Part 25

Tuhannet äänet lausuivat hänelle, että hän eli Ulrikissa samoin Ulrikkikin hänessä, ja että Ulrikin olento ilman häntä ei voinut olla muuta kuin hyödytön ja puolinainen. Tyttö ei kysynyt aikaa eikä tapaa, mutta että hänen piti tulla Ulrikin omaksi, sitä hän odotti yhtä varmasti kuin päivänvaloa aamunkoitteessa, niinkuin kevättä talven jälkeen. Hänestä ei näyttänyt mikään niin järkähtämättömältä kuin tämä usko; Ulrikki oli hänen lempivän sielunsa itsetietoisuus, ja jos olisi toteutunut mikä kumminkin oli tuleva, silloin tulisi samalla kuin Ruth itsekin, hänen hyvää tarkottava tahtonsa Ulrikinkin omaksi tahdoksi ja poika ei enää voisi sulkea sydäntään isältänsä eikä isä pojaltansa.

Lapsen väsymätön mielikuvitus oli pysynyt neitosessakin. Joka joutohetkenä hän oli ajatellut kadotettua leikkitoveriansa, joka päivä hän oli isän kanssa tästä puhellut ja kysellyt halusiko isä nähdä hänen jälleen kiitettynä taidemaalarina, voimakkaana seppänä vai kapteeninako komeassa laivassa.

Komealta, voimakkaalta, erinomaiselta oli Ulrikki aina näyttänyt hänen mielestään. Nyt hän oli jälleen löytänyt hänet säälimättömänä ja turmion tiellä, mutta sellaisenakin hän oli verraton mies ja olkoonpa hänessä mikä moitteen tahra hyvänsä, mutta huono ja halpamielinen hän varmaankaan ei ollut!

Samoin kuin Ruth lapsuudessaan oli mielikuvituksessaan muuttanut Ulrikin komeaksi satujen sankariksi, niin hän nyt riisui tältä kaiken loiston ja näki hänen nöyränä palajavan isänsä luo yksinkertaisessa porvarillisessa puvussa ja sitte seisovan hänen vieressään ahjon ääressä. Ruth unelmoi olevansa Ulrikin sivulla; hänen edessään oli pöytä, johon hän valmisti ruokaa Ulrikille ja pesuvettä, jota hän toi, kun Ulrikki tuli työstä. Hän oli kuulevinaan miten koko talo kaikui Ulrikin moukarin jykevistä iskuista ja haaveili miten tämä laski kiharaisen päänsä hänen syliinsä sanoen löytäneensä hänen luonaan rakkautta ja rauhaa.

Linnasta alkava ampuminen teki lopun porvarien työstä.

Vihollisuudet olivat alkaneet.

Aamulla, marraskuun neljäntenä päivänä marssi sakean sumun suojassa espanjalaisia kavaltajia kaupunkiin Romeron, Vargasin ja Valdez'in johdolla. Porvarit, niiden joukossa myöskin Aatami, kuulivat sen sanoman kauhistuksella, samalla raivostuen, mutta kapinallinen joukko ei ollut vielä tullut Aalstista.

"Hän pidättää heitä", oli Ruth sanonut edellisenä päivänä. "Antwerpen, meidän kotimme, on hänelle pyhä."

Kanuunat jyskivät, pitkät kenttätykit räiskyivät, musketit ja hakapyssyt paukkuivat ja tähän huumaavaan meteliin sekaantui hälytyskellojen kauhua ilmaiseva helinä sekä taisteluun rientävien sotilasten ja porvarien hurjat huudot.

Jokainen käsi tarttui aseihin; jokainen kauppapuoti suljettiin, kaikkien sydämet melkein lamautuivat levottomuudesta taikka sykkivät entistä kiivaammin raivosta ja kiukusta. Ruth pysyi tyynenä. Hän pidätti mestaria kotona ja lausui yhä uudelleen entiset sanansa: "Aalstista he eivät tule; kyllä hän heidät pidättää."

