Part 7

Tyttö vaan nyökkäsi hiljaa ikäänkuin tämä pojan toivomus olisi häntä miellyttänyt; poika jatkoi: "luostarissa ei ollut ketään joka minusta olisi oikein pitänyt, sillä myöskin Lips — — — niin, olihan hän kreivi. Mutta sinusta kaikki pitävät. Et sinä tiedä miltä tuntuu, kun on aivan yksin ja täytyy puolustautua kaikkia vastaan. Luostarissa minä usein toivoin, että olisin ollut maan mustassa mullassa, nyt en tahdo kuolla ja me jäämme yhteen teidän kanssanne, sen on isä sanonut. Ja nyt olo tulee entiselleen, enkä minä tahdo lukea latinaa enempää, vaan rupean maalariksi taikka taidesepäksi, taikkapa miksi hyvänsä muuksi, kunhan vaan minun ei tarvitse jättää teitä jälleen."

Hän tunsi nyt, kuinka Ruth nosti päänsä ja kuinka tytön pehmeät huulet koskettivat hänen otsaansa aivan silmien yläpuolelle ja nyt poika antoi käsivarsiensa, jotka tyttöä kannattivat, vaipua vähän ja suuteli hänen suutaan ja sanoi: "Nyt tuntuu ihan kuin minulla taas olisi oma äitikulta jälleen."

"Niinkö sinusta tosiaan tuntuu?" kysyi Ruth säteilevin silmin. "Laske minut maahan. Nyt minä tunnen itseni väkeväksi taas ja tahdon juosta."

Näin puhuessaan tyttö liukui alas maahan ja poika jätti hänet irti.

Tyttö astui taas reippaasti hänen sivullaan ja pojan täytyi puhua pahoista pojista luostarissa, kreivi Lipsistä, kuvista ja munkeista ja pakomatkastaan, kunnes viimein iltahämärässä tultiin perille.

Sysimies Jörg otti vastaan pakolaiset ja avasi heille tupansa, mutta ainoastaan lähteäksensä itse matkoihinsa; sillä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän pakolaisille antoi suojaa eikä esivaltaa vastaan tekeminen hänen mieltään haitannut; mutta jos karkurit saataisiin kiinni, niin hän ei tahtonut olla saapuvilla. Hän otti sentähden vastaan Aatamin tarjooman guldenin ja meni kylään.

Mökissä oli vaan yksi tulisija ja kaksi huonetta, toinen suuri, toinen pieni, sillä kesä-aikaan oli sysien polttajalla tavallisesti vaimo ja lapset luonansa täällä metsässä. Matkamiehet tarvitsivat levätä ja saada jotain virkistävää ja kumpaakin he olisivat täällä saaneet, jollei pelko olisi tehnyt ravintoa katkeraksi ja karkoittanut unta väsyneistä silmistä.

Jörgin piti seuraavana aamuna varhain palajaman tuoden hevosen ja ajoneuvot. Siitä oli suuri lohdutus.

Myöskin vanha Rahel oli toipunut ja nyt hän oli vaipunut sikeään uneen.

Lapset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja sydänyön aikana mykkäkin oli nukuksissa.

Markku makasi tulisijan vieressä ja hänen kierosta suustaan kuului kummallinen kuorsaaminen, ihan kuin viimeinen ääni urkujen pillistä, josta puhallus on lopussa. Kun kaikki muut jo olivat nukkuneet useita tunteja, istuivat tohtori ja seppä edelleen olkisäkin päällä vakavaan keskusteluun syventyneinä.

Lopez oli ystävällensä kertonut onnensa ja onnettomuuksiensa historian ja lopetti sanoen:

"Nyt siis tiedätte keitä me olemme ja miksi olemme jättäneet isänmaamme. Te, mestari Aatami, minulle lahjotatte tulevaisuuden ja paljon muutakin, ja tätä ei voi palkita millään tavalla; mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin teille velkapää antamaan kertomuksen kuluneesta elämästäni."

