Part 22

"Minä olin luullut Sibyllaa älykkäämmäksi", sanoi toinen kapteeni "Kuusitoista vuotta takaperin minä näin hänet Neapelissa. Olipa hän silloin pulska nainen! Vielä hän nytkin on kohtalaisen soman näköinen; mutta Navarrete, voisihan hän melkein olla Sibyllan poika. Te olette, Pasqvale, häntä aina kohdellut hyvin. Niin, joka naisilta odottaa kiitollisuutta — —"

Silloin majoitusmestarin mieleen johtui miten Sibylla juuri ennen vaalia oli hänen kaulaansa kavahtanut ja kiittänyt häntä kaikesta hänen hyvyydestään ja silloin Zorillo puri hammasta ja huokasi syvään.

Seuralaiset valmistautuivat lähtöön hänen luotansa, mutta hän malttoi mielensä ja sanoi:

"Anna hänelle Renato kreivin lähettämä kirje. Se mitä minulla on hänelle puhuttavaa, sen saan sitte myöhemmin sanoa."

Zorillo tarvitsi pitkän aikaa antaakseen haarniskansa ja ottaakseen esiin kirjotuksen. Molemmat toverit huomasivat miten hänen sormensa vapisivat ja he katsoivat toisiinsa säälivillä katseilla, mutta kirjettä vastaanottaessaan vanhempi sanoi:

"Ei tämä meno kelpaa. Naiset ovat juuri kuin onnikin. Tänään yksi, huomenna toinen. Vastaanota sinä se asia niinkuin tuhannet muutkin ovat sellaiset seikat kantaneet, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Onhan sinulla kelpo miekka, mutta Navarreten kanssa taisteluun antautuminen olisi itsemurha. Kyllä minä hänelle kirjeen annan. Zorillo, ole sinä järkevä ja ota pian toinen henttu."

"Pian, heti kohta, se on tietty", vastasi majotusmestari; mutta lähetettyään pois palvelustytön ja jäätyänsä ihan yksin, hän painoi otsansa pöytää vastaan ja hänen ruumiinsa tärisi liikutuksesta. Niin hän istui kauvan; sitte hän pakotti itsensä juhlallisen näköiseksi ja astuskeli edestakaisin. Oli jo aamukoitto kun hän meni vuoteellensa.

Seuraavana aamuna hän kokoontuneen sotaneuvoston läsnäollessa antoi raportin electolle ja kun tämä toimitus oli lopussa, astui hän esiin Navarreten luo ja sanoi niin lujalla äänellä, että kaikkien täytyi se kuulla:

"Toivotan onnea teille, kun olette saanut uuden rakastajattaren."

"Siihen on teillä täysi syy", vastasi electo. "Malttakaa vaan vähän aikaa, niin lyönpä vetoa, että toivotatte mulle onnea vielä sydämellisemmin kuin tänään!"

Brysselistä kirjeellisesti lähetetyt ehdotukset olivat taas sellaiset, ettei niihin voitu suostua. Nyt oli tarvis ryhtyä toimiin, ja kapinallisen sotajoukon päällikkö käytti aikaa. Hänestä tuntui "valta" tekevän hänen joustavuutensa ja vilkkautensa kahta vertaa suuremmaksi. Oli kerrassaan ihana marssimisen, sotaneuvottelun ja muiden vaivojen jälkeen saada levähtää äidin luona, kuunnella hänen puhettaan ja avata hänelle sydämmensä. Kuinka arvokkaana olikaan äiti pysynyt levottomuuksien ja vaarojen aikana, leirielämän likaisuudessa ja kaikesta huolimatta — niin, hän uskalsi sen sanoa suoraan! Kuinka viisaasti ja viehättävästi hän osasi puhua ihmisistä ja asioista, miten leikillisiä sanasutkauksia hän lasketteli keskustelun höysteeksi ja kuinka tarkoin huomasi Ulrikki hänen kokemuksesta tuntevan kaikki seikat, jotka koskivat rykmenttien tilaa ja electon omaa asemaa. Totta tosiaan, eipä Flora ollut suotta ollut likeisessä tuttavuudessa sotajoukon johtajan kanssa.

Äitinsä neuvosta hän luopui aikeista valloittaa Mechelnin kaupunki, saatuaan vakoojain kautta tietää, että se oli hyvin varustettu ja että siellä odotettiin kapinallisten tuloa.