Silloin nuorin oppipojista, jonka vanhemmat asuivat Schelden rannalla, läähättäen ja tukka pörröisenä juoksi sisälle työpajaan ja huusi:

"Aalstin sotajoukko on täällä. He ovat tänne tulleet turve-venheillä ja soutulaivalla. Heillä on vehreitä oksia kypäreissään ja heidän etupäässä kulkee electo lippua kantaen. Minä näin heidät — hirvittäviä — kauheita — rautaan puettuja päästä jalkoihin asti."

Enempää hän ei sanonut, sillä mestari keskeytti hänen puheensa kamalalla kirouksella, sieppasi suuren moukarinsa ja syöksi ulos.

Ruth hoiperteli takaisin työpajaan.

Aatami oli rientänyt suoraa päätä vallille. Siellä oli kuusituhatta vallonia puolustamassa keskentekoista varustusta ja heidän takanaan oli suuret joukot asestettuja porvareita.

"Aalstilaiset ovat tulleet!" huudettiin miehestä mieheen.

Kirouksia, voivotuksia, järjetöntä meteliä sekaantui tykkien jyskeeseen ja kellojen soittoon.

Pakeneva mies syöksi ulkonevasta rintavarustuksesta valloonien luo huutaen:

"He ovat täällä, he ovat täällä. Navarrete, verikoira, kulkee heidän etupäässään. He eivät tahdo syödä eikä juoda. He sanovat syövänsä joko paratiisissa taikka Antwerpenissä. Kuuletteko, kuuletteko, tuolla he tulevat!"

Ja tuossa he olivat, yhä vaan he lähestyivät ja heidän edellään kulki electo heiluttaen lippua korkealla ilmassa.

Hänen takanaan kaikui tuhansilta parrakkailta huulilta rajusti, saaliinhimoisesti, kammottavasti: "_Santiago, Espana, à sangre, à carne, à fuego, à saco!_" Mutta hän oli vaiti ja astui ylpeänä ja suorana eteenpäin ikäänkuin häneen ei olisi pystynyt kuulat, joita vinkui hänen ympärillään joka puolella. Vallan ja hurjan tappelunhalun tunne loisti hänen silmistään. Voi sitä, mihin sattui hänen miekkansa, jota hän nyt piti vasemmassa kädessään nojaten sitä olkapäätään vastaan.

Aatami seisoi valloonien eturivissä moukari pystyssä. Hänen silmänsä oli kuin lumottuna katsomaan hyökkäävää poikaa ja tämän kädessä liehuvaa sotalippua. Lipusta häntä vastaan tuijottivat saman onnettoman naisen kasvot, joka hänet oli pettänyt ja turmellut hänen elämänsä onnen. Hän ei ollut selvillä siitä, oliko hän valveilla, vai kiusasiko häntä pahanilkinen unennäkö.

Nyt, nyt hänen katseensa kohtasi electon silmäyksen ja nyt hänen oli mahdoton enää hillitä itseään, vaan nosti moukariansa ja yritti rynnätä eteenpäin, mutta valloonit tunkivat hänet takaisin.

Niin, niin, hän vihasi omaa poikaansa ja raivosta täristen, hehkuen himosta syöstäksensä tätä vastaan, näki hän miten electo hyppäsi vallin alimmaiselle penkereelle kiivetäksensä ylös. Hetkisen oli electo sepälle näkymättömissä, mutta nyt näkyi lipputangon pää, nyt lippu ja nyt, nyt hänen poikansa oli vallin harjalla ja huusi: "_Espana, Espana!_"

Sillä hetkellä lauaistiin huumaavalla paukkeella satoja hakapyssyjä mestarin läheisyydessä, paksu ruudinsavu pimitti ilman ja kun tuuli oli sen hajottanut, niin Aatami ei enää nähnyt sotalippua. Se oli vaipunut maahan ja sen vieressä oli pitkänänsä electo, kasvot ylöspäin, liikkumatonna, äänetönnä.

