Part 24

Olipa ihme, miten isä vielä oli aika mestari. Teräshaarniska, jota keskellä koristi Medusanpää, soveltui paremmin kuin mikään muu hänen ruumiinsa suojaksi. Täällä isä ei tehnyt työtä yksin niinkuin Hirsipuunmäellä, sillä Ulrikki kuuli useamman kuin yhden moukarin takovan rautaa työpajassa.

Ennenkun hän kosketti portin kolkuttimeen, vilkasi hän sisälle avonaisesta akkunasta.

Siellä seisoi pitkä naishenkilö pulpetin ääressä.

Nainen oli kääntynyt selin häneen ja hän näki vaan niskapuolen päästä, pitkät mustat palmikot, yksinkertaisen ruskean leningin, joka vaatimattomasti oli reunustettu sametilla sekä pitsit kaulan ympärillä leikkauksen reunassa. Kauppiaan pukuun puettu vanhanpuolinen mies juuri tällä kertaa ojensi kättä jäähyväisiksi ja Ulrikki kuuli hänen lausuvan:

"Nyt olette taas kerran ostanut rautaa halvalla hinnalla, neiti Ruth, liiankin halvalla hinnalla."

"Ei muuta kuin kohtuullisuuden mukaan", vastasi tämä tyynesti. "Te saatte hyvän voiton ja me voimme myöskin tulla toimeen. Minä odotan, että saamme raudan ylihuomenna."

"Se tuodaan aamupäivällä. Te olette mestarille oikein aarteen arvoinen, arvoisa neiti. Jos poikani vielä olisi elossa, niin kyllä tiedän ketä hän vaimoksensa pyytäisi. Vilhelm Ykens on minulle valittanut tuskaansa; hän on taitava kultaseppä. Miksi ette sille poikaparalle anna mitään toiveita? Ajatelkaa! Te olette kahdennellakymmenennellä vuodellanne ja jokaisen kuluvan vuoden ajalla käy aina vaikeammaksi antaa myöntävä vastaus."

"Ei se minua miellytä enempää kuin isän luokse jääminen", vastasi tyttö iloisesti. "Tiedättehän, ettei hän tule toimeen ilman minua, enkä minä ilman häntä. Vilhelmiä vastaan minulla ei ole mitään sanomista, mutta minusta näyttää varsin helpolta tulla toimeen ilman häntäkin. No hyvästi nyt vaan, isä Keulitz."

Ulrikki vetäysi pois ikkunan luota, kunnes kauppias oli poikennut syrjäkadulle näkymättömiin; sitte hän taas katseli kapeaan huoneeseen. Ruth istui nyt pulpetin ääressä, mutta hän ei tarkastellut avonaista tilikirjaa, vaan katseli haaveilevan näköisenä tyhjään avaruuteen, ja electo näki nyt hänen kauniit, ylevän tyynet kasvonpiirteensä, eikä häntä häirinnyt, sillä hän ei kyllästynyt tyttöä katsellessaan ja vertaillessaan häntä siihen kuvaan, joka oli hänen muistossaan ja katoamattomasti oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa.

Ei koskaan eikä missään, jollei mahdollisesti Italiassa, hän ollut nähnyt kauniimpia naisen kasvoja. Kreivi Filip oli oikeassa; Ruthin olennossa oli jotakin ruhtinaallista. Se oli hänen unelmoitu vaimonsa, sellainen ylhäinen nainen, jota electo oli ikävöinyt, jakaaksensa hänen kanssaan mahtavuutensa ja suuruutensa. Ja olihan hän kerran jo tuota tyttöä pitänyt sylissään! Tuntui hänestä kuin se olisi ollut eilen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä lujemmin. — Kun neito nyt nousi seisoalle ja miettiväisenä lähestyi ikkunaa, ei electo enää kyennyt itseään hillitsemään, vaan huudahti hiljaa:

"Ruth, Ruth! Etkö tunne minua, tyttö? Minähän olen — Ulrikki!"