Sitte hän sepälle ojensi kätensä ja kysyi: "Te olette kristitty, tahdotteko vielä olla minun puolellani kaiken senkin jälkeen, mitä olette saanut tietää?"

Aatami ei vastannut, vaan puristi ainoastaan juutalaisen kättä. Hetkisen istuttuaan ääneti ja ajatuksiin vaipuneena, sanoi hän kolkolla äänellä:

"Jos teidät saadaan kiinni ja — — Jumalan pyhä äiti! — jos saadaan tietää — — — Ruth! — — Oikea juutalaislapsi hän toki ei liene — — Oletteko kasvattanut hänet juutalaiseksi?"

"En, mestari Aatami, vaan pelkästään hyväksi ihmiseksi."

"Onko hän kastettu?"

Lopez vastasi kieltävästi. Silloin seppä ravisti päätään paheksuvasti; mutta tohtori virkkoi: "Hän tietää Jesuksesta enemmän kuin monet kristityt lapset hänen ijällään. Kun hän on tullut täysikasvuiseksi, niin hänellä on vara valita vapaasti seurata äitiä taikka isää."

"Miksi ette itse ole ruvennut kristityksi? Älkää pahastuko kysymystäni. Sydämessänne olette varmaan sellainen."

"Mestari Aatami, se on — — se on asia, joka — — Ajatelkaa itse, että teidän suvussanne jokainen miespuolinen jälkeinen sukupolvesta toiseen monen vuosisadan kuluessa olisi ollut seppä, ja te sitte saisitte pojan, joka sanoisi: minä ylenkatson sinun ammattiasi."

"Jos Ulrikki sanoisi: Minä tahdon ruveta maalariksi, niin minä varsin mielelläni siihen suostuisin."

"Sittekin jos seppiä vainottaisiin niinkuin meitä juutalaisia vainotaan ja hän pelosta jättäisi Teidän ammattinne valitakseen toisen?"

"Ei, se olisi rumasti ja halpamielisesti tehty ja tuskin sitä käy vertaaminen Teidän asiaanne. Sillä, nähkääs, Te tunnette kaikki, senkin mitä sanotaan kristin-uskoksi. Niin, Te pidätte Vapahtajan suuressa arvossa, sen olette jo kerran mulle sanonut. No niin; otaksukaamme, että Te olisitte löytölapsi ja että Teille yhtaikaa ehdotettaisiin meidän uskoamme ja Teidän omaanne, ja Teiltä kysyttäisiin kummanko Te, ottaisitte, niin kumpaisenko Te silloin valitsisitte?"

"Me rukoilemme elämää ja rauhaa, ja missä rauha vallitsee, siellä ei voi rakkauskaan puuttua. Ja kuitenkin! Kentiesi päättäisin valita Teidän uskontonne."

"Siinäpä se on!"

"Ei, mestari Aatami, niin pikaisesti ei tämä kysymys ole ratkaistu. Nähkääs, minä Teille suon uskonne, enkä tahdo sitä häiritä. Lapsen tulee pitää kaikki hyvänä, mitä vanhemmat tekevät ja vaativat siltä, mutta muukalainen näkee sen toisellaisilla terävämmillä silmillä kuin poika ja tytär. Te olette kirkkonne suhteen lapsen asemassa, vaan en minä. Minä tunnen Jesuksen Kristuksen opin, ja jos minä hänen ajallaan olisin elänyt Palestiinassa, niin minä olisin ollut ensimäisiä, jotka seurasivat mestaria; mutta siitä ajasta alkaen tähän päivään asti on hänen ylevään oppiinsa pantu lisäksi paljon ihmistyötä. Tätäkin tulee teidän rakastaa; sillä onhan sekin saatua teidän vanhemmiltanne; mutta minua se säikähdyttää takaisin peräytymään. Totuuden puolesta olen elänyt, toiminut ja valvonut ja jos minä nyt astuisin kastemaljan ääreen ja vastaisin 'jaa' kaikkeen siihen mitä papit minulta kysyvät, niin olisin valehtelija."