Sellaisilla varustuksilla, kuin hänellä oli käytettävinä, ei hän voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen; hänen ensimäinen iskunsa ei saanut olla harha-isku. Ja niin hän vaan näyttäytyi Brysselin läheisyydessä, lähetti kapteeni Montesdoccan, joka vielä kerran koki neuvottelukeinoja, tyhjin toimin takaisin ja eksyttääksensä vastustajansa väärille jäljille hän valitsi ihan uuden tien ja hyökkäsi äkkiarvaamatta Flanderissa rikkaan Aalstin kaupungin kimppuun.

Asukkaat yllätettyinä kokivat tosin puolustaa lujasti linnoitettua kaupunkiansa, mutta porvarien voimat eivät kestäneet sotataitoisen, saaliinhimoisen sotajoukon kiivasta hyökkäystä.

Valloitettu kaupunki oli kuninkaan oma. Sellaista panttia kapinalliset tarvitsivat ja sen saatuaan he väkivallalla ottivat korvauksen maksamatta jääneestä palkastaan. Kaikki, jotka yrittivät tekemään vastarintaa, tapettiin miekalla; kaiken porvarien omaisuuden otti sotamies itselleen kuuluvana palkkana. Holveissa suuren tornin Belfriedin alla, jossa kellonsoitolla asukkaat vaaran uhatessa kutsuttiin kokoon, oli runsaasti vaatetta uusia jakkuja varten. Kultaa ja hopeaa ei puuttunut raatihuoneen rahastossa, kauppiasten kassoissa eikä porvarien arkuissa. Kaikki hopeiset talouskapineet, naisten kultaiset koristeet, lasten syntymäpäivälahjatkin joutuivat vallottajain käsiin ja sataseitsemänkymmentä rikasta seurakuntaa Aalstin ympäristöllä pakotettiin pitämään huolta siitä, että kapinalliset saivat muonavaroja.

Navarrete ei estänyt ryöstämistä. Mitä sotamies hyökkäyksen aikana otti, se oli hänen mielipiteensä mukaan ansaittua saalista. Aalstin valloitus hänen mielestään oli täysin oikeutetun itsepuolustuksen teko ja rykmentit ajattelivat niinkuin hänkin ja olivat electoonsa tyytyväiset.

Kapinoitsijat hakivat ja löysivät asunnon porvarien taloissa, nukkuivat heidän sängyissään, söivät heidän astioistaan ja joivat heidän viinikellarinsa tyhjiksi. Kolme päivää sai ryöstäminen kestää. Viidentenä päivänä oli palvelus ja majotuslaitos järjestetty ja porvarit saivat taas kokoontua raatihuoneeseen, järjestää kauppansa ja ammattinsa harjottamisen sekä toimia ja askaroida vanhastaan totutun tapansa mukaan. Säilyneeseen omaisuuteen ei saanut enää kajota; ryöstäminen ei enää maksanut vaivaa. Electolla oli oikeus valita itselleen asunto missä hän tahtoi ja Aalstissa ei puuttunut kauniita rakennuksia. Ulrikki oli tosin ensiksi halunnut asettua asumaan Hiérgesin vapaaherran palatsissa, mutta hän luopui siitä ja valitsi pienen kauniin talon torin varrella asunnoksi itselleen ja äidilleen, koska se talo muistutti hänen isänsä pajarakennusta. Kulmahuoneen, jonka ikkunat olivat Belfriediin ja komeaan raatihuoneeseen päin, antoi Ulrikki sisustaa äidilleen ja kaupungin puutarhurit saivat käskyn jättää hänelle kauneimmat ruukkukasvinsa. Tuo kukilla kaunistettu huone, jota laululinnut elähyttivät, oli pian paljo hauskempi ja komeampi kuin se koti, josta hän oli uneksinut. Hankittiin myöskin pieni valkonen koira, ihan samallainen kuin Florettella oli ollut pajarakennuksessa ja kun iltasilla lämmin kesäilma tuli sisään avoimista ikkunoista ja Ulrikki äitinsä kanssa vaipui muistelmiin entisiltä ajoilta tai suunnitteli tulevaisuuden hankkeita, niin hänestä tuntui kuin uusi kevät olisi tulvinut hänen sieluansa täyttämään. Kaupungin asukasten surkea tila ei häntä yhtään koskenut. He olivat tappiolle jäänyt puolue sodan vakavassa pelissä, he olivat vihollisia — kapinallisia. Oman käskyvaltansa alaisissa hän näki pelkkiä iloisia naamoja; hän käytti valtaa, he tottelivat.