Ruth säpsähti hämmästyksestä ja ojensi kätensä torjuvasti, mutta vaan silmänräpäykseksi. Sitte hän riemuiten huudahti hänen nimeänsä ja koki taas rauhoittua ja kun Ulrikki riensi sisään kamariin, huudahti tyttö taas: "Ulrikki" ja vieläkin kerran "Ulrikki", ja tuskin jaksaen hillitä itseänsä salli tyttö Ulrikin painaa itsensä hänen sydäntänsä vastaan.

Ruth oli joka päivä odotellut häntä palavalla ikävällä ja kuitenkin hiljaisella kauhistuksella; sillä olihan Ulrikki hurja electo, kapinallisten päällikkö, veri-vihollinen sille oivalliselle kansalle, jota hän rakasti. — Mutta kaikki tämä jäi unhotuksiin kun hän Ulrikin sai nähdä ja hän tunsi vaan ilon siitä, että Ulrikki oli tullut takaisin, hän, jota Ruth ei ollut koskaan unhottanut, sekä riemun kun näki ja tunsi Ulrikin häntä rakastavan.

Ja myöskin Ulrikin sydän oli täynnä intohimoista ihastusta. Hän tavotteli helliä sanoja ja painoi Ruthin pään rintaansa vastaan ja nyt hän nosti sen jälleen pystyyn painaaksensa suunsa hänen puhtaita huuliansa vastaan. Silloin hurmaus haihtui — ja ennenkun Ulrikki oli voinut sitä estää, oli Ruth tempautunut irti hänen syleilystään ja sanoi ankarasti:

"Ei sillä tavoin — sinun ja meidän välillämme on paljo pahaa."

"Ei suinkaan!" huudahti Ulrikki tulisesti. "Etkö sinä ole minua lähellä? Sinun ja minun sydämeni kuuluvat yhteen, tuon tapauksen jälkeen lumikinoksessa. Ja jos isäni on siitä minulle vihainen, että minä palvelen toisia herroja kuin hän, niin sinun, juuri sinun tulee sovittaa meidät keskenämme. Minua ei mikään enää pidätä Aalstissa."

"Kapinallistenko luona?" kysyi Ruth surullisena. "Ulrikki, Ulrikki, voi toki, että sinä palajat luoksemme tällä tavoin!"

Silloin Ulrikki taas tarttui hänen käteensä ja kun Ruth veti sen takaisin, niin hän vaan mahtavasti hymyili ja lausui asiastansa varman miehen täydellä luottamuksella:

"Jätä jo tuo hassu ujostelu, Huomenna sinä jo omasta tahdostasi, ojennat et vain toista, vaan molemmatkin kätesi. En minä ole niin huono kuin luulette. Sota-onni on minut viskannut espanjalaisten lippujen joukkoon ja sotamies sanoo: kenen leipää mä haukkaan, sen virttäkin laulan. Mitä te tahdotte? Minä olen kunnialla kohonnut koko pitkälle; sen pitäisi teille olla kylliksi!"

Silloin Ruthin mieli kuohahti ja hän huudahti jyrkästi:

"Ei, tuhannesti ei. Sinä olet electo Aalstista, kaupunginryöstäjä, eikä sitä pyhkäistä pois niinkuin pölyä lattialta. Minä olen vaan heikko tyttö; mutta sinun isäsi ei ikinä ojenna kättänsä espanjalais-pukuiselle veriselle miehelle. Minä tunnen hänet, minä tiedän sen."

