Part 19

Don Juan ei anna itseään odottaa. Turkkilaiset ovat äskettäin Kypros-saarella antaneet salaa teurastaa tuhansittain kristityitä ja sellaista häväistystä ei tuo tulinen sankari voi kärsiä. Ne varotukset ja muistutuskirjotukset, jotka hän on saanut Madridista ja jotka ovat masentaneet hänen iloista toimikykyään, jättää hän taivaan tuulien kuljetettaviksi; hänen sotajoukkonsa ja etupäässä venezialaiset haluavat kostoa.

Turkkilaiset eivät myöskään jää tappelua odottamaan ja Kapudan-pasha purjehtii, vastoin sotaneuvottelunsa päätöstä, vihollistansa vastaan.

Lokakuun seitsemännen päivän aamuna on joka laiva, joka mies valmiina taisteluun.

Auringon kehä näyttäytyy ja nyt espanjalaisten laivoilta kaikuu soiton tapaisia kellon helähdyksiä taivaalle ja sekaantuvat kimeä-ääniseen lauluun: "_Allahu Akbar, Allahu Akbar, Allaha Akbar!_" sekä hurskaaseen huutoon: "Minä vakuutan, että paitse Allah'ia ei ole ketään jumalaa ja että Muhamed on Allahin profeetta; käykää tänne rukoilemaan!"

"Tänne rukoilemaan!" — sitä huutaa kellonkin metallikieli samoin kuin metalli mueddinin rinnassa kun hän tänään ei minaretin huipusta, vaan laivan maston korista kutsuu uskolaisiaan hartauden harjotukseen. Kummallakin puolella kapeaa meren porttia ajattelevat, toivovat ja uskovat tuhannet, täällä kristitty, tuolla muhamettilainen, että kaikkivaltias heitä kuulee.

Nyt taukoaa soitto ja laulu, nopea kaleeri, jossa don Juan on komentajana, kulkee laivasta laivaan. Nuorella sankarilla on ristiinnaulitun kuva kädessä ja hän huutaa kehotussanoja kristityille sotilaille.

Sitte raikuvat taas torvien toitotukset, rummutukset ja komentosanat takaisin kivikko-rannoilta.

Eteenpäin liikkuu armada ja etupäässä amiraalilaiva, jossa oli don Juan.

Turkkilainen laivasto hyökkää sitä vastaan.

Nuori urho ei kysy enää kokeneiden amiraalien neuvoa, hän ei pyydä mitään, ei ajattele mitään, eikä käske mitään muuta kuin "eteenpäin", "hyökätkää", "vallatkaa", "tappakaa", "upottakaa", "tuhotkaa".

Niinkuin villit sonnit kumeasti mylvien syöksevät vastakkain päät alaspainettuina ja silmät veristäen, yhtäläisesti toinen sotalaivasto syöksee toista vastaan.

Marco Antonio Colonnan taistelusuunnitelma, Dorian, Venierin tai Giustinianin viisaat neuvottelut, kuka niistä välittää tänä koston päivänä?

Tänäpäivänä eivät asioita ratkaise ajattelevat päät ja tarkka silmä — vaan miehuus ja käsivarren voima.

Parman prinssi Aleksanteri Farnese on äsken yhtynyt nuoren sukulaisensa kanssa.

Ensimäisessä kahakassa hän komentaa suurta osastoa genualaisia laivoja. Hänen piti odottaa kunnes Doria hänelle antaisi käskyn ryhtyä tappeluun. Mutta don Juan on jo vallannut turkkilaisten amiraalilaivan, on kiivennyt sen kannelle ja raskailla miekan iskuilla raivannut itselleen tien Kapudan pashan kimppuun.

Aleksanteri näkee sen; eteenpäin syöksevän sankarin uljas käytös saa hänet innostumaan ja hänkin komentaa: "eteenpäin!"

