Part 21

"Niin, silloin olikin oivallista, Caballero Navarrete. Teidän sukulaisenne, jalosukuinen Conde, siellä Kastiiliassa, tiedättehän, ja Condesa ja vielä Condesilla! Pelkkää oivallista väkeä! Vieläkö muistatte herra isänne tallissa sitä sysimustaa oritta, jolla oli lumivalkoinen häntä? Entäs vanhaa renkiä Enriqveä? Ei koko Kastiiliassa ollut kenelläkään pitempää nenää kuin hänellä. Minä näin kerran Burgosissa yksinäisen pitkän varjon kääntyvän kadun kulmassa ja vasta kahden minuutin kuluttua tuli ensin nenä ja sitte vanha Enriqve."

"Kyllä muistan", vastasi Ulrikki, joka aavisti soturin tarkotuksen, "mutta onpa nyt jo tullut myöhä meidän jutellessamme; lähtekäämme liikkeelle!"

Sibylla ei ollut kuullut mitään heidän keskinäisistä kuiskutuksistaan, mutta hän aavisti mitä vääpeli tarkotti meluavalla puheellaan. Kun tämä hitaasti nousi seisoalle, laski hän lapsen koppaan, henkäsi syvään, painoi kätensä silmänräpäykseksi lujasti silmilleen ja meni sitte suoraan poikansa luo.

Oliko Florette saanut Sibyllan nimen tosiaankin korteista ennustamistaitonsa vuoksi vai älykkäisyytensäkö takia, sitä hän ei itsekään tietänyt. Jo kaksitoista vuotta sitte, ollessaan vielä vallonilaisen kapteeni Grandgagnagen rakastajattarena, oli hän sen nimen äkkiä saanut tietämättä oikein miten ja keneltä. Ennustustaidon oli hän oppinut eräältä merikapteenin leskeltä, jonka luona hän oli kauvan asunut.

Kun hänen äänensä oli tullut terävämmäksi ja heikommaksi, niin hän oli ruvennut ennustajaksi tullakseen huomatuksi ja saavuttaakseen arvoa ja hänen herkkä luonteensa, hänen kunnianhimonsa ja se ihmistuntemus, jonka hän oli saavuttanut leirissä ja kulkiessaan maasta maahan, auttoivat häntä saamaan toimeen erinomaisia tuloksia tällä ihmeellisellä taidolla.

Korkeimmatkin sotapäälliköt olivat tarkkaavaisuus jännitettynä istuneet hänen korttiensa ääressä kuunnellen hänen ennustuslauseitaan ja Zorillo, jonka rakastajattarena hän nyt oli ollut kymmenen vuotta, sai kiittää hänen vaikutusvaltaansa siitä, ettei hän viime kapinan jälkeen ollut menettänyt majotusmestarin tointansa.

Hans Eitelfritz oli kuullut puhuttavan Sibyllan ennustustaidosta ja kun tämä, heidän tehdessään poislähtöä, astui esiin tarjoutuen ennustamaan hänellekin, niin hän ei antanut Ulrikin olla esteenä katsahtamatta hiukan tulevaisuuteen.

Se mitä hänelle ennustettiin, oli yleensä iloista, mutta ennustaja ei aina pysynyt kiinni asiassa, sillä tällä oli paljon tekemistä Ulrikista korttia jakaessaan ja kerran hän miettiväisen näköisenä osottaen hertta- ja pata-sotamiestä virkkoi:

"Tämä tässä, olette Te Navarrete; tuossa on tämä toinen herra. Varmaankin olette tavanneet toisenne jouluaattona, mutta ei täällä, vaan jossakin Saksassa: Schwabissa jos näen oikein."

Sen oli hän kaikki saanut tietää kuuntelemalla, mutta Ulrikkia pöyristytti sitä kuullessaan ja tämä nainen, jonka tutkiva katse oli aina tehnyt hänet levottomaksi, herätti nyt hänessä salaperäistä kauhua, jota hän ei voinut torjua itsestään. Hän nousi seisomaan lähteäkseen tiehensä, mutta nainen pidätti häntä sanoen: "Nyt tulee teidän vuoronne, kapteeni."

