.

Kuinka toisellaiseksi hänen elämänsä nyt muodostuisikaan! Siihen asti, jolloin hän Valenciassa astui laivaan, oli häntä ilahuttanut ja hänen mieltään ylentänyt ajatus, että hän saisi omakseen niin hyvän, ymmärtäväisen ja rakastettavan henkilön kuin Isabella oli, mutta merimatkan yksinäisten hetkien aikana, joita tämä matka niin runsaasti tarjosi, tapahtui hänen mielessään ratkaiseva muutos.

Kuta laajemmaksi meri levisi hänen ja Espanjan välille, sitä kauemmaksi hänestä väistyi Isabellan kuva, sitä vähemmän houkuttelevalta ja viehättävältä hänestä näytti sen tytön omistaminen.

Nyt hän ajatteli, että hän ennen tuota ratkaisevaa hetkeä oli iloinnut siitä, että hän pääsi vapaaksi Isabellan koulumestarin tapaisista varoituksista ja kun hän nyt katsoi tulevaisuuteen ja näki miten hän, kaunis Navarrete, jonka roteva vartalo herätti lyhytkasvuisissa espanjalaisissa kateutta, astuskeli katuja pitkin pikkuruisen tyttökultansa kanssa ja ajatteli miten ihmiset nauraa hissuttelivat, niin hänen mielensä täytti katkera suuttumus itseään kohtaan ja kovaa kohtaloansa kohtaan.

Hän tunsi itsensä kahleihin sidotuksi niinkuin kaleeriorjat, joiden vitjat kalisivat ja helskähtivät kun he laivanruumassa liikuttivat airojaan. Toisen kerran täytyi hänen ajatella Isabellan kauniita, suuria rakkaudesta uhkuvia silmiä ja hänen punasia pehmosia huuliaan ja kaiholla hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että oli kuitenkin suloista suudella häntä ja pitää häntä sylissään ja ettei voinut löytää uskollisempaa, ymmärtävämpää, hellempää vaimoa kuin Isabella, koska kerran Ruth oli ijäksi häneltä hukkaan joutunut.

Mutta mitäpä hän, oppilas, sinne tänne kuljeksiva taideniekka, tarvitsisikaan morsianta, puolisoa? Paras ja ihaninkin koko siitä sukupuolesta olisi hänen mielestään nyt ollut esteenä, hankalana raskaana painona. Kun hän ajatteli, että hän määrätyllä ajalla oli velvollinen saavuttamaan vissin päämäärän ja että hänen sen jälkeen piti alistua suorittamaan koetuksen, niin se ajatus masensi hänen ilonsa ja nöyryytti ja loukkasi häntä itseään.

Harmaat sumut himmensivät häneltä yhä enemmän sen loistavan päivänpaisteisen maan, jota hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän tuona onnettomana hetkenä olisi tullut "sanalle" uskottomaksi ja sana olisi häneltä ijäksi päiväksi apunsa kieltänyt.

Usein hän tunsi halua lähettää Coellolle takaisin hänen antamat kultarahat ja kirjoittaa hänelle, että hän oli pikastunut ja ettei hän halunnutkaan saada hänen tytärtään, mutta se olisi varmaan musertanut sydämen siltä hyvältä tyttöraukalta, joka häntä rakasti niin sydämen pohjasta! Ulrikki ei tahtonut olla kiittämätön, hän ei tahtonut osottautua kunniattomaksi, vaan kärsiä ja ottaa päällensä sen kuorman, minkä hän kevytmielisyydellään oli ansainnut.

Italiassa, taiteen omassa maassa, voisi kenties tapahtua ihme. Kenties taiteen jumalatar siellä jälleen painaisi hänet sydäntään vastaan ja käyttäisi sitä voimaa, jota Sofonisba niin hehkuvin sanoin oli ylistellyt.

Kuninkaan lähettiläs ja sihteeri de Soto pitivät Ulrikkia seuraa karttavana haaveilijana, mutta kun he olivat saapuneet Veneziaan, kehotti jälkimäinen häntä asumaan kanssansa, sillä don Juan oli pyytänyt häntä pitämään huolta nuoresta taidemaalarista.