Voihkien sulki isä silmänsä ja kun hän ne avasi jälleen oli satoja rautapukuisia sotilaita kapinallisesta sotajoukosta kiivennyt rintavarustuksen yli. Heidän jaloissaan makasi hänen verta vuotava poikansa.

Ruumis toisensa jälkeen vaipui kaatuneen ympärille, mutta ikäänkuin rautainen vaaja tunki espanjalaisjoukko yhä eteenpäin.

_Espana, à sangre, à carne!_

Ja nyt he olivat ehtineet valloonien kimppuun, teräs iski terästä vastaan, hetkinen vaan ja kaupungin puolustajat horjuivat, hyökkääjät tunkivat heidän sekaansa, he hajaantuivat, väistyivät ja äänekkäällä hätähuudolla kääntyivät hajotetut rivit pakoon. Espanjalaisten miekat riehuivat heidän keskellään ja yleisen kauhistuksen vallitessa päällikötkin syöksivät pakoon sotamiesten perässä ja niinkuin myrskytuuli tempasi pakeneva joukko kaikki mukaansa, yksin mestarinkin.

Alkoi verilöyly, jolla ei ollut vertaistaan. Aatami näki hurjistuneen joukon syöksevän sisälle taloihin ja hänen mieleensä johtui Ruth, ja melkein mieletönnä hän kiiruhti takaisin pajaan. Siellä hän kotona oleville kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte hän varusti itsensä ja kisällinsä omatekoisilla aseilla ja riensi ulos taistelemaan.

Tuntikausia kului ja meteliä, ampumista ja kellonsoittoa jatkui; savu ja tulipalon käry tunki sisälle ovista ja akkunoista.

Tuli ehtoo ja mailman rikkain, kukoistavin kauppakaupunki oli muuttunut paikottain tuhkaläjäksi, paikottain raunioiksi ja kaikkialla tyhjilleen ryöstetyksi aarre-aitaksi.

Työpajasta kuultiin kerran rosvojoukkueen riehuvan ja meluavan sepän pajan edustalla, mutta se marssi tiehensä eikä koko päivän kuluessa tullut kukaan enää hiljaiselle kadulle, jonka varrella asui pelkkiä metallityöntekijöitä.

Ruth ja vanha Rahel olivat jääneet kotiin uljaan pää-kisällin suojaan. Mestari oli käskenyt heidän paeta kellariin jos he kuulisivat melua oven edustalla. Ruthilla oli luonaan väkipuukko ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sitä viimeisessä hätätilassa omaa rintaansa vastaan. Mitäpä arvoa hänen elämällään enää oli kun Ulrikki oli poissa?

Vanha Rahel, joka jo oli kahdeksankymmenvuotias mummo, kulki koukkuselkäisenä ja levottomana edestakaisin isossa huoneessa. Kun hänen silmänsä sattui tyttöön, huokasi hän syvään ja huudahti säälivästi: "Olrikki, meidänkö Olrikkimme?" Samalla kohautti hän olkapäitään ja katsoi ylöspäin. Hän ei enää muistanut, mitä oli tapahtunut moniaita tuntia sitte, mutta tarkkaan hän muisti kaikki kauvan aikaa sitte sattuneet tapaukset. Talon palvelustyttö, joka oli Antwerpenissä syntynyt, oli taistelun alkaessa juossut kotiinsa, vanhempiensa luo.

Iltapuolella akkunaruutuja yhä harvemmin tärisytti laukausten pauke; kauhistuttava melu kaduilla vähentyi, mutta huoneet tulivat yhä enemmän täyteen tukahuttavaa savua.