"Toiste, ei tällä kertaa", vastasi Ulrikki kieltäen. "Onni aina tulee kylliksi aikaisin, ja vastoinkäymisen tunteminen edeltäkäsin on onnettomuus, luulisin ma."

"Minä osaan katsoa myöskin menneisyyteen."

Ulrikki säpsähti. Hänen pitäisi tietää, mitä hänen kilpailijansa seuranainen tunsi hänen entisistä elämänvaiheistaan ja sen vuoksi hän vastasi nopeasti:

"Olkoon menneeksi; alkakaa!"

"Heti kohta, oitis, mutta kun minä katson ohimennyttä elämää, niin minun täytyy olla kysyjän kanssa kahden kesken. Tehkää hyvin, herra vääpeli, ja pitäkää seuraa Zorillon kanssa hetkinen."

"Älä usko kaikkea mitä hän sanoo, äläkä katso liian syvälle hänen silmiinsä. Tule, Lelaps poikaseni!" naureskeli soturi ja teki niinkuin häntä oli pyydetty.

Ennustaja asetteli kortit vapisevin käsin; mutta Navarrete ajatteli: "Nyt hän varmaan kokee saada selkoa minun ajatuksistani ja uskallanpa panna vetoa tuhannen yhtä vastaan, että hän koettaa kaikkensa saadakseen minulle eleetön komentosauvan vastoinmieliseksi. Niin tyhmeliiniä peijataan. Pysytään vaan menneisyydessä."

Sibyllalla näytti olevan sama tarkotus, sillä ennenkun hän oli pannut pöydälle molemmat viimeiset korttirivit, nojasi hän leukansa korttipakkaan, joka oli hänellä kourassa ja kysäsi, koettaen samalla nähdä hänen katseensa:

"Kuinka alkaisimme? Vieläkö muistatte lapsuuttanne?"

"Totta kaiketi."

"Ja muistatte isänne?"

"Siitä on pitkä aika kun hänen näin viimeksi. Eivätkö kortit sano teille, että hän on kuollut?"

"Kuollut, kuollut — tietysti hän on kuollut. Oli kai teillä äitikin?"

"Oli tietystikin", tiuskasi hän kärsimättömästi, sillä häntä harmitti puhua äidistä tämän naisen kanssa.

Sibylla säpsähti ja virkkoi hämillään:

"Tuo kuuluu tylyltä. Ettekös enää ajattele ilolla äitiänne?"

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Minun täytyy se kumminkin tietää."

"Ei maar! Mitä minun äitiini tulee, niin se on liian hyvää tämmöisiin vehkeisiin."

"Oh", sanoi Sibylla katsoen häneen sellaisella katseella, että Ulrikki sitä peljästyi. Sitte hän ääneti lateli pöydälle jälellä olevat kortit ja kysyi: "Tahdotteko kuulla jotakin morsiamesta?"

"Ei mulla ole sellaista. Mutta kylläpä te minua katselette! Oletteko kyllästynyt Zorilloon? Minusta ei ole rakastajaksi."

Sibyllaa vähän pöyristytti ja hänen iloiset kasvonsa taas saivat vanhan ulkonäön, niin vanhan ja uupuneen näön, että Ulrikin tuli häntä sääli. Mutta nainen pian tointui jälleen ja jatkoi:

"Voi toki mitä puhuttekaan! Mutta tehkää nyt hyvin ja lausukaa itse kysymyksenne."

"Mistä minä olen kotoisin?"

"Metsäisestä vuoriseudusta Saksasta."

"Vai niin! Ja mitä tiedätte isästäni?"

"Te olette hänen näköisensä, ihmeellisesti samannäköinen olette, otsalta ja silmistänne; hänen äänensä oli ihan kuin teidän."

"Lastu ei kauvas kannosta sinkoa."

"Ihan niin; minä näen hänet edessäni, Aatamin."