Mikä jättiläislaiva se on, jota hän lähestyy? Tulipunasessa lipussa komeilee hopeinen puolikuu; tulikita toisensa vieressä syöksee turmiota sen kummastakin kupeesta. Sen korkea reunusta on varustettu kaksinkertaisilla riveillä turbaanipäisiä parrakkaita sotilaita.

Se on turkkilaisen laivaston rahastolaiva!

Tämän varustuksen, vihollisen lujan suojan valloittaminen kaiketi maksaa vaivaa.

Rahastolaiva on suuruudeltaan, lujuudeltaan ja miesluvultaan paljo voimakkaampi Farnesen kaleeria. Mitä hän siitä välittää, mitä hän huolii luotituiskusta ja tulisista pikirenkaista, jotka vartoovat hyökkääjiä?

Eteenpäin vaan!

Doria antaa varotusmerkkejä. Niitä hän ei huoli huomata, hän ei tahdo niitä nähdä eikä kuulla.

Uljaita sotureita hänen ympärillään kaatuu laivan kannelle verta vuotaen kuolon kamppailussa; hänen laivansa masto on murtunut ja rasahdellen se taipuu kaatumaisillaan. "Kuka seuraa minua?" huutaa hän ja nojautuu laivan reunaa vastaan.

Kokeneet espanjalaiset soturit, jotka don Juan oli antanut miehistöksi hänen laivaansa, epäröivät. Ainoastaan yksi astuu ääneti ja päättäväisenä hänen luoksensa ja heilauttaa olkapäällensä suuren iskumiekkansa, jonka kahva ulottuu rotevan nuorukaisen silmäin tasalle.

Kaikki laivassa tuntevat tuon vaaleatukkaisen jättiläisen. Sehän on sotapäällikön suosikki Navarrete. Sodassa moriskoja vastaan Cadizissa ja Bazassa on hän suorittanut monta kadehdittavaa urhotyötä. Hänen käsivartensa on teräksestä; hän ei henkeänsä säästä enempää kuin höyhentä kypärinsä sulkatöyhdössä ja tappelussa hän leikkii elämällä yhtä rohkeasti kuin zekiineillä arpapelissä.

Tässä samoin kuin toisessakin tilaisuudessa hän pääsee voitolle.

Ei kukaan oikein tiedä miltä seudulta tai mistä suvusta hän on kotoisin, sillä hän on seuraa karttava, yksinäisyyttä etsivä jörö mies. Ainoastaan matkalla Lepantoon on hän ystävyydellä liittynyt sairaaseen sotamieheen, don Miguel Cervantes'iin.

Vaikka hän päätänsä pitää pystyssä osottaen yhtä kylmää _sosiegoa_ kuin ylpein Espanjan ylimys, niin hän jokaisen joutilaan hetkensä uhraa kärsivälle samanikäiselle kumppanille ja hoitaa häntä niinkuin veli, jopa niinkuin palvelija. Toinen osaakin kertoa kummallisia juttuja ja onpa hänellä omituiset mielipiteensä kaikesta, mikä taivaan ja maan välillä tapahtuu.

Hän tietää Navarretesta, että tämä on ennen ollut maalari ja näyttää olevan hurskasten kastilialaisten seassa kaikista hurskain, sillä hän menee joka kirkkoon ja kappeliin, jonka ohi sotajoukko kulkee ja monen madonnan kuvan ja alttaritaulun eteen hän seisattuu ikäänkuin hurmaantuneena ja kiinni kasvaneena, siinä pysyen kauvan ja väsymättä.

Rohkeinkaan ei uskalla häntä ärsyttää, sillä hänen miekkansa levittää kuolemaa, ja kumminkaan hänen sydämensä ei ole paatunut. Anteliaalla kädellä hän lahjottelee voittonsa ja saaliinsa. Jokainen apua pyytävä on varma hänen avun-annostaan.

Hän karttaa naisten seuraa, mutta haavotettujen ja sairasten kanssa hän seurustelee mielellään ja yöt läpeensä hän valvoo pahasti haavotettujen toverien vuoteen ääressä.

