Part 23

Ruthista tiesi kreivi paljon kertoa. Hän tunnusti, ettei hän ollut hakenut mestari Aatamia aseiden vuoksi, vaan kauniin tyttären takia. Tyttö oli kasvanut solakaksi kuin honka. Entäs hänen kasvonsa! Joka hänet kerran oli nähnyt, ei häntä koskaan unhottanut. Sen näköinen oli varmaankin ollut ihana Judith, joka tappoi Holoferneksen, taikka kuningatar Zenobia, taikka siveä Lucretia Roomassa. Hän oli nyt kahdennellakymmenellä vuodella, ikänsä kukoistavimmalla ajalla, mutta hän oli hellävaraisesti pidettävä kuin lasi ja vaikka Ruth mielellään näki hänet, vanhan tuttavuuden ja ystävyyden vuoksi Ulrikkia kohtaan ja metsässä tapahtuneen tapauksen tähden, niin asia kuitenkin mitä Ruthiin tuli oli niin selitettävä, että hänen sai nähdä, mutta ei häneen kajota. Ruth varmaankin olisi iloissaan kun hän saisi kuulla Ulrikin vielä olevan elossa ja mikä hänestä oli tullut. Ja mestari, mestari! Ei, nyt hän ei lähtenytkään kotiin, vaan takaisin Antwerpeniin ruvetaksensa Ulrikin sanansaattajaksi! Mutta nyt täytyi Ulrikin myös kertoa, miten hänen oli käynyt.

Sen hän kyllä teki, mutta pikaisesti ja päällisin puolin; sillä yhä uudelleen electo palasi entisiin aikoihin ja isäänsä. Hän kyseli jokaista yhteistä tuttavaa.

Vanha Frohlingenin kreivi oli vielä elossa, mutta hän kärsi paljon vaivaa jalka-leinin takia ja nuoren oikullisen puolisonsa vuoksi, jonka kanssa hän leskimiehenä oli vanhanpuoleisena mennyt naimisiin. Hirsipuu-Markku oli tullut synkkämieliseksi ja hänen elämänsä oli päättynyt nuora kaulassa, mutta itsemurhan kautta. Xaver oli mennyt hengelliseen säätyyn ja Roomassa hän nautti suurta arvoa espanjalaisen munkkikunnan jäsenenä. Apotti oli vieläkin luostarin esimiehenä ja nyt hänellä oli hyvää aikaa lukujensa harrastamiseen, sillä koulu oli luostarissa lakkautettu ja kun osa luostarin tiluksista oli otettu pois, niin oli munkkienkin luku vähentynyt. Vouti oli joutunut väärän syytteen alaiseksi siitä, että hän muka olisi anastanut itselleen holhottien omaisuutta. Hän oli koko vuosikauden ollut vankeudessa ja sitte kun hän oikeudessa oli julistettu syyttömäksi, oli hän myöhemmin kuollut maksatautiin.

Aamu valkeni kun ystävät erosivat. Kreivi Filip suostui ilmoittamaan Ruthille, että Ulrikki oli löytänyt äitinsä. Ruthin piti taivuttaa mestarin antamaan anteeksi vaimollensa, jota poika ei lakannut kehumasta.

Jäähyväisiä lausuessa koki Filip taivuttaa electoa ajoissa kääntymään toiselle elämänuralle, sillä tie, jota hän nyt kulki, oli vaarallinen. Mutta Ulrikki hänelle nauroi vasten kasvoja ja huudahti:

"Tiedäthän että olen löytänyt oikean sanan ja äärimmäiseen saakka minä sitä käytän hyödykseni. Sinä olet syntynyt pikku-valtiaaksi, minä olen itse hankkinut valtani enkä aijo pysähtyä ennenkun sitä voin käyttää suuressa ja suurimmassakin. Jos mikään maailmassa jumalain ravinnolle maistuu, niin se on valta!"