"Aataminko?" kysyi Ulrikki, poskiltaan kalveten vaaleaksi.

"Niin, hänen nimensä oli Aatami", jatkoi Sibylla rohkeammin ja yhä vilkkaammin. "Hänellä on sepän esiliina, nahkalakki on hänen vaaleilla hiuskiharoillaan. Kulmahuoneen akkunalla on esikko-kukkia ja palsamikukkia. Alhaalla torilla kengitetään hiirakko-hevosta."

Silloin sotilaan päätä huimasi ja ihanin aika hänen lapsuudestaan, jota hän ei kauvan ollut ajatellutkaan, tuli taas hänen sielunsa eteen näkyviin ja hän näki isänsä ilmi-elävänä edessään ja nainen, tuo Sibylla, hänellä oli samallaiset silmät ja suu, ei sellaiset kuin hänen äidillään, vaan sellaiset kuin sillä madonnankuvalla, minkä hän palettikepillä oli pistänyt puhki ja tuskin jaksaen hillitä itseään hän tarttui naisen käteen, puristi sitä kiivaasti ja kysyi saksaksi:

"Mikä minun nimeni on ja miksi minua äitini nimitti?"

Silloin nainen loi silmänsä alas, ikäänkuin häveten ja kuiskasi aivan hiljaa saksaksi: "Ulrikki, Ulrikki, sydänkäpyseni, pikku poikaseni, karitsani, Ulrikki — minun oma lapsukaiseni! Tuomitse minut, hylkää minut, kiroa minua, mutta sano minua vielä kerran äidiksesi."

"Äiti", sanoi hän hiljaa peittäen molemmin käsin kasvonsa; — mutta nainen hypähti pystyyn, riensi takaisin kalpean sotilaanlapsen luo sen vuoteen ääreen, painoi silmänsä pienokaisen rintaa vastaan, huokasi ja itki katkerasti.

Zorillo sillävälin ei ollut kääntänyt silmiänsä pois Navarretesta ja Sibyllasta. "Mikähän lieneekään näiden kahden välillä tapahtunut; mikä tuolle miehelle oli tullut?"

Hän nousi hitaasti seisomaan, astui kopan luo, jonka ääressä Sibylla oli polvillaan ja kysyi levottomana: "Mikä sinulle on tullut, Flora?"

Silloin tämä vielä lujemmin painoi päänsä itkevää lasta vastaan, ettei Zorillo näkisi hänen kyyneleitään ja vastasi hätäisesti: "Minä olen hänelle ennustanut asioita, asioita — menehän nyt, minä kerron sen sinulle myöhemmin."

Zorillo tyytyi tähän vastaukseen, mutta Sibyllan piti nyt istua espanjalaisten seuraan ja äänettömästi tervehtien Ulrikki jätti hänet hyvästi.

Kuudeskolmatta luku.

Espanjalaisten luonto on tarttuvaista, arveli Hans Eitelfritz kääntyellessään vuoteellansa Ulrikin teltassa. Mikä uljas mahtimies on tullutkaan siitä reippaasta pojasta! Huokauksia häneltä saa helpolla, vaan jokainen sana maksaa kultakolikon. Sotilaana annettakoon hänelle kaikki kunnia! Jos hän valitaan electoksi, niin kannattaapa tosiaan miettiä liittymistä vapaaseen sotajoukkoon.

Ulrikki oli ihan lyhyesti kertonut vääpelille kuinka hän oli saanut nimen Navarrete ja kuinka hän Madridista ja Lepantosta oli tullut Alankomaille. Sitte hänkin oli ruvennut levolle, mutta ei saanut unta.

Hän oli löytänyt jälleen äitinsä. Nyt hänellä oli paras. Ruth oli käskenyt hänen pyytää sanalla. Sotamiehen henttu, uskoton aviovaimo, hänen kilpailijansa seuranainen, jota hän vielä edellisenä päivänä oli väistänyt, povari-akka, leiri-sibylla oli se nainen, joka oli hänet synnyttänyt. Hän, joka arveli pitäneensä miehen kunniansa tahrattoman puhtaana, jonka käsi heti tarttui miekan kahvaan jos hän näki toiselta kieron silmäyksenkään, hän oli sellaisen naisen poika, jota jokainen kunniallinen aviovaimo oli oikeutettu sormellaan osottaen häpäisemään.