Hänestä kulkupuhe kertoo, että häntä ilahuttaa katsella toisten kuolemaa.

Eihän toki! Yksinäisen ylpeän miehen sydän etsii vaan tilaisuutta saadakseen olla heltynyt; mies joka itse ei ole saanut rakkautta kokea, tarvitsee edes jonkun paikan, missä hän itse saa osottaa muille, mitä ei kukaan hänelle tarjoa, huolellista rakkautta.

Aleksanteri Farnese tuntee Navarreten samaksi mieheksi, joka _picaderossa_ Madridissa kesytti hurjan hevosen; hän nyökkää tälle tyytyväisenä ja kiipee rintavarustuksen yli. Mutta toinen ei häntä oitis seuraa, sillä tämän ystävä don Miguel on häneen liittynyt ja tahtoo olla ottelussa osallisena.

Navarrete ja laivan kapteeni tahtovat hillitä kuumetautista, mutta hänpä väittää äkkiä parantuneensa ja vaatii hehkuvin silmin päästä mukaan.

Ulrikki ei odota sanajupakan päättymistä, sillä Farnese syöksee nyt vihollisen laivan kannelle. Rohkealla hyppäyksellä hän tätä seuraa.

Aleksanteri Farnesella on samoin kuin hänelläkin suuri iskumiekka ja kumpikin sitä heiluttaa niinkuin niittomiehet viikatteitaan. He hyökkäävät eteenpäin, käyvät päälle, iskevät maahan. Kauhistuneina lähimmät viholliset väistyvät välttääksensä noita julmia sotureita. Laivan rahastonvartija ja päällikkö Mustafa pasha itse hyökkää noita pelättäviä kristityitä vastaan; miekan isku murskaa käyräsapelia heiluttavan käden, toinen iskee muhamettilaisen maahan.

Mutta muhamettilaisten ylivoima on valtaavan suuri ja uhkaa musertaa molemmat sankarit. Silloin Ulrikin ystävä, don Miguel Cervantes, kahdentoista uuden soturin kera ilmestyy tappelupaikalle. He raivaavat itselleen tien uhattujen toverien avuksi, toisia espanjalaisia ja genualaisia sotureita seuraa heitä ja verilöyly tulee yhä hurjemmaksi.

Ulrikki on erkaantunut kauvas ruhtinaallisesta asetoveristaan; hän heiluttaa nyt miekkaansa sairaan ystävänsä sivulla. Don Miguelin rinta jo vuotaa verta kahdesta haavasta ja nyt hän vaipuu alas Ulrikin viereen; luoti on musertanut hänen vasemman käsivartensa. Ulrikki kumartuu hänen puoleensa ja nostaa hänet pystyyn; toverit ympäröivät hänet, turkkilaiset ovat karkotetut niinkuin pilvet vuoren huipulta kun myrskytuuli on syössyt niitä kohti.

Don Miguel tahtoo nostaa miekkansa, joka on hänen kädestään pudonnut, mutta hän haparoitsee tyhjää ilmaa ja nostaen suuret silmänsä ylöspäin ylellisessä jännityksen tilassa ja painaen kättänsä verta vuotavaa rintaa vastaan huudahtaa hän innostuneena: "Haavat ovat tähtiä — ne osottavat tietä kunnian taivaaseen kunnian —"

Hän vaipuu tainnoksiin ja Ulrikki kantaa hänet väkevillä käsivarsillaan genualaisten soturien valtaamaan paikkaan samassa laivassa.

Sen jälkeen hän taas syöksee tappeluun ja yhä kaikuvat hänen korvissaan toverin tuliset sanat: "Kunnian taivaaseen!"

Se on miehen viimeinen korkein päämaali! Kunnia, niin kunnia, se on "sana"; hänelle se olkoon tästä hetkestä sana!