Mitäpä siis oivalta nuorukaiselta enää puuttui? Sihteeri koki tiedustella hänen mielialansa syytä, mutta Ulrikki ei ilmaissut mikä häntä rasitti, vaan mainitsi ainoastaan ylimalkaisesti, että suuri suru häntä painoi.

"Mutta nyt tulee se aika, jolloin köyhistä köyhinkin, kurjinkin kaikkien hylkäämistä olennoista viskaa pois kuormansa", huudahti de Soto. "Ylihuomenna alkaa iloinen karnevaali-aika! Pää pystyyn, nuori mies! Minua painaa suurempi kuorma kuin Teitä! Viskatkaa murheenne suureen kanavaan ja keskiviikkoon asti ajatelkaa, että taivaan valtakunta on pudonnut maan päälle!"

Oi sininen meri, joka huuhdot laguuneja, oi Lidon mastometsä, oi dogepalatsi, joka puoleesi vedät katseesi samoin kuin taaksepäin katsahtavat aatteetkin, oi Markuksen kirkko, verrattomassa puvussasi kullasta ja maalauksista, oi hevoset ja muut pronssiset taideteokset, te jalomuotoiset palatsit, jotka kuvastutte tyynen veden hiljaiseen pintaan, sinä Markustori, jossa rikkain ja vapain kaikista sukukunnista oikeutetussa itsetietoisuudessa komeilee puettuna samettiin, silkkiin ja kultakoristeihin! Satama, mastometsä, lukematon joukko muhkeita kaleeria, jotka yhdistävät toisen maanosan toiseen, herättävät pelkoa, vaativat kuuliaisuutta ja voittavat mittaamattomia aarteita sekä rauhallisilla matkoilla että kirkkailla aseilla! Oi sinä Rialto, jossa kultaa kootaan niinkuin muualla vehnää ja ohraa; te mahtavat ylimykset, te kauniit naiset, pitkähiuksiset, jotka tuuheaa tukkaanne ette tahdo mustaksi, vaan värjäätte yhtä kullankiiltäväksi kuin ne välkkyvät zekiinit, joita tuhlailette pienillä, mutta niin avoimilla kätösillänne! Oi Venezia, sinä meren haltijatar, sinä rikkauden äiti, mahtavuuden valtaistuin, kunnian ja taiteen temppeli, kuka voisi vapautua sinun tenhovoimasi lumouksesta!

Mitä vallaton kevät on maalle, sitä sinulle on karnevaaliaikasi. Se muuttaa laguunikaupungin väriloiston silmiä häikäiseväksi välkkeeksi, hymyilyn olympolaiseksi nauruksi, rakastavien kuiskeet riemuitseviksi lemmenlauluiksi, leikillisyyden ja hilpeyden hurjistelevaksi riehumiseksi, mahtavan kauppakaupungin äänekkään liikkuvan elämän kuohuvaksi pyörteeksi, joka vetää kaikki piiriinsä eikä laske pois mitään, mihin se kerran on tarttunut.

De Soto lykkäsi jo kerran tasapainostaan horjahtaneen nuorukaisen keskelle pyörrettä ennenkun hän oli löytänyt oikeata virtausta.

Veneissä, katujen vilinässä, juhlapäivällisillä, tanssisaleissa, pelipöytäin ääressä, kaikkialla nuori kultakutrinen maalari, joka oli Espanjan kuninkaan lähettilään läheinen tuttava, ja josta ei tiedetty mihin hän oli menossa tai mistä hän tuli, veti puoleensa miesten huomion ja naisten silmäykset, uteliaisuuden ja mieliteon.

Kun hän kutsui, niin häntä seurasivat kauneimmat ja Venezian solakoista naisista hän valitsi suurimmat ja komeimmat viedäkseen ne tanssiin taikka naamioitujen ahdingon ja juhlailon hurmaaman ihmistungoksen läpi. Hän tahtoi nauttia tätä viimeistä juhla-ateriaa, unhottaa, unhottaa, itselleen korvata tulevain aikojen kärsittävät puutteet, säästäväisyydet ja itsensä kiusaamiset.