Kaikki tämä lensi ajatuksena läpi hänen päänsä; mutta kumma kyllä, se ajatus haihtui pikaisesti kuin aamusumu auringon noustessa kuin hän tunsi suloisen tunteen, että hänellä jälleen oli äiti.

Hänen sielunsa eteen tuli äidin kuva, ei Zorillon teltassa, vaan palsamikukkien ja lakkavioolien keskellä. Hänen mielikuvituksensa teki äidin paria kymmentä vuotta nuoremmaksi ja kuinka kaunis hän vieläkin oli, miten viehättävästi hän osasi katsoa ja hymyillä! Jokainen kiittävä sana, jokainen Sibyllan kauneuden kehuminen, jokainen hänen viisautensa ja hyvyytensä ylistys minkä hän leirissä oli kuullut, tuli jälleen hänen mieleensä ja hän olisi niin mielellään hypähtänyt ylös heittäytyäksensä hänen rintaansa vastaan, sanoakseen häntä äidiksensä ja salliaksensa hänen lausua kaikki ne suloiset hyväilynimet, jotka niin viehättävän suloisesti kaikuivat hänen huulillaan ja että äiti häntä pehmeillä käsillään hyväilisi. Kuinka rikkaaksi, kuinka äärettömän rikkaaksi tuo yksinäinen mies itsensä nyt tunsikaan. Hänellä ei ollut äitiä ollutkaan. Nyt hänellä taas oli, ja suloiset haaveilut sekaantuivat hänen kunnianhimoisiin tulevaisuuden mietelmiinsä niinkuin kultaiset langat tummassa kankaassa.

Jahka hän saisi vallan käsiinsä, niin hän sillä saaliilla, jonka hän oli saanut, teettäisi äidilleen pienen kauniin kodin. Zorillosta piti äidin luopua jo seuraavana päivänä. Pikku koti olisi ainoastaan äidin ja hänen yhteinen, ainoastaan heidän; ja kun hänen sielunsa janoisi rauhaa, rakkautta ja hiljaisuutta, niin hän etsisi lepoa äidin luona ja yhdessä äidin kanssa hän muistelisi lapsuutensa päiviä, hoitelisi äitiänsä, antaisi hänen unhottaa mitä hän oli rikkonut ja mitä kärsinyt ja täysin määrin nauttia sitä onnea, että hänellä taas oli äiti, ja että sai sanoa hellää äidin sydäntä omakseen.

Jokaisella hengenvedolla hän tunsi itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi. Silloin teltan oven luota kuului rasahdus; Ulrikki tarttui miekkaansa, mutta ei sitä nostanut, sillä rakas ääni, joka oli hänelle tuttu, huudahti hänelle hiljaa: "Ulrikki, Ulrikki, se olen minä!"

Silloin hän hypähti ylös, pukeutui pikaisesti, riensi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä, salli äidin hyväillen kosketella hiuskiharoitaan ja suudella poskiaan sekä silmiään niinkuin muinoin ennen. Ja sitte hän veti hänet sisälle telttaan kuiskaten hänelle: "hiljaa, hiljaa, saksalainen nukkuu tuolla."

Äiti seurasi häntä, nojautui häntä vastaan, painoi hänen kätensä huulillensa ja Ulrikki tunsi kätensä tulevan kosteiksi äidin kyynelistä.

Tähän asti olivat he ainoastaan sanoneet toisilleen miten onnelliset, miten iloiset ja kiitolliset he olivat siitä, että he jälleen olivat löytäneet toisensa. Silloin leirin vartiojoukko marssi ohitse ja äiti hypähti pystyyn levottomasti huudahtaen: "Niin myöhään, niin myöhään jo; Zorillo minua vartoo."