Zorillo häntä vihasi, sen hän näki tämän silmistä, mutta Ulrikki oli nimittänyt hänet kapteeniksi ja mies teki tehtävänsä majotusmestarina mallikelpoisesti. Florette tahtoi hänelle ilmottaa että electo oli hänen poikansa, mutta Ulrikki pyysi hänen säästämään se tieto kunnes hänen valtansa oli juurtunut lujemmaksi ja kuinkapa Florette taisi armaaltansa kieltää mitään? Äiti oli ollut huolestunut, syvästi murheissaan, mutta se oli pian haihtunut ja nyt hän taas voi olla iloinen Ulrikin seurassa ja unhottaa murheet ja sydämensä surut.

Mikä onni kun sai taas omistaa poikansa ja vastaanottaa hänen rakkautensa! Missä olisi ollut hellätuntoisempi poika, missä rakkaampi koti kuin hänen kotinsa? Saaliina anastetut samettiset ja brokaadivaatteiset puvut, jotka olivat olleet vapaaherratar Hiérgesin omat, olivat joutuneet electolle. Kuinka nuorelta Florette näytti niihin puettuna! Katsoessaan peiliin tämä hämmästyi omaa ulkonäköänsä.

Vapaaherran tallissa oli löydetty kaksi kaunista ratsuhevosta ja kallisarvoisia satuloita ja suitsia. Ulrikki oli sen maininnut äidilleen, jonka mieli heti rupesi tekemään lähteä ratsastamaan pojan kanssa samoin kuin hän oli ratsastellut Grandgagnagen kanssa; ja kun hän sitte pojan rinnalla ratsasti, puettuna pitkään sametti-leninkiin, heiluvat sulkatöyhdöt komeassa hatussa, niin hän huomasi pian miten vihamieliset porvaritkin ja heidän naisensa ihmetellen katselivat heidän jälkeensä. Kaunis näkö olikin kun komea soturi, täynnä voimaa ja itsetietoisuutta, virkun hevosen seljässä ratsasti kauniin naisen vieressä, jolla oli valkonen tukka ja jonka silmistä loisti reipas elämänhalu.

Zorillo tuli usein heitä vastaan kun he karauttivat raatihuoneen ohi ja silloin Florette aina ystävällisesti teki hänelle tervehdyksen ratsuvitsalla; mutta Zorillo tahallaan katsoi sivulle tai vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä kun hän ei voinut olla vastaamatta.

Tämä syvästi loukkasi Florettea ja hänen ollessaan yksinänsä tapahtui usein, että hän lyyhistyi kokoon, vanhentuneen ja väsyneen näköisenä katsoa tuijottaen maahan. Mutta Ulrikin tulo virkisti ja nuorensi hänet pian.

Mitä poika eläessään oli kokenut, mikä oli liikuttanut hänen sydäntään ja sieluaan, sen äiti nyt tunsi ja tiesi nyt välttää pojan vastustamista kun tämä väitti, että valta oli suurin mailmassa.

Vähäpätöisiin seikkailuihin Aalstissa ei eleetön korkealle pyrkivä mieli voinut tyytyä. Brysselistä oli tullut pannajulistus kapinallisia vastaan, mutta kuninkaalla ei ollut mitään tekemistä sen toimen kanssa; häpeällisen julistuksen tarkotuksena oli vaan alankomaalaisten kirkujain suun tukkeaminen ja heidän piti vielä kalliisti maksaa suunsa pieksäminen! Oli jotain suurempaa tekeillä! Sen aikuista Antwerpeniä oli mainittu koko Intiaksi, joka oli yhteen kaupunkiin koottu, ja nyt ei ollut sen vähempi kysymyksessä kuin tämän rikkauden pesäpaikan sieppaaminen kapinallisten käsiin ja koko espanjalaisten armeija Alankomailla oli hankkeissa seurata Aalstissa olevien rykmenttien esimerkkiä.