Tuli yö ja sytytettiin valkeita. Joka kerran kuin jälleen melua kuului, kauhistuivat naiset ja Ruthia vaivasi enemmän kuin mikään muu, levottomuus Aatamin tähden. Silloin ovi avautui ja mestarin karhea ääni huusi jo porstuassa: "Minä täällä olen, älkää peljästykö, minä täällä olen!"

Viiden kisällin seurassa hän oli lähtenyt, kaksi hänellä oli mukanansa palatessaan. Toiset olivat kuolleina pitkin katuja ja heidän kanssansa kreivi Obersteinin saksalaiset palkkasoturit, ainoat sotamiehet, jotka uljaasti olivat tehneet vastarintaa viimeiseen mieheen asti espanjalaisia kapinoitsijoita ja heidän liittolaisiansa vastaan.

Aatami oli heiluttanut moukariansa ensin Mere-torin ja sitte sokurikanavan varrella niiden porvarien joukossa, jotka epätoivoisesti taistelivat omaistensa hengen ja tavaransa puolesta — mutta kaikki oli ollut turha. Vargasin ratsumiehet olivat tukehuttaneet viimeisenkin vastarinnan.

Kadut tulvailivat verta, suurissa röykkiöissä oli ihmisruumiita ovien edessä ja katujen kivityksellä niiden joukossa oli myöskin Antwerpenin markkikreivi Verreyckin, pormestari van der Meren ja useiden senaattorien ruumiit. Toinen tulipalo toisensa jälkeen teki taivaan punaseksi, kaunis kaupungintalo oli ilmitulessa ja tuhansista akkunoista kuului hätähuutoja verta vuotavien porvarien, naisten ja lasten suusta kun heidän kimppuunsa oli hyökätty ja heidät ryöstetty tyhjiksi.

Mestari virkisteli itseänsä hätäpikaisesti syöden vähän, sitte hän nosti päätänsä ja sanoi:

"Meidän taloomme ei ole kukaan kajonnut. Naapurimme Ykensin ovi ja ikkunaluukut ovat murretut pirstaksi."

"Se on ihmeellistä!" huudahti vanha Rahel nostaen keppiänsä. "Kultasepän luona nuo paholaisten sikiöt vainusivat jotain parempaa kuin rautaa."

Silloin joku liikutti portin kolkutinta. Aatami hypähti pystyyn, puki jälleen päällensä haarniskan, viittasi sälleille ja meni ovelle.

Rahel kirkasi täyttä kurkkua: "Kellariin, Ruth! Jumala, Jumala, armahda meitä! Joudu pian — missä minun kaulahuivini on? He hyökkäävät kimppuumme! — Pois, pois! Jumala, Jumala, minä olen kuin halvattu, en kykene enää astumaan!"

Hirveä peljästys oli vallannut vanhuksen; hän ei tahtonut kuolla. Ruthille oli kuolema tervetullut ja hän ei liikkunut paikaltaan.

Nyt kuului ääniä eteisessä, mutta ne eivät olleet meluavia eikä uhkaavia; Rahel kirkui kumminkin vieläkin niinkuin vimmattu kun eräs palkkasoturi täysissä tamineissa mestarin kanssa astui sisään työpajaan.

Hans Eitelfritz oli tullut tapaamaan Ulrikin isää. Hänellä oli sylissä koira Lelaps, joka vuoti verta kaulaan sattuneen luodin haavasta ja ryömi vavisten isäntänsä luo.