"Zorillo", huudahti Ulrikki ylenkatseellisesti. "Hänen luonaan olet ollut jo kylliksi kauvan. Jos he jättävät minulle päällikkyyden —"

"Sinut he valitsevat, lapseni, he valitsevat sinut —" keskeytti Sibylla nopeasti hänen puheensa. "Oi Jumala, oi Jumala, kenties se pikemmin tuottaa sinulle onnettomuutta kuin siunausta, mutta tahdothan sinä sitä niin mielelläsi. Kreivi Mannsfeld tulee huomenna; Zorillo tietää sen. Hän tuo anteeksiannon kaikille, muutamille myöskin virka-ylennyksiä, mutta ei vaan vieläkään mitään rahaa."

"Ohoh!" huudahti Ulrikki; "sepä voikin ratkaista asian."

"Niin, niin; kyllä sinä ansaitsetkin päästä heidän johtajakseen. Oletpa sinä syntynyt jotain suurta toimittamaan ja sinun korttisi aina sattuvat niin kummallisesti."

Silloin täytyi Floran taas itkeä tuskasta ja kun Zorillo sen näki, sanoi hän varoittaen:

"Kullakin on omat huolensa kannettavina, eikä hyödytä ottaa toisen suruja liiaksi sydäntänsä vaivaamaan."

"Toisen suruja", virkkoi Flora kumealla äänellä ja laskeusi levolle.

Valkotukkainen nainen, miksi olet pysynyt niin nuorena? Vanhuuden ja nuoruuden kaikki murheet ja tuskat sinua kiduttavat tänään yht'aikaa! Rinnassasi taistelee toinen rakkaus toista vastaan elämästä ja kuolemasta; kumpi niistä pääsee voitolle?

Hän tietää sen, hän tiesi sen jo ennen kuin menikään sisälle telttaan. Äiti on paennut lapsensa luota mutta jälleen löytämäänsä poikaa hän ei voi hyljätä. Oi äidinrakkaus, sinä liikut autuaassa ilossa laulavien enkelien seassa taivaan pilvissä! Oi äidin sydän, miekan lävistämänä vuodatat verta tuskallisemmin kuin mikään muu.

Onneton Florette-raukka! Tänä heinäkuun aamuna hän kärsii enemmän kuin inhimillisiä tuskia ja kaikki mitä hän on rikkonut, sotii häntä vastaan ja huutaa hänen korvaansa, että hän on kadotettu olento ja ettei hänelle ole mitään armoa tässä eikä tulevassa elämässä.

Ja kumminkin! Pilvet leviävät, muuttolinnut menevät, soittoniekka kulkee laulaen maasta maahan, löytää rakkautta ja heittää pois huoletonna kevyet kahleet etsiäksensä uusia. Ja hänen lapsensa tekee niinkuin isäkin teki, ja hän vuorostaan on samallainen kuin hänenkin isänsä oli ja samallainen kuin hänen iso-isänsäkin muinaisina aikoina! Mutta ikuinen oikeus? Mittaako se sinne tänne tuulen ajamaa lehteä samalla mitalla kuin paikallaan juurtunutta kasvia?

Kun Zorillo päivän valjettua katsoi naisystäväänsä kasvoihin, sanoi hän lempeästi:

"Oletko itkenyt?"

"Olen", vastasi hän luoden silmänsä maahan.

Silloin mies arveli hänen olevan levottoman sen vuoksi, että pelkäsi, ettei mies onnistuisi electo-vaalissa ja sen vuoksi hän veti Floran luoksensa ja sanoi:

"Ole huoleti, Bonita. Jos he minut valitsevat ja Mannsfeld tulee, niinkuin hän on luvannut, niin leikistä tulee loppu tänä päivänä. Toivokaamme, että he yhdennellätoista hetkellä palajavat järkiinsä ja ottavat kuullaksensa järkipuheita. Jos he tuon uuden hurjapään tekevät electoksi — silloin hänen päänsä on vaarassa, vaan ei enää minun. Oletko sairas? Kuinka alakuloisen näköinen oletkaan! Varmaankin voit pahoin; et saa enää tuolla tavoin mennä ihmisten luo yöllä!"