"Teille on tehty pahaa, paljon pahaa, kidutettu teidän vaimoanne, ajettu teidät perheinenne kodistanne — —"

"Kaiken tämän olen minä kärsivällisesti kestänyt", huudahti tohtori. "Mutta on monta muuta rikosta, joita vielä tänäkin päivänä tehdään minua ja omaisiani vastaan ja niistä ei ole mitään anteeksi antamusta. Minä heidät tunnen, nuo törkeät pakanat ja heidän tekonsa. Heidän rakkauden tarpeensa ulottuu ainoastaan siihen kansaan, johon he itse kuuluvat, vaan ei koko ihmiskuntaan. Omaa voittoa pyytämätön oikeus on viimeinen, jota toinen ihminen on toisellensa velkaa. Kristus on ulottanut rakkauden kaikkiin kansoihin ja hänen sydämensä oli kylliksi avara voidakseen rakastaa koko ihmiskuntaa. Ihmisrakkaus, puhtain ja kaunein kaikista avuista, on se ylevä lahja, se jalo perintö, jonka hän jätti jälkeensä kärsimyksiin syntyneille veljillensä. Tämä sydän, tämä sydänparka mustan takin alla, tämä sydän oli syntynyt ihmisrakkautta varten; tämä sydän ikävöi kaikin voimin auttaa lähimmäistä ja helpottaa hänen kärsimyksiään. Ihmisrakkauden harjottaminen, se on olla hyvä; mutta he eivät sitä tunne enää; ja mikä on pahempi, tuhannen kertaa pahempi, he estävät lakkaamatta minussa ja omaisissani hyvänä olemisen halun, halun olla hyvä samassa hengessä kuin heidän oma mestarinsa. Katoovainen rikkaus on roskaa; viheliäisin onni on olla rikas. Juutalaista ei kielletä taistelemasta sitä saavuttaakseen — eihän häneltä oteta pois tuskin enempää kuin puoli hänen ansiostaan — sielun onnen saavuttamiseen pyrkimistä, puhtaan tiedon etsimistä he eivät myöskään voi häneltä kieltää, sillä meidän sielumme ei ole heikompi eikä lennä vähemmin korkealle kuin teidänkään. Itämailta profeetat tulivat! Mutta sen onnen, että saisimme harjottaa ihmisrakkautta, sen he meiltä kieltävät, sillä ihmisrakkauteen kuuluu jokaisen ihmisen asettaminen samanarvoiseksi kuin itsekin on ja ikäänkuin toisen sydämellä tunteminen toisen puolesta, tunteminen mikä häneltä puuttuu, mikä häntä painaa, ja että hänen kärsimyksensä, hänen ilonsa teemme omiksemme. Tämän kristityt kielsivät juutalaisille, sillä teidän ihmisrakkautenne lakkaa nähdessänne minut ja omaiseni; ja mikä onni minulle siitä koituisi, jos minä yrittäisin kilpailemaan kristittyjen kanssa puhtaimmassa halussa elää heidän mestarinsa kauneimman opin mukaan? Juutalainen ei saa olla hyvä! Se joka laskee tämän kuorman veljiensä hartioille, hän tekee synnin, josta minä en tunne mitään anteeksiantamusta. Ja jos Jesus Kristus tulisi takaisin maan päälle ja näkisi sen liittoutuneen joukkion, joka meitä ajaa takaa, niin totisesti, Hän, joka oli ihmisrakkaus itse, Hän avaisi sylinsä meille, avaisi sen selkiselälleen ja kysyisi: 'Missä ovat nämä vihan apostolit? Minä en heitä tunne!'"