Leirissä löysi electo lippukomennuskunnan valmiina palausmatkaa varten Aalstiin ja kun hän nyt ratsasti tietä eteenpäin, näki hän ajatuksissaan vanhemmat, omat vanhempansa uudestaan onnellisina yhdessä; toisen kerran hän oli näkevinänsä Ruthin majesteetillisen kauneutensa täydessä loistossa. Hänen muistoonsa johtui miten ylpeänä hän oli nähnyt isänsä ja äitinsä yhdessä astuvan kirkkoon sunnuntaisin ja kuinka hän sylissään oli kantanut Ruthia pakoretkellä ja kaiken tämän hän toivoi jälleen näkevänsä ja kokevansa.

Ainoastaan vähän lepoa hän soi miehistölleen, sillä hänellä oli palava halu päästä äitinsä luo. Kotiintulo sellaiset uutiset mukanansa, kas sitä sopi pitää muhkeana paluumatkana. Kuinka ihanaa ja kaunista elämä olikaan, miten hartaasti hän kiitti onneansa.

Aurinko meni mailleen ystävällisen Aalstin taakse kun hän läheni kaupunkia ja taivas oli kuin ruusuja täynnä.

"Ihanaa, kaunista", mutisi hän ja osotti luutnantille loistavia värejä taivaanrannalla lännessä.

Sanansaattaja oli rientänyt hänen edellänsä ja voittajia vastaanotettiin kunnialaukauksilla ja torven toitotuksilla kun he ratsastivat kaupungin portista sisään. Raatihuoneen edustalla hän hyppäsi maahan hevosen seljästä ja siellä hänet vastaanotti se kapteeni, joka hänen poissa ollessaan oli pitänyt ylipäällikkyyttä.

Electo kertoi pikaisesti loistavan voittoretken menosta ja kysyi sitte tapahtumisia hänen poissaolo-ajaltaan.

Silloin kapteeni hämillään katsoi alas ja sanoi epäröiden:

"Ei ole mitään tärkeämpää tapahtunut, mutta toissa päivänä sattui tapaus, joka varmaan pahoittaa mieltänne. Teidän armaanne, leirisibylla —"

"Mitä? Mitä tarkoitat?"

"Hän meni Zorillon luo ja tämä, älkää peljästykö — on hänet lävistänyt."

Silloin Ulrikki horjui ja hän matki kumealla äänellä: "on hänet lävistänyt?" Hän tarttui sitte toisen olkapäähän ja ärjäsi: "Lävistänytkö? Se on murhannut, tappanut hänet?"

"Hän pisti väkipuukon sydämeen, keskelle Sibyllan sydäntä. Varmaan hän on kuollut kuin salaman iskemänä. Zorillo on lähtenyt täältä pois. Herra ties mihin lienee mennytkään. Kukapa osasi aavistaakaan, että tuo rauhaluontoinen ihminen —"

"Te olette laskeneet hänet pakoon pääsemään, auttaneet murhamiehen matkaansa, Te koirat!" riehui Ulrikki onnetonna. "Siitä saatte vielä vastata. Missä hän on, missä hänen ruumiinsa nyt on?"

Kapteeni kohautti olkapäitään ja sanoi lepyttävällä äänellä:

"Tyyntykää, Navarrete! Kyllä meidänkin on paha mieli Sibyllasta, moni häntä leirissä ikävöipi. Mitä Zorilloon tulee, niin hän tunsi tunnussanan ja voi milloin hyvänsä päästä kaupungin portista ulos. Ruumis on vielä hänen asunnossaan."

"Vai niin!" soperteli electo. Hän koki sitte koota ajatuksensa ja virkkoi synkästi:

"Minä tahdon hänet nähdä!"

Kapteeni kävi ääneti hänen kanssaan ja avasi murhaajan asunnon oven.

Tuossa höylänlastujen päällä karkeista laudoista kokoonkyhätyssä ruumisarkussa oli pitkänään se vaimo, joka hänet oli synnyttänyt, oli hänet hyljännyt ja kumminkin oli niin sydämestään häntä rakastanut. Köyhä sotamiehen vaimo, jolle vainaja oli tehnyt hyviä töitä, vartioi hänen ruumiinsa ääressä ja päänpuolella paloi ainoastaan suitsuva pärevalkea punasella valolla. Pikkunen valkonen koira oli päässyt sisään ja vainusi nuuskien lattiapalkkeja, jotka vielä olivat punasina emännän verestä.