Nämä sanat lausuttiin levottomalla mielellä ja ne kaikuivat niin sydämellisiltä ja lämpimiltä. Ne sattuivat syvälle Floretten sydämeen ja intohimoisella liikutuksella hän tarttui Zorillon käsiin, suuteli niitä ja huudahti:

"Kiitos, Pasqvale, rakkaudestasi ja kaikesta. En sitä koskaan unhota, tapahtukoon mitä hyvänsä. Riennä, riennä; rumpu pärisee taas."

Mies luuli hänen puhelevan kuumeen houreissa ja pyysi häntä rauhoittumaan; sitte hän lähti teltasta ja lähti sille paikalle, missä vaali piti toimitettaman.

Kun Flora jäi yksin, heittäysi hän pyhän neitsyen kuvan eteen polvilleen, mutta hän ei tiennyt oliko oikein rukoilla pojalle sellaista virkaa, joka oli ollut onnettomuudeksi niin monelle ja kun hän rukoili pyhää neitsyttä antamaan hänelle voimaa jättääksensä rakastettunsa, niin se hänen mielestänsä oli aivan kuin petos Pasqvalea kohtaan.

Hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän ei kyennyt rukoilemaan. Hänen häilyvä mielensä horjahti korkeimmasta vähäpätöiseen ja hän sieppasi korttipakan katsoaksensa yhdistikö kohtalo hänet Zorilloon vai Ulrikkiinko ja herttakymppi — se oli hän itse — joutui aivan patasotamiehen viereen, joka oli Pasqvale. Levottomalla mielellä hän kokosi taas kortit ja väliäpitämättä korttien ennustuslauseesta hän päätti seurata poikaansa.

Leirissä sillä välin rummut jyrisivät ja torvet toitottivat ja kokoontuneen sotajoukon keskuudesta puheet ja huudot kaikuivat kuin kaukainen meren aaltojen kohina.

Taasen kajahti torven toitotus ja hän kokosi ajatuksensa ja rupesi kuuntelemaan. Hän luuli kuulevansa Ulrikin äänen. Hänen sydämensä sykkiminen esti häneltä hengityksen. Ulos hänen täytyi lähteä, myöskin kuulemaan mitä tapahtui. Nopeasti hän pyyhkäsi valkoiset hiukset otsaltaan, heitti liinan päähänsä ja kiiruhti läpi leirin vaalipaikalle.

Hiekkavallilla tykkien välissä olivat kapinan johtajat ja keskellä eturiviä, toisten edellä seisoi hänen poikansa puhuen kansalle.

Vaali horjui hänen ja Zorillon välillä.

Ulrikki oli jo kauvan puhunut. Hänen poskensa hehkuivat ja päässänsä kullattu kypäri, hiuskiharat liehuen hän oli niin miehuullisen, niin sotaisen kaunis, että Floran sydän heltyi ja niinkuin yö kirkastuu kun mustat pilvet hajaantuvat ja kuu voitollisena tulee näkyviin, niin yht'äkkiä äidin rakkaus ja äidin ylpeys voittivat tuskan ja levottomuuden.

Ja nyt Ulrikki vielä enemmän oikasi itseään ja huudahti:

"Kieltänsä pieksämään ovat muut sukkelammat ja terävämmät, mutta miekallani minä osaan puhua yhtä hyvin kuin joku toinenkin."

Ja nyt hän nosti raskaan aseen, jota toiset vaan töin tuskin jaksoivat molemmin käsin hallita, ja heilutteli sitä ainoastaan oikealla kädellään reippaissa kaarissa päänsä yläpuolella niin että se vinkuen halkasi ilmaa.