Tohtori vaikeni, sillä joku kävi ovessa, ja hän nousi seisoalle posket kovasti punastuneina katsomaan viereiseen huoneeseen. Mutta seppä pidätti häntä sanoen:

"Seisattukaa, seisattukaa! Se oli vaan Markku, joka meni ulos. Voi tohtori! Kyllä kaiketi se on totta, mitä itse äsken sanoitte, mutta eivätkö juutalaiset Vapahtajaa ristiinnaulinneet?"

"Ja tätä syntiä kostetaan joka päivä", vastasi Lopez. "Kuinka monta huonoa, kuinka monta halpaa sielua onkaan minun kansassani! Kuinka moni ihmeellinen jumalallinen hengenlahja tuhlataan halvan rahanvoiton tähden! Enemmän kuin puolelta minun kansaltani riistetään teidän kostonalttarinne ääressä korkeutensa ja arvonsa ja viskataan inhottavan ahneuden valtaan. Ja tämä, kaikki tämä — — — Mutta kylliksi jo tästä kaikesta! Se saa koko minun sisällisen olentoni kuohuksiin, ja minulla; on teidän kanssanne muutakin puhuttavaa."

Aivan kuin kuoleman kielissä oleva, alkoi oppinut mies puhua sepän kanssa omaistensa tulevaisuudesta. Hän ilmoitti sen paikan, mihin hän oli piilottanut vähäisen omaisuutensa eikä jättänyt mainitsematta, että hän yhdistymisen kautta vaimonsa kanssa oli saanut aikaan ei ainoastaan vainoa kristittyjen puolelta, vaan myös kirouksen oman uskonsa tunnustajain puolelta. Hän lupasi pitää Ulrikista huolta niinkuin omasta lapsestaan jos joku onnettomuus kohtaisi seppää. Aatami puolestaan lupasi, että jos hän saisi elää ja olla vapaana, niin hän tekisi samoin juutalaiselle ja hänen lapsellensa.

Sillaikaa tuvan ulkopuolella tapahtui aivan toisellainen keskustelu.

Sala-ampuja oli istunut valkean ääressä kun ovi hiljaa avattiin ja joku hiljaa mainitsi hänen nimensä. Hän kääntyi pelästyneenä, mutta rauhottui pian, sillä se oli vaan Jörg, joka viittasi hänelle ja veti hänet mukaansa metsään.

Markku ei hyvää odottanut, mutta hän kumminkin säpsähti kun toinen virkkoi:

"Nyt minä tiedän minkä miehen sinä olet tänne tuonut. Se on juutalainen. Älä huolikaan kierrellä asiata. Rajavartija kaupungista tuli kylään ja kertoi, että se, joka juutalaisen ottaa kiinni, saa viisitoista guldenia. Viisitoista guldenia täysipainoista rahaa. Vouti itse maksaa rahat, koko summan yhdellä kertaa ja pastori sanoo — —"

"Minä viisi välitän teidän papeistanne ja munkeistanne", vastasi Markku. "Minä olen ollut mukana Weinsbergin tappelussa, näetkös, minä olen tullut tuntemaan juutalaisen rehelliseksi mieheksi, älköönkä kukaan koskettako hiuskarvaakaan hänen päässään!"

"Juutalainen, ja kelpo mies!" sanoi Jörg nauraen. "Sen pahempi sulle, jos et tahdo olla avullisena. Sinä joudut hirsipuussa roikkumaan ja ne viisitoista guldenia — — — tahdotko yhdessä minun kanssani ansaita ne, tahdotko vai etkö?"

"Voi tuhat tulimmainen sentään!" mutisi sala-ampuja ja vesi kuhisi hänen kierossa suussaan. "Paljonko puoli on viidestätoista guldenista?"

"Seitsemän guldenin paikkeilla, arvelen ma."

"Vasikan ja porsaan hinta — —"

"Sika juutalaisesta, sehän oikein soveltuu! Täällä hän on kuin pyydyksessä."

"Ei, se ei käy päinsä Jörg, minä vannon sieluraukkani kautta, ei käy päinsä. Anna minun olla rauhassa."

