Part 18

Ja kuitenkin, miten mielellään hän olisi tahtonut olla köyhä niinkuin silloinkin; kunpa vaan hän olisi voinut vapaana ja sielu täynnä innostusta ja toivoa astua kynnyksen yli, kuinka iloisesti hän olisikaan elämästään hävittänyt ne vuodet, jotka olivat edellisen hetken ja nykyisen välillä!

Hän kauhistui Coellon perhettä; ainoastaan kunniantunto vaati hänet tulemaan heidän luoksensa.

Niin, ja entä jos ukko hänet käskisi pois? — No sen parempi!

Atelieerissa vallitsi yhä edelleen entinen hullunkurinen sekamelska. Hän sai siellä odottaa kauvan ja kuuli monen oven takaa miten rouva Petra torui ja miten kiukkuisesti hänen miehensä vastasi.

Viimein Coello tuli ulos hänen luoksensa ja ensin häntä tarkoin katseltuaan ja sitte sydämellisesti tervehdittyään ja kyseltyään kuinka hänelle oli käynyt, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Vaimoni ei tahdo, että saisit nähdä Isabellaa ennen koetusta. Sinun pitää näyttää mitä taidat; sille kannalle asia luonnollisesti jää; mutta minä — sinä olet hienon näköinen ja olet säästänyt rahojasi, siltä näyttää. Vai onko totta?" Ja hän ravisteli kättänsä niinkuin arpaa heitettäessä. "Joka voittaa, hänellä on onni puolellaan mutta semmoisesta emme välitä täällä. Minä olen entiselläni ja sinä olet palannut takaisin oikealla ajalla, ja onhan se jo jotakin. Taistelustasi Veneziassa on de Soto minulle kertonut. Suuret mestarit olivat sinuun tyytyväiset ja silloin sinä kiukkupussi hävität koko asiasi! Ferraraan menit Veneziasta! Se oli huono vaihtokauppa. Tuo Filippi — hän ymmärtää piirustaa, mutta muutoin — Michel Angelon oppilas! Siitäkö hän vielä kerskailee? Jokainen munkki on Jumalan palvelija, mutta kuinka harvan tykönä Jumala asuu! Mitä sinä Sebastianon luona piirustit?"

Hämillään Ulrikki vastaeli näihin kysymyksiin ja Coello kuunteli vaan puolella korvalla, sillä hän piti vaarin puolisonsa puheista kun tämä viereisessä huoneessa isolla äänellä Catalina-rouvalle selitteli ajatustaan miehensä käytöksestä. Rouva puhui äänekkäästi, sillä hän tahtoi, että Ulrikki sen kuulisi. Mutta hän ei saanut saavuttaa tätä tarkotustaan, sillä äkkiä Coello keskeytti kotiin palanneen Ulrikin kertomuksen ja huudahti:

"Jo tämä nyt tulee liialliseksi. Ja vaikka hän asettuisi päälaelleen, niin sinun pitää tervehtiä Isabellaa. Tervetulo-tervehdys, käden puristus, ei sen enempää. Nuoret ihmisparat! Jollei elämiseen tarvittaisi niin riivatun paljo — no saammehan nähdä!"

Kun taiteilija oli mennyt viereiseen huoneeseen, niin siellä syttyi jälleen uusi kiivas kiista, mutta vaikka rouva Petra lopulla oli menevinään tainnoksiin, niin hänen miehensä kuitenkin pysyi lujana ja tuli viimein Isabellan kanssa atelieeriin.

Ulrikki oli häntä odottanut niinkuin syytetty tuomiotansa. Nyt Isabella seisoi hänen edessään isänsä sivulla — ja Ulrikki löi kätensä otsaansa, sulki silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen häntä — tuijottaen ja töllistäen niinkuin kummallista ilmiötä. Ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän olisi häpeästä maahan vaipunut samalla tuntien tuskaa ja iloista hämmästystä ja hän seisoi kuin kiinninaulattuna eikä kyennyt muuta kuin ojentamaan kätensä häntä kohti ja sanomaan: "Minä — minä, minä" ja sen jälkeen hän niinkuin mieletön huudahti yhä muuttuvalla äänen painolla:

"Sinä et tiedä! Minä en ole — antakaa minulle aikaa, mestari. Tänne, tänne tyttö, sinun pitää, sinun täytyy, — ei kaikki vielä saa olla lopussa!"

