Part 6

Reen vieressä oli pitkänään maassa Nikkel, pikku hevonen, ja oikasi suoraksi koukkuiset säärensä. Hevosen vieressä oli Markku pitäen hevosen paksua päätä sylissään ja puhalteli kierolla suullaan sen sieramiin. Hetkisen kuluttua avasi hevonen suunsa, niin että sen keltaset hampaat näkyivät ja pisti ulos velton, sinertävän näköisen kielensä ikäänkuin nuollakseen isäntäänsä. Sitte raskas pää pudota retkahti sivulle, kuolemaisillaan olevan elukan silmät tunkeutuivat kuopistaan, sääret jäykistyivät ja hevonen oli nyt ihan hengetön ja reki ojensi aisat suotta ilmaan niinkuin nälkäinen, yksin jäänyt linnunpoika nokkansa.

Nyt ei enää ollut mahdollista jatkaa matkaa. Siinä istuivat naiset väristen savuisessa majassa, korventuivat tulen ääressä ja palelivat kun kylmä tuulenhenki heihin sattui, ja Ruth itki pikku hevosparkaa ja Markku istui kerrassaan masentuneena vanhan ystävänsä jähmettyneen ruumiin päällä eikä ajatellut mitään, kaikista vähimmän lunta, joka hänet teki mylläriä valkoisemmaksi, jonka luokse hän oli aikonut illalla mennä yöksi. Tohtori katseli äänettömässä epätoivossa puhumatonta vaimoaan, joka istui kädet ristissä hiljaiseen hartaaseen rukoukseen vaipuneena. Seppä painoi käden otsaansa, turhaan miettien miten olisi meneteltävä, kunnes päätä rupesi pakottamaan paljosta miettimisestä. Kaukana kuului nälkäisen suden ulvominen ja musta korppi laskeusi lumesta valkoselle puunoksalle liki hevosta, katsellen ahnailla silmillä lumeen haudattua raatoa.

Apotti istui sillä välin komeassa hyvin lämmitetyssä työhuoneessaan, jossa oli heikko hyvähajuinen tuoksu, ja katseli vuoroin pystyvalkeaa, joka paloi kauniissa marmorikamiinissa, vuoroin voutia, joka oli tuonut kummallisia uutisia.

Valkoisesta villakankaasta tehty aamupuku verhosi pehmoisesta hengellisen ylimyksen komeaa vartaloa. Hänen vieressään oli vertailun vuoksi kaksi käsikirjotusta hänen lempikirjoistansa Theokritoksen Idylleistä, joita hän huviksensa, silloin kun virkatoimilta oli loma-aikaa, käänsi latinaksi runomuotoon, saadakseen toimeen jotakin parempaa kuin Eoban Hessen käännös oli.

Vouti oli kamiinin ääressä. Hän oli keskikokoinen tanakka mies, jolla oli suuri pää ja korkeat ikäänkuin puusta veistetyt älykkäät kasvonpiirteet. Hän oli kokeneimpia lainoppineita koko maassa ja hänen paksuilta huuliltaan sujui puhe niin tasaisesti ja tarkoin sommitellussa muodossa, kuin jos jokainen ajatus hänen kekseliäässä päässään olisi ilmestynyt mailmaan komeasti varustettuna kannussaappaat jalassa.

Huoneen kaukaisimmassa sopessa seisoi voudin apulainen, pieni mies, jolla oli pää kuin aurinko ja sääret kuin kapeat kuun sakarat ja odotti herransa viittausta, sillä hänellä oli kainalossaan lyhykäisten käsivarsien alla kaksi salkkua täpötäynnä tärkeitä asiapapereita.

"Hän on siis kotoisin Portugalista ja on pitänyt väärää nimeä?"

Tällaisen loppupäätöksen teki apotti siitä mitä vouti oli ilmoittanut.

"Lopez hänen nimensä on, eikä Costa, sen todistavat nämä paperit", virkkoi toinen. "Anna tänne salkku, kelpo mieheni! Tohtorin diploomi on ruskeassa salkussa." Vouti ojensi hengelliselle herralle pergamentti-kirjan. Sen luettuaan tämä lausui päättävästi:

"Siinä juutalaisessa on enemmän kuin luulimme. Sellaisia ylistyslauseita annetaan Coimbran yliopistossa vaan harvoin. Lieneväthän teillä tohtorin kirjat hyvässä tallessa, herra Conrad? Huomenna minä tahdon niitä katsella."

"Ne ovat teidän käytettävänänne. Nämä paperit —"

"Antaa niiden olla."

"Niitäkin paitse löytyy tarpeeksi asti raskauttavia seikkoja", sanoi vouti. "Kaupungin kirjurimme, joka tosin ei ole mikään oppinut mies, mutta jolla on, kuten tiedätte, suuri kokemus, on samaa mieltä kuin minäkin. Ainoastaan se, jolla on syy peljätä lakia", jatkoi hän tekeytyen juhlalliseksi, "vääristää nimensä; ainoastaan se, joka itsensä tietää syylliseksi, karttaa tuomaria."