Voi pikku Isabella-raukka! Sinun armaasi tahtoo tuntea miltä maistuu itsensä näyttäminen väkijoukolle majesteetillisen komea nainen kainalossa! Ja sinä, Ulrikki, kuinka sinulle käy kun takanasi ihmiset huudahtelevat: "Komea pari! Katsokaapa noita kahta!"

Tässä hyörinässä hän ei tarvitse avuliasta "sanaa", eikä "onnea", ei "taidettakaan"; ilman tenhokeinojakin hän löytää hurmauksesta toiseen, läpi kaikkien taivasten; hän tuntee vaan nykyisen päivän, eikä kysy mitään huomispäivästä.

Niinkuin riivattu hän heittäytyy hienompien syliin ja luikertelee pois kauniista käsivarsista syöstäkseen pelipöytien luo ja siitä tukaatista, jonka hän siellä viskaa esiin, kasvaa kasa kultaa, rahakukkaro, joka on zekiinejä täynnä.

Pikaisesti saadut aarteet sulavat nopeasti kuin lumi auringonpaisteessa ja palajavat niinkuin lentoon lähtenyt kyyhkysparvi avonaisiin pesäkomeroihinsa.

Taidetöitä vilaistaan juopuneen katseella ja kuitenkin armollinen "sana" vielä kerran ihmeellisellä voimallaan vaikuttaa harhateille eksyneeseen.

Laskiaistiistaina lähettiläs vie Ulrikin suuren Tizianin luo.

Hän seisoo värien hallitsijan edessä; hän kuulee ystävällisiä sanoja hänen suustaan, hän näkee yhdeksänkymmenvuotiaan, jota ikävuodet tuskin ollenkaan ovat saaneet kumaraksi taipumaan, puettuna pitkään aaltoilevaan purppuraiseen viittaan, vastaanottavan kuninkaan lähettämät lahjat.

Ulrikki ei milloinkaan, elämänsä loppuun asti voi unhottaa näitä kasvoja.

Ikäänkuin siseleerausteräksellä piirrettyinä kovaan metalliin, yhtä hienoina ja terävinä hahmoviivoina näkyvät nämä kasvojen piirteet; mutta ne ovat kalpeat, aivan verettömät, niissä ei ole vähintäkään ihmiselon väriä. Rotevakasvuisen ukon pitkä hopeanvalkoinen parta valuu suurina suortuvina kauvas hänen rinnallensa ja silmät, jotka Ulrikkia mittailemalla katselevat, ovat ytimekkään, tarkoin tutkivan miehen. Hänen äänensä ei kaiu ankarana, vaan alakuloisesti ja surullisesti, ja syvällinen sieluntuska varjostaa silmää ja on asettunut tyyssijallensa tämän miehen suun ympärille, jonka laiha vanha käsi vielä keveästi ja varmasti hurmaa mielet iloisilla värisoinnuilla.

Vapisevin huulin oppilas vastaa ylevän mestarin kysymyksiin ja kun Tizian kutsuu hänet ruokailemaan luoksensa ja Ulrikki päivällisen aikana loistavassa juhlasalissa, jossa hän istuu pöydän alapäässä, naapuriltansa saa kuulla, mitä suuria miehiä ne ovat, joiden seuraan hän on saanut kunnian tulla, niin hän tuntee itsensä niin araksi, niin vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, että hän tuskin rohkenee kajota pikariin ja niihin kalliisiin herkkuruokiin, joita palvelijat hänelle tarjoilevat.

Hän katselee, hän kuuntelee, hän kuulee mainittavan vanhan mestarinsa nimeä, hän kuulee tätä ilman kateutta kiitettävän eteväksi muotokuvamaalariksi. Häneltä kysytään miten mestarille on käynyt ja puheissaan ja vastauksissaan hän seisoo nolona hämillään.

Vieraat nousevat pöydästä.