Ulrikki oli levittänyt sylinsä ja nyt hän astui suoraan Isabellaa kohti silmät ahnaasti vilkkuen niinkuin pelaajalla, joka on kaiken omaisuutensa pannut yhdelle kortille.

Coellon tytär ei häntä kuunnellut.

Hän ei ollut enää pikku ujo Belita; tässä ei enää seisonut lapsi, vaan ihanasti kukoistava neitonen. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa oli hänen ulkohahmonsa tullut pitemmäksi; pelokkaassa toivossa, taistelussa äitiä vastaan oli hänen täyteläisyytensä liiallisuus kadonnut, kasvot olivat tulleet soikeammiksi, asento paremmin itsetietoiseksi. Suuret kirkkaat silmät näkyivät nyt vasta täydessä loistossaan, puoleksi kehittyneet kasvojen piirteet olivat saaneet kauniin tasamittaisuuden ja sysimustat kiharat liehuivat niinkuin kiiltävä koristus kalpeiden ja miellyttäväin kasvojen ympäriltä.

"Onnellinen se, jolle on sallittu saada omaksensa tämä nainen!" niin kaikui voimakkaasti nuorukaisen rinnassa, mutta toinen ääni hänelle kuiskasi: "Kadotettu, kadotettu, menetetty ja tuhlattu pois!"

Miksi Isabella ei totellut hänen kutsumustaan? Minkätähden hän ei rientänyt hänen avoimeen syliinsä? Mistä syystä? Minkä vuoksi?

Ulrikki pusersi nyrkkiä, hän puri yhteen hampaitaan, sillä Isabella ei liikahtanutkaan lähemmäksi, vaan siirtyi lähemmäksi isäänsä.

Tuo kaunis, hyvin puettu herra, jolla oli siistitty parta, syvällä olevat silmät ja kova uhkaava katse, oli ihan toinen kuin se iloinen, innostunut taiteen oppilas, jota kohtaan hänen heräävä sydämensä ensi kertaa oli sykkinyt nopeammin, tuo ei ollut tuleva mestari, joka hänen sielunsa silmissä oli ollut ihana onnen ja taiteen suosikki, jota kirkasti iloinen luomisen voima ja suuri menestys. Tuo uhmaileva jättiläinen ei ollut taideniekan näköinen. Ei, ei, tuo ei enää ollut sen Ulrikin näköinen, jolle hän elämänsä ihanimpana hetkenä niin mielellään, vieläpä enemmän kuin mielellään oli ojentanut puhtaat huulensa.

Isabellan nuori sydän kutistui vavisten kokoon ja kuitenkin hän näki, että Ulrikki häntä ikävöi; tyttö tiesi eikä voinut itseltään kieltää, että hän oli Ulrikille lupautunut sielullaan ja elämän ijäksi ja että hän niin mielellään olisi tätä rakastanut.

Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut suustaan muuta sanaa kuin "Ulrikki" ja taas "Ulrikki", eikä se kuulunut iloiselta ja ihastuneelta, vaan levottomalta ja kysyväiseltä.

Coello tunsi miten tyttären käsi painettiin yhä lujemmin hänen olkapäätään vastaan. Tytär varmaankin etsi suojaa ja apua häneltä pysyäkseen lupauksessaan ja vastustaakseen rakastetun nuoren miehen intohimoista kutsumusta.

Nyt hänen armaan tyttärensä silmät tulivat kyyneliä täyteen ja Coello tunsi hänen jäseniensä vapisevan.