Ulrikki tempasi päretikun pihdistä ja valaisi vainajan kasvoja. Hänen kyyneleiset katseensa tarkastelivat äidin kasvonpiirteitä mutta ainoastaan pikimältään hän niihin vilkasi, sitte hän kauhistuneena kääntyi pois ja ojentaessaan pärevalkean seuralaisilleen hän sanoi hiljaa:

"Peittäkää hänen kasvonsa."

Sotamiehen vaimo laski karkean peitteen tuon naisen kasvoille, joka oli eläessään hymyillyt niin ystävällisesti; mutta Ulrikki laskeusi polvilleen ruumisarkun viereen ja painoi päänsä vainajan syliin ja niin kului monta pitkää minuuttia.

Viimein hän hitaasti nousi pystyyn, hieroi silmiään ikäänkuin pahasta unesta herännyt, löi rajusti rintaansa ja katsoi ympärillä oleviin henkilöihin heitä tutkivasti tarkastellen.

Hän oli electo, ja tällä tavoin kunnioitettiin sitä, mikä hänelle oli rakasta.

Viheliäisenä köyhään kirstuun oli hänen äitinsä laskettu, ryysyinen kerjäläisnainen oli ruumiin ääressä vartijana — ei mitään vahakynttilää ollut pään pohjissa, ei kukaan pappi rukoillut hänen sielunsa pelastukseksi!

Hänen rinnassaan riehui tuska ja nyt kun tuon katkeran vieraan lisäksi tuli karvas mieliala, niin hän haltioissaan huudahti:

"Tänne kapteeni! Tämä vainaja, tämä nainen julistakaa se kaikille — Sibylla oli minun äitini, niin, niin, minun oikea äitini! Kunnioitusta, kunnioitusta minä vaadin hänelle samoin kuin itselleni! — Pakolla minä vaadin, mitä minulle on tuleva! Tänne ihmisiä, ihmisiä, jotka tuovat tulisoihtuja! Katafalkki Pyhän Martin kirkossa on pantava kuntoon ja asetettava alttarin eteen! Ja sen viereen vahakynttilöitä niin monta kuin voidaan saada! Vielä on aikaa! Luutnantti, hyvä on että olette saapuvilla! Puhutelkaa tuomiorovastia ja käykää piispan puheilla, minä tahdon juhlallisen sielumessun äidilleni! Samat juhlamenot ovat pidettävät kuin Aerschotin herttuattaren kuoleman jälkeen! On puhallettava kokoutumismerkki sotaväelle! Kelloja on soitettava! Tunnin kuluttua on kaikkien kokoutuminen P. Martin kirkkoon. Tänne tulisoihtuja, sanon minä. Minulla on oikeus käskeä! Myönnetäänkö vai eikö? Täällä läheisyydessä oli iso tamminen ruumisarkku puusepällä. Tuokaa se tänne. Paremman kuolinvuoteen minä tahdon äidilleni. Onneton, onneton rakas vaimo, miten paljon pidit kukkasista eikä kuitenkaan ole kukaan tullut sinulle tuomaan ainoatakaan! Kapteeni Ortis! Nyt olen antanut käskyni! Kun tulen takaisin, niin pitää kaikki olla pantu toimeen; — luutnantti, Te olette saanut käskynne noudatettavaksi!"

Nyt hän riensi pois kuolinhuoneesta omaan asuntoonsa. Hän repi pikaisesti kukkia ja oksia kasveista. Palvelustytöt katselivat häntä levottomina ja hän käski heitä äreästi kokoomaan mitä hän oli poiminut, ja viemään ne vainajan luo.

Hänen käskyjänsä noudatettiin ja kun hän tuli Zorillon asunnon edustalle, johon sotilaat olivat kokoontuneet, väistyivät nämä syrjään, jättäen hänelle tilaa.