On niinkuin hirmuinen myrsky keskittyisi hiljaiselle siniselle meren lahdelmalle. Tukahuttava ruudin savu peittää kirkkaan taivaan mustana pilvenä ja pimitetyssä ilmassa välähtelevät jymisevät lukemattomat salamat ja jyrinät.

Milloin siellä milloin täällä räjähtää joku ruutisäiliö ilmaan tai nousee tulipatsas kauhealla pauhulla taivaalle. Hätäparkumiset ja voitonhuudot, rämisevät torventoitotukset, rikkimurtuvien sotalaivojen rytinä ja kaatuvien laivanmastojen ryske sekaantuvat hornan melskeeksi, jolle ei vertaa ole.

Auringon valo on kadonnut, mutta suurten laivojen palavat rungot valaisevat taistelevia verrattomina tulisoihtuina.

Hämärän tullessa oli taistelu ratkaistu kristittyjen voitoksi. Samoin kuin Farnese oli kaatanut rahastonvartijan, niin oli myöskin don Juan tappelussa lyönyt kuoliaaksi turkkilaisen sotajoukon ylipäällikön Ali pashan.

Molemmat orpanat lähtivät taistelusta ylistettyinä sankareina, mutta päivän kunnia liittyi don Juanin nimeen.

Farnesen uhkarohkeaa tekoa ylipäällikkö moitti ystävällisesti ja kun edellämainittu don Juanille kertoi Navarreten sankarillisesta avusta, niin sotapäällikkö tälle viimeksi mainitulle, pelkäämättömälle taistelijalle ja reippaalle ratsastajalle antoi kunniakkaan toimen viedä perille voiton sanoma kuninkaalle.

Yhtaikaa lähti kaksi kaleeria merta kyntämään länteen päin; toinen espanjalainen, jossa oli don Juanin lähettiläs, toinen venezialainen, jossa oli vapaavallan kuriiri.

Kummassakin laivassa oli soutajilla täysi työ päästä eteenpäin laivanhylkyjen ja rauskojen, katkenneiden mastojen ja lankkujen, monien ruumiiden ja vedenpinnalla kelluvien köysien välitse, mutta jo näiden esteiden seassa alkoi kilpailu.

Tuuli ja meri olivat kumpaisellekin laivalle yhtä suotuisat, mutta venezialaiset sivuuttivat kuitenkin espanjalaiset ja laskivat ankkuriin Alicantessa neljäkolmatta tuntia ennen heitä.

Nyt oli ratsastajan voitettava se aika takaisin, minkä merimiehet kilpailussa olivat menettäneet.

Vapaavallan lähettiläs oli kaukana sotapäällikön lähettilään edellä. Joka paikassa, missä Ulrikki muutti hevosta ja jonkun lyhyen silmänräpäyksen ajan näytteli profeetan lippua, joka hänen piti jättää kuninkaalle kauneimpana voiton saaliina — Allahin nimi oli siihen kirjoitettu kahdeksankolmattatuhattayhdeksänsataa kertaa tuli häntä vastaan riemuitsevia ihmisjoukkoja, juhlakulkueita ja juhlallisia koristuksia.

Don Juanin nimi kaikui naisten, miesten, tyttöjen ja lasten huulilta. Se oli kunniaa, se oli Jumalan jokapaikassa läsnäoloa; joka sellaisen oli saavuttanut, hänellä ei ollut enää korkeampaa saavutettavaa.

"Kunniaa, kunniaa!" kaikui Ulrikin sielussa; jos löytyy sanaa, joka ihmistä kohottaa häntä itseään ylemmäksi ja istuttaa hänen oman olemuksensa miljooniin toisiin, niin tämä sana se varmaankin on!

Ja nyt hän ratsasti toisen hevosen toisensa perästä uuvuksiin eikä itselleen suonut lepoa yölläkään; puolen peninkulman päässä Madridista oli hän saavuttanut venezialaisen ja ratsasti hänen ohitsensa kohteliaasti tervehtien. Kuningas ei ollut pääkaupungissa ja pysähtymättä jatkoi Ulrikki matkaa Escorialiin.