Silloin hän ei enää voinut vastustaa isän sydämen kiihkeätä halua nähdä pikku Belitansa onnellisena ja aivan heltyneenä hempeästä heikkoudesta hän kuiskasi tyttärelleen:

"Pikku raukkani! Rakastunut lapseni! Tehkää niinkuin tahdotte, en minä näe mitään!"

"Sinä olet, Ulrikki, muuttunut, olet niin perin pohjin muuttunut ja minä en voi sanoa mikä minulle nyt on tullut. Päivät ja yöt olen iloinnut nähdäkseni tämän hetken ja kun se nyt on tullut — kuinka nyt onkaan? Mikä on tullut meidän välillemme?"

"Mikä, mikä!" huudahti Ulrikki kiivaasti ja hän lähestyi Isabellaa uhkaavasti. "Mikä? Sinun täytyy tietää se! Äitisi on turmellut ilosi köyhästä hutiluksesta. Tässä nyt olen! Olenko pitänyt sanani, olenko vai enkö? Onko minusta tullut inhottava olento, myrkyllinen käärme? Älä minua tuolla tavoin katsele! Siitä ei ole hyötyä minulle eikä sinullekaan. En minä salli itsestäni pilaa tehtävän!"

Ulrikki oli kiivaasti ja äänekkäästi lausunut nämä sanat, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut suurikin vääryys ja hän uskoi olevansa oikeassa.

Coello irroittautui tyttärestään mennäkseen lähemmäksi tuota kiivaassa mielenliikutuksessa olevaa miestä, mutta tytär hillitsi häntä ja vastasi kalpeana vapisevalla äänellä, mutta kuitenkin ylpeänä ja varmasti:

"Sinusta ei kukaan ole tehnyt pilaa ja minä kaikista vähimmän: vakavuus, pyhä vakavuus on ollut minun rakkaudessani."

"Vakavuus!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa terävällä ivalla.

"Niin kyllä, pyhä vakavuus; ja kun äitini sanoi minulle, että sinä muka olisit kevytmielisen naisen vuoksi tappanut ihmisen ja lähtenyt pois Veneziasta, kun sanottiin, että sinusta Ferrarassa oli tullut pelaaja, silloin minä ajattelin: hänet minä tunnen paremmin; ihmiset häntä panettelevat hävittääkseen mitä sinulla täällä rinnassasi on. Minä en sitä uskonut — mutta nyt sen uskon. Uskon sen nyt ja uskon vastedeskin, kunnes sinä olet kokeesi kestänyt. Liian hyvä olen mennäkseni vaimoksi rahan pelaajalle; mutta taiteilija Navarretelle minä ilolla pidän lupaukseni. Ei sanaakaan enempää; en tahdo enempää kuulla. Tule, isä! Jos hän minua rakastaa, niin hän ymmärtää minut voittaa omakseen. Tuollaista, miestä minä pelkään!"

Nyt Ulrikki tiesi kenen puolella oli syy ja kenen puolella oikeus. Sen asian tunteminen omassa povessaan ajoi hänet pois atelieerista, pois taiteesta ja eroon morsiamesta; sillä kaiken mikä elämässä oli parasta, oli hän menettänyt.

Mutta Coello asettui hänen tielleen. Hän ei ollut mies, joka jonkun tappelun takia tai onnistuneen arpapelin vuoksi lopettaisi ystävyytensä uskollisen nuoren maalarin kanssa, joka kyllin selvästi oli näyttänyt miten kiintynyt hän oli hänen tyttäreensä. Coello oli itse nuorena ollessaan ollut sekautunut toiseen jos toiseenkin juttuun ja kumminkin oli hänestä tullut taitava maalari ja hyvä aviopuoliso.

Pikku asioissa hän mielellään antoi myöten vaimolleen, mutta suuremmissa hän tahtoi itse olla isäntä talossaan.