Hän viittasi heille kulkien toisen luota toisen luokse ja sanoi kaikille: "Sibylla oli minun äitini — Zorillo on murhannut minun äitini." Sillä välin kirstu kannettiin sisälle taloon.

Eteisessä hän nojasi päänsä seinään, huokaili ja vaikeroi kunnes ruumis oli laskettu alas tammiseen ruumisarkkuun ja eräs sotamies laski kätensä hänen olkapäällensä. Nyt sirotteli hän kukkia vainajan päälle ja puuseppä tuli arkkua kiinni naulaamaan.

Vasaran iskut häntä kiusasivat; hänestä tuntui kuin jokainen lyönti olisi sattunut häneen keskelle sydäntä.

Ruumissaatto kulki sotilasten välitse, jotka täyttivät koko kadun. Muutamat upseerit tulivat häntä vastaan ja kapteeni Ortis meni suorastaan hänen luoksensa ja sanoi:

"Piispa kieltää katafalkkia antamasta ja sitä suurta sielumessua pitämästä, jota sinä vaadit. Äitisi kuoli synnissä saamatta sakramenttia. Sielumessuja piispa tahtoo myöntää niin paljon kuin tahdot; mutta noin suuria kunnianosotuksia —"

"Niitäkö hän ei myönnä?"

"Hän ei meiltä niitä kiellä, vaan Sibyllalta."

"Hän oli minun äitini, teidän electonne äiti. Eteenpäin, tuomiokirkkoon!"

"Se on suljettu ja ovia ei tänään avata, sillä herra piispa —"

"Niinpä ovet murretaan auki! Nyt heille näytämme kenellä on valta!"

"Oletko sinä järjiltäsi? Pyhä kirkko!"

"Eteenpäin, sanon minä! Joka ei ole pelkuri seuratkoon minua!"

Ulrikki veti esiin komentosauvan vyöltänsä ja marssi eteenpäin ikäänkuin ryhtyäksensä rynnäkköön; mutta Ortis huudahti:

"Me emme taistele pyhää Marttia vastaan!" ja suostumuksen hälinä kaikui vastaukseksi.

Silloin Ulrikki seisattui ja virkkoi hampaitaan kiristellen: "Eikö, eikö?" Samalla hän katseli ympärilleen joka puolella oleviin kumppaneihin ja kysyi: "Eikö kukaan uskalla minua auttaa saamaan mitä minulle oikeuden mukaan on tuleva? Ortis, de Vega, Diego, seuraatteko minua, sanokaa seuraatteko vai ettekö?"

"Emme kirkkoa vastaan!"

"Niinpä minä nyt käsken", torui electo. "Huomatkaa! Luutnantti de Vega etupäässä lippukomennuskuntanne kanssa ja murtakaa auki kirkon ovet!"

Mutta ei kukaan totellut, ja Ortis komensi: "Täysi käännös! Pyhä Martti on minun suojeluspyhäni; joka syntistä sieluansa rakastaa, ei kajoa kirkkoon, vaan auttaa minua sen suojelemisessa!"

Silloin kuohahti veri Ulrikin päähän ja kykenemättä enää hillitsemään mieltänsä hän viskasi komentosauvan keskelle kapinallisten rivejä ja ärjäsi: "Minä viskaan sen teidän jalkojenne eteen; joka sen nostaa, pitäköön sen."

Sotamiehet ällistyivät, mutta Ortis uudisti komentonsa: "Täysi käännös!" Toisetkin upseerit antoivat saman käskyn ja heidän lippukuntansa tottelivat. Katu tuli tyhjäksi, ja electon äitiä seurasi haudalle ainoastaan muutamat pojan ystävät; ei yhtään pappia kulkenut ruumissaaton edellä. Hautausmaalla Ulrikki viskasi kolme kourallista maata avattuun hautaan ja meni sitte kotiin alla päin.

