Part 8

Niinkuin itse auringonsankari Sigfrid komeili kreivi muhkean mustan oriinsa selässä. Vaaleat hiukset liehuivat hänen päänsä ympärillä, vaahtoavasta, korskuvasta hevosesta nouseva höyry ympäröitsi häntä ikäänkuin pilvi raikkaassa talvi-ilmassa. Hän nosti korkealle käsivartensa. Vasemmassa kädessä oli hänellä suitset, oikeassa hän heilutteli metsästyskeihästään ja kun hän oli nähnyt Lopezin, kajahti hänen partaisesta suustaan reipas, iloinen, riemuisa: "halloo! halloo!"

Tänään kreivi ei ajanut hirveä, vaan aivan omituista otusta, juutalaista.

Metsästys oli onnistunut. Kuinka hyvin olivatkin koirat tehneet tehtävänsä; kuinka uljaasti oli Emir, hänen nopea metsästyshevosensa, pakenevia seurannut!

Miten ihana aamu!

"Halloo! halloo!" riemuitsi kreivi vieläkin kerran ja ennenkun pakolaiset olivat ehtineet takaisin tupaan oli hän jo tohtorin sivulla, pidätti hevosensa ja huusi:

"Kas tuossahan otukseni onkin. Polvillesi, juutalainen!"

Kreivi oli aivan yksin pitkän matkaa seuralaistensa edellä.

Kun Lopez siinä seisoi käsivarret ristissä eikä totellut hänen käskyään, käänsi hän keihään lyödäkseen tätä keihään varrella.

Silloin Aatamissa ensi kerran monen vuoden ajalla kuohahti vanha viha. Niinkuin tiikeri syöksi hän kreiviä vastaan ja ennenkun tämä aavistikaan, kietoi hän tavattomat käsivartensa kreivin vyötäiselle, tempasi hänet hevosen selästä maahan, painoi polvensa hänen rintaansa vastaan, sieppasi vyöltänsä moukarinsa, ja iski kuoliaaksi koiran, joka syöksi hänen kimppuunsa. Sitte hän taas heilautti asettaan musertaaksensa tuon vihatun miehen kallon.

Mutta Lopez ei tahtonut sillä hinnalla tulla pelastetuksi ja huusi lepyttäen:

"Laskekaa irti hänet, mestari Aatami! Säästäkää hänet!"

Samalla hän kaikin voimin tarttui sepän jo kohotettuun käsivarteen ja kun tämä koki rimpuilla irti, huudahti hän hilliten: "Elkäämme itse ryhtykö rankaisemaan niinkuin he tekevät!"

Vielä kerran heilahti moukari korkealle ilmaan, kerran vieläkin tarttui juutalainen Aatamin käsivarteen, tällä kertaa käskien jyrkästi: "Säästäkää hänet, jos olette minun ystäväni!"

Mitäpä hän kykeni tehdä seppää vastaan! Ja kuitenkin hän jälleen, kun moukari kolmannen kerran kohosi, yritti estää hirmuista tapausta, tällä kertaa takertuen kiinni raivostuneen miehen käsiranteeseen ja voihki, taistellessaan pudoten polvilleen kreivin viereen: "Ajatelkaa Ulrikkia! Tämän miehen poika oli ainoa, ainoa koko luostarissa, joka oli poikanne Ulrikin puolella — — luostarissa — — hänen ystävänsä — — ainoa kaikkien joukossa — — Säästäkää hänet, mestari Aatami — — Ulrikki — — Säästäkää hänet Ulrikin tähden!"

Tässä kahakassa oli seppä vasemmalla kädellään pitänyt kiinni kreiviä ja oikealla torjunut itsestään Lopezia. Tempaus vaan, niin murhaamaan nostettu käsi oli vapaa taas. Mutta nyt hän sitä ei enää käyttänyt.

Hänen ystävänsä viimeinen sana oli hillinnyt hänen vimmansa.

"Siinä on, ottakaa", sanoi hän kumeasti ja ojensi tohtorille moukarin.