Herrera oli etevä oppinut ja taiteilija, mutta vähäpätöinen ihminen ja otti maksua niinkuin mitätön nuhjus. Ulrikin miehuullisen kaunis ulkonäkö oli Coellon lumonnut ja hänen, Coellon, johdolla tämä kyllä saisi jotain toimeen. Hän, isä, tiesi paremmin kuin Isabella itse, miten tyttären laita oli. Ei sellaisiin kiivaisiin itkun puuskiin puhkea heti oven suljettua, ken ei ole rakastunut.

Mistä tyttö oli saanut tuollaisen kylmän ymmärryksen? Varmaankaan ei isältään ja vielä vähemmin äidiltään.

Kenties tahtoi tyttö ärsytellä Navarretea, että tämä kokoaisi kaiken voimansa taidenäytettä varten. Coello hymyili: olihan hänen omassa vallassaan lempeä arvostelu!

Sentähden hän nyt hillitsi Ulrikkia kehoittavilla sanoilla ja hän antoi hänelle tehtävän, jonka tämä kyllä kykenisi suorittamaan. Hänen oli maalattava madonna ja Kristuslapsi ja tähän työhön hänelle myönnettiin täyttä kaksi kuukautta. Casa del Campossa oli atelieeri ja siellä hän saisi maalata eikä tarvinnut muuta luvata, kuin sen, ettei hän koskaan kävisi Alkazarissa ennenkun työ oli valmis.

Siihen Ulrikki suostui.

Hänen täytyi saada Isabella omakseen.

Uhka uhkaa vastaan!

Isabellan piti tulla huomaamaan kumpi heistä oli väkevämpi.

Hän ei ollut selvillä rakastiko hän vai vihasiko Isabellaa, mutta tämän vastustus oli intohimoisesti sytyttänyt hänen halunsa saada hänet omakseen. Hän oli päättänyt valmistaa taideteoksen ponnistamalla kaiken voimansa. Mitä Tizian oli hyväksynyt, sen piti tyydyttää sellaista miestä kuin Coello, ja niin alkoi työ.

Hän tunsi halun piirtää ilman pitkää ja syvällistä mietiskelyä Jumalan äiti sellaisena, jollaisena se oli kerran elänyt hänen sielussaan, mutta hän rasitti itseään ulkonaisella pakolla ja uudisteli yhä varottavaa sanaa, jota niin usein oli toitotettu hänen korviinsa: piirusta, ja taas piirusta.

Naispuolinen mallihenkilö oli pian löydetty, mutta sen sijaan että hän olisi luottanut omaan silmäänsä ja reippaasti kuvannut mitä hän näki, mittaili hän mittailemistaan ja pyyhkieli pois mitä piirustin oli tehnyt valmiiksi. Maalatessa hänen rohkeutensa taas eneni, sillä hiukset, ruumis ja puku näyttivät hänen mielestään onnistuvan muodostumaan todellisen ja oikean näköisiksi. Mutta Ulrikki, joka paremmilla hetkillään oli sydämensä ja mielensä omistanut taiteelle ja oli sitä palvellut koko sielullaan, pakotti itsensä tätä kuvaa valmistaessaan käyttämään sellaista työtapaa, joka oli hänen sisälliselle olemukselleen vastakkainen. Hänen mallinsa oli kaunis, mutta noissa ihanissa kasvonpiirteissä ei voinut nähdä muuta kuin että ne olivat hänelle vastoinmieliset. Pienen pojankin maalaamisessa oli hänellä suuria vaikeuksia, sillä häneltä puuttui aistia oivaltaakseen lapsellisen viattomuuden viehätystä ja lapsen luonteen suloa.

Sitäpaitse hän joutui sisälliseen hätään. Hänen sivellintään ei enää ohjannut sellainen jumalallinen riemu, jolla hän ennen oli työskennellyt, vaan epäonnistumisen pelosta syntynyt levottomuus sekä päivä päivältä kasvava Isabellaa ikävöiminen.

Kului viikkokausia.