Kun vänrikki näki Ruthin, kumarsi hän kohteliaasti ja sanoi:

"Armahtakaa kaunis neiti tätä elukka-raukkaa ja peskää hiukan sen haavaa viinillä. Tämä koira sen kyllä ansaitsee ja minä voisin teille kertoa monta juttua koirastani! Se on kotoisin kaukaisesta Intiasta, missä villi merirosvo — mutta siitä saatte kuulla toiste. Kiitoksia, neiti, kiitoksia! Mitä teidän poikaanne tulee, mestari, niin hänestä on ikuinen vahinko. Oivallinen mies hän oli ja me olemme olleet kuin veljekset. Suojeluskirjeen teille ja mestari Moorille jätti hän itse minuun käsiini ja kun taistelu alkoi, niin minä omin käsin kiinnitin ne ovien päälle. Miekankantajani oli saanut käsiinsä liisteriä ja olkoon kirjotus nyt siinä kunnioitettavana muistomerkkinä maailman loppuun asti! Navarrete oli uskollinen ihminen, joka aina ajatteli omaisiansa! Kas se tekee hyvää Lelapsille! Katsokaas! Nyt se nuoleskelee teidän käsiänne ja se merkitsee sitä paljon kuin: 'kiitoksia!'"

Sillaikaa kuin Ruth pesi haavotettua koiraa ja sotilas puheli Ulrikista, oli tytön silmä kyyneltyneenä sattunut isän silmään.

Vänrikki jutteli edelleen:

"Sanotaan, että hän oli iskenyt maahan yksikolmatta valloonia ennenkun hän kaatui!"

"Eipä niinkään", keskeytti Aatami hänen puheensa. "Minä näin hänen kaatuvan. Luoti kaatoi hänet ennen kuin hän ehti nostaakaan syntistä miekkaansa."

"Vai niin — mutta rintavallilla se kumminkin tapahtui."

"Toiset ryntäsivät hänen päällitsensä."

"Ja siellä hän vieläkin makaa; ei kukaan ole vielä pitänyt lukua kuolleista ja haavotetuista."

Silloin tyttöä pöyristytti; hän pani koiran Rahelin syliin ja huudahti:

"Entäpä jos Ulrikki vielä elää! Kenties hän ei haavoittunutkaan kuolettavasti — ehkä —"

"Niin kyllä, neiti, kaikki on mahdollista", keskeytti soturi hänen puheensa. "Voisinpa teille kertoa tapahtumia — oli mulla esim. maamies, jonka iski maahan maurilainen pasha, kun olimme Afrikassa. — Mutta se on hullutusta! Vakavasti puhuen on mahdollista — Malttakaapa — Puolenyön aikaan minä joukkoineni olen vahdissa vallin luona, silloin minä koetan —"

"Me haemme hänet!" huudahti Ruth ja tarttui mestarin käsivarteen.

"Niin, minä", vastasi mestari. "Sinä jäät tänne."

"En, isä, minä tulen kanssasi."

Silloin soturikin ravisti päätänsä ja virkkoi:

"Neiti, neiti, Te ette tiedä, mikä tämä päivä on. Kiittäkää taivaallista isää siitä, että teille ei ole käynyt pahemmin. Julma leijona on päässyt veren makuun. Te olette kaunis lapsi, ja jos he tänäpäivänä —"

"Olkoonpa niinkin!" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Minä tiedän mitä minä pyydän. Sinä otat isä minut mukaasi! Sen teet jos minua rakkaana pidät! Jos kukaan hänet löytää, niin minä löydän. Kuulkaa herra, herra! Te näytätte ystävälliseltä ja hyväsydämiseltä! Teidän vuoronne on olla vahdissa. Antakaa meille saattomiehiä; sallikaa minun etsiä Ulrikki. Kyllä minä hänen löydän, minä tiedän sen, minun täytyy häntä etsiä, minun täytyy!"

Tytön posket hehkuivat, sillä hän oli näkevinänsä leikkitoverinsa, armaansa, selvästi silmiensä edessä, ja luuli huomaavansa, että tämä hengitti, että hän avasi silmänsä ja että tytön oma nimi liikkui Ulrikin kylmillä huulilla.

