Part 20

Herenthalsin luona rykmentit asettuivat leiriin ja siellä piti vaali toimitettaman. Ulrikki oli ollut puheenjohtajana kun telttakadut järjestettiin, kun määrättiin paikat vaunuille, jotka piti asetettaman leirin ympäri ikäänkuin valliksi, kun sijoitettiin kanuunat vähimmän suojatuille paikoille ja siinä tilaisuudessa oli hän ensi kerran eläessään hillinnyt mielensä, osottaen lempeyttä ja anteeksiantavaisuutta missä hän paljo mieluummin olisi torunut. Hän oli kuumeentapaisessa touhussa, uni karkosi hänen silmistään; jokaisen sanan, mikä lausuttiin, luuli hän tarkottavan häntä ja hänen valitsemistaan.

Näiden päivien kuluessa hän oppi hymyilemään, vaikka hän olikin kiukuissaan, sekä lausumaan ystävällisiä sanoja vaikka kirous poltti hänen huuliaan. Ja sitäpaitse oli tärkeä, ettei hän saanut antaa kenenkään huomata mitään, ei kasvojen liikkeelläkään ilmaista mitä hänen mielessään liikkui ja mihin hän pyrki, ettei hän joutuisi pilkan alaiseksi jos hän ei vaalissa onnistuisikaan.

Vielä päivä, vielä yksi yö, niin hän ehkä oli kohonnut sotapäälliköksi ja valloittaisi kuningaskunnan ja oli saapa koko mailman kauhistumaan. Kenties, ainoastaan kenties; sillä paitse häntä tavotteli toinenkin mies sotajoukon päällikkyyttä käyttäen vaarallisia keinoja.

Se mies oli kersanttimajuri ja majotusmestari Zorillo, oivallinen ja hyvässä arvossa pidetty soturi, joka oli valittu electoksi Mookerin nummella tapahtuneen tappelun jälkeen, mutta ensimäisen vakavamman vastuksen häntä kohdatessa oli hän vapaaehtoisesti luopunut kunniapaikaltaan.

Sanottiin, että hän oli sen tehnyt vaimonsa kehotuksesta, ja tämä vaimo oli myös Ulrikin vaarallisin vastustaja.

Zorillo oli toisessa rykmentissä kuin Ulrikki; mutta tämä oli jo kauvan tuntenut hänet ja hänen naiskumppaninsa "leirisibyllan".

Majotusmestarin teltassa anniskeltiin viiniä, ja ennen kapinan syttymistä oli sama teltta ollut upseerien ja kappalaisten kokoontumispaikkana.

Sibylla oli kuluttanut herrojen aikaa lystikkäällä pakinalla sillaikaa kun he istuivat ryypiskellen tai pelipöytäin ääressä. Liikanimensä hän oli saanut kaiketi siitä, että hän taitavasti osasi korteista ennustaa. Alhaisemmatkin sotamiehet olivat suopeamieliset häntä kohtaan, sillä hän hoiteli heidän kipeitä vaimojaan ja lapsiaan.

Navarrete pysyi mielellään oman rykmenttinsä seurapiirissä ja sentähden hän ei ollut ennenkuin Schouwenissa ja Brabantin läpi marssittaessa vähän useammin ollut yhdessä Zorillon kanssa. Hän ei ollut hakenut heidän seuraansa ja nyt hän heitä väitteli, sillä hän tiesi, ettei Sibylla koskaan jättänyt kääntämättä puhetta puolisoonsa. Jo siitä syystä oli hän nurjamielinen Sibyllaa kohtaan, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla käymättä silloin tällöin hänen teltassaan, sillä kapinan johtajain tapa oli neuvotella siellä. Zorillo tuli aina kohteliaasti häntä vastaan, mutta tämän seuralainen nainen katseli aina häntä niin tarkastellen ja tutkien, että hän siitä sai tuskallisen tunteen, joka tuolle rohkealle miehelle muutoin oli perin outo.