Äiti oli pojan ystävä ja neuvonantaja. Mihin tärkeämpään toimeen hän ryhtyi, siihen hän ensin kuulusteli äitinsä mielipidettä ja usein hän oman mielipiteensä hylkäsi kuultuansa äidin neuvon. Tällainen osallisuus suurten asiain ohjaamisessa sai Sibyllan kekseliäälle älylle miettimistä. Kun jossakin asiassa syyt ja vastasyyt joutuivat tasapainoon, saman arvoisiksi, asetteli hän kortit pöydälle ja niiden ennustus silloin tavallisesti ratkaisi asian. Näiden kahden ajatus- ja toiminta-tapaan ei vaikuttanut mikään korkeampi päämäärä, ei mikään halu vaikuttaa hyvää ja suuremmoista laajempiin piireihin.

Mitäpä heitä liikutti, että tuhansien ihmisten onni tai onnettomuus riippui heidän päätöksestään. Kuolettava ase heidän käsissään oli vaan kallisarvoinen kapine, josta iloitaan ja jolla otetaan alas hedelmät puusta.

Don Juanin sanan, että valta on viljavainio, näki Ulrikki nyt jo toteenkäyneen, sillä olihan Aalstissa paljon täysinäisiä tähkäpäitä heidän poimia.

Sotamiehen lasta, jonka Flora oli ottanut mukaansa poikansa luo, hoiteli hän niinkuin ennenkin äidillisellä huolella, mutta olkipahnoilla syntynyt lapsi oli nyt puettuna hienoon palttinaan ja pitseihin ja muihin kummallisesti mietittyihin koristuksiin. Lapsi oli hänelle tarpeellinen, sillä kun hän pitkäin tuntien kuluessa aamupäivillä, jolloin Ulrikki tavallisesti oli ulkona, liian kipeästi tunsi synkkien ajatusten vaivaavan, niin hän puuhasi hoitaen tuota avutonta olentoa.

Ulrikki oli usein melkoisen kauvan poissa, kauvemmin kuin velvollisuus vaatikaan. Mitähän mahtoi poika puuhata? Mahtoiko hän käydä jonkun rakastajattaren luona? Miksipä ei? Äiti vaan oli ihmeissään, ettei kaukaa ja läheltä kulkenut kauniita naisia hänen komean poikansa luo.

Niin, olihan electo löytänyt entisen rakastajattaren: taiteen, jonka hän tyytymätönnä oli hyljännyt. Hän oli saanut kuulla, että eräs maalari oli kaatunut kaupunkia puolustettaessa. Ulrikki oli nyt lähtenyt vainajan asuntoon nähdäksensä hänen maalaamiansa teoksia, mutta mimmoisessa tilassa olikaan taiteilijan asunto! Akkunat ja talouskapineet oli rikottu pirstaleiksi, murtamalla avatut kaappien ovet roikkuivat väännetyillä saranoillaan huoneen lattialle päin; leski oli lasten kanssa atelieerissä olkipahnoilla.

Tämä liikutti hänen sydäntänsä ja tuolle onnettomalle naiselle hän antoi apua runsaalla kädellä. Seinillä oli muutamia pyhimysten kuvia, jotka espanjalaiset olivat säästäneet hävittämättä; myöskin maalausteline, maalit ja siveltimet olivat säilyneet koskematta.

Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, jonka toimeenpanoon hän heti ryhtyi. Hänen piti maalata uusi sotalippu! Kuinka kiivaasti hänen sydämensä sykkikään, kun hän taas seisoi maalaustelineen edessä!

Kerettiläisiä hän piti pakanoina. Espanjalaiset taistelivat etupäässä niitä vastaan uskon puolustukseksi. Sentähden hän nyt maalasi lipun toiselle sivulle ristiinnaulitun Vapahtajan ja toiselle sivulle pyhän neitsyen kuvan. Taiteilijan leski oli mallina madonnaa maalatessa ja nuori sotilas Kristuksen kuvaa maalatessa.

Hänen luovaa kättänsä ei nyt ollut hillitsemässä mitkään arvelut eikä pelko arvostelijain moitteista, sillä nyt oli valta hänen käsissään ja mitä hän sai syntymään, sen täytyi kelvata.

Costan pään, jommoiseksi hän sen oli maalannut Tizianin luona, hän asetti Vapahtajan vähän koukistetulle vartalolle ja neitsyt Maria sai Sibyllan kasvot, uhmaten Madridilaisia ankaroita taiteen tuomareita, hänen omaksi ilokseen ja äidin kunniaksi. Hän kuvasi äitinsä nuoremmaksi, muutti hänen valkoset hiuksensa kiiltäviksi kullan keltaisiksi ja eräänä päivänä hän pyysi Floraa pysymään liikkumattomana ja miettimään jotakin oikein vakavaa; hän tahtoi piirtää äitinsä kuvan.