"Kernaasti minusta nähden. Mutta ajattele tuomioistuinta. Hirsipuu on jo kyllä kauan sinua odottanut."

"Ei, ei! Minä olen elin-ikäni ollut rehellinen ihminen ja seppä Aatami ja hänen isävainajansa ovat sitä paitse osottaneet minua kohtaan paljon hyvyyttä."

"No kukapa mestarille tahtoisikaan tehdä mitään pahaa?"

"Joka varasta suojelee, hän on varkaan arvoinen. Jos hän otetaan kiinni, niin — —"

"Hän saa istua jalkapuussa viikon päivät korkeintaan."

"Ei, ei! Jätä minut heti rauhaan, taikka minä ilmoitan Aatamille, mitä sinulla on mielessä — — —"

"Silloin minä annan ilmi ensiksi kaikista sinut, sinä hirtehinen, sinä kelmi, sinä sala-ampuja! Sinä olet jo kauvan ollut mustissa kirjoissa. No, joko tulet järkiisi, pässinpää?"

"Voih, voih! Mutta onhan Ulrikkikin mukana, ja minä pidän pojasta niinkuin se olisi oma lapseni."

"Minä tulen hetkisen kuluttua ja sanon, etten voi saada mitään ajopeliä ja otan pojan mukaani. Sitte minä annan hänen mennä liesuunsa."

"Niinpä minä sitte otan hänet luokseni. Hän auttaa minua jo yhtä hyvin kuin aika mies. Voi, voi! Juutalainen, lempeä mies, ja hänen kaunis vaimonsa ja pikku tyttö Ruth — — —"

"Suuria juutalaisia, pikku juutalaisia, ei mitään muuta. Itse olet kertonut miten juutalaista ajettiin isävainajasi aikoina. No siis, puoli kummallekin. Sisällä tuvassa on jo sytytetty valkea. Sinä saat heitä viivytellä. Frohlinkiläiskreivi oleskelee eilispäivästä asti metsästyslinnassa. Jos he tahtovat kulkea eteenpäin, niin johda heitä kylään."

"Ja minä olen kumminkin koko elinkauteni ollut rehellinen mies", vaikeroi sala-ampuja, lisäten sitte uhkaavalla äänellä: "jos sinä kosket hiuskarvaakaan Ulrikin päässä — —"

"Mikä hölmö sinä oletkaan! Sen nälkäkurjen minä suon sulle enemmän kuin mielelläni. Mene sinä nyt sisään, niin minä sitte tulen hakemaan poikaa. Se on nätti summa, viisitoista guldenia!"

Neljännestunnin kuluttua tuli Jörg tupaan. Seppä ja tohtori uskoivat sysimiestä kun tämä kertoi, että kaikki hevoset ja ajoneuvot koko kylästä olivat päivätöissä, mutta että hän kyllä hankkisi kyytihevosen muualta. Herra voisi antaa pojan seurata hänen mukanaan, että tämä kuulustelisi toisen kylän taloissa. Ainahan jonkun löytäisi, joka uskaltaisi koninsa lainata. Nuori herra oli aatelisen nuorukaisen näköinen ja häneltä kyllä talonpoika ottaisi vastaan jonkun verran käsirahaa. Jos hän, Jörg, näyttäisi, että hänellä oli rahaa, niin hänen hitto perisi, sillä hän oli köyhä kuin kirkon rotta, sen ihmiset tiesivät.

Seppä kysyi sala-ampujalta, mitä tämä arveli asiasta ja tämä vastasi vaan hiljaa möristen: "Kyllä kai taitaa paras niin olla." Enempää hän ei sanonut, ja kun Aatami ojensi kätensä pojalle jäähyväisiksi ja samalla suuteli poikaa otsalle ja tohtori sanoi sydämelliset jäähyväiset, niin Markku itsekseen ajatteli olevansa petturi Juudas, ja olisi mielellään viskannut houkuttelevat rahat hiiteen. Mutta nyt oli jo liian myöhä.