Helmikuun aurinko paistaa sisään korkeasta akkunasta ja Tizian istahtaa keskustelemaan entistä hilpeämmin Paolo Cagliarin, Veronalaisen sekä muiden suurten maalarien ja herrain kanssa.

Jälleen Ulrikki kuulee Mooria mainittavan. Sitte vanhus, josta hän ei ollut silmäänsä kääntänyt, viittaa ja Cagliari huudahtaa, että hän, oivallisen Antonio Moorin oppilas, nyt näyttäisi, mihin hän kykenee; mestari Tizian tahtoi antaa hänelle tehtävän.

Väristys pudistaa hänen ruumistaan, hänen otsansa tulee hikiseksi painostavasta ahdistuksesta.

Nyt vanhus kehottaa häntä seuraamaan sukulaistansa atelieeriin. Päivää vielä oli tunnin verran jälillä. Hänen piti maalaaman juutalaisen kuva, mutta ei mitään rihkamatavaran kaupustelijaa, vaan profeettain, opetuslasten, apostolien kaltaisen, heidän jaloa laatuaan.

Ulrikki seisoo piirustustelineen edessä.

Ensi kertaa monen ajan kuluttua hän huokaa avuksensa sanaa, ja sen hän tekee oikein hartaasti, sydämensä pohjasta. Kadotetut rakkaat henkilöt, jotka juhlailon melussa olivat kadonneet hänen muististaan, astuvat jälleen hänen sielunsa, silmän eteen ja niiden joukossa tohtori, joka kehottaen katselee häntä kirkkailla ajattelevilla silmillä.

Nuorukainen saa ikäänkuin ilmestyksen. Hänet, ystävän, opettajan, Ruthin isän hän osaa ja tahtoo nyt maalata.

Tämä kuva, jonka hän poikasena oli piirtänyt, ilmestyy nyt piirre piirteeltä hänen sielunsa eteen.

Tuossa on punaliitu-kynä.

Muutamalla viivalla hän piirtää hahmoviivat. Sitte hän tarttuu siveltimeen ja hänen kiireellisesti seottaessaan maaleja ja liikuttaessaan sivellintä, tuntuu ihan kuin Costa olisi seisonut ilmi elävänä hänen edessään kehottaen häntä maalaamaan hänen kuvansa.

Lempeän katseen tässä silmässä, hymyn tämän hienon suun ympärillä, kaiken tämän hän on näkevinänsä. Silmänräpäykset lentävät ohitse, minuutit rientävät pois, kuva pyöristyy ja muuttuu elävän näköiseksi. Hän vetäytyy takaperin maalaustelineen äärestä katsoakseen, mitä vielä puuttuu ja vielä kerran täydellä sydämellä kutsuakseen avuksi "sanaa"; silloin ovi avattiin ja nuoremman maalarin käsivarteen nojaten Tizian muiden taideniekkojen seurassa astuu atelieeriin.

Hän vilkasee pikaisesti kuvaa, katsahtaa maalaria ja hyväksyvästi hymyillen hän sitte lausuu: "Katsokaas vaan, katsokaas! Ei liiaksi juutalaisnaamaa ja koko apostoli! Paavali, taikka pitempitukkaisena ja vähän nuorempana vaikkapa Johannekseksi kelpaava. Hyvä, hyvin tehty, poikani!"

Hyvä, hyvin tehty! Näillä sanoilla oli Tizian aateloinut hänen työnsä ja ne kaikuivat vielä kuuluvasti hänen korvissaan ja sen ilon ylenpalttisuus, joka hänen mielensä täytti, uhkasi tulvia yli äyräittensä, kun ei sen vähempi henkilö kuin suuri Paolo Veronese kehotti häntä seuraavana lauvantaina ilmottautumaan hänen työhuoneeseensa hänen oppilaaksensa.

Hurmaantuneena, uuden toivon elähyttämänä hän heittäytyi gondooliin.

Siitä palatsista, jossa hän yhdessä de Soton kanssa asui, olivat kaikki ihmiset rientäneet ulos huvittelemaan. Kukapa kotiin jäisi laskiaistiistai-iltana?