Silloin äiti iloisesti istahti asentoon ja sanoi:

"Riennä nyt, sillä vakavannäköisenä en voi kauvan pysyä."

Muutaman päivän kuluttua olivat molemmat maalaukset valmiit; ne olivat koko lailla hyvin onnistuneet ja häntä ilahutti, että hän vielä pitkän väliajan kuluttuakin kykeni jotakin aikaansaamaan. Äiti oli ylen ihastunut pojan mestariteoksesta ja varsinkin hänen tarkasta muististaan. Nuorena vaimona hän sanoi olleensa ihan sen näköinen ja ihmeellistä oli miten hyvin Ulrikki oli osannut saada tarkoin saman värin mikä hänen hiuksillaan silloin oli; mutta hän pelkäsi kuitenkin, että olisi Jumalan pilkkaamista kun maalasi neitsyt Marian kasvot hänen muotoisiksi. Eihän hän ollut sen parempi kuin törkeästi syntinen vaimo. Hän iloitsi että tämä työ oli lopussa, sillä taas rupesi häntä vaivaamaan levottomuus ja aamupäivät hänestä tuntuivat niin ikäviltä. Pasqvale ei ollut kertaakaan — se häneen kipeästi koski — edes katsonut hänen puoleensa ja hän alkoi ikävöidä seurustelua miesten kanssa, johon hän oli tottunut. Mutta hän ei valittanut, vaan näytti Ulrikille aina samaa iloista naamaa, kunnes tämä eräänä päivänä ilmoitti, että hän joksikin ajaksi lähtisi matkalle jättäen äidin yksin.

Jo useita kertoja oli hän pikkukahakoissa ajanut pakoon porvareista ja talonpojista kokoon haalituita joukkoja, jotka olivat lähteneet taisteluun kapinoivaa sotajoukkoa vastaan; nyt eversti Romero kutsui häntä taistelemaan suurta isänmaanystäväin sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoutunut Löwenin ja Tirlemontin välisille seuduille jalosukuisen Floyonin herran johdolla. Sanottiin siinä sotajoukossa olevan pelkkiä ylioppilaita ja muita niskoittelevia kirkujia, ja niin asianlaita tosiaan olikin; mutta sellaiset "kapinoitsijat" olivat kukoistavin osa sorretun kansan nuorisosta, jalomielisiä henkilöitä, joiden mielestä oli sietämätöntä nähdä isänmaa kapinoitsevain vallattomain sotalaumojen sorron alaisena.

Ulrikki lähti äitinsä luota ilman mitään levottomuutta. Hän oli varmasti vakuutettu palajavansa kotiin voittajana, mutta tuo herkkätunteinen nainen oli itkuun pakahtumaisillaan pojaltansa jäähyväisiä ottaessaan.

Electo lähti sotaan johtaen oivallista joukkoa. Kapinallisen sotajoukon pääosasto, jossa oli kapteeni ja majotusmestari Zorillo, seisattui paikoilleen pitääksensä porvareita kurissa.

Kahdeksaskolmatta luku.

Melkoisen suurilukuinen, mutta hätäpikaa kokoonhaalittu joukko isänmaansa puolustajia joutui perin pohjin tappiolle taistelussa Tisnacqin luona, vaikka heitä vastassa oli vaan vähäinen joukko tottuneita espanjalaisia.

Ulrikki oli toimeliaasti auttanut pikaisen voiton saamiseen ja häntä tervehtivät vertaisenansa hänen entinen everstinsä, urhoollinen Romero, uljas ratsuväen päällikkö Mendoza ja monet muut arvossa pidetyt upseerit. Kun nämä herrat itse olivat yhtyneet kapinaan, niin electo oli heidän veikkonsa ja he eivät jättäneet tinkaamatta häntä osalliseksi siihen yritykseen, joka heillä oli mielessä tehdä Antwerpeniä vastaan.

Hän oli suurella rohkeudella mennyt tuleen ja missä hän näyttäytyi, siellä hänen väkensä ojensi hänelle kättä luvaten kuuliaisuutta ja uskollisuutta kuolemaan asti.