Sotamiehet sen nähdessään riemastuivat ja kun hän taas oli laskenut alas aseen ja miehet jälleen olivat rauhoittuneet, niin hän jatkoi puhettaan kiivaasti ja uhmaavasti:

"Ja mihin nämä puhujat ja rauhanhierojat tahtovat meitä johtaa? Siihen, että me niinkuin koirat nuoleskelisimme herrojemme jalkoja, näiden herrojen, jotka meitä pettävät. Kreivi Mannsfeld tulee tänään; sen tiedän varmaan, ja yhtä varmasti olen myös saanut tietää, että hän tuo kaikkea, mutta ei vaan sitä, joka meille on tuleva, jota me tarvitsemme, jota meillä on oikeus vaatia, jota tarvitsemme alastomien jalkojemme suojaamiseksi, repaleisten vaatteittemme korjaamiseksi: rahoja, rahoja hänellä ei ole meille antaa! Niin on asian laita, sen vannon, ja jos asia toisin on, niin astukaa esiin te herrat rauhanhierojat, ja todistakaa minut valehtelijaksi! Onko teillä halua, onko teillä rohkeutta väittää, että Navarrete valhettelee? — He vaikenevat! — Mutta me puhumme! Me emme tahdo antaa tehdä itsestämme pilkkaa ja syöttää itseämme tyhjillä lupauksilla! Se mitä pyydämme, on vaan vähäinen palkkio kelpo työstä. Jolla kärsivällisyyttä on, hän odottakoon. Minun on jo lopussa. Me olemme hänen majesteettinsa kuuliaisia palvelijoita, ja sellaisina pysymme. Kun hän pitää sanansa meille, niin hän voi meihin luottaa; mutta jos hän rikkoo sopimuksen, niin emme me ole sidotut mihinkään muuhun kuin itseemme ja, _Santiago!_ me emme ole heikoimmat. Me tarvitsemme rahoja, ja jos hänen majesteetiltaan puuttuu kultakolikoita, niin me tahdomme kaupungin, missä löydämme sen mikä meiltä puuttuu. Rahoja, taikka kaupunki; kaupunki tahi rahoja. Vaatimuksemme on oikea ja jos valitsette minut, niin pysyn lujana enkä väisty vaikka takanani kuuluisikin mutinaa ja vaikka minua uhattaisiinkin. Jolla on rohkea sydän haarniskansa alla, hän minua seuratkoon; joka tahtoo nöyränä kontata niinkuin Zorillo, tehköön niin. Valitkaa minut, ystäväni, minä teille hankin enemmän kuin tarvitsemmekaan ja sen lisäksi kunniaa ja mainetta. Pyhä Jaakoppi ja madonna meitä auttakoot. Eläköön kuningas!"

"Eläköön kuningas, Eläköön Navarrete! Navarrete! Eläköön Navarrete!" huusivat tuhannet parrakkaat suut lujaa ja kiivaasti.

Zorillo ei enää tullut kysymykseen. Vaali pantiin toimeen.

Ulrikki valittiin electoksi.

Ikäänkuin siipien kohottamana hän meni miehestä mieheen pusertamaan toverien käsiä. Valtaa, valtaa, korkeinta mitä mailmassa on, oli hän saanut, se oli hänen. Ja koko kuormamiehistö, rengit, kokit, vaimot, tytöt ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat hänen nimeänsä ja jokainen, jolla oli hattu tai lakki, heilutti sitä ilmassa; kellä nenäliina oli, huiskutti sillä. Rummutus toisensa jälkeen kumisi, torven toitotus seurasi toistansa, ja konstaapeli käski lauaista kaikki kanuunat yhteislaukauksena, sillä vaali oli hänen mielensä mukainen.

Melkein kuin huumauksissa seisoi valittu keskellä melua, riemuhuutoja, sotamusiikkia ja tykistön jyskettä, nostaen kypäriänsä sekä viittaillen kansalle vilkkailla liikkeillä. Hän tahtoi myös puhua, mutta meteli sekotti hänen äänensä.

Florette oli vaalin jälkeen sieltä hiipinyt pois, ensin tyhjään telttaan, sitte sairaan vaimon luo, joka tarvitsi hänen apuansa.