Kokonaan pölyisenä ja päästä jalkoihin asti maantien kurassa, ruumis rasittuneena ja uuvuksissa ikäänkuin hän olisi ollut kidutuspenkillä, roikkui hän satulassa eikä kumminkaan säästänyt piiskaa, eikä kannuksia, eikä myöskään jättänyt sanomaansa kenenkään toisen ratsastajan perille vietäväksi.

Nyt olivat Guadarraman alastomat vuoret aivan hänen edessään; hän oli saavuttanut ensimäisen työpajan, jossa taottiin rautoja tulevan jättiläispalatsin rakennuksia varten. Kuinka monta ahjoa savusikaan, miten monta kättä olikaan työssä tätä rakennusta tehtäessä, mihin piti valmistettaman kuninkaan asunto, temppeli, verraton kirjasto, museo ja hautarakennus.

Monet kärryt ja kelkat, joilla kuljetettiin vaaleanharmaita kraniittilohkareita, oli hänen tiellänsä. Hän ratsasti niitä kiertäen ja oli hevosinensa syöksemäisillään kuiluun ja nyt hän seisattui sekavan sokkelon eteen, jossa oli telineitä ja kivilohkareita harmaassa puuttomassa villissä vuorilaaksossa. Mikä mies olikaan hän, joka tämmöisen erämaan oli etsinyt siellä asuakseen eläessään ja kuoltuaan! Escorial oli sopiva kuningas Filipille samoin kuin Filip oli sovelias Escorialissa olemaan. Täällä hän tunsi itsensä parhaiten tyytyväiseksi, täällä tuo kuninkaallinen hämähäkki kutoi maanpallon ympäri ulottuvia heikkoja ja kestämättömiä älykkäästi mietittyjä verkkoja.

Vielä keskentekoisessa kirkossa oli hänen majesteettinsa läsnä iltarukousmessussa. Linnanvouti Fray Antonio de Villacastia näki Ulrikin laskeutuvan maahan hevosen selästä, tarjosi uupuneelle ravintoa ja vei hänet kirkkoon.

Oli juuri aljettu messuta _confiteor_, mutta Fray Antonio viittasi papeille, he keskeyttivät messun ja Ulrikki nosti profeetan lipun korkealle ilmaan ja huusi:

"Verraton suuri voitto — don Juan — lokakuun seitsemäntenä päivänä — Lepanton luona — turkkilaisten laivasto kokonaan hävitetty —"

Filip kuuli tämän tärkeän sanoman ja vilkasi muhamettilaisten lippuun, mutta hän ei näyttänyt kuulevan, eikä näkevän, sillä ei ainoakaan kasvonpiirre liikahtanut eikä mikään mielenliikutus ilmaissut mitä hänen sisässään oli tapahtunut. Pikemmin ivallisesti kuin iloisesti hän hiljaa mutisi: "Don Juan on uskaltanut paljon." Sitte hän kirjettä avaamatta antoi merkin messun jatkamiseksi ja tuossa hän polvistui ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Peräti uupunut sanansaattaja vaipui alas rukoustuolille ja heräsi vasta silloin horroksista, kun ehtoollinen oli lopussa ja kuningas antoi käskyn pitää kiitosjumalanpalvelus Lepanton luona saavutetun voiton johdosta.

Kun hän nousi seisoalle ja astui pois tuolin luota, meni äsken vihitty pariskunta hänen sivuitsensa: rakennusmestari Herrera ja Isabella Coello kukoistavassa ihanuudessaan.

Hän pusersi nyrkkiänsä ja hänen mieleensä lensi ajatus, että hän olisi heittänyt pois onnen ja taiteen ja kunniankin niinkuin heikot saippuakuplat, jos vaan hän olisi saanut olla Herreran sijassa.