Hänen täytyi kysyä itseltään eikö hän ollut tuota naista nähnyt ennen ja kun hänen mieleensä kerran juolahti ajatus, että tuo nainen ehkä oli hänen äitinsä näköinen, niin hän torjui mokoman ajatuksen kauvas luotaan.

Edellisenä päivänä oli nainen tarjoutunut hänelle ennustamaan; mutta siitä Navarrete ei välittänyt, sillä tuon naisen suusta varmaankaan ei voinut tulla mitään hyvää.

Tänään oli nainen kysynyt hänen ristimänimeänsä ja nyt oli hän ensi kerran monen vuoden kuluessa jälleen muistanut, että hänellä myös oli nimi "Ulrikki". Hän oli vaan "Navarrete" eikä mitään muuta, sekä itsekseen että muille ihmisille. Hän eleli vaan itsekseen ja kuta enemmin yksinänsä ihminen kulkee mailmassa, sitä helpommin hänen etunimensäkin häneltä itseltään jää unhotuksiin.

Samoin kuin hän monta vuotta takaperin oli mestarille vakuuttanut, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin Ulrikki, niin hän nyt äreästi vastasi: "Minä olen Navarrete, se riittää!"

Viideskolmatta luku.

Iltapäivällä samana päivänä olivat kapinan johtajat tulleet Zorillon telttaan neuvottelemaan.

Ulkona oli lämmin ja painostava ilma ja kuta enemmän ihmisiä kokoontui, sen raskaammaksi ja tukalammaksi tuli olo teltan suuressa sisemmässä huoneessa. Se oli puutteellisesti sisustettu, sillä koko sisustukseen kuului vaan muutamia kömpelötekoisia pöytiä, penkkiä ja tuoleja sekä saaliina otettu kaunis ebenholtsipuinen norsunluisilla koristeilla kaunistettu arkku. Tämän taideteoksen päällä oli makuuvuoteeseen kuuluvat tyynyt, nekin Haarlemista sotasaaliina ryöstetyt, päällystetyt jo kauvan sitte repaleiksi kuluneella silkkivaatteella, jota ei mikään naisen käsi ollut koskenut niitä korjatakseen. Seinät oli liisteröity täyteen pyhimysten kuvia ja teltan oven päällä riippui ristiinnaulitun Vapahtajan kuva.

Suuren pöydän takana oli korkea tuoli ison korin ja viinitynnörin välissä, josta Sibylla täytti viinituopit tarpeen tullessa. Lihavanpuoleinen, sotaleirissä kasvanut palvelustyttö oli tarjoilemassa kokoutuneille miehille; mutta hänen ei tarvinnut liioin kiiruhtaa, sillä espanjalaiset ryyppelivät hitaasti.

Vieraat istuivat ahtaassa piirissä ja olivat vakavia ja harvapuheisia; mutta mitä he sanoivat lausuttiin kiihkoisesti ja uhkamielisesti ja usein kuuli puhujan lyövän kädellään haarniskaansa tai sysäävän miekalla lattiaan.

Kun erimielisyyttä ilmestyi, kivahtivat he joskus kuikkuisiin sanoihin ja senjälkeen kajahti ikäänkuin kymmenkertaisena kaikuna koko kuoro mielettömästi rähiseviä ääniä. Usein jo näytti siltä kuin tuossa tuokiossa miekat temmaistaisiin huotrasta ja verinen kahakka syttyisi, mutta Zorillo, joka oli valittu kokousta johtamaan, kohotti vaan sauvaansa vaatien hiljaisuutta ja samassa meteli muuttui kumeaksi murinaksi ja nuo päivän paahtamat, arpiset, säälimättömät soturit noudattivat kapinallisinakin kainosti ja tyynesti päällikön komentoa ja sotakurin rautaisen lujaa pakkojärjestystä.