Tyhjissä huoneissa tuntui hänestäkin liian ahtaalta.

Huomisaamuna alkoivat hiljaiset päivät, ensi lauvantaina hänelle alkaisi uusi hedelmää tuottava elämä totisen sanan, taiteen, jumalallisen taiteen palveluksessa. Tämän illan kuluessa, tämän yön hän tahtoi nauttia iloa, maistella sitä pohjaan asti. Tänä päivänä hän mielestään oli ansainnut oikeuden nauttia kaiken mailman ilot.

Markuksen tori oli valaistu kuin keskipäivällä, sillä siellä paloi tulisoihtuja, marshallitulia ja lamppuja, ja sileällä katukivityksellä tunkeili naamioituja niinkuin äärettömän suuren tanssisalin permannolla.

Meluava musiikki, äänekkäät naurun rähäkät, hiljaiset hellät kuiskaukset, suloiset tuoksut viehättäväin naisten aaltoilevista hiuksista lumosivat hänen aistimensa, jotka jo ennestään olivat menestyksestä ja ilosta sekaisin. Yltiöpäisen tavoin hän uhmaillen antautui seurustelemaan jokaisen kanssa ja kun hän aavisteli kauniiden kasvojen olevan naamarin takana, niin hän astui lähemmäksi tarttuen luutun kieliin, mikä hänellä leveässä purpuran värisessä nauhassa oli kaulassa ja vaati rakkautta hellällä lemmenlaululla.

Moni viuhkan huiskutus palkitsi tuota rohkeata ihailijaa, moni vihastunut katse tummista miehen silmistä häntä uhkasi.

Nyt kulki ihana majesteettinen nainen ohi pitäen kiinni rikkaasti puetun kavaljeerin käsivarresta.

Eikö se ollut kaunis Claudia, joka äskettäin rikkaan Grimanin nimessä oli menettänyt äärettömän suuret rahasummat pelipöydän ääressä ja joka häntä kehotti luonansa käymään myöhemmin laskiaisen aikaan?

Sehän se oli, hän ei voinut erehtyä ja nyt hän seurasi tuota paria kuin varjo ja tuli yhä rohkeammaksi, kuta vihaisemmin kavaljeeri häntä torjui poismenemään tuimasti häneen katsoen ja äreästi puhuen; sillä nainen ei lakannut ilmaisemasta, että hän tunsi hänet ja että Ulrikin leikinteko häntä huvitti.

Mutta aatelismies ei näyttänyt kärsivän tuollaista loukkaavaa leikintekoa. Keskellä Markuksen toria hän seisahtui, jätti irti naisen käsivarren samalla tehden ylenkatseellisen liikkeen ja sanoi:

"Ilveilijä tai minä, valitkaa kaunottareni!"

Silloin veneziatar nauroi äänekkäästi, tarttui Ulrikin käsivarteen ja virkkoi:

"Loppuosa laskiaistiistain-yöstä kuuluu teille, iloinen laulaja."

Ulrikki yhtyi hänen nauruunsa, otti soittokoneen irti kaulastaan ja ojensi sen ärsyttävällä liikkeellä kavaljeerille ja huudahti:

"Se olkoon teidän käytettävänänne, naamioitu; nyt olemme vaihettaneet osia. Mutta, minä pyydän, pitäkää sitä paremmin kiinni kuin naistanne."

Pelisalissa oli kuuma ottelu, ja Claudiaa seurasi onni pelatessaan maalarin kultarahoilla.

Kahdentoista lyönnin jälkeen pankin pitäjä pani pois kortit. Tuhkakeskiviikko oli alkanut, sali oli tyhjennettävä; hiljainen paastoaika oli tullut.

Pelaajat vetäysivät syrjään sivuhuoneisiin ja niiden joukossa myös tuo kadehdittava pari.

Claudia heittäytyi sohvalle; Ulrikki jätti hänet mennäkseen hankkimaan gondoolin.

Heti kun hän oli mennyt, tunkeusi Claudian ympärille kirjava lauma ihailijoita.