Miten autiota, kuinka yksinäistä olikaan nyt ilmakkaassa kukkaishuoneessa! Nyt vasta electo tunsi itsensä oikein hyljätyksi. Hän ei surussaan löytänyt kyyneliä, sillä se häväistys, joka tänäpäivänä oli häntä kohdannut, herätti hänen kiukkuansa, ja hän sitä ylläpiti ikäänkuin siitä olisi ollut lohdutusta.

Komentosauvan mukana hän oli viskannut vallan pois käsistään. Valta! Sekin oli vaan savenvalajan romua, jonka kivenheitto murskasi; lakastumaisillaan oleva kukka, joka hajoaa kun siihen sormi kajoaa. Ei mitään jaloa metallia, pelkkää katinkultaa se oli!

Oven kolkutin ei pysynyt hiljaa. Toinen upseeri toisensa jälkeen tuli häntä lohduttaaksensa, mutta hän ei laskenut sisälle edes luutnanttiansakaan.

Hän oli hyvillään rohkeasta teostaan. Onneansa ei voi kukaan väistää, arveli hän; taiteesta ei eroon pääse, kunnia poljetaan jalkoihin ja se kuitenkin juoksee jäljessämme. Valta on näitä kolmea parempi sen takia, että sen voi viskata pois niinkuin kuluneen vanhan mekkoryysyn. Menköön se sitte menojaan! Oliko ehkä hänen valtaa kiittäminen ilostansa viimeksi kuluneiden viikkojen aikana? Eipä suinkaan! Äidin kanssa yhdessä olisi hän ollut onnellinen köyhässäkin porvarillisessa kodissa, vaikka ei olisi ollut electo-virkaa, ilman kukkasia, hevosia ja palvelijoita. Äitiänsä hänen oli kiittäminen, vaan ei valtaa, jokaisesta onnellisesta hetkestä; ja nyt kun äiti oli poissa, miten aution näköistä olikaan hänen sydämessään!

Tähän sisälliseen kurjuuteen sattui ikäänkuin auringon paisteena ajatus, kun hän muisti isänsä ja Ruthin. Nyt oli electo-leikki lopussa; huomenna hän aikoi lähteä Antwerpeniin.

Miksi oli kohtalo juuri nyt temmannut äidin häneltä; miksi onni ei sallinut hänen nähdä vanhempia jälleen yhdessä? Isää oli äiti pahasti loukannut, mutta mitä ei kuolema sovittaisi? Isälle piti Ulrikin jättää muisto hänestä ja hän meni kamariin etsimään äitivainajan vaatearkusta. Se ei ollut enää entisellä paikallaan. Talon emäntä, rikas rouva, joka majotuksen tähden oli karkotettu päätykamariin, oli Floretten kuoltua ottanut kalpean sotamiehen lapsen ja arkut hoitoonsa ja talteensa.

Kelpo alankomaalais-nainen piti myös huolta hoitoon otetusta lapsesta ja vihollisensa omaisuudesta, saman miehen, joka väkensä kanssa oli ryöstänyt köyhiksi hänen veljensä ja omaisensa. Vieraan naisen kuolema oli koskenut hänen sydämeensä, sillä Floretten olennon ihmeellinen lumousvoima oli häneenkin vaikuttanut.

Puolen yön tienoissa Ulrikki otti lampun ja astui rappusia ylös. Aikoja päiviä sitte hän jo oli vieraantunut muita säästämästä kun hän itse jotakin toivoi.

Kolkutus oveen ja kolina porstuassa oli pitänyt rouva Geelin valveilla. Kuullessaan electon raskaat askeleet portailla hypähti hän säikähtyen kehruurukkinsa äärestä ja unen pöpperössä oleva palvelustyttö heittäysi polvilleen.

"Rouva Geel", huudettiin oven takana.

Silloin hän tunsi Navarreten äänen, avasi oven ja kysyi mitä hän tahtoi.

Vanhus ajatteli: se oli hänen äitinsä, kun Ulrikki viskeli vaatearkusta liina- ja pitovaatteita lattialle. Hänen äitinsä oli vainaja. Kenties hän haki äitinsä rukousnauhaa ja rukouskirjaa. Vai hänen poikansa tämä on! Niin he olivat toisensa seurassa kuin nuori rakastava onnellinen pariskunta. Hurjapäinen soturi hän on, mutta ei kuitenkaan mikään häijy ihminen.