Ulrikki eleli itsekseen yksinäisessä linnassa, vihaten kaikkea seuraa, aamusta varhain iltamyöhään nauttimatta lepoa tai iloa, tehden työtä, joka päivä päivältä yhä vähemmin tyydytti häntä itseään.

Don Juan d'Austria tuli joskus häntä vastaan puistossa. Kerran keisarin poika hänelle huusi:

"No Navarrete, miten käy sotilaspestin otossa?"

Mutta Ulrikki ei tahtonut luopua taiteestaan ja kumminkin oli hän jo kauvan epäillyt sen kaikkivaltaa. Kuta lähemmäksi toisen kuukauden loppu läheni, sitä useammin ja sitä hartaammin hän avukseen pyysi sanaa, mutta se ei häntä kuullut.

Kun ilta pimeni niin hän tunsi halun lähteä kaupungille etsimään riitaa tai unhottamaan itsensä pelipöydän ääressä, mutta hän ei antanut valtaa tälle halulle ja suojellakseen itseään kiusaukselta hän pakeni kirkkoon ja oleskeli siellä tuntikausia kunnes kirkonvartija sammutti kynttilät.

Häntä ei vaivannut halu olla yhteydessä Korkeimman kanssa, ei hän tuntenut mitään nöyrää kaipausta päästä osalliseksi sisällisestä puhdistuksesta, jokin muu syy hänellä oli siellä viipymiseen.

Urkujen soidessa ja suitsutusten tuoksussa hän voi seurustella kadotettujen omaistensa kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet saapuvilla; silloin uhkamielinen mies muuttui jälleen lapseksi, silloin hän tunsi kaiken, mikä oli ollut hyvää ja hempeätä hänen sielussaan, jälleen kukoistavan sydämessään.

Viimeisen viikon ajalla ennen sovitun ajan loppua tuli eräänä yönä hänen mieleensä ilmestyksen tavoin ajatus, jonka täytyi hänet johtaa päämaaliin.

Vaatteella komeili kaunis nainen, jonka polvella seisoi lapsi.

Kuinka hän olikaan ponnistanut kaikkensa voidakseen näihin kasvojen piirteisiin saada oikeata ilmettä.

Muisto, niin, sen piti häntä auttaa osaamaan oikeaan. Kukapa vaimo oli ollut kauniimpi, hellempi ja rakastavampi kuin hänen äitinsä?

Hänen silmänsä ja suunsa olivat selvästi hänen sielunsa näkyvissä ja jälellä olevien päivien kuluessa Ulrikin maalaama neitsyt Maria sai Floretten iloisen katseen ja pian myöskin pyhän neitsyen suun ympärillä näkyi samallainen aistillinen houkutteleva sulo, jommoinen oli ollut soittoniekan tyttärenkin huulilla.

Niin, se oli äiti, sen täytyi olla oikea todellinen äiti, sillä olihan se hänen oma äitinsä!

Kuta synkemmältä näytti hänen sielussaan, sitä valoisammalta ja viehättävämmän iloiselta hänen mielestään näytti hänen oma taulunsa. Hän ei sitä voinut katsella kylliksensä, sillä sitä katsellessaan hän tunsi itsensä siirretyksi lapsuutensa onnellisimpiin hetkiin takaisin ja kun tuo hänen maalaamansa Maria häntä katseli, niin oli hänen mielestään kuin olisi palsamikukat jälleen olleet sepän pajan ikkunalla torin varrella näkyvissä hänen silmissään samoin kuin kauniit herratkin, jotka olivat ottaneet hänet hymyilevän äidin sylistä nostaakseen hänet olallensa.

Niin! Tätä maalausta valmistaessa oli häntä auttanut se "iloinen taide", jonka kunniaksi Paolo Veronese oli niin vilkkaasti noussut seisoalle Tizianin luona tyhjentämään pikarinsa ja viskaamaan sen ikkunan kautta kanavaan.