Kuinka tuon kauniin naisen silmät säkenöivät, kuinka jalokivet välkkyivät hänen pyöreällä kaulallaan ja häikäisevillä käsivarsillaan ja miten sattuvasti hän vastasi jokaiseen leikilliseen sanasutkaukseen!

"Claudia ilman seuralaista!" huudahti muuan nuori aatelismies. "Sehän on kummallisin nähtävä koko tämän tavattoman karnevaalin aikana!"

"Minä paastoan!" vastasi hän iloisesti. "Ja nyt kun haluan laihaa ruokaa, niin tulitte Te! Mikä onnellinen sattuma!"

"Nuori Grimani onkin Teidän avullanne tullut aivan köykäiseksi mieheksi!"

"Silläpä hän lensikin tiehensä. Mitäpä jos tekin menisitte hänen jälessään!"

"Kernaasti, kernaasti, jos Te vaan seuraatte mukanani!"

"Tänäpäivänä sanon ei! Kiitoksia! Tuolla tulee minun ritarini."

Ulrikki oli viipynyt ison aikaa poissa, mutta Claudia ei sitä ollut huomannut. Nyt hän teki kumarruksen herroille, tarjosi käsivartensa Claudialle ja heidän astuessaan alas portaita myöten hän tälle kuiskasi:

"Se naamioitu, joka äsken oli seurassasi, on minua viivyttänyt; ja tuolla — katsos vaan, tuolla hän nostetaan ylös. — Hän teki hyökkäyksen minua vastaan."

"Te olette — — Olisitteko te —"

"He tulivat oitis hänen avukseen. Hän syöksyi minua vastaan paljastettu miekka kädessä."

Claudia tempasi nopeasti käsivartensa hänen kainalostaan ja huudahti hiljaa ja hätäisenä:

"Pois, pois, onneton, ken hyvänsä oletkin! Hän oli Luigi Grimani, hän oli Grimani-suvun jäsen. Sinä olet hukassa, jos sinut saadaan kiinni. Pois, niin totta kuin henkesi on sinulle rakas, pois heti kohta!"

Niin loppui laskiaistiistai, joka nuorelle maalarille oli alkanut niin ihanasti. Tizianin sana: "Hyvä, hyvin tehty", ei enää kaikunut onnea ennustavana hänen korvissaan, mutta sitä äänekkäämmin kaikui tuon rahalla ostettavan naisen häpeällinen sana: "Pois, pois!"

De Soto odotti häntä saadakseen hänelle ilmottaa, miten suurta kiitosta hän oli kuullut Ulrikin taidenäytteestä Tizianin luona; mutta Ulrikki ei saanut kuulla siitä mitään, sillä hän ei sihteerille jättänyt kertomisen aikaa, eikä sihteerikään voinut muuta kuin uudistaa kauniin Claudian sanat: "Pois, pois", sekä auttaa häntä pakenemaan.

Kun tuhkakeskiviikko sarasti kylmänä ja sumuisena, oli Venezia nuoren maalarin selän takana.

Vaikkei häntä ajettu takaa ei hän kuitenkaan löytänyt rauhaa eikä tyydytystä ja matkusti Parmaan, Bolognaan, Pisaan ja Florensiin.

Grimanin kuolema vähän painoi hänen omaatuntoaan. Kaksintaistelu oli sotaa vähemmässä mitassa; vastustajansa kuolettamista ei pidetty rikoksena, vaan voittona. Aivan toiset huolet tekivät hänet levottomiksi.

Venezian, johon "sana" oli hänet johtanut, ja josta hän oli odottanut kaikki, oli hän nyt kadottanut ja samalla myös Tizianin suosion ja Cagliarin opetuksen.

Hän alkoi epäillä itseään, tulevaisuuttaan, korkeata sanaa ja sen tenhovoimaa. Kuta suuremmat ne taideteokset olivat, joita hän kulkiessaan näki, sen vähäisemmäksi hän tunsi itsensä, sitä kurjemmalta hänestä näkyi hänen oma voimansa ja kykynsä.