Electo ei joutanut ajattelemaan äitiänsä, sillä tuskin oli hän ehtinyt tekemään tovereillensa kalliin juhlallisen valan ja heiltäkin vastaanottamaan samallaisen, niin saapui kreivi Mannsfeld.

Sotapäällikkö vastaanotettiin kaikella kunnialla. Hän tunsi Navarreten ja tämä alkoi keskustelut hänelle omituisella miehekkäällä arvokkaisuudella, mutta kreivillä oli tosiaankin pelkkiä lupauksia annettavana ja kapinalliset eivät luopuneet vaatimuksestaan: saada rahaa taikka kaupunki!

Ylhäinen herra muistutti heille heidän valaansa eikä säästänyt hyviä sanoja, varotuksia ja uhkauksia, mutta electo pysyi taipumattomana. Mannsfeld älysi tulleensa turhaan; ainoa, minkä hän Navarretelta sai toimitetuksi oli, että ymmärtäväinen mies johtajain joukosta saisi seurata häntä Brysseliin esittämään valtioneuvostolle miten oli rykmenttien tila, sekä vastaanottamaan uusia ehdotuksia ja kun kreivi senjälkeen ehdotti, että hän tämän toimen uskoisi Zorillolle, niin electo käski majotusmestarin heti laittautumaan valmiiksi matkalle. Tuntia myöhemmin ylipäällikkö lähti leiristä ja Zorillo oli hänen seurassaan.

Seitsemäskolmatta luku.

Viides yö electo-vaalin jälkeen pimeni, sateli hiljaa, tyhjillä leirikaduilla kuului vaan silloin tällöin vahtisotilaitten askelia tai jonkun itkevän lapsen ääntä.

Zorillon teltassa, jossa tavallisesti muutoin oli myöhään valaistus, paloi tällä kertaa huono päretikku, jonka ääressä palvelustyttö unisena istui parsien reikää villasessa röijyssään. Tyttö ei enää odottanut ketään tulevaksi ja säpsähti kun teltan ovi äkkiä temmattiin auki ja hänen isäntänsä, mukanansa kaksi äskettäin kapteenin arvoon nimitettyä toveria, tuli suoraan hänen luoksensa.

Zorillo piti hattua kädessään, hänen musta, hiukan harmaansekainen tukkansa riippui epäjärjestyksessä hänen otsallaan, mutta hän astui suorana kuten tavallisesti. Hänen ruumiinsa ei liikahtanut, mutta silmät vilkuivat teltan toisesta päästä toiseen; tyttö teki ristinmerkin ja nosti kaksi sormea häntä kohti, sillä ilkeä katse sattui häneen kun Zorillo viimein kumealla äänellä hänelle ärähti:

"Missä emäntäsi on?"

"Hän on poissa, sille en mitään voi", vastasi tyttö.

"Mihin hän on mennyt?"

"Electon Navarreten luo!"

"Milloinka?"

"Electo tuli hakemaan hänet ja lapsen heti teidän poismentyänne."

"Eikö hän ole tullut takaisin?"

"Äskettäin hän lähetti paistetun kanan, minun piti se tallettaa teille kunnes tulette takaisin. Tuossa kananpaisti on."

Zorillo naurahti. Sitte hän kääntyi seuralaisiinsa ja sanoi:

"Minä kiitän teitä, te olette nyt — vieläkö Flora on electon luona?"

"Vielä tietystikin."

"Ja kuka — kuka se oli — sallikaa että istahdan — kuka se oli joka hänen näki electon luona vaalin edellisenä yönä?"

"Minun veljeni", vastasi toinen kapteeni. "Hän tuli ulos teltasta juuri kun veljeni kulki ohitse leirivartioston kanssa."

"Älä sitä pane sydämellesi", virkkoi toinen kapteeni. "Kyllä löydät naisia tarpeeksi monta. Me jo rupeamme käymään harmaapäisiksi, eikä kannata kilpailla enää niin kauniin miehen kanssa kuin Navarrete on."