Ulrikki kulki ikäänkuin myötätuulen kannattamana. Ei yksikään ruhtinas voinut tuntea kasvavan valtansa suloisuutta makeammin kuin hän. Illalla tappelun jälkeen syötiin oivallinen juhla-ateria, jolloin häneen liittyivät Romero, Vargas, Mendoza ja Tassis. Seuraavana aamuna hänen luoksensa tuotiin ne sota-vangit, jotka olivat joutuneet hänen väkensä käsiin.

Vangiksi joutuneet ylioppilaat, porvarien pojat ja talonpojat oli hän jättänyt luutnanttinsa kuulusteltaviksi; mutta vankien joukossa oli myöskin kolme jalosukuista herraa, joilta voitiin vaatia suuret lunnaat. Molemmat vanhat herrat olivat jo suostuneet maksamaan mitä hän vaati ja heidät olivat vahtimiehet jo vieneet pois, kolmas pitkä ritarin haarniskapukuun puettu mies jäi hänen luokseen viimeksi.

Tämän kanssa oli Ulrikki mieskohtaisesti ollut käsikähmässä, sillä vangittu oli ratsastanut suoraan häntä vastaan tehden ankaran hyökkäyksen täydellä voimalla; eikä taistelu olisi päättynyt electon voitoksi, ellei kiväärin laukaus olisi vastustajan hevosta tappanut hänen altansa.

Ritarilla oli nyt käsivarsi siteessä. Keskellä hänen panssariansa ja varuksien olkakappaleessa komeili aatelinen vaakuna taitehikkaasti korkokuvaksi taottuna.

"Teidät on autettu esiin kuolleen hevosenne alta", virkkoi electo ritarille. "Te käytätte miekkaanne oivallisesti."

Hän oli puhunut espanjankieltä, mutta toinen kohautti olkapäitään ja vastasi saksaksi:

"En ymmärrä espanjankieltä."

"Oletteko saksalainen?" kysyi Ulrikki omalla äidinkielellään. "Kuinka te olette joutunut alankomaalaisten kapinoitsijain joukkoon?"

Aatelismies katsoi electoa kummastuneena. Mutta tämä ei hänelle jättänyt miettimisen aikaa, vaan jatkoi:

"Minä ymmärrän saksaa; mitä vastaatte?"

"Minulla oli asioita käydäkseni Antwerpenissä."

"Asioita, mitä asioita?"

"Mitäpä se muihin kuuluu."

"Jättäkäämme siis kohtelias puhetapa ja ryhtykäämme toisellaiseen."

"Ei, minä olen voitettu ja olen velvollinen teille vastaamaan."

"No siis?"

"Minun piti ostaa vaatetta."

"Oletteko kauppias?"

Ritari ravisti päätään ja vastasi hymyillen:

"Olemme rakennuttaneet uudelleen linnamme tulipalon jälkeen."

"Ja nyt tarvitsette tapetteja ja taiteellisia kudoksia. Luuletteko niitä saavanne meidän luotamme?"

"Tuskinpa!"

"Mikä siis Teidät vei meidän vihollistemme joukkoon?"

"Parooni Floyon on äitini sukulainen. Hän marssi teitä vastaan ja kun hänen hankkeensa oli minulle sovelias —"

"Ja kun Teitä halutti tapella, niin teki mieli koettaa sotaonnea."

"Aivan niin."

"Ettekä ole huonosti tehnyt tehtäväänne. Mistä olette kotoisin?"

"Johan sen tiedätte; Saksasta."

"Se on hyvin laaja maa."

"Schwarzwaldista, Schwabenista."

"Entäs Teidän nimenne?"

Vanki vaikeni, mutta Ulrikki katsahti vaakunaa ritarin haarniskassa, tarkasteli hänen kasvojaan tarkasti ja merkillinen hymy oli hänen suupielissään hänen astuessaan vangin luokse lausuen aivan toisellaiseksi muuttuneella äänellä:

"Te arvelette, että Navarrete vaatii Frohlingenin kreiviltä yhtä suuren lunastusrahan kuin mitä kreivin metsät ja tilukset maksavat?"

"Te näytätte minut tuntevan."

"Ehkäpä, kreivi Lips."

"Tuli ja leimaus!"

"Ahaa! Te olette olleet sotaretkillä sen jälkeen kuin läksitte luostarista."

"Luostaristako! Kuinka Te sen tiedätte?"

"Me olemme vanhat tuttavat, kreivi Lips, katsokaahan vaan minua tarkemmin!"