Rouva näytti hänelle valkeata hänen etsiessään ja ravisti päätään nähdessään tavarain epäjärjestystä, joita electo penkosi.

Ulrikki oli tullut kirstun pohjaan asti. Siellä hän ensin löysi kallisarvoisen kaulakoristeen, jonka Zorillo oli sotasaaliina ottanut ja antanut Florettelie säästönä käytettäväksi jos hätä ja puute tulisi. Sen Ulrikki otti antaakseen Ruthille. Vieressä oli paketti, yhteen sidottu punasella silkkinauhalla ja siinä oli pieni lapsenpaita, korea nukke ja kapea kultasormus, hänen kihlasormuksensa! Sen oli Florette saanut hänen isältään, se näkyi vuosiluvusta ja paita sekä nukke olivat muistoja hänestä, äidin armaasta pojasta.

Näitä esineitä hän katseli, muutti toisesta kädestä toiseen ja äkkiä hänen sydämensä tuli ylen täyteen ja pitämättä lukua vanhasta naisesta, joka häntä katseli, itki hän hiljaa itsekseen ja huudahti: "äiti, rakas äiti!"

Silloin hän tunsi käden hiljaa koskevan olkapäähänsä ja ystävällinen naisen ääni virkkoi: "Miesraukka, miesraukka! Niin, hän oli rakastettava nainen ja äiti, hän oli äiti — sehän jo riittää!"

Kyyneleet silmissä electo nyökkäsi eukolle, ja kun tämä vielä kerran lempeästi ja sydämellisellä osanotolla virkkoi "miesraukka", niin tämä hänestä kuului mieluisemmalta kuin meluavin kunnianosotus, jota koskaan oli huudettu hänen kunniallensa ja vallallensa.

Yhdeksäskolmatta luku.

Seuraavana päivänä Ulrikki palvelijainsa avulla pani kokoon tavaroitansa. Silloin kuului rumpujen ja torvien ääntä, toitotuksia ja hurraahuutoja kadulla ja kun hän meni akkunan luo, niin hän näki koko kapinallisten sotajoukon marssivan esiin paraatipuvuissa.

Hänen asuntonsa edustalla lippukunnat järjestettiin riveihin, hurjan kiivaasti kaikui huutoja ja soittoa akkunaruutuja vastaan ja nyt upseerit tunkivat hänen asuntoonsa ojentaen hänelle miekkansa ja vannoivat hänelle uskollisuutta kuolemaan asti sekä pyysivät häntä pysymään heidän päällikkönänsä.

Silloin hänelle selvisi, ettei valtaa kuitenkaan voida viskata pois arvottomana, mitättömänä ja tyhjänä. Hänen kiusaantunut sydämensä tuli liikutetuksi ja kunnianhimon veltostuneet siivet levisivät taas uudella voimalla.

Hän torui ja pauhasi, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun Ortis polvillaan hänelle ojensi komentokapulan, niin hän vastaanotti sen.

Ulrikki oli taas electo, mutta se ei saanut estää häntä jälleen näkemästä isäänsä ja Ruthia ja sentähden hän ilmotti kyllä pysyvänsä entisessä toimessaan, mutta että hän vielä tänäpäivänä aikoi ratsastaa Antwerpeniin. Hän ilmotti salaa upseereille hyökkäysaikeesta tätä kaupunkia vastaan ja että nyt oli kysymys vakavista keskusteluista sikäläisen ylipäällikön kanssa, ettei heidän osansa kalliista saaliista menisi tältä hukkaan.

Mitä moni oli aavistanut ja toivonut, piti nyt pantaman toimeen. Heidän electonsa ei ollut mikään tavallinen ihminen! Ja kun Navarrete päivällisen aikaan tuli sotarintaman eteen tuoden omatekoisen lipun, niin hän vastaanotettiin riemulla eikä kukaan nurissut, vaikka moni tunsi neitsyt Marian kuvassa murhatun sibyllan kasvonpiirteet.