Surullisena ja vastustaen Aatami ravisti päätänsä; mutta Hans Eitelfritz tunsi itsensä liikutetuksi neidon sydämellisestä halusta auttaa sitä miestä, joka hänelle itsellensäkin oli niin rakas ja sen vuoksi hän vaivasi kekseliäisyyttään ja virkkoi:

"Kenties — se riippuu siitä — kuulkaapa mestari, ettepä tekään kadulla ole liioin turvallisessa asemassa, ettekä ilman minua helposti pääsisi perille vallin luo. Minulta kuluu aika — mutta tehän olette isä ja tämä neito — onko se hänen sisarensa? Ei! Sen parempi hänelle, jos hän vielä virkoo elämään! Ei se ole mikään helppo asia, mutta ehkä se käy päinsä. Tuo vanha mummo hoitaa minun Lelapsiani. Koira parka! Eikö niin, tekeehän se hyvää? No niin, puolen yön aikaan voisin tulla tänne jälleen. Onko teillä kotona minkäänmoisia vaunuja?"

"On sellaiset, millä tuodaan hiiliä ja rautaa."

"Hyvä on. Antakaa naisten keittää kattilan täysi keittoa, ja jos teillä sattuu olemaan pari kinkkua —"

"Meillä on neljäkin!" huudahti Ruth.

"Pankaa lisäksi leipää, pari astiaa viiniä, ja tynnöri olutta ja seuratkaa minua ääneti. Minä tiedän tunnussanan, poikani seuraa minua ja minä koetan saada espanjalaiset uskomaan, että te olette meidän joukkoamme ja tulette tuomaan illallista minun väelleni. Tahrikaa noella kauniita kasvojanne, arvoisa neiti, ja jos löydämme Ulrikin, niin panemme hänet rattaille ja minä seuraan teitä takaisin kotiin. Ottakaa tuo ryytisäkki mukaan, ja jos sen polosen onnistumme löytämään elävänä tai kuolleena, niin peitämme hänet säkillä. Se oli määrätty toiseen tarkotukseen, mutta minä tyydyn tähänkin saaliiseen. Tämän hopeisen leikkikalun otatte talteen, se vasta on komea, nähkääs! Katsokaa miten hevonen keikistelee ja entä lintu sitte tuossa häkissä! Älkää niin tuimasti katsoko, mestari! Kalanpyynnissä täytyy tyytyä jos sattuu huonompiakin kaloja saamaan ja jos en minä sitä olisi ottanut, niin joku toinen sen olisi vienyt. Sen olen aikonut antaa sisareni lapsille ja tänne takkini alle olen piilottanut muuta, joka minua auttaa paremmille päiville. Niin on nytkin, että toisen kuolo auttaa toista leipään."

Kun Hans Eitelfritz puolen yön aikaan tuli takaisin, olivat vaunut valmiina varustettuina ruualla ja juomalla. Aatamin varotukset olivat menneet hukkaan. Ruth oli pysynyt toiveessaan saada seurata hänen mukanaan ja hän tiesi mikä tytön sai yhtä mielellään kuin hän itsekin panemaan henkensä ja menestyksensä vaaralle alttiiksi.

Vanha Rahel oli tehnyt kaikki minkä taisi peittääksensä Ruthin kauneuden.

Vaarallinen yöretki alkoi.

Seppä veti vaunuja, Ruth lykkäsi takaa, vänrikki kulki aseenkantajansa kanssa hänen sivullaan.

Tuon tuostakin he kohtasivat espanjalaisia sotilaita, jotka huutaen seisauttivat heidät, mutta Hans Eitelfritz osasi taitavasti tyynnyttää heidät ja poistaa heidän uteliaisuutensa ja epäluulonsa.

Ryöstö ja murhaaminen ei vielä ollut lopussa ja Ruth sai nähdä, kuulla ja aavistaa kauhistuttavia kohtauksia, jotka vihloivat hänen sydäntänsä. Mutta hän kesti lujana kunnes he ehtivät perille vallin luo.

Täällä vänrikki löysi omat miehensä.

Hän jätti ruuan ja oluen heille, antoi heidän nostaa kaikki pois rattailta ja kehotti heitä rohkeasti käymään ravinnon kimppuun. Sitte hän otti lyhdyn ja vei Ruthin ja mestarin, joka veti tyhjiä rattaita perässään, marraskuun pimeydessä, vallin luo.

Hans Eitelfritz näytti valkeata, kaikki kolme etsivät. Ruumis oli ruumiin vieressä. Mihin Ruth laski jalkansa, sattui hänen eteensä kaatuneita sotilaita. Kauhun, pelon ja inhon vallassa oli hän menemäisillään tainnoksiin, mutta hänen sydämellinen toivonsa, hänen sielunsa viimeinen, ainoa toivomus piti häntä pystyssä, terästi hänen ruumiilliset voimansa ja teki hänen silmänsä tarkkanäköisiksi.

He olivat tunkeutuneet vallin keskikohdalle saakka ja siellä hän näki matkan päässä pitkän rotevan ruumiin maassa makaavan.

Niin, siinä oli Ulrikki!

Ja tyttö otti lyhdyn soturin kädestä, riensi kaatuneen luo, heittäysi maahan hänen viereensä ja valaisi hänen kasvojansa.

Mitä hän oli nähnyt?

Miksi hän nyt päästi suustaan niin surullisen ja tuskallisen huudahduksen?

Miehet lähestyivät häntä, mutta tyttö tiesi, että nyt oli muuta tehtävää kuin voivotella ja valittaa.

Tarkasti kuunnellen hän painoi korvansa haarniskaa vastaan ja kun hän ei kuullut mitään hengitystä, niin hän nopeasti availi ne hakaset ja lenkit, jotka pitivät rautavaruksia koossa.

Kalisten putosivat haarniskat maahan ja nyt — eipä ollutkaan erehdystä, nyt kaatuneen rinta hänen korvansa alla kohosi ja hän kuuli haavotetun miehen sydämen heikosti sykähtelevän ja hiljaisen hengityksen heikkoa huokumista.

Silloin häneltä pääsi äänekäs vaikeroiva itku, hän nosti Ulrikin päätä ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Kyllä kai hän on kuollut; minä aavistin sen heti!" virkkoi Hans Eitelfritz ja Aatamikin laskeusi polvilleen maahan kaatuneen eteen.

Mutta Ruthin itku nyt muuttui hiljaiseksi onnelliseksi hymyilyksi, hänen äänensä sai omituisen kaiun kun hän mestarille huudahti: "Ulrikki hengittää, hän on hengissä! Jumala, Jumala, miten sinua kiitämme!"

Ja silloin — erehtyikö hän, oliko mahdollista? Hän kuuli tuon taipumattoman miehen vieressään itkeä nyyhkivän ja näki hänen kumartuvan Ulrikin puoleen ja kuuntelevan hänen sydämensä sykkimistä ja painavan parrakkaat huulensa ensin Ulrikin otsalle ja sitte samaa kättä vastaan, jonka hän niin tylysti oli sysännyt pois luotansa.

Hans Eitelfritz kehotti toisia kiiruhtamaan, nosti Aatamin avulla tunnottoman haavotetun rattaille ja puoli tuntia myöhemmin puolikuollut isän kodista karkotettu poika oli hyvällä vuoteella parhaassa huoneessa isänsä talossa.

Hänen sänkynsä oli yläkerroksessa; alhaalla keittiössä puuhasi vanha Rahel lieden ääressä ja keitti itse "hyvää voidettansa". Sitä tehdessään hän usein itseksensä äänekkäästi naurahteli ja mutisi "Olrik" ja sekoitellessaan ja hämmentäessään voidetta hän ei malttanut pitää vanhoja jalkojaan hiljaa, vaan näytti melkein siltä kuin hän olisi tahtonut tanssia.

Hans Eitelfritz lupasi mestarille, ettei hän kellekään puhuisi, mihin tämän poika oli joutunut ja palasi sitte miehistönsä luo.

Seuraavana aamuna Aalstilainen kapinoitsijajoukko etsi kaatunutta päällikköänsä; mutta hän oli heiltä kadoksissa ja silloin heidän keskuudessaan levisi ja vakaantui puhe, että paholainen oli vienyt Navarreten ruumiin helvettiin.

Koira Lelaps kuoli haavoistansa ja tuskinpa oli viikkoakaan kulunut kukoistavan Antwerpenin hävityksestä, niin vänrikin rykmentti muutettiin Gentiin. Alla päin tuli Hans Eitelfritz sepän pajaan sanomaan jäähyväiset. Hän oli myönyt kallisarvoisen ryöstösaaliinsa ja samoin kuin niin monet muutkin rosvoojat oli hänkin ryöstetyt rikkautensa hävittänyt pelissä. Antwerpenin hävityksestä oli hänellä jälellä ainoastaan hopeinen leikkikalu sisarensa lapsille Cöllnissä Spreen varrella.

Yhdesneljättä luku.

Sepän pajassa oli tuli sammuksissa; ei yksikään moukari takonut rautaa, sillä haavotettu oli ankarassa kuumeessa ja kaikki jyrinä häntä vaivasi. Sen oli Aatami itse huomannut, eikä hän ollenkaan ollut työssä, sillä häntä tarvittiin poikaa hoitamassa, kun piti nostaa painavaa potilasta ja Ruthille täytyi antaa apua, että hän sai levätä, kun hänen sitkeät voimansa olivat uupumaisillaan pitkien öiden valvomisesta.

Vanhus huomasi, että tytön kädet paremmin olivat soveliaat Ulrikin hoitamiseen kuin hänen kovat kouransa ja hän salli Ruthin pitää päänsä — mutta ne hetket, jolloin Ruth lepäsi kamarissaan, olivat kuitenkin Aatamille rakkaimmat, sillä silloin hän oli yksin Ulrikin luona ja sai häiritsemättä poikansa kasvoja katsella sekä iloita jokaisesta kasvonpiirteestä, joka hänelle muistutti pojan lapsuuden aikaa ja Floraa.

Usein painoi isä partaset huulensa sairaan kuumaa otsaa tai herpoutunutta kättä vastaan ja kun lääkäri poistui arveluttava ilme kasvoissaan, laskeusi Aatami polvilleen Ulrikin sängyn viereen painaen otsansa tyynyjä vastaan ja rukoili hartaasti taivaallista isää pelastamaan hänen lapsensa, mutta sen sijaan ottamaan hänen oma vanha henkensä ja kaikki hänen omaisuutensa.

Hän luuli usein, että loppu oli käsissä ja antautui hillittömän tuskansa valtaan; sitävastoin Ruth ei kertaakaan kadottanut toivoansa, ei edes uhkaavimmilla hetkillä. Jumala ei suinkaan ollut sallinut hänen jälleen löytää Ulrikki ottaaksensa tämän pois häneltä. Kun vaara oli lopussa, niin Ruthin mielestä se jo oli pelastuksen alku. Kun Ulrikki ensi kerran tunsi Ruthin, niin tyttö jo oli näkevinänsä Ulrikin kävelevän huoneen läpi nojaten hänen olkapäähänsä. Heti kun Ulrikki kykeni pysymään pystyssä, piti Ruth häntä jo terveenä.

Tytön sydän oli niin ylen täynnä, ja kumminkin hänen ymmärryksensä pysyi valppaana ja virkeästi huolellisena, huolimatta pitkällisen ja vaikean sairaanhoidon rasituksista.

Hän ei pienintäkään seikkaa unohtanut, sillä mitä hänen oli tehtävä, sen hän huomasi jo ennenkun alkoikaan ja jokaisen yksityisen seikan niinkuin hän sen jo olisi tehnyt.