Toinen katseli electoa tutkistellen, ravisti päätänsä ja sanoi:

"Alussa ette näyttänyt vallan tuntemattomalta, mutta en ole koskaan ollut Espanjassa."

"Mutta minä olen ollut Schwabenissa ja siitä ajasta asti on Teillä vielä minulta saatavaa. Olisiko Teidän lunastusrahanne kylliksi riittävä maksuksi rikotusta kirkon ikkunasta?"

Kreivi silloin silmänsä avasi selko selälleen ja iloinen hymy tuli hänen kasvoillensa kun hän löi yhteen kahta kämmentään ja vilpittömällä ihastuksella huudahti:

"Sinä, sinä — sinä olet Ulrikki! Hiisi minut vieköön jos erehdyn! Mutta kuka tuhat tulimmainen osaisi espanjalaisessa electossa tuntea ja aavistaa schwarzwaldilaispoikaa?"

"Että minä kumminkin se olen, se jääköön ensiksikin salaisuudeksi meidän kesken!" huudahti Ulrikki ja ojensi kreiville kätensä. "Ole vaiti, ja tästälähtien olet vapaa. — Lunastusrahasi kuitataan ikkunaruudulla!"

"Voi pyhä neitsyt! Jos kaikki luostarin ikkunat olisivat yhtä kalliita, niin kylläpä munkit lihoisivat!" huudahti kreivi.

"Schwabilainen säilyttää luonteensa espanjalaisenkin jakun alla. Mikä onni olikaan, mikä sanomaton onni, että minä seurasin Floyon'in mukana — entäs ukko, Aatami ja Ruth — mikä ilo heille!"

"Kaiketi tietänet — isäni on kuollut kauvan aikaa sitte!" sanoi Ulrikki luoden silmänsä maahan.

"Kuollutko?" huudahti toinen. "Ja kauvanko aikaa sitte? Kolme viikkoa takaperin minä vielä hänen tapasin alasimensa ääressä."

"Minunko isäni? Alasimen ääressä? Ja Ruth!" änkytteli Ulrikki katsoen kalpeana toista kasvoihin kysyvästi.

"Elossa he ovat, ihan totta, he ovat elossa. Minä tapasin hänet jälleen Antwerpenissä. Hän takoi rautapukuja paremmin kuin kukaan muu. Hitto soikoon, totta kai sinä olet kuullut puhuttavan asesepästä mestari Schwabista."

"Schwab, Schwab — hänkö olisi isäni?"

"Sinun isäsi ilmi elävänä. Kuinka pitkä aika siitä nyt on kulunut? Kolmetoista vuotta, sillä siihen aikaan minä olin kuudentoista ijällä. Silloin hänet näin viimeisen kerran ja kumminkin tunsin minä hänet heti ensi silmäyksellä. Niin, niin, sitä hetkeä, jolloin mykkä nainen veti nuolen pois juutalaisen rinnasta, en voi koskaan unhottaa. Mitä minä silloin metsässä näin, on vieläkin ihan elävästi tänäkin päivänä silmieni edessä."

"Hän elää, he eivät ole häntä tappaneet!" huudahti electo ja nyt vasta hän alkoi iloita tuosta mieltä liikuttavasta uutisesta. "Lips, Filip! Minä olen löytänyt jälleen äitini ja nyt isänikin. Malta, malta; minä puhun luutnantilleni. Hän tulee minun sijaani ja sinä ja minä ratsastamme Lieriin ja siellä pitää sinun kertoa minulle kaikki! Pyhä neitsyt, sinulle kiitos, tuhannet kiitokset olkoot. Minä saan jälleen nähdä isäni, oman isäni!"

Oli jo enemmän kuin puoliyö kulunut ja entiset koulutoverit istuivat vielä viinipikarista maistellen erikoisessa huoneessa Leijonan ravintolassa Lierissä. Electo ei väsynyt kyselemiseen ja kreivi Filip hänelle vastaeli mielellään.

Nyt Ulrikki sai tietää minkä lopun tohtori oli saanut ja että hänen oma isänsä oli tullut Antwerpeniin sekä asunut siellä kaksitoista vuotta aseseppänä. Juutalaisen mykkä vaimo oli jo matkan kuluessa kuollut surusta, mutta Ruth asui Aatamin luona ja hoiti hänen talouttaan. Navarrete oli usein kuullut kehuttavan mestari Schwabia ja hänen työtään, olipa käyttänyt rautapaitaakin, joka oli tehty hänen pajassaan.