Silloin alkoi Ulrikki taas hengittää kiivaammin; mutta hän hillitsi kuohahtavan sisunsa ja vastasi ensin nuhtelevalla, sitte rukoilevalla äänellä:

"Sinä olet ikäänkuin kaiku vanhuksesta. Mitäpä hän ymmärtäisi sotilaan kunniasta; mutta sinun, Ruth, täytyy minua ymmärtää. Muistatko vielä leikkiämme sanasta, siitä mahtavasta sanasta, joka voi kaikki tehdä? Minä olen sen löytänyt, ja mitä se lahjottaa, sitä sinun pitää nauttia kanssani. Auta ensin minua saadakseni isäni ystävälliseksi minua kohtaan; kyllä se onnistuu kun sinä autat minua, vaikka siitä tuleekin kova koetus. Hän ei ole vielä jaksanut antaa anteeksi vaimoraukallensa — niin sanoi kreivi Filip; mutta nyt, näetkös Ruth, äitini kuoli muutama päivä sitte, ja hän oli hyvä ja olisi ansainnut paremmankin onnen. Minä olen taas yksin ja minä ikävöin rakkautta, niin lämpimästi ja sydämeni pohjasta — enemmän kuin voin sanoakaan. Mistä minä sitä etsisin jollen sinulta ja isältäni? Sinä vieläkin pidät minusta, sinä olet sen ilmaissut, ja eikö totta, tiedäthän, että minä en ole huono ja paha? Ole tyytyväinen minun sydämelliseen rakkauteeni ja johda minut isäni luo. Auta minua, että hän kuulisi puhettani. Minulla on mukanani hänelle annettavaa, jota sinun kauttasi tahdon hänelle jättää; saatpa nähdä, että hänen sydämensä silloin heltyy!"

"No anna sitte tänne", vastasi Ruth, "mutta olkoonpa mitä ikänä — usko minua Ulrikki, niin kauvan kuin sinä marssit espanjalaisen kapinoitsija-joukon etunenässä, pysyy hän kovana, lujana kuin hänen rautansakin on."

"Mitäpä espanjalaisista, mitä huolimme kapinallisista? Se joka tahtoo rakastaa, hän myöskin voi rakastaa; kaikki muu sitte tasaantuu. Sinä et tiedä kuinka rajusti sydämeni sykkii nyt kun olen niin lähellä sinua, kun minä sinun näen ja kuulen äänesi. Sinä olet minun hyvä enkelini ja sellaisena tulee sinun pysyä edelleen. Katsoppas nyt tänne. Nämä ovat äitivainajani jättämiä tavaroita. Tätä pientä paitaa olen minä pikkulapsena ollessani pitänyt ja tuo korea nukke tuossa oli minun leikkikaluni; ja tämä kultasormus, on sama vihkimäsormus, jonka isäni antoi morsiamellensa alttarin ääressä — kaiken tämän on äitini tallettanut elämänsä loppuun asti ja pyhänä muistona kuljettanut mukanansa maasta maahan, leiripaikasta toiseen. Tahdotko jättää isälle nämä muistot?"

Ruth nyökkäsi ääneti.

"Ja nyt tulee paras. Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa työtä? Tämän kaulakoristeen annan sinulle Ruth ensimäisenä lahjanani."

Ulrikki näytti kallisarvoista koristetta, mutta Ruth vetäytyi takaperin ja kysyi katkeralla äänellä:

"Saaliinako se on otettu?"

"Rehellisessä sodassa", vastasi hän ylpeästi ja lähestyi asettaaksensa omin käsin koristeen Ruthin kaulaan; mutta Ruth sysäsi hänet pois luotaan, tempasi kaulakoristeen hänen kädestään, viskasi sen lattialle ja tiuskasi harmistuneena ja loukkautuneena:

"Minä inhoan varastettua tavaraa. Pidä se mielessäsi. Sotaleirissä oleville tytöille sellaiset voivat kelvata."

Silloin loppui Ulrikin mielenmaltti ja lujasti kuin rautaisilla pihdillä hän tarttui kiinni Ruthin kumpaankin käsivarteen ja sähisi:

"Ota takaisin sanasi, ne koskevat minun äitiäni."