Merellä ja Schouwenissa olivat heidän loistavat pukunsa saaneet viheliäisen ja kuluneen ulkonäön. Sametti ja silkki, joita he olivat väkipakolla kiristäneet rikkailta Antwerpenin asukkailta, roikkui nyt repaleina heidän jäntevien jäsentensä verhona. He olivat ulkonäöltään kuin maantien rosvot ja roistot ja kumminkin he tässä istuivat niinkuin sotilasten tapa vaati, tarkoin järjestyksessä arvon mukaan; jokainen kapinallinen totteli sekä marssiessa että leirissä uutta päällikköä, joka arvanheitossa sotarummun kannella oli saanut korkeimman heiton.

Yksi seikka oli selvä: joku ratkaiseva päätös oli tehtävä. Takkia ja kenkiä, rahaa ja kelpo asunnon tarvitsi kukin. Mutta millä keinolla helpoimmin siihen päästäisiin? Jotkut vaativat sovittelua, suostumista hyväksyttäviin ehtoihin; toiset vaativat kiivaasti, että pysyttäisiin vapaina ja vallotettaisiin joku kaupunki, ennen kaikkea rikas Mechelnin kaupunki, joka helposti oli saatavissa. Siellähän rahattakin voisi saada kaikkea mitä tarvitsi.

Zorillon mielestä oli meneteltävä varovaisesti, Navarrete puolusti kiivaasti rohkeita toimia. He, kapinoitsijat, huusi hän, olivat voimakkaammat kuin mikään sotajoukko Alankomailla eikä heidän tarvinnut ketään peljätä. Kerjäläinen saadaan tyytymään pikku rahalla, mutta jos he olisivat varoissaan ja rikkaita, niin heidän asiansa oli ylläpitää vaatimuksiaan.

Silmät hehkuvina hän kehui mitä sotajoukot, mitä hän itse oli toiminut, kärsinyt ja voittanut kuninkaalle. Hän ei sen enempää vaatinut kuin kelvollista palkkiota vuodattamastaan verestä ja tekemästään työstä; kelvollista palkkiota eikä mitään polkuhintaa tai tyhjiä lupauksia.

Hänen puhettaan seurasi äänekkäitä hyväksymishuutoja; tykkijunkkari, joka nyt oli kapteenin sijaisena komentajana, huusi riemastuneena:

"Navarrete, Lepanton ja Haarlemin sankari on oikeassa. Minä tiedän ketä minä valitsen!"

"Victor, victor Navarrete!" kaikui monen parrakkaasta suusta.

Mutta Zorillo keskeytti tämän julistuksen huudahtaen arvokkaasti ja kohottaen komentajan sauvaa korkeammalle:

"Vaali toimitetaan huomenna; tänään me neuvottelemme. Täällä sisällä on lämmin; minä tunnen sen samoin kuin tekin. Mutta ennenkun eroamme, niin kallistakaa korvanne hetkiseksi miehen puoleen, joka tarkottaa hyvää."

Nyt Zorillo vielä kerran esitti kaikki ne syyt, joiden perusteella olisi ryhdyttävä rauhanhieromiseen ja sovinnolliseen neuvotteluun ylipäällikön kanssa. Hänen olennossaan oli jotain varovaista ja valtioviisaan tapaista ja kuitenkaan hänen puheestaan ei puuttunut lämpöä ja miellyttävää muotoa. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli tosissaan ja hänen puhuessaan Sibylla nousi ja meni hänen taaksensa, laski kätensä hänen olkapäällensä ja pyyhkäsi kuivaksi hänen hikisen otsansa nenäliinallaan. Hän salli sen ja jatkaen puhettaan keskeymättä hän katsoi Sibyllaan herttaisesti kiitollisella silmällä.