Kaksi päivää sen jälkeen Ulrikki toiveita täynnä ratsasti Antwerpeniin. Hänen laukussaan olivat ne muistitavarat, jotka hän oli ottanut äitinsä vaatearkusta; hänen sielunsa silmäin edessä oli hänen isänsä kuva, paja Hirsipuunmäellä, kaunis metsä, kotoseudun vuoret, Costan talo ja hänen pieni leikkitoverinsa. Oliko hänelle tosiaan sallittu, että isä vielä kerran häntä painaisi leveätä rintaansa vastaan?

Entä Ruth, Ruth! Vieläköhän tämä piti hänestä, olikohan Filip oikein kertonut Ruthista?

Viipymättä hän meni kreivin luo ja tapasikin hänet kotona. Filip tosin vastaanotti hänet ystävällisesti, mutta väittelemällä ja hämillään. Myöskin Ulrikki oli vakavalla mielellä, sillä hänen täytyi ensin ilmottaa nuoruudenystävällensä äitinsä kuoleman.

"Oli siis sallittu, että asian piti olla selvillä", virkkoi kreivi. "Isäsi on kuin vanha visapölkky, oikea schvaabilainen härkäpää. Unhottaminen ja anteeksi antaminen ei ole hänen asiansa."

"Eikö hän tiennyt, että äiti oli niin lähellä, että hän oli Aalstissa?"

"Kaikki hän sai tietää."

"Vainajalle hän antaa anteeksi. Niin, niin, hän kyllä sen tekee kun minä sitä häneltä pyydän ja me saamme taas toinen toisemme, jos minä hänelle sanon —"

"Voi ystävä parka! Kaikki sinä ajattelet tapahtuvan niin helposti. — Vaikeampaa tehtävää ei minulla ole pitkään aikaan ollut, mutta täytyyhän minun se kerran kuitenkin ilmaista. Hän ei tahdo mitään tietää sinustakaan."

"Eikö hän tahdo mitään tietää minusta?" huudahti Ulrikki. "Onko hän mieletön? Mitä minä olen rikkonut häntä vastaan, mitä hän tahtoo —"

"Hän tietää, että sinä olet Navarrete, electo Herenthalsista, Aalstin mies ja sentähden —"

"Sentähden?"

"Niin. Näetkös Ulrikki, jos on niinkuin sinä kuuluisa mies, niin hän näkyy pitkäin matkojen päähän ja kaikki mitä hän tekee, siitä huudetaan ja kaiku kertoo sen kaikilla kaduilla ja kujilla."

"Minun kunniakseni Jumalan ja ihmisten edessä."

"Jumalanko edessä? Onhan se mahdollista; espanjalaisten mielestä kyllä varmaan. Mitä minuun itseeni tulee — olinhan minä itse lippua seuraamassa; minä sanoisin sinua uljaaksi soturiksi; mutta — älä pane pahaksesi — Te olette tässä maassa pitäneet kauheata elämää. Ovathan alankomaalaisetkin ihmisiä."

"Kapinallisia he ovat, uskosta luopuneita kerettiläisiä!"

"Ole varovainen puheessasi, ettet solvaisi omaa isääsi. Hänen uskonsa on huonolla kannalla. Muuan saarnamies, jonka hän tapasi jossakin majatalossa tänne paetessaan, on hänet houkutellut raamattua lukemaan. Monet seikat, jotka kirkko tuomitsee, ovat hänelle pyhiä. Alankomaalaiset ovat hänen mielestään jaloa vapaata kansaa. Teidän kuningastanne Filipiä hän pitää hirmuvaltiaana, sortajana ja säälimättömänä murhaajana. Te, jotka olette palvelleet häntä ja Alban herttuaa — Te olette hänen mielestänsä — mutta en minä tahdo mieltäsi loukata —"

"Mitä me muka olisimme, minä tahdon sen kuulla!"