Mutta Ruth ei kuullut eikä nähnyt mitään, vaan mielenliikutuksesta ankarasti kiukuissaan hän tunsi kärsivänsä väkivaltaista kohtelua ja turhaan hän taisteli sitä vastustamatonta voimaa vastaan, joka häntä piteli kiinni. Sillävälin oli ovi avattu selki selälleen, mutta sitä ei ollut Ruth eikä Ulrikki huomannut ennenkuin karkea miehen ääni äreästi toruen huusi:

"Takaisin sinä konna! Tule tänne Ruth! Kas tuolla tavalla tuo murhaaja roisto palajaa takaisin omaistensa luo! Ulos, ulos! Sinä taloni häpäisijä!"

Aatami oli huudahtanut nämä sanat, ja nyt hän tempasi suuren vasaran esiliinansa alta.

Ulrikki katsoa tuijotti ällistyneenä häntä kasvoihin. Siinä seisoi hänen isänsä vahvana kuin puu, isona kuin jättiläinen, aivan kuin kolmetoista vuotta takaperin. Hänen päänsä oli vähän eteenpäin kumarruksissa, parta oli vähän pitempi ja valkoisempi, silmäkulmat vähän tuuheampina, katse synkeämpänä, mutta muutoin hän oli aivan entisensä näköinen.

Pojan silmät olivat kuin lumottuina kiintyneet isään. Näytti siltä kuin onneton kohtalo olisi hänet houkutellut satimeen.

Hän ei voinut muuta sanoa kuin "isä" ja vielä kerran "isä", ja seppä ei vastaukseksi löytänyt muuta sanaa kuin äreästi lausuttu "ulos!"

Silloin Ruth meni mestarin luo, hiipi häntä likelle ja rukoili:

"Kuule häntä, älä aja häntä ulos tällä tavoin; hän on toki oma poikasi ja vaikka suuttumus äsken hänet valtasi —"

"Espanjalainen tapa — väkivaltaisesti kohdella naisia", huudahti Aatami. "Minulla ei ole mitään Navarrete nimistä poikaa, vai miksi tuo murhaaja peto itseään nimittää. Minä olen porvari, eikä minulla ole mitään poikaa, joka komeilee varastetuissa aatelis-vaatteissa; tuota ja hänen murhamiestovereitaan minä vihaan, vihaan joka-ikistä. Jalkanne tahraa minun taloni. Ulos poika, muutoin minä käytän moukariani."

Silloin Ulrikki vielä kerran huudahti: "Isä, isä!" ja hän koki väkisinkin koota ajatuksensa ja sai vaivalla sanotuksi: "Isä, minä tulin luoksesi hyvällä sydämellä, rakkautta täynnä. Minä olen rehellinen sotilas ja jos kukaan muu kuin sinä — Herran kuolema — jos yksikään toinen olisi uskaltanut minulle sanoa tuollaista-"

"Murhaa se koira, olisit silloin sanonut!" keskeytti seppä hänen puheensa. "Me tunnemme espanjalaisen siunauksen: _à sangre, à carne_! Kiitos armahtavaisuudestasi! Sanoppa vaan yksikään sana lisää, niin en voi hillitä itseäni."

Ruth oli takertunut kiinni mestariin ja viittasi Ulrikille, että hän menisi. Silloin electo huokasi syvästi, painoi käden silmilleen ja syöksi ulos.

Kun mestari jäi kahdenkesken Ruthin kanssa, tarttui tämä hänen käteensä ja huudahti rukoilevasti:

"Isä, isä, hän on oma poikasi: Rakastakaa vihamiehiänne, on Vapahtaja käskenyt; ja sinä —"

"Ja minä vihaan häntä", sanoi seppä lyhyesti ja jyrkästi. "Tekikö hän sinulle pahaa?"

"Sinun vihasi tekee minulle kymmenen kertaa enemmän pahaa! Sinä tuomitset tutkimatta; niin isä, sen sinä teet! Kun hän tarttui minuun, oli hänellä siihen täysi syy, hän luuli, että minä olin herjannut hänen äitiänsä!"