Neljäskolmatta luku.

Mitä kunnia on — sen Navarrete sai kokea!

Messinassa hän näki Lepanton sankaria palveltavan kuin Jumalaa. Missä voitonsankari näyttäytyi, siellä kauniit kädet sirottelivat kukkia hänen tiellensä; huoneiden palkongit ja akkunat kaunistettiin muhkeilla kudoksilla, vaimot ja tytöt riemuitsivat ja huiskuttivat tervehtien, iloiset lapset ja vakavat miehet huusivat innostuneina sankarin nimeä ja viskelivät hänelle laakeriseppeleitä. Kaikilta hallitsijoilta ja mahtimiehiltä tuli lähetystöjä, onnentoivotuksia ja kunnialahjoja.

Kun Ulrikki näki ihmeteltävän, nuoren sankarin ratsastavan esiin, niin hän oli kummastuksissaan siipiä kasvanut sankarin hevosen kylkiin ja kun ei ratsu häntä nostanut pilviin asti.

Mutta olipa hänkin, Navarrete, tehnyt tehtävänsä ja piti hänenkin saada maistaa oman kunniansa suloisuutta. Kun hän viimeisten joukossa ratsasti don Juanin virmalla hevosella sotapäällikön seurueessa, niin hän tunsi, ettei hänkään jäänyt huomaamatta ja kuinka usein hän kuulikaan ihmisten keskenään puhuvan toisilleen hänen urhotöistään!

Silloin hän kohotti päätänsä, hänen sydämmensä paisui ja hän tunsi halun astua uusille kunnian urille.

Sotapäällikkökin pyrki eteenpäin, mutta hän tunsi itsensä tuomituksi toimettomaan odotukseen, näki liiton hajoavan ja voittonsa hedelmät menevän hukkaan; Kuningas Filipin kateellinen pikkumaisuus kalvoi hänen halujaan, myrkytti hänen toiveitaan ja asetti haitallisen rajan hänen tulevaisuuden suunnitelmain ja unelmiensa toteutumiselle.

Don Juan oli kylliksensä saanut kunniaa. "Valta" oli se ravinto, jota hän halusi. Escorialin uuttera hämähäkki ei voinut häneltä riistää voitonseppelettä — mutta hänen sanansa, hänen korkein elämänpyrintönsä oli valta, eikä hän tahtonut sitä jakaa kenenkään kuolevaisen ihmisen, ei edes veljensä kanssa.

"Voitonseppele on lakastuva lehti, valta on peltovainio", oli don Juan lausunut Escovedolle.

Keisarin pojan sopii, tuumi Ulrikki, semmoisia korkeita toiveita tavoitella, alhaisemmalle henkilölle olkoon kunnia elämän-uran johtotähtenä.

Alankomaissa oli sotajoukon paras osa; siellä hän voisi löytää sen mitä hän toivoi.

Don Juan salli hänen lähteä sinne, ja jos "kunnia" oli oikea sana, niin Ulrikilla ei ollut syytä valittaa huonolle osalle jäämistä.

Hän kantoi ylpeän "Castilian" rykmentin lippua ja jos vierasta sotaväkeä tuli vastaan kun marssittiin johonkin kaupunkiin, niin vastaan tulijat kuiskivat toisilleen:

"Tuo on Navarrete, joka marssi etupäässä kun tehtiin hyökkäys Haarlemia vastaan, joka vielä kerran ryntäsi Alkmaarin muureja vastaan silloin kun kaikki jo väistyivät takaisin; ei ollut hänen syynsä, että heidän täytyi peräytyä — hän rykmenttineen ratkaisi taistelun Mookerin nummella. — Oletteko siitä kuullut puhuttavan? Kun häneen kaksi luotia oli sattunut, kääri hän lipun ympärilleen ja vaipui sen kanssa nurmelle."