Ahavoittuneet soturit näkivät Sibyllan mielellään seurassaan, sallivatpa hänen ottavan osaa keskusteluihinkin lausumalla sanasen, neuvon tai huomautuksen, sillä hän oli älykäs eikä ihan tavallinen jokapäiväinen nainen. Hänen sinisistä silmistään säteili ymmärrystä ja tervettä elämänhalua, hänen paisuvat huulensa näyttivät olevan ikäänkuin luodut antamaan nopeita iloisia vastauksia; seurustellessa hän oli vähäpätöisimmällekin ystävällinen ja iloinen. Mutta mistä tulivat nuo syvät piirteet hänen punasen suunsa ympärillä ja silmän ulkokulmassa? Hän maalaili poskiansa joka päivä, sillä kenenkäpä oli tarviskaan nähdä noita todistuksia siitä, että hänellä oli surullisia hetkiä elettävänä kun hän oli yksin? Ne taisi kyllä peittää, mutta ne lisääntyivät ja vuosi vuodelta ne tulivat syvemmiksi.

Hänen korkealle otsalleen ei vielä yksikään ryppy ollut ilmestynyt, ja hienot kasvojen piirteet, kiiltävän valkoset hampaat, tyttömäinen vartalo, miellyttävä hymyily antoivat tälle naiselle nuorehkon ulkomuodon. Hän näytti olevan noin kolmenkymmenen, mutta mahdollisesti neljänkymmenen vuoden ijässä tai vielä päällekin.

Ilo muutti hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi, ikävä tapahtuma vanhaksi eukoksi. Otsan kohdalle kiehkuroihin kammattu lumivalkonen tukka näytti todistavan korkeampaa ikää; mutta tiedettiin, että hän kahdeksan vuotta takaperin oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut harmaapäiseksi, kun eräs tyytymätön kuormarenki oli pistänyt väkipuukolla Zorilloa, joka sen jälkeen oli monta viikkoa ollut kuoleman kielissä.

Tuo valkonen tukka sopi oivallisesti Sibyllan punasiin poskiin, ja kun hän sen tiesi, niin hän huolellisesti karttoi hiustensa värjäämistä.

Sillaikaa kun Zorillo puhui, katseli Sibylla omituisella jännitetyllä katseella Ulrikkiin. Kun puhe oli lopussa, palasi hän itkevän lapsen luo sitä tuutimaan käsivarsillaan.

Miesten kesken oli uusi kiivas väittely syttymäisillään, mutta Zorillo julisti kokouksen päättyneeksi. Viimein päätettiin yksimielisesti seuraavana aamuna ryhtyä vaaliin. Sotamiesten noustessa meluten paikoiltaan, jolloin muutamat puristivat Zorillon toiset Navarreten kättä, astui avoimesta teltan ovesta sisään komea vääpeli saksalaisesta lippukomennuskunnasta, joka oli Antwerpenissä eikä kuulunut kapinallisiin. Hänellä oli kirjava hyvin säilynyt puku ja hänen mukanaan juoksi sisään vilkas, tiikerinkarvainen koira.

Oli alkanut ukonilma ja satoi rankasti. Muutamat espanjalaiset hypistelivät rukousnauhojansa ja mutisivat rukouksiansa, mutta saksalaisen iloista mieltä ei ollut häirinnyt ukkonen, salama eikä sade, sillä iloisesti päästi hän suustaan: "Huh!" ravistaessaan vettä pois sulkatöyhdöillä koristetusta hatustaan ja reippaasti ja uljaasti hän esitti itsensä tovereille Pollvillerin rykmentin lähettiläänä.

Hänen toverinsa, virkkoi hän, eivät olleet vastahakoiset yhtymään "vapaaseen joukkoon"; nyt hän oli tullut tänne hankkimaan tietoja siitä, millä mielialalla Schouwenin sankarit olivat.