Seppä kohautti olkapäitään ja Ruth jatkoi:

"Se vaimoparka on kuollut. Tuon sormuksen Ulrikki toi mukanansa sinulle; sitä Ulrikin äiti ei koskaan ollut jättänyt pois luotaan."

Silloin mestari säpsähti; hän otti kultasormuksen, katseli sen sisäpuolella olevaa vuosilukua ja sen nähtyään hän pani ristiin kätensä sormuksen ympärille ja painoi ne ääneti otsaansa vastaan. Niin hän seisoi hetkisen aikaa, sitte hän antoi käsiensä vaipua alas ja lausui hiljaa:

"Vainajalle täytyy antaa anteeksi —"

"Entäs eläville, isä? Sinä olet rangaissut häntä hirmuisesti, mutta huono ihminen hän ei ole, eipä suinkaan! Jos hän nyt tulisi takaisin, isä?"

"Niin kisällini espanjalaiselle kapinoitsijalle näyttävät mistä ulos mennään", tiuskasi vanhus kovaluontoisesti ja ankarasti; "katuvaiselle porvarin pojalle taloni on aina avoinna."

Sillä välin harhaili electo kadulta kadulle. Hän tunsi itsensä ikäänkuin huumautuneeksi, melkein häväistyksi.

Hän ei ollut täynnä pelkkää tuskaa tai hiljaista sydämen surua, vaan hänessä oli hurja surun ja raivostumisen sekoitus. Hän ei voinut näyttäytyä nuoruuden ystävänsä silmäin edessä ja hän väisti yksin vänrikki Hans Eitelfritziäkin, joka tuli häntä vastaan. Hänen silmänsä ei huomannut kirjavaa iloista ihmisten vilinää suuressa mailmankaupungissa; elämä hänestä näytti harmaalta ja synkeältä. Hänen aikomuksensa keskustella linnoituksen komentajan kanssa jäi siksensä, sillä hän ajatteli ainoastaan isänsä vihaa, Ruthia, omaa häväistystänsä ja onnettomuuttansa.

Tällä tavoin hän ei voinut heistä erota.

Isän piti, niin, hänen täytyi kuulla pojan puhetta ja hämärän tultua hän vielä kerran haki isänsä kotitalon, josta hän noin säälimättömästi oli sysätty ulos.

Ovi oli suljettu. Kun hän kolkutti ovea, kysyi vieras miehen ääni kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

Hän halusi puhutella mestaria ja hänen nimensä oli Ulrikki.

Kauvan odotettuaan kuuli hän sisällä ovea temmaistavan auki ja mestarin vihaisesti tiuskaavan:

"Mene kehruurukkisi ääreen! Se joka häntä puolustelee niinkauvan kuin hän kulkee espanjalais-puvussa, tarkottaa hänen ja minunkin vahinkoani."

"Mutta kuulla, isä, kuulla teidän täytyy hänen puhettaan", huudahti Ruth.

Silloin ovi jälleen läimäytettiin kiinni, raskaita askelia kuului lähestyvän kadun puolista porttia; portti avautui ja Aatami oli taas poikansa edessä.

"Mitä sinä tahdot", kysyi hän äreästi.

"Tahdon sanoa, että väärin teet, kun minua häpäiset kuulematta puolustustani."

"Vieläkö sinä olet electo? Vastaa!"

"Olen kyllä!"

"Ja aijotko semmoisena pysyä edelleen?"

"Qvé como — puede ser —", änkytti Ulrikki, joka noista kysymyksistä hämillään, epähuomiossa käytti espanjankieltä, jolla kielellä hän niin kauvan oli tottunut ajatuksensa lausumaan. Mutta tuskin oli seppä kuullut nuo vieraskieliset sanat, niin hän uudestaan kiukustui.

"No mene sitten turmioon espanjalaisinesi!" kaikui vastaus electolle. Sitte portti taas paiskattiin kiinni niin että koko talo tärisi ja vähitellen mestarin raskaat askeleet porstuassa hiljenivät kuulumattomiin.