Ja nyt kun hän kapinallisen joukon kanssa oli jättänyt Schouwenin saaren taaksensa ja marssi Brabantin halki, niin hänestä sanottiin:

"Katsoppas, tuo on Navarrete! Hän se oli joka lippu liehuen päänsä yläpuolella marssi espanjalaisten etupäässä kun he tunnettuna myrsky-yönä kahlasivat meren halki tekemään aavistamattoman hyökkäyksen Zierikzeetä vastaan."

Kaikki, jotka Alankomailla olivat aseissa, tunsivat hänen nimensä; mutta myöskin alankomaalaiset porvarit tiesivät kuka hän oli ja hänestä puhuessaan he pusersivat nyrkkiään.

Taistelutantereella, merellä, jäällä, heidän lujien muuriensa aukoissa, palavissa kaupungeissa, kaduilla ja kujilla, neuvottelusaleissa ja tyhjiksi ryöstetyissä asuinhuoneissa oli hän heidän silmissään ollut murhaaja ja hävittäjä. Ja kumminkin, jos sana, kunnia, jo kauvan sitte oli hänelle tullut katkeraksi, niin hänen toimiinsa liittynyt inhimillisyys kaikkein vähimmän oli sen kanssa tekemisissä.

Hän oli vaan hallitsijansa palvelija, ei mitään muuta.

Jokainen joka oli alankomaalainen nimeltään, oli hänen mielestään Jumalan hylkäämä, hallitsijan tuomitsema kapinoitsija ja kerettiläinen, vaan ei mikään rehellinen talonpoika, ei mikään kelvollinen uuttera porvari, ei mikään jalo ihminen, joka uskonsa ja vapautensa puolesta pani henkensä ja omaisuutensa vaaralle alttiiksi.

Nuo paholaisen sikiöt eivät huolineet rukoilla Jumalan armorikasta äitiä eikä pyhimyksiä; nuo templin häpäisijät olivat kirkoista ryöstäneet niiden kuvien koristeet, karkoittaneet hurskaat munkkiveljekset ja nunnasisaret luostareista! He sanoivat paavia antikristukseksi ja jokaisessa vallotetussa kaupungissa hän löysi häväistyslauluja ja pilkkavärsyjä kuninkaallisesta herrastaan, tämän sotapäälliköistä ja kaikista espanjalaisista.

Hän oli pysynyt lapsuutensa aikuisessa uskossa ja siinä olivat hänen sotatoverinsakin. Hirmuisimmistakin veritöistä oli hänelle mielellään annettu synninpäästö, jopa kehotusta ja ylistystä.

Taistelussa, verenvuodatuksessa, kun haavat kirvelivät, ryöstettäessä, pelipöydän ääressä, kaikkialla hän kääntyi pyhän neitsyen puoleen ja sitäpaitse — mutta ani harvoin, vaan — hän avukseen pyysi "sanaa", kunniaa.

Hän ei, siihen enää luottanut, sillä se ei antanut mitä hän oli odottanut. Laakeri nyt hänen hiuskiharoillaan kahisi kuin lakastuneet lehdet. Kunnia ei täyttänyt hänen sydämessään olevaa tyhjää aukkoa. Sillä ei ollut voimaa palauttaa rauhaa hänen rintaansa, se ei yksinäiselle antanut mitään ystävää, eipä se edes voinut äänettömäksi tukahuttaa sitä ääntä, joka häntä, luoksepääsemätöntä miekkailijaa, jota ei kukaan kuolevainen uskaltanut katsella karsain silmin, sanoi onnettomaksi, todellisesta edistymisestä ja oikeasta päämaalistaan hairahtuneeksi petetyksi narriksi.

Tämä ääni häntä kiusasi porvarin pehmoisella untuvavuoteella, olkisella makuusijalla sotaleirissä, marssiessa ja pikarinkin ääressä.