Ulrikki luuli olevansa varma menestyksestä ja nyt ei Isabella voinut enempää valittaa. Tämä oli johtanut hänet takaisin oikealle tielle ja hänen mielestään tuntui niin suloiselta, niin ihan autuaallisen suloiselta kun saisi hellästi ja varovasti kantaa voimakkailla käsivarsilla tuota armasta tyttöä läpi elämän.

Eräänä aamuna hän suostumuksen mukaan Coellolle lähetti sanan, että madonnan kuva oli valmis.

Päivällisen aikana tämä tuli, mutta ei tullut yksin, ja se joka kulki hänen edellään, ei ollut sen vähempi henkilö kuin kuningas.

Sykkivin sydämin ja sanaakaan sanomatta Ulrikki avasi atelieerin oven ja kumarsi syvään hallitsijan edessä; mutta tämä ei hänelle suonut edes silmäystäkään, vaan astui juhlallisen vakavasti maalauksen luo.

Coello veti syrjään peitteen, joka verhosi taulua ja pian kajahti kuninkaan huulilta tuo vihlaseva ivanauru, jota Ulrikki jo usein ennenkin oli kuullut hänen suustaan.

Sitte kuningas kääntyi Coellon puoleen ja sanoi harmistuneena ja kyllin äänekkäästi, niin että sanojen piti kuulua nuorelle taiteilijalle:

"Loukkaavaa! Häpäisevä, pilkallinen hutiluksen työ! Bakkuksen papitar armorikkaan Jumalan äidin puvussa. Entäs lapsi! Katsoppas sen sääriä! Jos tuo kasvaa täysi-ikäiseksi, niin voi hänestä tulla tanssimestari. Joka maalaa tuommoisen taulun, hän pysyköön maalista erossa. Talliin hän menköön, hevostalliin!"

Coello ei löytänyt sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta kuningas vilkasi vielä taulua ja virkkoi sitte äkeissään: "Kristityn ihmisen työ, kristityn ihmisen! Mitä sellainen mato, joka tämän on tehnyt, tietää Jumalan äidistä, pyhästä neitsyestä, tahrattomasta liljasta, piikittömästä ruususta, siitä polkutiestä, jota myöten Jumala on tullut ihmisten luo, siitä tuskia kärsiväisestä, joka on mailman lunastanut kyynelillään, samoin kuin Kristus sen on tehnyt verellään! — Jo olen nähnyt kylliksi, enemmän kuin kylliksi! Escovedo odottaa minua ulkona! Kunniaportista saamme puhua huomenna!"

Filip lähti pois ja hovimaalari seurasi häntä ovelle.

Kun hän palasi atelieeriin, seisoi onneton nuorukainen entisellä paikallaan ja katsoa tuijotti perin liikutettuna kelvottomaksi julistettua työtään.

"Voi sua poikaparkaa!" sanoi Coello lähestyen häntä sääliväisenä, mutta Ulrikki keskeytti hänet ja kysyi vaivaloisesti änkyttävin sanoin:

"Entäs Te? Te? Teidän arvostelunne!"

Silloin toinen kohautti olkapäitään ja vastasi avomielisellä osanotolla:

"Hänen majesteettinsa ei ole lempeä, mutta tule itse tänne katsomaan! En puhu mitään lapsesta, vaikka se — mutta antaa sen Herran nimessä seisoa niinkuin seisoo. Madonnan kuva tekee minuun saman vaikutuksen kuin kuninkaaseenkin ja tuo Jumalan äiti — minun täytyy se sanoa pahalla mielellä — hän kuuluu mihin hyvänsä muuanne vaan ei taivaaseen. Hyvä Jumala, miten moneen kertaan olet yhä uudelleen maalannut tuon kuvan! Jos mestari Antonio, jos Moor sen näkisi —"

"Niin sitte? sitte?" kysyi Ulrikki synkästi hehkuvin silmin.