"Mennyttä, mennyttä!" höpisi itsekseen isän kodista karkotettu poika. Sitte hän rohkaisi mielensä, puristi nyrkkiänsä ja sähisi: "Turmiota ei nyt tule puuttumaan. Ketä se kohtaa, se sen kantakoon!"

Sen jälkeen hän kävellessään pitkin katuja ja avoimia paikkoja teki mietteissään suunnitelmia toisensa jälkeen ja tuumaili itseksensä mitä piti tämän jälkeen tapahtuman. Miekka kädessä hän aikoi murtaa auki vanhuksen oven ja ainoa saalis, jota hän itselleen tahtoi oli Ruth, jota hän ikävöi, joka kaikista huolimatta häntä rakasti, joka hänelle kuului lapsuudesta asti.

Seuraavana aamuna hän neuvotteli tarkasti ja viisaasti linnoituksessa olevien espanjalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Kaupungin kohtalo oli määrätty ja kun hän nyt taas kulki suuren torin poikki ja näki kaupungintalon, jonka keskuksessa on ylväs päätyrakennuksella koristettu keskirakennus ja alakerroksessa holveja täpötäynnä tavaroita, niin hän itseksensä päästi villityn naurun.

Hans Eitelfritz oli pitkän matkan päästä huomannut hänet ja huudahti hänelle:

"Aika siisti tupa! Kolmen kerroksen korkuinen. Ja kuinka nuo leveät ikkunat säteilevätkään pilarien välillä sivurakennuksissa!"

Sitte hän hiljensi äänensä ja jatkoi hiljaisemmin, sillä torilla tunkeili ihmisiä, tavaravaunuja ja ratsastajia:

"Katseleppa ympärillesi tarkemmin ja valikoi itsellesi tuolla asunto. Tule mukaan! Minä näyttelen sinulle missä paras tavara on, mitä me tarvitsemme. Emmekö ole kylliksi verta vuotaneet näiden pippurisäkkien puolesta? Nyt tulee meidän vuoromme nylkeä heitä. Suuret rakennukset tässä, joissa on ukonkuvat päätyseinillä, ovat eri ammattikuntien palatseja. Kussakin niistä on kultaa tarpeeksi kokonaisen lippukunnan lihottamiseksi. Nyt menemme tätä tietä! Kaupungintalon takapuolella on sokurikanava. Siellä asuu pelkkiä jäykkäniskoja, jotka tuhlaavat hopeaa arkipäivinäkin. Pane muistoosi se katu!"

Sitte hän vei electon takaisin torille ja jatkoi puhettaan:

"Kaikki nämä kadut johtavat laivarantaan! Sen kaiketi tunnet! Oletko nähnyt tavaramakasiinit? Ne ovat täpösen täynnä katonharjaa myöten. Näillä malvasiaviineillä, kanariasekteillä ja näillä Intian maustimilla voisi koko Schelde-joen ja Pohjanmeren muuttaa suureksi viinimaljaksi."

Ulrikki seurasi tienopastajaansa kadulta toiselle. Mihin ikinä hän silmänsä käänsi, näki hän uhkeaa rikkautta varastohuoneissa ja makasiineissa, asunnoissa, palatseissa ja kirkoissa.

Jalokivikaupan edustalla Hans Eitelfritz seisattui ja sanoi:

"Katsos tänne. Tämä minua erittäinkin ilahuttaa. Katsoppas tuota leikkikalua: pikku koiraa, rekeä, pönkkähameeseen puettua naista, kaikkityyni pelkkää hopeata. Jahka tuumat toteen käyvät, niin minä otan sen ja lahjotan sen sisareni lapsille Cöllnissa; se heitä ilahuttaa ja jos joskus puute rupeaa ahdistamaan, niin äiti voi sen myödä."