Zorillo tarjosi vääpelille tuolin ja kun tämä oli ottanut kaksi täyttä pikarillista viiniä palvelustytön tinaiselta tarjottimelta ja nopeasti tyhjentänyt ne, katseli hän ympärilleen kapinallisten toverien piirissä. Muutamia heistä oli hän jo ennenkin kohdannut minkä missäkin eri maassa ja heitä hän kätteli. Sitte hän huomasi Ulrikin ja rupesi tuumimaan missä ja minkä lipun johdolla hän oli nähnyt tuon komean vaaleatukkaisen soturin.

Silloin Navarrete tunsi iloisen sotilaan Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella, ojensi kätensä ja huudahti espanjan kielellä, jota sotilaskin oli käyttänyt:

"Tehän olette Hans Eitelfritz von der Lücke! Muistatteko vielä jouluaattoa Schwarzwaldissa ja mestari Mooria ja Alkazaria Madridissa?"

"Ulrikki, nuori herra Ulrikki! Voi taivasten tekijä!" huudahti Hans Eitelfritz; — mutta äkkiä hän keskeytti puheensa, sillä Sibylla, joka oli pöydän ääressä noussut seisoalle tarjotakseen lähettiläälle suurempaa pikaria, pudotti pikarin hänen viereensä.

Zorillo ja hän olivat nopeasti rientäneet Sibyllan luo tätä tukemaan, sillä hän horjui ja oli pyörtymäisillään. Mutta tämä pysyi seisoalla ja viittasi ääneti miehille, että he olisivat alallansa.

Häneen kääntyivät kaikkien silmät ja jokainen säikähti, sillä hän oli kuin kivettynyt ja hänen nuoret iloiset kasvonsa olivat yhtäkkiä muuttuneet vanhan ja riutuneen näköisiksi.

"Miten on sinun laitasi?" kysyi Zorillo huolestuneena.

Sibylla tointui ja vastasi pikaisesti:

"Rajuilma, ukkonen —"

Sitte hän koreasti sipsuttaen astui lyhyin askelin takaisin pöydän ääreen ja juuri kun hän oli istunut alas paikoilleen, kuului ulkona kellon ääni, joka kutsui iltarukoukseen.

Läsnäolijoista useimmat nousivat noudattaaksen kellon kehotusta.

"Huomenna, vääpeli! Huomisaamuna vaalitilaisuudessa."

"_A Dios, a Dios, hasta mas ver, Sibylla, a Dios_", kuului sekaisin ja pian useimmat vieraat olivat poistuneet teltasta.

Jälelle jääneet istuivat hajallaan pöytien ääressä ja Ulrikki istui yksin Hans Eitelfritzin kanssa oman pöytänsä ääressä.

Lähettiläs ei ollut välittänyt Zorillon kutsusta tulla istumaan hänen seuraansa, sillä olihan hänellä tässä vanha tuttava Madridista, jonka kanssa hän tahtoi jutella onnellisemmista ajoista. Tämän toinen hyväksyi mielellään, sillä mitä Zorillolla oli sanottavaa seurustelijoilleen, se kääntyisi Navarretea ja hänen mielipiteitään vastaan. Kuta kauvemmin vääpeli hänen kanssaan pakinoi, sen parempi!

Ulrikalle oli kaikki mieluista, mikä vaan muistutti mestari Moorista ja jäätyään kahdenkesken Hans Eitelfritzin kanssa hän tätä vielä kerran tervehti kummallisella espanjan ja saksan kielen sekamelskalla. Kotonsa hän oli unhottanut, mutta äidinkielensä vaan puolittain. Jokainen piti häntä espanjalaisena ja itse hän tunsi itsensä siksi.

Hans Eitelfritzillä oli hänelle paljo juteltavaa, sillä hän oli usein tavannut Moorin Antwerpenissä ja oli hänen atelieerissaan saanut ystävällisen vastaanoton.