"Silloin hän sinut pakoittaisi vielä kerran alkamaan uudestaan. Sydämestäni minun tulee sääli sinua eikä vähemmin Belita-raukkaa. Vaimoni pääsee voitonriemusta ilkkumaan. Tiedäthän, että minä aina olen sinua puolustanut, mutta näin onnettomasti menestynyt työ —"

"Jo riittää!" keskeytti nuorukainen hänen puheensa.

Sitte hän syöksyi taulun luo, pisti palettikepin sen lävitse ja väkevästi sitä potkaisten hän paiskasi taulun telineinensä maahan.

Coello katseli sitä tekoa syrjästä, ravisti päätänsä ja koki häntä tyynnyttää ystävällisillä sanoilla, mutta Ulrikki ei häntä kuunnellut, vaan huudahti ainoastaan:

"Taiteeni on lopussa, se on lopussa! _A Dios_ mestari! Teidän tyttärenne ei huoli rakkautta ilman taidetta, ja taiteella sekä minulla ei ole enää mitään yhteistä."

Oven suussa hän seisattui, koki koota ajatuksensa ja ojensi viimein kätensä Coelloa kohti, joka surullisena oli nähnyt hänen poistuvan.

Mestari ojensi hänelle kätensä mielellään ja Ulrikki, sitä voimakkaasti pusertaessaan, lausui liikutettuna ja vapisevalla äänellä:

"Suokaa minulle anteeksi tämä riehuva käytökseni! — Minusta tuntuu — mielialani on kuin jos kaikki, mikä minulla on kallisarvoista, nyt veisin hautaan! Kiitoksia, mestari, kiitoksia hyvin paljosta. Minä olen, minulla on — täällä sydämessäni — päässäni kaikki on sikin sokin. Sen tiedän vaan, että te, että Isabella on ollut hyvä minua kohtaan ja minä, — minä olen — se minulta riistää henkeni! Onni on mennyttä! Taide mennyttä! _A Dios_ petollinen sana! _A Dios_ jumalallinen taide!"

Tätä viimeistä jäähyväissanaa lausuessaan hän tempasi kätensä mestarin kädestä, syöksi takaisin atelieeriin, painoi kyynelsilmin huulensa palettiin, pensselin varteen, hävitettyä tauluansa vastaan ja syöksi sitte Coellon ohitse ulos.

Maalari ikävöi päästä lapsensa luo; mutta kuningas häntä viivytti puistossa. Viimein hän sai palata Alkazariin.

Portailla hänen asuntonsa edustalla odotteli Isabella. Tämä oli jo kauvan, kauvan siinä seisonut odottamassa.

"Isä", huudahti hän ylhäältä.

Coello heitti häneen alakuloisen katseen ja ravisti päätään osanottavaisesti ja kieltävästi.

Silloin Isabella aivan kuin kovan myrskyn puuskan satuttamana rupesi värisemään ja kun maalari seisoi hänen kupeellansa, niin tyttö tutkien tarkasteli häntä tummilla silmillään, jotka tavallista enemmän astuivat näkyjiin kalpeista, riutuneista kasvoista ja sanoi hiljaa mutta päättävästi:

"Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Sinun pitää viedä minut taulun luo. Minun täytyy se nähdä."

"Hän on sen puhkaissut palettikepillä", vastasi maalari. "Usko minua, lapseni, sinä et itsekään olisi sitä hyväksynyt."

"Ja kuitenkin minun täytyy se nähdä", uudisti Isabella sanansa totisena ja vakavasti, "nähdä se omin silmin. Minä tunnen, minä tiedän, että hän kuitenkin on taideniekka. Maltappas, minä tuon mantillani."

Nopein askelin riensi hän sisälle heidän asuntoonsa ja kun hän pian sen jälkeen musta pitsihuntu päässä astui rappusia alas isänsä sivulla, tuli heitä vastaan sihteeri de Soto ja huudahti maalarille:

"Tahdotteko, Coello, kuulla uutisia? Teidän oppilaanne Navarrete on tullut Teille ja maalaustaiteelle uskottomaksi. Neljännestunti sitte Don Juan antoi hänelle pestin. Aina on parempi olla hyvä ratsastaja kuin keskinkertainen maalari. Mutta mikä teitä, neiti, vaivaa?"