Miten suuri ihmisjoukko tunkeili pääkaduilla! Englantilaiset, espanjalaiset, italialaiset ja Hansaliiton kauppiaat kokivat komeissa vaatteissa ja kultakoristeissa olla alankomaalaisia muhkeammat. Mere-torin varrella olevassa gootilaisessa pörssipalatsissa, joka oli komein koko kaupungissa, hän näki kaikki yhdessä. Siellä he seisoivat isossa avoimessa salissa, nelikulmaisista marmorilevyistä tehdyllä permannolla, ei sadottain, vaan tuhansittain, tekemässä kauppoja tavaroilla, joita tuli kaikilta mailman ääriltä ja lähetettiin kaukaisimpiin maihin. Heidän kysyntänsä ja tavarain tarjouksensa sekautui jo pitkän matkan päähän kuuluvaksi hälinäksi, joka ikäänkuin aaltojen pauhina kohisi Mere-torin ylitse. Siellä puhuttiin sellaisista summista, joita maasotilaankin lennokas mielikuvitus tuskin kykeni käsittämään. Tämä kaupunki oli verraton aarre ja siellä oli tuhannen kertaa runsaampi saalis kuin turkkilaisella rahastolaivalla merellä Lepanton luona.

Täällähän oli se rikkaus, jota electo tarvitsi rakentaaksensa sen palatsin, johon hän aikoi viedä Ruthin. Kellepä muulle kuin hänelle oli tuleva suurin osa äärettömästä saaliista!

Tämän muhkean kaupungin perikadosta piti kasvaa hänen tulevaisuutensa onni.

Nuo olivat korkealle pyrkiviä, loistavia suunnitelmia, mutta hän niitä suunnitteli synkin katsein ja tuimalla mielellä. Mitä hänelle ei annettu, sen hän aikoi väkisin uhallakin hankkia niinkauvan kuin valta oli hänen käsissään.

Murhaa ja polttoa ei voinut välttää, vaan sehän kuului hänen ammattiinsa niinkuin lastut höylän työhön, niinkuin paukutus takomiseen.

Kreivi Filip ei aavistanut mitään näistä hankkeista eikä saanut mitään aavistaa. Hän piti Ulrikin turmeltuun mielentilaan syynä sitä seikkaa, että tämä oli isän kodista karkotettu ja kun hän lähtiessään Schwabeniin lausui jäähyväiset, puheli hän ystävällisesti entisen koulutoverinsa kanssa kehottaen häntä pian jättämään espanjalaiset liput ja vielä kerran koettamaan hakea sovintoa isä-ukon kanssa.

Ennenkuin electo lähti pois kaupungista jätti hän Hans Eitelfritzille, jonka rykmentti salaa oli liittynyt kapinallisiin, suojeluskirjeen omaisiansa ja maalari Mooria varten. Tätä hän ei ollut unohtanut, mutta olipa hänellä täysi syy olla näyttäytymättä kunnioitettavan mestarin edessä niin kauvan kuin synkät ajatukset pitivät vallassaan hänen mielensä.

Kapinalliset Aalstissa vastaanottivat hänet äänekkäällä riemulla ja vaikka hän käyttäytyikin töykeästi ja tylysti, niin he kuuliaisina noudattivat hänen tahtoaan, sillä hän voi heille antaa sellaisia tulevaisuuden toiveita, jotka äreäluontoisimmankin soturin partaisen suun sai ihastuksesta hymyilemään.

Jos valta oli oikea sana, niin hän tuskin osasi sitä käyttää oikein, sillä kokonaan muista ihmisistä erillään hän vietti ilotonta elämää tyydyttämättömissä toiveissa ja synkissä mietteissä. Hänestä tuntui kuin hän tarvitsisi Ruthin tullaksensa jälleen ehytluontoiseksi ihmiseksi. Tunnit kuluivat niin hitaasti kuin kokonaiset päivät, päivät kuin viikot ja vasta sittekuin de Rodan lähettämä lähettiläs Antwerpenin linnotuksesta toi hänelle kehotuksen ryhtymään toimiin, rohkaisi hän mielensä ja sai jälleen entisen jäntevyytensä.