"Piirusta, piirusta!" neuvoi häntä jokainen mestari, jonka puoleen hän kääntyi, kun he olivat katselleet hänen työtänsä. Vuosikausia kestävää työtä vaativat suuret taiteilijat, joiden luo hän ilmottausi oppilaaksi.

Mutta aika oli edeltäpäin määrätty, sillä harhaan joutuneen uskollisessa saksalaisessa luonteessa oli lujasti juurtuneena ajatus, että hänen piti mennä takaisin Coellon luokse määrätyn oppiajan kuluttua. Hänen elämänonnensa oli hukkaan mennyt, mutta ei kellään pitänyt olla oikeutta häntä sanoa sanansa syöjäksi, kurjaksi konnaksi.

Florensissa hän kuuli Sebastiano Filippiä kehuttavan hyväksi piirustajaksi. Tämä oli ollut Michel Angelon oppilas ja sentähden Ulrikki etsi hänet Ferrarassa ja sai hänet suostuvaiseksi opettamaan mitä häneltä puuttui.

Mutta uuden mestarin teokset eivät häntä miellyttäneet. Moorin ihmeelliseen kirkkauteen ja Tizianin loistaviin väreihin tottunut nuorukainen piti Filipin taulut sameina ja ikäänkuin harmaiden sumujen himmentäminä. Kuitenkin hän pakotti itsensä pysymään useita kuukausia hänen luonaan, sillä Filippi oli tosiaan etevä piirustaja, eikä hänen atelieerissään ollut puutetta alastomista malleista; hän niitä tarvitsi alkuharjotuksiinsa, valmistaakseen kuvaa viimeisestä tuomiosta.

Saavuttamatta tyydytystä, ilman iloa ikävässä oppilaan työssä, tuntematta mitään mielenkiintoa kivuloista mestaria kohtaan, joka pysytteli erillään kaikesta seurustelusta hänen kanssaan niin pian kuin työtunnit olivat lopussa, tunsi Ulrikki itsensä tyytymättömäksi, ikävystyneeksi, ikäänkuin huumautumis-tilasta heränneeksi.

Iltasin hän haki huvitusta pelipöytien ääressä ja täällä samoin kuin Veneziassakin seurasi häntä onni pelissä. Hänen rahakukkaronsa oli kultazekiinejä täynnä, mutta samalla kun hän sai loistavaa kultaa, hänet vapautti taide mahtavasta liittolaisestaan köyhyydestä, ahdistavasta pakosta ylläpitää henkensä ponnistamalla omia voimiansa. Niinkuin huoleton taiteen suosija pysyi hän huoneessa opinnoita varten määrätyillä tunneilla ja teki työtä tuntematta mitään pakottavaa halua, ilman kiihkeätä halua, ilman iloa ja yhtähyvin nähtävästi enentäen kykyänsä.

Pelipöydän ääressä hän unhotti sen mikä hänet teki levottomaksi. Peli sai hänen verensä liikkeeseen, se karkotti ikävyyden; kulta ei hänelle ollut minkään arvoista.

Suurimman osan voitostaan hän antoi lainaksi pelaajille, jotka olivat kaiken omaisuutensa menettäneet, toivomattakaan saada rahojaan takaisin, hän niitä lahjotteli nälkäisille maalareille ja jakeli niitä tuhlaten kurjille kerjäläisille.

Niin kuluivat kuukaudet Ferrarassa ja kun määrätty aika oli tullut, lausui hän Sebastiano Filippille jäähyväiset ilman mitään kaipauksen tunnetta, palasi meritietä Espanjaan ja tuli takaisin Madridiin varakkaampana kuin oli lähtenyt, mutta köyhänä luottamuksesta omaan voimaansa, epäillen taiteen kaikkivoipaa valtaa.

Kahdeskolmatta luku.

Ulrikki seisoi taas Alkazarin edustalla ja muisti sen hetken, jolloin hän köyhänä kerjäläisenä oli laskettu vankeudesta ja jolloin hänet äreästi ajoi pois sama portinvartija, joka nyt alamaisesti tervehti kallisarvoisiin samettivaatteisiin puettua nuorta herraa.