Kuinka mielellään Navarrete oli kuunnellut kerrottavan tuosta jaloluontoisesta miehestä ja miten hyvältä tuntuikaan hänestä vuosikausien kuluttua taas saada puhua saksaa, vaikka se sujuikin niin huonosti! Tuntui kuin jos kuori olisi pudonnut pois hänen sydämensä ympäriltä ja niin iloisena, niin nuorekkaan hilpeänä ei kukaan läsnäolevista ollut häntä milloinkaan nähnyt. Yksi vaan oli, joka tunsi että hän osasi naureskella ja laskea leikkiä vallattomasti ja tuo ainoa oli pitkän pöydän ääressä oleva kaunis nainen, joka ei tiennyt pitikö ilosta pakahtua vaiko vaipua maan alle häpeästä.

Hän oli ottanut kopasta yksivuotiaan lapsen, surkean, kalpean raukan, jonka isä oli kaatunut taistelussa ja jonka äiti sitte oli sen hylännyt.

Muhkea vänrikki tuolla oli nimeltään Ulrikki, se oli hänen poikansa, hänen täytyi olla! Ja hän itse, voi! hän ei saanut kuin salaa häntä katsella, salavihkaa kuunnella niitä saksalaisia sanoja, joita nuo rakkaat huulet lausuivat. Häneltä ei jäänyt sanaakaan kuulematta ja kumminkin hänen ajatuksensa, hänen katsellessaan ja kuunnellessaan, liikkuivat kaukaisella maalla ja menneillä ajoilla, ja parrakkaan jättiläisvoimaisen miehen rinnalla hän näki kauniin, rakastettavan, kiharapäisen lapsen, karkean miehen-äänen ohessa hän kuuli heleän puhtaan, suloisen lapsen-äänen, joka huusi "äitiä" ja osasi nauraa niin hopeanheleästi ja sydämen pohjasta.

Kalpea vieras lapsi hänen sylissään pani usein heikot kätensä poskilleen, sillä ne olivat kastuneet niistä kyynelistä, joita hän vuodatti sitä tuutiessaan. Ja entäs tuon nais-raukan, jolla oli nuorekkaat kasvot ja valkonen tukka, kuinka vaikeata, miten sanomattoman, rajattoman vaikeata hänelle olikaan pysyä tyynenä. Kuinka hän halusi hypähtää pystyyn ja ilosta riemuiten huudahtaa lapselle, miehelle, hänen rakastajansa vastustajalle, omalle, niin omalle Ulrikillensa: "Katsoppas, katselehan minua! Minä, minä olen sinun äitisi. Sinä olet minun! Tule, tule sydämelleni; en minä sinua enää hylkää!"

Ja nyt Ulrikki nauroi ja nauroi taas uudelleen eikä aavistanut mitä liikkui äidin sydämessä aivan hänen vieressään; häntä ei hän katsonutkaan, vaan kuunteli ainoastaan saksalaisen sotamiehen pilapuheita tyhjentäessään pikaria hänen seurassaan.

Vieras lapsi hänen sylissään oli suojaamassa häntä pojan katseilta; lapsen täytyi peittää, että hän salaa katseli, kuunteli ja itki.

Vääpelillä oli puheenvuoro ja hän kertoi toisen lystillisen jutun toisensa jälkeen; mutta nainen ei nauranut, vaan toivoi ainoastaan, että hän taukoaisi ja antaisi Ulrikin puhua, jotta hän taas saisi kuulla hänen ääntänsä.

"Antakaa koirani, Lelapsin saada paikka tässä tuolilla", huudahti Hans Eitelfritz. "Sen jalat kastuvat kosteassa maassa — sillä sade tunkee tänne sisään — ja se voi vilustua. Tämä erinomainen elukka ei ole muiden koirien kaltainen."

"Vai on sen nimi Lelaps?" kysyi Ulrikki. "Onpa sillä kummallinen nimi!"