"Ei, ei, siitä ei olisi hyötyä. Lyhyesti sanoen, mestarin mielestä espanjalainen sotajoukko on maanvaiva."

"Urhoollisempaa sotaväkeä ei ole missään ollut."

"Aivan oikein, mutta jokainen tappio ja kaikki veri, minkä Te olette vuodattaneet, on tehnyt hänet ja kansan täällä katkerasti suuttuneeksi ja se suuttumus, joka saa joka päivä uutta kiihdytystä ja saa syöpyä ihmisten mieliin, mitäpä siitä tulisi muuta kuin vihaa? Alban nimeen ovat liitetyt kaikki suurimmat ilkityöt, sinun nimeesi moni vähempi, mikä on tehty tämän sodan aikana ja sillä tavoin tehdään isäsi —"

"Niinpä opettakaamme hänelle jotain parempaa! Minä palajan hänen luoksensa rehellisenä sotilaana, tuhansien päällikkönä! Poika pysyy poikana! Sen olen saanut kokea äitinikin kanssa. Me olimme kilpailijoita ja vihollisia, kun minä hänet kohtasin! Ja sitte, sitte oi, että se on mennyttä. Nyt tahdon isäni luona löytää jälleen mitä minä olen kadottanut! Kaiketi minua seuraat hänen pajaansa?"

"En, Ulrikki, en! Kaikki, mitä voidaan sinun puolustukseksesi tuoda esiin, olen vanhukselle puhunut, mutta katkeruus on niin syvälti häneen juurtunut —"

Silloin electon mieli kuohahti ja hän tiuskasi kiukkuisesti:

"_Santiago_! En minä tarvitse asianajajaa. Jos isä-ukko tietää mikä minun osalleni tulee tässä sodassa, niin se on sen parempi. Aukkoja hänen tiedoissaan minä voin itse täyttää. Missä on tuliset ottelut olleet, siellä olen minäkin ollut mukana! Jumal'avita, siitä olen ylpeä! En ole enää mikään poikanulikka ja minä olen taistellut elämäni läpi ilman isää ja äitiä. Se mikä olen, olen ainoastaan omasta ansiostani jo voin sen kunniallisesti puolustaa isä-ukonkin edessä. Hän käyttää karkeita ampuma-aseita; mutta enpä minäkään ole tottunut pehmosilla höyhenmöykyillä sotimaan!"

"Ulrikki, Ulrikki! Hän on ijäkäs ja on sinun isäsi!"

"Sitä kyllä ajattelen, jahka hän sanoo minua pojaksensa."

Muuan kreivin palvelijoista vei Ulrikin sepän taloon.

Mestari oli tyyten lakannut hevosia kengittämästä, sillä kapean korkean rakennuksen alakerrassa oli vaan pää-ovi ja ikkuna sen kumpaisellakin puolella. Ovesta oikealle oli ikkunan sisäpuolella muutamia kauniita korkokuvilla kaunistettuja rautapukuja sekä taiteellisesti tehtyjä takomatöitä. Vasemmanpuolinen ikkuna oli puoliksi avoinna, niin että syys-aurinko esteettömästi pääsi paistamaan sisälle. Ulrikki antoi kreivin palvelijan mennä pois, otti käteensä ne muisto-esineet, jotka hänellä oli äidiltään ja kuunteli vasaran pauketta, joka talosta kuului kadulle.

Ennestään tuttavat äänet herättivät hänessä lempeitä lapsuuden muistelmia ja hillitsivät hänen kuohuksissaan olevaa mieltään. Kreivi Filip oli oikeassa. Aatami oli vanhus ja hänellä oli oikeus pojaltaan vaatia kunnioitusta. Mitä tämä ei voinut kärsiä muilta, täytyi hänen isältään suvaita. Tunsipa hän taas onneksi olla niin lähellä tuota niin rakasta, kauvan kaivattua vanhusta ja mikä hänen erotti isä-ukosta, se varmaankin pian raukeaisi tyhjäksi jahka he toinen toistaan katselisivat silmästä silmään.