Seppä ja Lopez kuulivat kuinka Markku levottomana huusi Jörgin jälkeen: "Pidä tarkka huoli pojasta!" Kun Aatami taputti häntä olalle sanoen: "Markku, sinä olet sentään uskollinen mies", niin tämä oli ratkeemaisillaan ulvomaan kuin kahlekoira ja olisi ilmiantanut kaikki tyyni. Mutta sitte hänestä tuntui taas kuin olisi ollut hänen kaulassaan taas hirttonuora, jota hän jo kerran ennenkin oli saanut maistaa, ja hän piti suunsa kiinni.

Kymmenes luku.

Aamu jo alkoi sarastaa eikä kuitenkaan kuulunut Jörgiä eikä odotettua kyytimiestä. Vanha palvelijatar, joka muuten tavallisesti nousi aikaisin aamusilla, nukkui niin sikeästi, kuin olisi tällä kertaa ollut palkittava kymmenen valvotun yön hukkaan mennyt uni. Seppä taas levottomuudesta ei voinut kauempaa kestää huoneen umpinaisessa ilmassa. Ruth seurasi häntä ulos raittiiseen ilmaan ja kun tyttö ujosti kosketti häneen — sillä tuon harvapuheisen tavattoman ison miehen ulkomuoto oli hänen mieleensä aina tehnyt sen vaikutuksen, että tätä oli vaikea tai mahdoton lähestyä — niin seppä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän omituisella tutkivalla osanottavaisuudella ja kysyi sitte ryhtyen suorastaan asiaan hänelle muutoin oudolla innolla:

"Onko isäsi puhunut sinulle Jesuksesta Kristuksesta?"

"On useinkin", vastasi Ruth.

"Ja rakastatko häntä?"

"Rakastanhan paljonkin. Isä sanoo, että hän rakasti lapsia ja kutsui heitä tykönsä."

"Niin, se on totta", vastasi seppä ja punastui hävetessään epäluuloansa.

Tohtori ei seurannut toisia ja kun hänen vaimonsa huomasi, että he olivat kahdenkesken, niin viittasi hän miehensä luoksensa.

Tämä tuli ja istui hänen viereensä vuoteelle ja tarttui vaimonsa käteen. Vaimon heikot sormet tuntuivat vapisevan hänen kourassaan, ja kun hän rakkaasti ja levottomana veti vaimoansa lähemmäksi itseänsä, niin hän tunsi miten vaimon jäsenet vapisivat ja silmistä näkyi katkera sielun tuska sekä suuri sydämen ahdistus.

"Pelkäätkö sinä?" kysyi mies rakkaasti.

Vaimo värähteli kauhistuksesta, kiersi kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja nyökkäsi myöntävästi.

"Jos Jumala suo, niin hevosella ajaen pääsemme jo tänään Reinjoen laaksoon ja siellä olemme turvassa", puhui tohtori lohdutellen. Mutta vaimo ravisti päätään kieltäen ja vastustaen ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ylpeä ja ylenkatseellinen ulkonäkö. Lopez osasi tutkia vaimonsa kasvoja ja kysyi: "Sinä et siis pelkää meidän vainoojiamme? Jokin muu sinut tekee levottomaksi?"

Vaimo nyökkäsi taas, tällä kertaa innokkaalla vilkkaudella, otti esiin ristiinnaulitun Vapahtajan kuvan, joka hänellä oli ollut kätkettynä peiton alla, näytti sitä miehellensä ja osotti sitte ylöspäin taivasta kohti ja lopuksi itseään ja miestään ja kohautti olkapäitään osottaen syvällistä katkeraa kaipausta.

"Sinä ajattelet tulevaista elämää", sanoi hän ja jatkoi sitte silmät alas luotuina matalammalla äänellä: "Minä tiedän, sinua kiusaa pelko, ettet saisi minua siellä kohdata."