"Minä sain sen vaihtokaupassa eräältä ylioppilaalta Tübingenissä, komealta ja nuorelta herra Fritz von dem Hallbergilta, ja annoin siitä elefantin hampaan, jonka olin saanut Itämailla, ja se nuori vekkuli tälle nimen on antanut. Sen minä sanon, että tämä koira on viisaampi kuin moni paljokin lukenut henkilö; oikeastaan sitä olisi nimitettävä tohtori Lelaps."

"Onpa se kiltti elukka."

"Kiltti! Enemmänkin, hyvä herra, paljoa enemmän! Esimerkiksi kun Napolissa saimme kiitettyä Mortadella-makkaraa syödäksemme ja kun olin joutunut innokkaaseen keskusteluun, niin unhotin koiraani muistella. Mitäs silloin tekikään Lelaps? Meni ääneti puutarhaan ja palasi jälleen suussansa lemmenkukka, jonka se mulle toi aivan kuin kohtelias kavaljeeri sydämensä haltijattarelle tuo kukkavihkon. Lelaps tiesi näet, että lemmenkukkaa saksaksi nimitetään Vergiss mein nicht (älä mua unhota) ja sen käytös merkitsi: koirakin pitää makkarasta eikä sitä voi unhottaa. Mitäs arvelette sellaisesta viisaudesta?"

"Mitä tulee Teihin itseenne, niin sanon, että Teillä on hyvä keksimiskyky."

"Ette te ennen epäillyt minun onneani, mutta nyt epäilette tätä todellista juttua."

"Ehkä se onkin kääntynyt nurin päin, sillä onni tuo Teidän onnenne — joka siihen luottaa oikein täydellä todella, hän on hyvin typerä. Olettekos sepittänyt uusia lauluja?"

"Ne ovat lopussa, ihan lopussa!" huokaili vääpeli. "Katsokaas tätä arpea! Siitä asti kuin uskoton koira, muhamettilainen Tunisissa halkasi minun pääni, en enää onnistu sepittämään yhtään värsyä; mutta eipä silti ole pääkopassani sisällys pysynyt rauhallisena. Nyt minä lasken valheita sen sijaan että sepittelisin lauluja. Hullutuksille nauretaan kun minä niitä laskettelen ravintolan pöydän ääressä."

"Entäs se halaistu pääkallonne, onko sekin sellainen lemmenkukka-juttu vai olisiko siinä —"

"Katsokaas tänne. Ihan puhdas tosi. Se oli kyllä pahanpäiväinen kolttonen, mutta eihän niin pahaa ole, ettei siitä jotakin hyvää tulisi. Niinpä olimme esim. Afrikassa, erämaassa janoon nääntymäisillämme, sillä sehän kuuluu yhteen erämaan kanssa niinkuin piste i-kirjaimeen. Lelaps, joka oli siellä minun kanssani, oli heti vainunnut vesilähteen. Olisi pitänyt kaivaa, mutta mulla ei ollut lapiota eikä kuokkaa. Silloin minä otin irtonaisen puolen pääkallostani, joka totta tosiaan on kovaa luuta, ja kaivoin sillä; ja kun lähde tuli näkyviin, niin ryyppäsin pääkallostani niinkuin pikarista ainakin."

"No, no, mies hoi! mitä puhutte!" huudahti Ulrikki lyöden kädellään pöytään.

"Vai ette usko, että koira voi vainuamalla löytää vesilähteen?" kysyi Eitelfritz hullunkurisesti tekeytyen suuttuneen näköiseksi. "Lelaps on kotoisin Afrikasta, tiikerin kotimaasta, ja sen emä —"

"Ettekös sanonut sitä saaneenne Tübingenistä."