Tohtori otti sen. Hän nousi ylös iloisena ja kun seppä yhä vieläkin oli kreivin rinnan päällä polvillaan, niin hän laski kätensä sepän olkapäälle ja pyysi: "Antakaa nyt jo olla sillänsä. Tämä mies on ainoastaan —"

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hänen huuliltaan kuului vaan valittava, rohiseva, sydäntä vihlaseva parahdus; toisen kätensä hän painoi rintaansa vastaan, toisen otsaansa ja kaatui lumihankeen kaadetun petäjän kannon juureen.

Metsästä tuli juosten aseenkantaja-poika. Metsästäjä, joka oli kaatanut tämän jalon takaa-ajettavan, tuli näkyviin aukeamalle metsässä ja nosti korkealle jousipyssyänsä, jolla hän oli ampunut tuon mainion laukauksen. Hänen ampumansa nuoli oli keskellä tohtorin rintaa. Voi, olihan aseenkantajapoika lennättänyt nuolensa ainoastaan pelastaaksensa hädässä olevan herransa juutalaisen kädessä olevalta moukarilta.

Kreivi nousi seisoalle ja veti syvään henkeänsä. Hänen kätensä tapaili jahtipuukkoa, mutta hänen pudotessaan hevosen selästä oli puukko tupesta luiskahtanut lumihankeen.

Aatami piti kuoleman kielissä olevaa ystäväänsä sylissään. Ruth kiiruhti valittaen tupaan ja ennenkun kreivi vielä oli tointunut, oli aseenkantaja jo hänen sivullansa ja nuori kreivi Lips ratsasti täyttä vauhtia esille metsästä tulisen juoksijahevosen selässä ja hänen kintereillään seurasi kolme metsästäjää hevosten selässä ratsastaen.

Kun he näkivät isäntänsä seisoalla maassa, astuivat hekin maahan satulasta, Lips samalla tavoin ja nyt heidän keskuudessaan alkoi vilkas keskustelu, jossa paljon kyseltiin ja vastaeltiin.

Ritari tuskin ennätti katsoakaan poikaansa, mutta aseenkantajan, joka oli juutalaista ampunut, hän vastaanotti vihaisilla sanoilla. Sitte hän ääni käheänä ja kiukusta puhkien käski sitoa sepän eikä tämä tehnytkään vastarintaa, vaan alistui kaikkeen niinkuin kiltti lapsi.

Lopez ei enää tarvinnut hänen väkevää käsivarttansa.

Mykkä vaimo istui puunkannon päässä ja hänen kuolevan miehensä pää lepäsi hänen sylissään. Vaimo oli pannut käsivartensa miehen verta vuotavan ruumiin ympäri; jalat roikkuivat veltosti lumihangen pinnalla.

Ruth istui maassa kyttyrässä äitinsä vieressä itkeä nyyhkyttäen ja vanha Rahel, joka oli tullut täyteen tajuntaan, painoi kuolevan otsaa vastaan viinillä kostutettua liinaa.

Nuori kreivi meni lähelle kuolevaa. Hänen isänsä seurasi hitaasti, veti pojan luoksensa ja lausui hiljaa ja tuskallisesti: "Minun on paha mieli sen miehen tähden, hän on pelastanut henkeni."

Kuolettavasta haavotettu silloin avasi silmänsä, näki kreivin, pojan ja köytetyn sepän, tunsi vaimonsa kyyneleet otsallaan ja kuuli Ruthin tuskallisen itkun. Lempeä hymy oli hänen kalpeilla huulillaan, ja kun hän sitte yritti kohottaa päätänsä, auttoi hänen vaimonsa häntä ja painoi sitä lempeästi puoleensa.