"Niin", sai vaimo vaivaloisesti lausutuksi ja nojasi otsansa miehen olkapäähän.

Lämmin kyynel valui tohtorin kädelle ja hänestä näytti siltä kuin hänen oma sydämensä olisi itkenyt yhdessä rakkaan puolison kanssa, jota levottomuus kiusasi. Hän tiesi, että tämä ajatus usein oli katkeroittanut hänen vaimonsa elämän ja nyt hän täynnä sydämellisintä osanottavaisuutta käänsi vaimonsa kauniin pään kasvojansa vastaan ja antoi huulensa kauvan levätä vaimon suljetuilla silmillä. Sitte hän rakkaasti lausui:

"Sinä olet minun, minä olen sinun, ja haudan tuolla puolen on toinen elämä; jos ikuista oikeutta on olemassa, niin mykät siellä puhuvat mielensä mukaan ja laulavat ihmeellistä laulua enkelien kanssa ja tuskien kiusaamat siellä tulevat onnellisiksi. Toivokaamme, toivokaamme kumpikin! Muistatko vielä miten minä sohvalla istuessamme viikunapensasten vieressä luin sinulle Danten teoksista ja koin sinulle selittää hänen jumalallista runoelmaansa? Meidän alapuolellamme kohisi meri ja meidän sydämemme sykkivät voimakkaammin kuin sen laineet myrskysäällä. Kuinka lempeä olikaan ilma, kuinka aurinko loisti! Tämä mailma näytti sinusta ja minusta kahta vertaa ihanammalta kuin se jo ennestään oli: kun me molemmat tuon jumalaisen ennustajan ja runoilijan johdolla kauhistuen astuimme alas manalaan. Siellä kuljeskeli muinaisajan ylevät hyvät miehet kukoistavalla niityllä ja niiden joukossa runoilija näki yksinäisessä suuruudessa — muistatko vielä kuinka runossa sanottiin? '_E solo in parte vidi l'Saladino_.' Heidän joukossaan hän myös näki Saladinin, kristittyjen voittajan, muhamettilaisen. Jos keliäkään oli avain tulevien asioiden salaisuuksiin, Elisabeth, niin se oli Dantella. Hän on pakanalle, joka oli totinen ihminen, puhdastahtoinen ihminen, joka innolla harrasti hyvää ja oikeata, määrännyt kauniin paikan Tuonelassa ja samalla minullekin arvelen ma. Rohkeutta, Elisabeth, rohkeutta!"

Kaunis hymyily kirkasti vaimon kasvot kun hänelle muistutettiin hänen elämänsä suloisimmista hetkistä. Kun mies nyt vaikeni ja katsoi vaimonsa silmiin ja oikealla kädellään tarttui vaimonsa käteen, niin vaimolle tuli palava halu kerrankin, yhden ainoan kerran miehensä kanssa rukoilla Vapahtajaa, ja hän veti kätensä miehen kädestä, painoi ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan ja rukoili huuliensa äänettömillä liikkeillä, joita ainoastaan mies ymmärsi, ja palava pyyntö suurissa kyynelillä täytetyissä silmissään: "Rukoile, rukoile yhdessä minun kanssani, rukoilkaamme Vapahtajaa!"

Syvällinen sisäinen liikutus valtasi tohtorin, hänen sydämensä sykki kiivaammin ja hän tunsi vastustamatonta halua hypähtääksensä pystyyn ja huudahtaakseen "Ei!", ettei hän hellätuntoisen heikkouden sallisi itseään pakottaa nöyryyttämään miehuullista henkeänsä toisen edessä, jota hän ei pitänyt muuna kuin ihmisenä.