"No johan minä äsken sanoin teille, että minä valehtelen. Silloin teille uskottelin, että Lelaps muka olisi kotoisin Schwabenista; mutta oikeastaan se on syntynyt erämaassa, siellä tiikerien kotiseuduilla. Älkää pahastuko, herra Ulrikki. Säästetään jutut toiseen ehtooseen. Heti kun joku minua kintereilläni rupee hätyyttämään, niin minä lakkaan vikuroimasta. Sanokaas mulle nyt, missä minä saisin tavata Navarreten, vänrikin, joka oli mukana Lepanton tappelussa ja Schouwenissa? Varmaankin hän on kova mies; sanotaan, että Zorillo ja hän —"

Soturi oli puhunut kovalla äänellä ja majotusmestari, joka oli kuullut Navarreten nimen, kääntyi ympäri ja hän katsahti vänrikkiä silmästä silmään.

Tuota miestä täytyi varoa!

Jos vaan Zorillo saisi tietää hänen olevan saksalaisen, niin hänellä olisi voimakas ase häntä vastaan. Espanjalaiset jättäisivät sotajoukon ylipäällikkyyden ainoastaan espanjalaiselle.

Tämä ajatus hänessä heräsi nyt vasta ensi kerran. Vasta sitte kun Hans Eitelfritz oli hänet tavannut, juolahti hänen mieleensä, että hän oli toista kansaa kuin hänen toverinsa. Nyt oli vaara torjuttava, ja kun hän sodan koulussa oli oppinut nopeasti tekemään päätöksensä, niin hän raskaasti laski kätensä kansalaisensa olalle lausuen hiljaa ja vakavasti:

"Olettehan ystäväni, Hans Eitelfritz, ettekä tahdo minua vahingoittaa?"

"Enhän toki! Mitä puhetta se on?"

"No niin, pitäkää omana tietonanne missä ja millä tavoin me ensi kerran kohtasimme toisemme. Älkää minun puhettani keskeyttäkö. Kuinka minä olen saanut nimeni ja mitä eläessäni olen kokenut, sen kerron Teille sitte teltassani, johon Teidän pitää tulla kortteeriin. Älkää ilmaisko kummastustanne, vaan olkaa tyyni. Minä, Ulrikki, Schwarzwaldilainen poika, olen se, jota etsitte, minä olen Navarrete."

"Tekö?" kysyi soturi silmät suurina kummastellen. "Mitä hullutusta! Nyt te maksatte samalla mitalla äskeiset juttuni."

"En, Hans Eitelfritz, en suinkaan. En laske leikkiä, se on täyttä totta. Minä olen Navarrete. Ja vielä lisäksi! Jos Te osaatte pitää suunne kiinni eikä tule sekaannusta haitaksi, niin arvelen Zorillosta huolimatta tulevani huomenna electoksi. Te tunnette espanjalais-luonteen. Saksalainen Ulrikki on heistä aivan eri henkilö kuin kastiilialainen Navarrete. Teidän vallassanne on minun tulevaisuuteni turmeleminen."

Silloin toinen keskeytti hänen puheensa iloisesti purskahtaen nauramaan täyttä kurkkua ja huusi koirallensa: "Huomaa Lelaps! osota kunniaa Caballero Navarretelle!"

Espanjalaiset rypistivät otsaansa, sillä he luulivat saksalaisen päihtyneen, mutta Hans Eitelfritz tarvitsi enemmän, ennenkun hän kadotti selvän järkensä.

Hän iski silmää veitikkamaisesti Ulrikille älykkäillä silmillään ja kuiskasi hänelle:

"Kyllä minä osaan pitää suuni kiinnikin, jos niin tarvitaan. Olettepa Te korkealle pyrkivä mies! Schwabilainen näiden jäykkäniskaisten junkkarien johtajaksi! Mutta pitäkää nyt vaarin, miten minä Teitä autan."

"Mikä Teillä onkaan mielessänne?" kysyi Ulrikki; mutta Hans Eitelfritz oli jo nostanut korkealle ison pikarin ja sysännyt sen pöytään niin kiivaasti, että pöytä horjui. Sitte hän löi nyrkillään pöytään ja kun espanjalaiset kääntyivät katsomaan häneen, niin hän huusi heidän kielellään: