Part 26

Jokaisen ruokapalan, jonka Ulrikki söi, oli Ruth omin käsin valmistanut, jokaisen juoman, minkä sairas nautti, oli Ruth itse tuonut kellarista tai kaivosta. Samalla kertaa kuin Ulrikki tunsi myöskin Ruth mikä sairasta häiritsi, mikä häntä miellytti ja mitä hän kaipasi. Kun hän akkunaverhoa levitti taikka veti kapeammalle, ei hän laskenut taikka estänyt valoa enemmän kuin Ulrikille oli mieluista; jos hän kohotti tai teki matalammaksi päänalusta, niin hän sen teki aina parahiksi ja aivan kuin kokenut lääkäri hän keveällä mutta kuitenkin vakavalla kädellä sitoi hänen haavansa. Mitä tuskaa tai mielihyvää Ulrikki silloin tunsi, sen tunsi myöskin Ruth. Vähitellen katosi kuume, taju palasi, tuskat vähenivät, Ulrikki kykeni liikkumaan ja alkoi tuntea voimistuvansa.

Alussa hän ei tiennyt missä hän oli; sitte hän tunsi Ruthin ja viimein isänsäkin.

Kuinka hiljaista, kuinka hämärää, kuinka puhdasta kaikki oli hänen ympärillään! Ihmeellinen rauha oli levinnyt hänen joka puolelleen, suloinen raukeus hiljensi hänen sydämessään jokaisen myrskyisen liikkeen. Joka kerran kun hän avasi silmänsä, kohtasi häntä hellät huolelliset silmäykset. Silloinkin kun tuskat uudelleen alkoivat vaivata, nautti hän hiljaista lohduttavaa onnea. Senkin Ruth tunsi ja piti sitä verrattomana palkkiona itselleen.

Kun Ruth tuli sisälle sairaan huoneeseen tuoden puhtaita liinavaatteita ja niistä levisi samanlaista lavendelintuoksua, josta Ruthin äitivainaja oli niin paljon pitänyt, niin Ulrikin mielestä hänen nuoruutensa aika oli tullut takaisin ja hänen mieleensä palasivat tohtorin asunto, ystävällinen viisas mies itse, rouva Elisabeth, tuuhea honkametsä hänen kotoseudullaan, lorisevat vesipurot ja mehevät niityt ja mielikuvituksissaan hän oli Ruthin kanssa kuuntelevinansa lintujen laulua, oli poimivinansa marjoja ja kukkia ja pyytävinänsä "sanaa" antamaan kauniita lahjoja. Ainoastaan isä oli nyt toisellainen kuin silloin, nyt hän oli vielä ystävällisempi, rakkaampi ja huolellisempi. Täysi-ikäinen mies oli taas tullut pojaksi ja kaikki, mitä hän ennen oli rakastanut, kasvoi nyt uudelleen rakkauden loistavassa valossa ja virkistävässä kasteessa.

Sydämellisellä kiitollisuudella hän vastaanotti Ruthin väsymättömän huolenpidon ja katsoessaan hänen uskollisiin silmiinsä, kun tytön käsi häneen kajosi, kun hänen pehmeäsointuinen matala äänensä kaikui hänen sieluunsa, silloin Ulrikki tunsi verrattoman sulouden tunteen.

Kaikki, vähimmät kuin suurimmatkin hänen sielunsa vastaanotti rakkauden käsillä. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä lämmin ikävöiminen ulottuisi kauas yli koko mailman ja pian se kohosi myös Jumalan luokse, joka täyttää kaiken ikuisella isänrakkaudellaan. Ulrikin mielestä täytyi jokaisen hänen henkäyksensä tästälähin olla rukous, kiitollisuuden rukous Hänelle, joka itse on rakkaus, se rakkaus, jonka kautta ja jossa hän eli.

Tätä rakkautta hän oli etsinyt iloitaksensa sen lahjoista: nyt häntä ilahutti rakkaudesta tehdä uhria. Hän näki miten Ruthin kauniit kasvot synkistyivät huolesta, kun häntä tuskat vaivasivat ja nyt hän miehuullisella lujalla tahdolla salasi sanomattomat tuskat peittäen ne kiitollisella hymyilyllä. Hän oli nukkuvinansa salliakseen Ruthin ja isän saada lepoa ja kun kuumeen levottomuus häntä kohtasi, oli hän hiljaa liikkumatta tyynnyttääksensä rakastavaiset hoitajansa ja palkitaksensa heidän vaivansa. Rakkaus sai hänet olemaan hyvä ja antoi hänelle voimaa kaikkeen hyvään.

Parantuminen edistyi ja kun hän sai nousta vuoteeltaan, talutti isä häntä ensin huoneen lävitse ja sitte rappusia alas pihamaalle. Hän tunsi usein hiljaisella liikutuksella miten ukko hyväili hänen kättään, joka lepäsi isän käsivarrella ja kun hän väsyneenä palasi sairashuoneeseen, istahti hän kiitollisuutta täynnä mukavaan tuoliin ja katsahti ystävällisesti kukkasiin, jotka Ruth oli kamarinsa akkunalta tuonut ja asettanut hänen viereensä pöydälle.

Hänen omaisensa nyt tiesivät hänen elämänsä vaiheet ja mitä hän oli kokenut ja kaikesta, mitä seppä vielä joku kuukausi takaperin oli pitänyt syntisenä ja anteeksi antamattomana, oli hänellä nyt sanottavana joku rauhoittava, lepyttävä sana.

Sellaisen keskustelun kuluessa virkkoi Ulrikki kerran:

"Sota! Etpä tiedä kuinka se tempaa ihmisen mukaansa; se on elämän uhkapeliä. Toisten omaisuus on yhtä vähän arvoinen kuin omakin; toiselle niin paljon vahingon tekeminen kuin mahdollista, on tunnuslause; mutta nyt — nyt on rintaani tullut rauha ja minä kammoan elämää sotatantereella. Eilen minä puhelin Ruthin kanssa hänen isästään ja hän muistutti isävainajansa lempilauselmaa, jonka jo kauvan sitte olin unohtanut. Tiedätkös isä mikä se lause oli? Ei koskaan saa toiselle tehdä mitään, joka itseämme loukkaisi. Minä en ole ollut julma enkä ole miekkaan tarttunut tappamisen halusta, mutta nyt minua vaivaa se ajatus, että olen niin monelle ihmiselle tehnyt pahaa! Voi miten meneteltiin Haarlemissa! Jos te olisitte sinne muuttaneet sen sijaan että tulitte Antwerpeniin, ja sinä isä ja Ruth — en sitä kykene ajattelemaankaan! Monen unettoman tunnin kuluessa minua kiusaavat muistot niiltä ajoilta ja täyttävät mieleni katkeralla katumuksella. Mutta jäänhän minä vielä eloon ja minusta näyttää nyt kuin olisin syntynyt uudelleen ja niinkuin tästä hetkestä alkaen hyvää tekeminen ja eläminen minulle olisi oleva sama asia. Niin, isä, kyllä olit oikeassa kun minulle olit vihoissasi —"

"Se on unohdettu ja anteeksi annettu!" keskeytti seppä hänen puheensa karhealla äänellään ja likisti lujasti hänen kättään.

Niinkuin voimakkaat lääkkeet vaikuttivat nämä sanat paranevaan Ulrikkiin ja kun vasarat pajassa jälleen alkoivat kalkutella, niin hän ei enää pitänyt toimettomasta olostaan, vaan alkoi Ruthin kanssa miettiä tulevaisuutta ja puhella vastaisista päivistä.

"Sanat: onni, kunnia, valta", virkkoi hän kerran, "ovat kaikki minut pettäneet; mutta taide! Et sinä Ruth tiedä mitä taide on! Eihän sekään kaikkea lahjoita, mutta kuitenkin paljon, sangen paljon. Mestari Moor, kas hän vasta oli opettaja! Olen jo liian vanha alkaakseni vielä kerran alusta. Jollei niin olisi —"

"Niin mitä sitte, Ulrikki?"

"Sitte ehkä koettaisin jälleen maalaustaidetta."

Tyttö koki häntä rohkaista ja kertoi isälle heidän keskustelustaan. Silloin seppä pukeutui pyhävaatteihinsa ja lähti käymään taidemaalarin luokse. Tämä oli Brysselissä, mutta häntä odotettiin pian kotiin palajavaksi.

Siitä lähtien kävi Aatami, yllänsä paras pukunsa, jota hän muutoin vastahakoisesti käytti, taiteilijaa tapaamassa joka kolmas päivä; mutta aina turhaan.

Helmikuulla paraneva potilas istui yhdessä Ruthin kanssa pelaamassa shakkia, jota Ruth oli sepältä oppinut ja itse opettanut Ulrikille. Silloin Aatami astui sisään huoneeseen ja virkkoi: "Jahka pelinne loppuu, niin tahdon puhella kanssasi, poikani."

Tyttö oli pelissä voittopuolella, mutta hän lykkäsi heti shakkinappulat kokoon ja jätti isän ja pojan keskenään kahden.

Hän tiesi varsin hyvin, mitä isällä oli pojalle sanomista, sillä edellisenä päivänä oli isä tuonut kotiin koko joukon maalaustarpeita ja käskenyt hänen panna järjestykseen pohjoiseen päin oleva päätykamari, jossa oli iso ikkuna, sekä kantaa sinne taulun kannatusteline ja maalit. Sillä välin olivat he vaan hymyilleet toisilleen, mutta jo kauan sitte olivat he ymmärtäneet toistensa ajatukset, vaikka eivät puhuneetkaan mitään.

"No mitäs nyt?" kysyi Ulrikki ihmeissään.

Silloin mestari hänelle ilmaisi mitä hän oli pannut kuntoon ja jatkoi puhettaan:

"Sanoithan itse maalanneesi sen kuvan, joka oli sotalipussa?"

"Niin kyllä, isä."

"Se oli äitisi, aivan samannäköisenä kuin hän oli siihen aikaan. — Hän ei tehnyt oikein meitä molempia kohtaan. — Mutta hän! — Kristus suokoon anteeksi ja koska hän kuitenkin oli äitisi — niin — minä haluaisin — ehkei se ole mahdollista; mutta jos voisit maalata hänen kuvansa, ei neitsyt Mariaksi, vaan ainoastaan sellaisena, minkä näköinen hän oli nuorena mestarin vaimona —"

"Sen minä voin, minun täytyy se voida!" huudahti Ulrikki iloisesti liikutettuna. "Viekää minut kamariin. Onko tauluvaate valmis?"

"Se on jo kehykseen kiinnitettynä! Minä olen jo vanha mies ja — —. Näetkös, poikani, minä kyllä muistan hyvin miten ihmeen kaunis ja lempeä äitisi oli; mutta minä en koskaan onnistu häntä mielessäni kuvittelemaan ihan sellaisena minkä näköinen hän silloin oli. Olenhan minä tosin koettanut — olen tuhansia kertoja yhä uudelleen yrittänyt, — kotona Hirsipuunmäellä ja täällä ja kaikkialla — kaikesta karvaasta mielestäni huolimatta."

"Kyllä hänen saat nähdä jälleen, ihan varmaan saat!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa. "Minä näen hänet muistossani niinkuin hän olisi edessäni, ja mitä minä muistossani näen, sen voin myöskin maalata!"

Työ aljettiin jo samana päivänä. Ulrikille se onnistui ihmeellisen hyvin ja hän sitä teki koko sillä runsaalla rakkaudella, jota hänen sydämensä nyt oli täynnä.

Niin suurella ilolla hän ei vielä koskaan ollut pensseliä käyttänyt. Tämän kuvan avulla hän tahtoi antaa, ainoastaan antaa — antaa tuolle rakkaalle isälleen parhaan, mitä hän kykeni antamaan, ja sentähden työ onnistui.

Porvarilliseen pukuun puettuna esitti kuva mestarin nuorta vaimoa, silmät sydämellisesti katselevina ja suun ympärillä oli puoleksi ihastunut puoleksi surullinen hymy.

Aatami ei saanut tulla työhuoneeseen ennenkun maalaus oli valmis ja kun Ulrikki viimein otti sen päältä pois peitteen, niin tuo vanha mies ei voinut itseään hillitä, vaan rupesi äänekkäästi nyyhkimään ja lankesi poikansa kaulaan ja hänestä tuntui niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään nuhdeltavaa eikä anteeksiannettavaa tuolle rakastettavalle henkilölle tuossa kullattujen puitteiden sisällä, vaan päinvastoin kiittäminen monesta onnellisesta hetkestä.

Pian sen jälkeen Aatami tapasi Moorin kotona ja jonkun tunnin kuluttua hän vei Ulrikin hänen luoksensa. Siitä tuli iloinen ja samalla vakava jälleen-näkemiskohtaus, jonka jälkeen pian seurasi Moorin käynti sepän kotona.

Moor katseli siellä Ulrikin työtä kauvan ja tarkastelevalla silmällä. Kylliksi sitä tarkasteltuaan ojensi hän kätensä oppilaallensa ja lausui lämmöllä:

"Sen olen aina sanonut, että sinä olet maalari! Huomispäivästä alkaen teemme taas työtä yhdessä ja pensselillä sinä itsellesi hankit ihanampia voittoja kuin miekalla."

Ulrikin posket hehkuivat onnesta ja ylpeydestä. Sen näköisenä ei Ruth ollut koskaan häntä nähnyt ja kun hän iloisena katsoi Ulrikin silmiin, ojensi tämä molemmat kätensä tyttöä kohti huudahtaen:

"Maalari, maalari olen jälleen! Oi jospa aina olisin maalarina pysynyt! Nyt minulta vaan yksi puuttuu — ja se olet sinä!"

Tyttö heittäysi hänen rintaansa vastaan ja huudahti riemastuneena:

"Sinun, sinun omasi olen! Olenhan aina ollut omasi ja omanasi pysyn, tänään, huomenna, kuolemaani saakka, aina ja ikuisesti!"

"Niin, niin", vastasi Ulrikki sydämellisen tuntehikkaasti, "meidän sydämemme ovat yksi ja pysyvät yhtenä ijäti, eikä niitä mikään voi erottaa: mutta sinun kohtalosi älköön yhdistettäkö minuun, ennenkun Moor itse minua sanoo mestariksi. Rakkaus ei tee mitään ehtoja, sinä olet minun omani — mutta minä tahdon itseni asettaa tälle koetukselle ja tällä kertaa minä sen koetuksen kestän, sen tiedän!"

Oppilasta elähytti uusi henki. Uupumattomalla uutteruudella hän ryhtyi työhön ja vaikeimmatkin tulivat hänelle helpoiksi tehtäviksi kun hän ajatteli sitä palkintoa, jota hän ikävöi. Vuoden kuluttua Moor piti häntä täysin valmistuneena taiteilijana ja Ruthista tuli mestari Ulrikki Schwabin puoliso.

Antwerpenin taidemaalarien kuuluisa yhdistys pian ylpeillen luki hänet jäseniensä joukkoon kuuluvaksi ja taiteen tuntijat pitävät vielä tänäkin päivänä hänen maalaamiansa tauluja suuressa arvossa, vaikka niiden luullaan olevan muiden mestarien tekemiä, sillä hän ei ole niitä merkinnyt omalla nimellään.

Niistä neljästä sanasta, jotka johtotähtinä olivat valaisseet hänen elämänuraansa, oli hän oppinut pitämään kunniaa ja valtaa vähä-arvoisina; onni ja taide pysyivät hänelle uskollisina, mutta samoin kuin ei maa loista omalla voimalla, vaan saa valonsa auringosta, niin hänen onnensa ja taiteensakin saivat loistoa, suloutta ja pysyvää voimaa rakkaudesta.

Hurja electo, jonka miekka oli raivonnut sodassa, muuttui hyväntahtoiseksi ihmisystäväksi, joka toimi Kristuksen ja jalon opettajansa puhtaan opin mukaisesti.

Hiljaisella ihastuksella on moni katsellut sitä ihanaa taulua, joka kuvaa miten kaunis äiti, jonka kasvot osottavat viisautta ja iloa, taluttaa kolmea lastansa ystävällisen ukon luo, joka ojentaa käsiään heitä kohti. Vanhus on Aatami, äiti on Ruth, lapset ovat asesepän lapsenlapsia; taulun on maalannut Ulrikki Schwab.

Mestari Moor kuoli pian Ulrikin naimisiin mentyä ja muutaman vuoden kuluttua tuli Sofonisba di Moncada Antwerpeniin käydäksensä tuon rakastetun miehen haudalla.

Vainajalta hän oli kuullut, että tämä oli jälleen löytänyt rakkaan oppilaansa Madridista ja hänen luoksensa tulikin Sofonisba ensiksi käymään.

Katseltuansa hänen töitänsä huudahti hän iloisesti:

"Sana! Muistatteko vielä mestari? Johan minä silloin Teille sanoin, että Te olitte löytänyt oikean sanan. Te olette muuttunut paljon, sangen paljon ja vahinko on teidän aaltoilevista kiharoistanne; mutta Te olette kuitenkin onnellisen miehen näköinen; ja ketä teidän on siitä kiittäminen? Sanaa, ainoata oikeata sanaa: taidetta!"

Ulrikki antoi hänen puhua loppuun, mutta sitte hän vastasi vakavasti:

"Onpa, jalo rouva, vieläkin ylevämpi sana. Joka voi sen sanoa kokonaan omaksensa, hän on onnellinen, eikä hänen tarvitse enempää harhailla, etsiä eikä epäillä."

"Mikäpä se sana olisi?" kysyi rouva vastustaen ja voitollisesti hymyillen.

Mutta varmasti vastasi Ulrikki: "Minä olen sen sanan löytänyt; sen nimi on: rakkaus!"

Silloin rouva kumarsi alas päänsä ja lausui alakuloisesti ja hiljaa: "Niin kyllä — rakkaus!"