Mustasta puusta tehdyllä ristillä riippui elefantinluusta taiteilijan käden leikkaama marttyyrin jalo kuva. Kun Lopez juuri oli sysäämäisillään kuvan luotansa ja kääntymäisillään siitä pois, katsahti hän sitä kasvoihin eikä siinä huomannut muuta kuin kärsimystä, hiljaista kuuliaista kärsivällisyyttä ja liikuttavaa tuskaa. Samoin kuin tämän hyvän, köyhän, vainotun, kidutetun miehen otsa vuoti verta orjantappurakruunun alla, niin oli myöskin usein, voi, liiankin usein hänenkin oma sydämensä vuotanut verta. Tämän äänettömän kärsimystoverin uhmaaminen ei ollut mikään miehuullinen työ; vaan rakkaudesta osottaa kunnioitustaan hänelle, joka oli rakkauden synnyttänyt mailmaan, näytti Lopezin mielestä nyt suloiselta ja vastustamattomasti viehättävältä ja niin hän pani kätensä lujasti ristiin vaimonsa käsien ympärille, kumarsi tummat hiuksensa Elisabethin vaaleiden kiharain kanssa yhteen ja molemmat lukivat yhdessä ensimäisen ja viimeisen kerran hartaan hiljaisen rukouksen.

Tuvan edustalla oli avara, jokapuolelta metsän ympäröimä avoin paikka, jossa kaksi tietä meni ristiin, toistensa poikki.

Aatami oli Markun ja Ruthin kanssa tähystellyt ensin pitkin toista tietä, sitte toista pitkin, nähdäkseen tuliko kyyditsijää. Mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt.

Kun yhä kiihtyvällä levottomuudella palattiin takaisin ensimäiselle tielle, tuli sala-ampujakin hätäiseksi. Hänen kiero suunsa lerpahteli kummallisesti tempomalla milloin sinne, milloin tänne ja tämä oli samalla kammottavan ja hullunkurisen näköistä, niin että Ruthin täytyi nauraa ja sepän kysyä mikä häntä vaivasi.

Mutta Markku ei vastannut, sillä hänen hieno korvansa kuuli kaukaisen koiran haukunnan ja hän kyllä tiesi mitä tämä merkitsi.

Alasimen ääressä kuulo heikkenee ja mestari ei vieläkään kuullut mitään lähestyvästä vaarasta ja kysyi uudelleen: "Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Minua viluttaa", vastasi sysimies ja värähteli, tehden naamansa surkeaksi.

Ruth ei kuunnellut enää tätä keskustelua, sillä hän oli seisattunut, laski kätensä korvansa taakse ja pää eteenpäin kurotettuna hän kuunteli kaukaa kuuluvia ääniä.

Äkkiä hän päästi heikon parahduksen ja huudahti:

"Mestari Aatami, minä kuulen koiran haukuntaa!"

Seppä kalpeni ja ravisti päätänsä. Mutta Ruth väitti innokkaasti:

"Uskokaa pois, minä kuulen sen selvästi! Nyt taas koira haukkuu." Myöskin Aatami kuuli jotain outoa ääntä metsästä.

Hän irroitti nopeasti moukarin vyöstänsä, sieppasi Ruthia kädestä ja riensi hänen kanssaan ulos aukealle paikalle.

Lopez oli sillä välin saanut vanhuksen nousemaan nukkumasta. Kaikkien piti olla valmiina kun Ulrikki palasi.

Innoissaan ja levotonna oli hän mennyt ulos ja kun hän näki sepän ja tytön kiiruhtavan aukealle paikalle, juoksi hän levottomana heitä vastaan, sillä hän luuli jonkin onnettomuuden tapahtuneen Ulrikille.

"Takaisin, takaisin!" huusi seppä ja Ruth laski irti hänen kätensä, viittaili ja huusi samoin kerta toisensa perästä: "takaisin, takaisin!"

Tohtori totteli kehotusta ja seisattui; mutta hän oli tuskin kääntynyt takasinpäin ennenkuin pari nuuskivaa koiraa ja heti sen jälkeen Frohlingenin kreivi itse hevosen selässä tuli näkyviin metsästä sen rotkotien päässä, jota myöten eilen oli tänne tultu.