"Ei mikään, ei mikään", mutisi Isabella hiljaa ja vaipui isänsä rintaa vastaan.

Kolmaskolmatta luku.

Kaksi vuotta oli kulunut. Kaunis lokakuun aamu oli koittamassa. Ei ainoakaan pilvi himmentänyt kirkkaan sinistä taivasta ja auringon kehä nousi hehkuvana sen kapean salmen takaa, jonka kautta päästään Korinton lahteen. Niinkuin vast'ikään auenneet sinikukat loistivat hiljaa läikkyvät laineet rauhallisen merenlahden pinnalla, jonka toinen sivu huuhtoo Hellaan auringonpaisteista rannikkoa ja toinen Peloponneeson varjokkaita rantaseutuja.

Kasvittomia, päivän polttamia kallioita näkyy alastomassa kauneudessa lahden pohjoispuolella ja äsken nousseen päivän säteet kutovat kultaisia lankoja hienoon valkoseen sumuun, joka leikkii keveänä liehuen kallioiden ympärillä.

Morean ranta kallistuu pohjoiseen päin; sentähden vielä paksut varjot tummentavat kivikkoperäisiä oliivipuistoja ja niitä tummanvärisiä laakeripuiden ja oleanderipensasten ryhmiä, jotka uhkeasti kasvaen seuraavat purojen varsia ja täyttävät vuoren rotkot.

Miten äänetöntä ja hiljaista täällä tavallisesti onkaan aikaisin aamusilla.

Valkosia kalalokkia leikittelee rauhallisesti vedenpinnalla; kalastajan vene ja kaleerilaiva liukuvat hiljaa eteenpäin ja tekevät kiiltäviä juovia sinisen veden kalvoon, mutta tänään laineet huokailevat lukemattomia laivoja kantaessaan; tänään tuhannet pitkät airot pieksevät merta niin että vesi ulisevalla loiskeella läikkyy korkealle. Tänään molemmilla puolin sitä salmea, jonka kautta tullaan Lepanton lahdelle, kuuluu kolinaa ja räiskettä ja kohisevaa pauhua.

Jyminä ja melu kajahtelee takaisin alastomalta pohjoispuolelta suurella voimalla, mutta hiljemmin eteläpuoleiselta tiheää kasvullisuutta kasvavalta rannikolta.

Kaksi äärettömän suurta toisilleen leppymättömän kiukkuista vihollisjoukkoa on vastakkain ikäänkuin painitaistelijat, jotka käsivarsiaan kurottavat tarttuakseen vastustajaansa kiinni ja paiskatakseen maahan.

Paavi Pius viides on kutsunut koko kristikunnan taistelemaan osmanien maatanielevää voimaa vastaan. Kypros, kristitty Kypros, viimeinen maakunta joka Venezialla oli itämailla, on joutunut muhamettilaisten käsiin. Espanja ja Venezia ovat tehneet liiton Kristuksen sijaisen kanssa, genualaiset, muita italialaisia ja vielä Johanneksen ritarit Maltassa kokoutuvat Messinaan antaakseen liittolaisille apua.

Suurin ja komein sotalaivasto mikä pitkään aikaan on lähtenyt kristitystä satamasta, lähtee täältä ulos merelle. Korkeimman ylipäällikkyyden on kuningas Filip, huolimatta kaikista juonista, antanut nuorelle velipuolelleen don Juan d'Austrialle.

Eivätpä turkkilaisetkaan ole jääneet toimettomiksi. Lepanton lahdella he vahtivat vihollisen liikkeitä sadallakahdellakymmenellätuhannella sotilaalla, jotka ovat sijoitetut kolmeensataan laivaan.