Ja kuinka monet häntä kadehtivatkaan! Niin, hän kulki kuin riemuretkellä oleva puolijumala marssiessaan lippua kantaen rykmentin etupäässä. Ei kukaan voinut niinkuin hän kantaa sotalipun kultalevyillä koristettua raskasta tankoa, jossa suuri ompeluilla kirjaeltu silkkinen vaate liehui. Se olisi riittänyt purjeeksi oivalliselle laivan venheelle; mutta hän piti tankoa vaan oikealla kädellään ikäänkuin hänen huostaansa uskottu kannettava olisi ollut pelkkä helposti pidettävä leikkikapine. Juhlallisesti, niin ettei kukaan sitä voinut jäljitellä, hän silloin keikisti taaksepäin vartalonsa yläpuolta ja kiharaista päätään ja nosti vasemman käden kyljelleen. Hänen leveän rintansa kaarevuus silloin kauniisti tuli huomattavaksi ja samalla hänen haarniskansa laivan kölin muotoinen harjanne ja huippu. Ikäänkuin mahtava laiva paisuvin purjein hän kulki joukkonsa edellä ja viholliskaupungeissa hän töllistelevän ihmisjoukon silmissä näki hämmästyvää ihailua.

Ja kuitenkin, kumminkin hän oli onneton, tyytymätön mies ja yhä useammin ja useammin hän ajatteli don Juanin sanoja.

Hän ei enempää uskonut niinkuin ennen sanan tenhovoimaa. Kuitenkin hän arveli, että keisarin pojan peltovainio, "valta", oli jotain korkeata ja suurta — jopa korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa.

Eiköhän kaikkivaltiaisuus ollut Jumalan tärkein ominaisuus? Ja nyt, juuri nyt marssittaessa Schouwenista halki Brabantin maakunnan häntä viittaeli valta luokseen. Hän oli jo sitä maistanut kun hän hillitsi sen kapinallisen sotajoukon, johon hän kuului, tekemästä hyökkäystä erästä sepän pajaa vastaan. Se joka moukaria heilutteli palkeiden ääressä, oli hänelle pyhä henkilö, ja hän oli jo sitä ennenkin jakanut voittonsa ja saaliinsa monelle isänsä ammattitoverille, joka oli putipuhtaaksi ryöstetty.

Hän kävi puettuna kapteenin univormuun, mutta sehän oli vaan koreutta, lapsen leikkiä eikä sen enempää. Olihan eräs iloinen kokkipoikakin kiinnittänyt kapteenin kypäritöyhdön korkeaan hattuunsa. Kenttä-eversti, useimmat kapteenit ja luutnantit olivat luopuneet sen jälkeen kuin suuri kapina oli Schouwenin saarella ja heidän sijoillaan oli nyt vänrikkejä, kersantteja ja majotusmestareita. Ylemmät upseerit olivat menneet Brysseliin ja kapinoiva sotajoukko kulki ilman päällikköä ristiin rastiin läpi Brabantin. Kahdenkolmatta kuukauden kuluessa ei ansaittua palkkaa ollut maksettu ja nyt nälkiintyneet rykmentit hakivat elatustaan missä löysivät.

Myöskin kaksi vuotta takaperin Mookerin nummen tappelun jälkeen oli armeija itse auttanut itseään ja silloin olivat samoin kuin usein ennenkin samallaisissa tilaisuuksissa alemmat upseerit kapinoivassa joukossa valinneet eleetön. Ulrikki oli siihen aikaan maannut sairaana pahasti haavoitettuna, mutta sotilaskapinan lopulla olivat monet hänelle sanoneet, ettei ketään muuta olisi valittu _electoksi_ jos hän olisi ollut terveenä ja saapuvilla.

Nyt oli taas electon vaali tulossa ja siihen toimeen valitun piti olla kolmen tuhannen miehen päällikkönä, voitiinpa odottaa, että pian muitakin rykmenttejä ryhtyisi kapinaan. Sotajoukon komentaminen! Sepä oli valtaa, se oli korkeinta, sen saavuttaminen oli elämän arvoista.