Kolmaskymmenes luku.

Lokakuun 20 p. joutui Maastricht espanjalaisten käsiin ja kärsi kauhean hävityksen. Varusväki Antwerpenissä joutui kiihotustilaan ja alkoi kallistua kapinallisten liittolaisten puolelle linnoituksessa.

Ulkomaalaiset kauppiaat pakenivat kaupungista. Maaherra Champagny huomasi, että kauppapaikkaa hallitsevan linnoituksen mahtimiehet kauhistavalla tavalla uhkasivat sekä häntä että järjestystä kaupungissa. Alankomaalainen sotajoukko, jossa suurin osa sotilaista oli vallooneja, tuli kykenemättömän markiisi Hervén, puolihupsun de Hézen ja muiden aatelismiesten johdolla Antwerpeniin pahinta turmiota estämään.

Champagny pelkäsi, että saksalaiset rykmentit tuntisivat itsensä loukatuiksi ja epäilisivät kavallusta jos hän laskisi liittovaltain sotajoukot kaupunkiin — mutta suurin osa maasotilaita oli jo kapinallisten kanssa yhteydessä; vaara tuli joka hetki suuremmaksi; kaikkialla uskollisuus horjui, porvarit pysyivät kiihkeästi vaatimuksissaan ja sentähden avattiin portit alankomaalaisille.

Saksalaisten maasotilasten päällikkö, kreivi Oberstein, joka humalapäissään oli sitoutunut pitämään linnoituksessa olevien kapinallisten puolta, muisti kuitenkin velvollisuutensa ja pysyi sille uskollisena loppuun asti. Se rykmentti, jossa Hans Eitelfritz palveli ja toisetkin maalaissoturien lippukunnat olivat langenneet kiusauksen houkuttelemina ja odottivat vaan merkkiä, milloin he tekisivät hyökkäyksen. Kaupungin asukasten mieliala oli samallainen kuin sellaisen ihmisen, jolla on ruutia ja sytytysainetta kellarissa jalkojensa alla; niinkuin matkustavaisen, joka omassa seurueessansa huomaa rosvoja ja murhamiehiä.

Champagny kehotti porvareita ryhtymään itsepuolustustoimiin ja hän käytti heidän apuaan teettääksensä suojelusvallin kaupungin avoimelle paikalle, jota linnotus pahimmin uhkasi. Niiden miesten ja naisten joukossa, jotka vapaaehtoisesti tuhansittain kokoutuivat, oli myöskin seppä Aatami kisälleineen ja Ruth. Mestari ja hänen väkensä käytti lapiota taitavan insinöörin johdolla, tyttö oli muiden naisten kanssa tekemässä puunoksista vallituskoreja.

Menneet päivät olivat hänestä katkerat. Varsinkin häntä kiusasi pahasti hänen itseänsä vastaan tekemä moite, että hänen äkkiä leimahtanut suuttumuksensa oli saanut isänkin julmistumisen puhkeamaan poikaa vastaan.

Hän oli oppinut vihaamaan espanjalaisia yhtä katkerasti kuin mestarikin; hän tiesi Ulrikin kulkevan rikoksellisia jumalattomia teitä; ja kumminkin hän Ulrikkia rakasti ja tämän kuva pysyi lapsuudesta alkaen tähän hetkeen asti hänen sydämensä pyhimmässä, sopukassa karkoittamatta paikoillaan. Ulrikki oli hänelle kaikki kaikessa, oli hänelle salliman määräämä mies, jolle hän kuului niinkuin silmä kuuluu kasvoihin, sydän rintaan.

Ruth luotti Ulrikin rakkauteen, ja kun hän koki tuomita ja poistaa muistostaan hänet, niin tuntui tytön mielestä kuin hän samalla olisi tuominnut ja poistanut parhaan osan omasta olennostaan.