Heikot huulet liikkuivat ja Lopez käänsi katseensa vaimoonsa ikäänkuin häntä kiittääkseen ja sanoi hiljaa:

"Nuoli — — älä kajoo siihen — — Elisabeth — — Ruth, me olemme uskollisesti pysyneet yhdessä, mutta nyt — — minä jätän teidät yksin jälelle — — minun on pakko jättää teidät — —"

Hän vaikeni; tumma varjo himmensi hänen silmiään ja silmäluomet painuivat hitaasti umpeen. Mutta pian hän avasi ne taas ja nyt hän käänsi katseensa vakaasti kreiviin ja sanoi:

"Kuulkaa minua herra! Kuolevaisen puhetta pitää kuulla, vaikka hän olisi juutalainenkin. Katsokaa tänne! Tämä on minun vaimoni, tämä lapseni. He ovat kristityitä. Pian ovat he yksinänsä, hyljätyt, ilman puolisoa ja isää. Seppä tuossa on heidän ainoa ystävänsä — laskekaa hänet — he — he tarvitsevat suojelijaa. Vaimoni on mykkä — — mykkä — yksin mailmassa. Rukoilla, kerjätä — — sitä hän ei osaa. Laskekaa vapaaksi Aatami teidän Vapahtajanne tähden — — poikanne tähden — — laskekaa hänet — — Pitkä matka olkoon välillänne — — hyvin pitkä välimatka — — hänen tulee mennä heidän kanssansa — — kauas pois! Laskekaa hänet! Minä pidätin hänen kätensä kun se uhkasi moukarilla — tiedättehän — — moukarilla. Laskekaa hänet! Minun kuolemani — — sovittaahan kuolema — —"

Ääni tukehtui taas kuolevalta ja kreivi katseli liikutettuna ja epäröiden vuoroon seppää vuoroon juutalaista. Hänen poikansa poskille valui kyyneleet virtanaan ja kun tämä näki miten isä viivytteli täyttää kuolevan viimeistä toivomusta ja kun katse tuosta pian sammuvasta silmästä sattui hänen omaan silmäänsä, niin hän hiipi lähemmäksi isäänsä, joka taisteli vastakkaisia tunteita vastaan ja kuiskasi itkusilmin hänelle:

"Herra isäni, herra isäni, huomenna on joulu-aatto. Kristuksen tähden tehkää minun mielikseni ja täyttäkää hänen rukouksensa! Laskekaa irti Ulrikin isä, laskekaa hänet! Tehkää se, herra isä! Minä en tahdo mitään muuta joululahjaa."

Silloin heltyi kreivinkin sydän ja kun hän kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Elisabethin ja syvällisen tuskan hänen kasvoissaan, kun hän tämän sylissä näki kuolevan, lempeän ja kauniin miehen, niin hänen mielestään tuntui kuin olisi hän nähnyt Jumalan kärsivän äidin ihka elävänä edessään ja oli joulujuhla — seuraavana päivänä oli jouluaatto, ja loukattu ylpeys saatiin vaikenemaan, hän unhotti kärsimänsä häväistyksen ja huudahti niin isolla äänellä kuin jos hän olisi toivonut, ettei ainoakaan sana olisi jäänyt kuulematta kuolevaiselta, jonka kuulo yhä heikkeni:

"Minä kiitän Teitä avustanne. Aatami on vapaa ja lähteköön Teidän vaimonne ja lapsenne kanssa mihin hän itse haluaa. Kunniasanani kautta, Te voitte rauhassa ummistaa silmänne!"

Silloin Lopez vielä kerran hymyili, nosti kättään ikäänkuin kiittääksensä, laski sitte sen lapsensa pään päälle, katsahti Ruthiin rakkaasti viimeisen kerran ja soperteli hiljaa:

"Elisabeth, nosta päätäni vähän ylemmäksi." Ja kun vaimo oli tehnyt hänen pyyntönsä mukaan, katsoi hän suoraan vaimonsa kasvoihin ja kuiskasi hiljaa: "Nukkuminen ilman unennäköjä — uusi elämä uusissa hahmoissa ikuisessa kiertokulussa — — Ei! Näetkös, kuuletko — — _Solo in parte_ — — Teidän kanssanne — Oi — — nuoli — — vedä nuoli haavasta! Elisabeth, Elisabeth, — — se teki kipeää — — Nyt — — nyt — kuinka hyljätyt ja avuttomat olimmekaan. Ja kuitenkin, kuitenkin — — Sinä — sinä — minä — — me tiedämme mitä onni on. Sinä — minä — anna minulle anteeksi! — — Minä annan anteeksi — — anteeksi — —"

Kuolevan käsi hervahti pois lapsen pään päältä, hänen silmänsä painuivat umpeen, mutta lempeä hymy, johon hän oli päättänyt puheensa, näkyi vielä kuolemankin hetkellä hänen huulillaan.

Yhdestoista luku.

Hiljaa oli kreivi lausunut "amen" kun Lopez sanoi viimeisen sanansa. Hän meni sitte lesken luo ja koki tätä lohduttaa ystävällisillä ja sydämellisillä sanoilla, jotka hänelle olivat omituisia.

Hän käski viimein väkensä avaamaan sepän siteet ja viipymättä viemään hänet sekä vaimot ja lapsen maan rajalle. Hän puhui myöskin Aatamille, mutta muutaman sanan vaan, eikä juuri iloisia puheita niinkuin tavallisesti, vaan vakavia ja ankaria sanoja.

Ne sisälsivät käskyn mestarille, että hänen piti viipymättä jättää koko maa ja ettei hän ikänä enää palajaisi kotiinsa.

Juutalaisen ruumis pantiin kuusen seipäistä tehdylle paarille ja kantajat nostivat sen ylös.

Ruth vetäytyi äitinsä kupeelle sillaikaa kun kannettiin pois rakkain mitä hänellä oli, ja kumpikin vapisi niinkuin lehti tuulessa, mutta ainoastaan lapsi taisi itkeä.

Ne seuraajat, jotka kreivi oli jättänyt, odottivat sepän kanssa päivälliseen asti tämän pojan palajamista, mutta silloin he antoivat käskyn lähteä liikkeelle ja matkalle lähdettiin.

Ei sanaakaan puhuttu ennenkun seisahduttiin hiilenpolttajan asunnon edustalla.

Mies oli kaupungissa, mutta vaimo kertoi, että poika oli ollut siellä ja tunti sitte juossut takaisin metsään. Majatalossa sanoi akka olevan tilaa monelle ja siellä he voisivat häntä odottaa.

Matkamiehet seurasivat akan neuvoa, ja kun Aatami oli hankkinut vaimoväelle yösijan, meni hän vielä kerran onnettomuuspaikalle ja odotti siellä poikaa kunnes tuli yö. Puunkannon vieressä, jossa hänen ystävänsä oli henkensä heittänyt, rukoili hän kauvan ja lupasi kuolleelle pelastajallensa elää ainoastaan tämän omaisten hyväksi. Äänetön hiljaisuus vallitsi yltympärillä ja hänen mielestään tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja että jokainen puu metsässä oli todistamassa sitä valaa, jonka hän itsellensä vannoi.

Seuraavana aamuna seppä uudelleen haki hiilenpolttajaa. Tällä kertaa hän löysi tämän kotona ja Jörg moitti maltitonta poikaa, mutta lupasi Markun kanssa yhdessä etsiä Ulrikin ja tulla hänen kanssaan jälestä. Saattomiehet kiirehtivät ja seppä lähti ilman Ulrikkia eteenpäin luodetta kohti Reinjoen laaksoon.

Sysimies ei saanutkaan mitään palkkiota ilmi-annostaan eikä hän myöskään voinut ansaita sanansaattajan palkkaa.

Hän oli aamulla narrannut Ulrikin ullakkokamariin ja teljennyt hänet sinne. Hänen poissa ollessaan oli poika juossut matkaansa. Oli se sentään kaikissa tapauksissa peijakkaan reipas ja uskalias poika, sillä hänen oli täytynyt uskaltaa hypätä ulos ikkunasta ja sitte kiivetä aidan yli päästäkseen ulos tielle.

Tässä luulossa ei Jörg erehtynyt, sillä kun Ulrikki oli huomannut joutuneensa pyydykseen, oli hän hypännyt ulos ikkunasta.

Hänen täytyi varottaa ystäviänsä ja levottomuus heidän tähtensä sai hänet kiiruhtamaan kuin siivillä lentäen.

Pari kertaa hän eksyi, mutta löysi viimein oikean tien.

Aurinko oli jo enemmän kuin puolipäivän maissa kun hän viimeinkin tuli perille avoimelle paikalle metsässä.

Tupa oli tyhjä, ei vastausta kuulunut hänen äänekkäälle levottomalle huudolleen.

Mihin olivat he joutuneet?

Hän etsi heidän jälkiänsä avaralla lumikedolla ja jälkiä hän löysi liiaksikin paljon. Tuohon oli tullut jälkiä hevosten kavioista, tuossa oli suurten ja pienten jalkojen jälkiä, tuossa oli juossut koiria ja hyvä Jumala! — tuossa kannon juurella oli valkonen lumi tullut punaseksi verestä.

Hän tuli kauhistuksesta äänettömäksi, mutta ei lakannut etsimästä, hakemasta jälkiä ja tutkimasta.

Tuolla etempänä, missä lumi oli miehen pituudelta maasta poissa, ja jossa näkyi ruohoja ja ruskeata maata, olivat miehet taistelleet keskenään ja tuossa, — pyhä neitsyt, mitä se oli? — siinä oli hänen isänsä moukari. Sen hän tunsi kovinkin hyvästi; se oli pienempi moukari, jolle isä erotukseksi molemmista suuremmista, Goljatista ja Simsonista, oli antanut nimen Taavetti, ja jota Ulrikki itse satoja kertoja oli heilutellut.

Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja kun hän hetken kuluttua löysi muutamia äsken taitettuja kuusen oksia ja sotamiesten hylkäämän seipään, niin hän itsekseen arveli: "tässä on paari tehty", ja hänen vilkas mielikuvituksensa näytti hänelle, miten hänen isänsä taisteli, kuinka hän kaatui ja kuinka kolkko ruumis-saattue kulki eteenpäin. Irvistelevät sotamiehet kantoivat suurta pitkää kuollutta ja hoikkaa mustaan puettua ruumista, hänen isäänsä ja opettajaansa. Sitte tulivat äänetön kaunis vaimo ja Ruth kahleissa ja sidottuina ja niiden perässä Markku ja Rahel. Kaiken tämän hän oli ilmi-elävänä näkevinään edessään ja luulipa hän ihan kuulevansa vaimoväen itkun ja valitukset. Silloin hän vaikeroiden pani kätensä liehuville hiuskiharoilleen ja juoksenteli sinne tänne ja tulipa silloin hänen mieleensä ajatus, että sotamiehet kenties tulisivat takaisin häntäkin kiinni ottamaan. Pois, pois, kauas pois! kaikui ja raikui hänen korvissaan ja hän lähti pakoon juosten etelään päin, yhä vaan etelää kohti.

Lukuun ottamatta sitä kauraryynivelliä, jonka hän aamulla oli saanut hiilenpolttajan luona, ei hän koko päivänä ollut syönyt ruokapalastakaan; mutta hän ei tuntenut nälkää eikä janoa, vaan syöksi eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, pitämättä ollenkaan vaaria tiestä.

Kauan senkin jälkeen kuin hänen isänsä toisen kerran lähti pois aukealta paikalta metsässä, juoksi hän yhä vaan, mutta hän oli perin hengästynyt ja hänen askeleensa tulivat hitaammiksi ja lyhemmiksi. Kuu nousi, toinen tähti toisensa jälkeen alkoi kiilua taivaalla ja hän kulki aina vaan eteenpäin.

Metsä oli hänen takanansa; hän oli saapunut leveälle tielle. Tätä hän kulki etelään päin, lakkaamatta etelään kunnes hänen voimansa tyyten uupuivat. Pää ja kädet hehkuivat kuin tuli ja kumminkin oli kylmä, oikein pakkanen. Mutta täällä laaksossa oli vaan vähän lunta ja monessa paikassa hän kuunvalossa näki alastoman tumman maan kamaran.

Suru oli mennyt mielestä. Väsymys, hätä ja nälkä olivat pojan tyyten vallanneet. Hänen teki mielensä heittäytyä tien viereen nukkumaan, mutta tuli ajatelleeksi kuoliaiksi paleltuneita ihmisiä, joista hän oli kuullut puhuttavan ja hän laahusteli eteenpäin seuraavaan kylään. Siellä olivat tulet jo kauvan sitte sammutetut, mutta koirat alkoivat haukkua hänen tullessaan ja monestakin navetasta kuului lehmän alakuloinen ammuminen. Hän oli taas ihmisten seassa. Tämä häneen vaikutti rauhoittavasti ja hän malttoi mielensä ja haki suojaa yöksi.

Kylän viimeisessä päässä oli yksinäinen heinälato ja kuun valossa hän näki seinässä olevan luukun.

Jospa hänen vaan onnistuisi kiivetä tuonne ylös! Laudoissa oli vähän sijaa kynsille ja varpaankärjille ja hän päätti yrittää.

Monta kertaa hän puoliväliin päästyään luiskahti maahan takaisin, mutta viimeinkin hän oli ylhäällä ja sai makuupaikan pehmoisissa heinissä, suojassa katon alla. Tuoksuvain heinäin sisässä hän pian nukkui ja unissaan hän näki ensin isänsä, verta vuotava haava leveässä rinnassa, sitte tohtorin joka tanssasi vanhan Rahelin kanssa ja pelkkiä sekavia vastenmielisiä kuvia. Viimeksi hän unissaan näki Ruthin. Tyttö vei hänet metsään katajapensaan ääreen ja näytti linnunpesän, joka oli poikia täynnä. Mutta hän suuttui noihin puoli-alastomiin pieniin elukoihin ja hän polki ne hengiltä ja siitä tyttö valitti niin äänekkäästi ja surkeasti, että hän siitä heräsi.

Aamu jo alkoi koittaa; hänen päätään pakotti, häntä vilutti ja hän oli kovasti nälissään, mutta hänellä ei ollut muuta toivoa, ei muuta ajatustakaan kuin päästä eteenpäin, ja sentähden hän taas lähti ulos, siivosi tukkansa ja vaatteensa puhtaiksi heinistä, jotka olivat niihin tarttuneet ja kulki edelleen etelää kohti.

Oli tullut suoja ilma ja satoi vahvasti lunta.

Astuminen kävi hänelle aina vaikeammaksi, päänsärky paheni sietämättömäksi ja kuitenkin hän aina vaan nosteli jalkojansa; mutta hänestä tuntui kuin olisi hänellä ollut lyijyiset kengät.

Hänen vastaansa tuli muutamia kuormarattaita, joita saattamassa oli aseellisia sotureita, sekä talonpoikaisväkeä rukousnauhat kädessä ja kirkkoon menossa, mutta ei kukaan ollut vielä häntä sivuuttanut.

Myöhemmin aamupäivällä kuuli hän takaansa hevosten jalkain kopinaa ja aseiden kalinaa. Ääni tuli uhkaavalla nopeudella lähemmäksi ja lähemmäksi.

Entäs jos ne ovat ratsumiehet!

Sydän oli pakahtumaisillaan ja kun hän kääntyi taakseen katsomaan, näki hän tienkäänteessä monta ratsumiestä tulevan.

Vaikka oli lumituisku, niin hän kuitenkin erotti vilahtelevia aseita, kirjavia röijyjä ja koristusnauhoja, ja nyt, nyt oli kaikki hukassa: niissä oli Frohlingenin kreivin värit!

Jos ei maa revennyt auki hänen edessään, niin tässä ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Maantie oli sotilasten vallassa, oikealla oli lumihanki, vasemmalla kohosi kukkula, jota maantien puolella kömpelösti tehty muuri esti sortumasta. Tämä suojamuuri ei juuri ollut tarpeellinen maantien vuoksi, vaan paremmin kirkkomaan tähden, jonka likeisen kauppalan asukkaat olivat tehneet vähitellen kohoavan mäen rinteeseen.

Hautakummut, lehdettömät seljapensaat ja tuuheat sypressit hautausmaalla olivat lumen peitossa ja kuta valkoisemmin lumi hohti peittäen koko ympäristön, sitä huomattavammin näkyivät mustat hautaristit lumihangessa.

Kirkkomaan taustalla oli pieni kappeli. Ulrikki huomasi sen. Jos hänen onnistuisi päästä kiipeämällä muurin ylitse, niin hän voisi piilottautua kappelin taakse. Ratsumiehet olivat jo hänen kintereillään. Silloin ponnisti hän viimeiset voimansa, kiiruhti muurista esiin pistävää kiveä kohti ja alkoi kiivetä.

Edellisenä päivänä olisi ollut vähäpätöinen asia hänelle tämänkorkuisen muurin yli kapuaminen; mutta tänään perin väsynyt poika kömpi ylöspäin vaivaloisesti ja luiskahteli vaan takaisin alas liukkaita kiviä myöten, kun hän ei saanut luotettavaa käden eikä jalan sijaa kuivista lumenpeittoisista ruohoista muurin kivien leveissä saumoissa.

Ratsumiehet olivat huomanneet hänet ja muuan nuori sotilas sanoi vierustovereilleen: "Karkuun päässyt lurjus! Katsokaas miten tuo pikku maankulkija käyttäytyy. Minä otan hänet kiinni!"

Samalla hän kannusti hevostansa ja juuri kun pojan oli onnistunut päästä muurin päälle, tarttui sotamies kiinni hänen jalkaansa. Mutta Ulrikki piteli jo kiinni hautakivestä ja kenkä jäi ratsumiehen kouraan ja toiset sotamiehet päästivät ison naurun rähäkän. Tämä kuului hyvin lystikkäältä, mutta levottoman poikaparan korvissa se kuului pirulliselta pilkan hohotukselta ja karkotti hänet pakenemaan eteenpäin. Hän oli onnellisesti päässyt jo kymmenkunnan hautakummun ylitse, kun hän kompastui hautakiveä vastaan, joka oli lumen peitossa.

Suurella vaivalla hän vielä kerran ponnisti viimeiset voimansa, mutta ennenkuin hän oli päässyt kappelin luo, kaatui hän uudestaan ja nyt hänen tarmonsa oli lamaantunut. Hirveässä tuskassaan hän tarttui kiinni hautaristiin ja rauetessaan tajuttomaksi hän ajatteli "sanaa" ja taas tuntui hänen mielestään kuin olisi joku hänelle huutanut sen oikean sanan, ja niinkuin hän pelkästä heikkoudesta ja väsymyksestä ei olisi kyennyt sitä muistamaan.

Nuori sotamies ei ollut halukas antautumaan toveriansa ivalle alttiiksi jos hän laskisi tuon nuoren maankulkijan pääsemään pakoon. Hän tiuskasi vaan lyhyesti: "Maltappas lurjus!" viskasi kengän hautausmaalle, ojensi suitsensa sivutoverillensa ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän oli jo pojan kupeella. Hän ravisteli ja pudisteli poikaa, mutta turhaan. Silloin hän tuli levottomaksi ja huusi toisille että poika luultavasti oli kuollut.

"Ohoh! eipä henki niin vikkelästi lähde!" huusi sotilasten harmaapartainen päällysmies. "Anna hänelle läimäys."

Nuori ratsumies nosti kättään, vaan ei iskenyt. Hän oli nähnyt Ulrikin kasvot ja huomannut niissä jotakin, joka liikutti hänen sydäntänsä.

"Ei, ei", huusi hän takaisin. "Tule tänne ylös, Pietari! Tämä on kaunis poika, mutta kyllä hän nyt on henkitoreissaan, se on varma."

Tämän seisahduksen aikana lähestyi kirkkomaata reippaasti ravia ajaen myöskin se matkustaja, jonka suojelusjoukkona sotilaat seurasivat ja hänen vanha palvelijansa. Matkustaja, joka oli keski-ikäinen herrasmies, puettuna hienoon turkkiin suojellakseen itseään kylmältä, oivalsi heti ensi silmäyksellä mitä tämä seisahdus merkitsi.

Hän nousi heti alas satulasta ja seurasi sotilasten johtajaa suojamuurin päähän, jossa epätasaisista kivistä oli tehty portaantapaiset.

Sotilas piti Ulrikin päätä sylissään ja matkustaja katseli sääliväisesti pojan kasvoja. Vakava katse hänen kirkkaissa silmissään ei voinut luopua pojan kasvonpiirteitä katselemasta. Kun hän oli hetkisen seisonut häntä katsellen, viittasi hän vanhemmalle sotilaalle ja sanoi: "nostakaa poika ylös. Me otamme hänet mukaamme, kyllä vaunuissa aina yhdelle lisäksi tilaa on."

Matkavaunut, joista matkustaja oli puhunut, viipyivät jälempänä hetkisen. Ne olivat nelipyöräiset pitkät vankkurit, joiden peitteeksi oli tehty pyöreäkattoinen teltta suojaksi tuulta ja pahaa säätä vastaan. Hevosten takana istui ajuri silpuilla täytetyssä kopassa niinkuin hautova kana.

Turkkiin puetun herran matkakapineiden päällä ja välissä suojateltan alla oli istumassa tai pitkällään neljä matkamiestä, jotka vaunujen omistaja siellä täällä matkan varrella oli ottanut mukaansa ja jotka muodostivat varsin kirjavan seurueen.

Kaksi saarnaajamunkkia, maisterit Sutor ja Stubenrauch olivat tulleet mukaan jo Kölnissä, sillä vaunut tulivat suoraa päätä Hollannista; ne olivat Utrechtistä kotoisin olevan taidemaalari Moorin, joka oli matkalla kuningas Filipin hoviin. Hienot sopulinnahkaiset reunukset mustassa lakissa ja samettisessa päällystakissa osottivat, ettei hänen tarvinnut olla säästäväinen. Hän ratsasti komean hevosen seljässä mieluummin kuin olisi istunut tärisevillä kuormarattailla.

Munkit olivat ottaneet parhaat paikat vaunujen perällä. He olivat eroamattomat veikot ja melkein kuin yksi henkilö, sillä he käyttäytyivät kuin kaksi ruumista, joilla oli yhteinen sielu. Lihava maisteri Sutor edusti tahtoa, laiha Stubenrauch miettimistä ja tämän kaksoisruumiin toimeenpanevaa voimaa. Kun edellinen ehdotteli maatapanoa tai istumista, syömistä tai juomista, makaamista tai puhelemista, niin toinen sen teki oitis ja laiminlöi harvoin mietiskellä ja tarkasti harkituilla sanoilla tuoda esiin perusteet miksi kysymyksessä oleva toiminta oli tehtävä juuri nyt.

Etempänä vaunuissa oli pitkänään nojaten kirstua vastaan, pulska nuori sotilas. Hän oli varmaan reipas pöyhkeä junkkari, mutta nyt hän äänetönnä ja alakuloisena piteli oikeata kättään haavoitettua vasenta käsivarttansa suojelemassa niinkuin helposti särkyvää astiata.

Hänen edessään oli kasa pöyhittyjä olkia, joiden alla silloin tällöin jotakin liikkui ja josta tuon tuostakin lyhyen väliajan kuluttua kuului heikkoa yskimistä.