Hieno hymy, jossa oli vähän katkeruuttakin, näkyi apotin huulilla, sillä hän ajatteli kidutustutkintoa ja raatihuoneen kidutushuonetta, ja nyt hän tohtorissa ei nähnyt enää pelkkää juutalaista, vaan huomasi hänen olevan myös humanistin ja oppitoverin.

Hän vilkasi taas diploomiin ja sillävälin kuin vouti jatkoi esittelyjään, oikasi hän itsensä yhä enemmän nojatuolissa ja katseli lattiaan miettivästi. Äkkiä hän ikäänkuin ilmestyksen saatuaan kosketti hiljaa korkeata otsaansa hyppysillään ja odottamatta keskeyttäen innokkaan puhujan pakinan sanoi:

"Isä Anselm tuli viisi vuotta takaperin luoksemme Portosta ja tunsi siellä kaikki, jotka osasivat kreikan kieltä. Käy mies hyvä, sanomaan, että kirjastonhoitajamme tulee tänne."

Voudin apulainen meni, ja heti sen jälkeen ilmestyi isä Anselm.

Tieto Ulrikin katoamisesta ja juutalaisen paosta oli levinnyt luostarissa. Siitä puhuttiin miehestä mieheen kirkon kuorissa, koulussa, tallissa ja ruokakeittiössä; ainoastaan isä Anselm ei ollut kuullut mitään koko jutusta, vaikka hän jo ennen päivän nousua oli ollut työskentelemässä kirjastossa ja vaikka sielläkin kyllä innokkaasti oli juteltu tuosta harmillisesta tapauksesta.

Selvästi huomasi isä Anselmista, joka jo alkoi vanheta, että hän, lukuun ottamatta käsikirjoituksia ja painotuotteita, vähän välitti siitä, mitä mailmassa tapahtui. Hänen pitkä kapea päänsä liittyi laihaan ohueen kaulaan, joka ei ollut pystyssä, vaan ikäänkuin oksa puunrungosta kasvoi esiin hartioiden välistä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyjä täynnä niinkuin hohkakivi; mutta suuret, älykkäät silmät antoivat ränstyneille kasvoille miellyttävän ulkonäön ja arvokkuutta.

Alussa hän välinpitämättömästi kuunteli apotin kertomusta, mutta heti kun juutalaisen nimi oli mainittu ja hän oli lukenut läpi diploomin niin pikaisesti kuin jos hän yhdellä ainoalla silmäyksellä olisi kyennyt ottamaan selkoa kymmenen rivin sisällyksestä, niin hän virkkoi vilkkaasti:

"Lopez, tohtori Lopez on ollut täällä? Ja siitä ei ole meillä ollut tietoa, emmekä ole kysynyt hänen neuvoansa! Missä hän on? Mitä on tekeillä häntä vastaan?"

Kun hän oli saanut tietää, että juutalainen oli paennut ja kun apotti oli käskenyt hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi tohtorista, kokosi hän ajatuksensa ja alkoi alakuloisella äänellä:

"Jaa, jaa, se mies teki pahan rikoksen. Hän on Herramme edessä paha syntinen. Tiedätte kai mihin rikokseen vikapääksi hän on itsensä tehnyt?"

"Me tiedämme kaikki tyyni", huudahti vouti innokkaasti ja merkillisellä tavalla silmää vilkuttaen koki hän nähdä apotin silmät. Sitte hän ikäänkuin rehellisesti valittaen rikoksellista, hyvin onnistuneella teeskentelyllä jatkoi: "Mutta kuinka tuo korkeasti oppinut mies tuli tehneeksi sellaisen rikoksen?"

Maallikko-tuomarin kavaluus oli apotille vastoinmielinen, mutta Anselmin sanoja oli mahdoton enää peruuttaa, ja koska apotti itse halusi kuulla enemmän tohtorin elämänvaiheista, niin hän kehotti Anselmia puhumaan, mitä hän tästä tiesi.

Lyhyellä kuivakiskoisella tavalla, mutta samalla kertaa niin lämpimästi, ettei apotti koskaan ennen ollut sellaista hänessä huomannut, kertoi kirjastonhoitaja nyt tohtorin suuresta opista ja terävä-järkisyydestä. Hän mainitsi, että tohtorin isä tosin oli juutalainen, mutta kuitenkin tavallaan ylhäinen mies, joka oli ystävällisissä suhteissa moniin jalosukuisiin perheisiin, sillä kuningas Emanuelin hallitukseen asti, joka hallitsija vainosi juutalaisia, olivat he olleet Portugalissa korkeassa arvossa ja oli tuskin ollut mitään eroa juutalaisten ja kristittyjen välillä. Kun juutalaiset karkotettiin maasta, sallittiin muutamain enemmän suosittujen heidän joukostaan jäädä jälelle ja niiden joukossa myöskin kunnianarvoisa Rodrigo, tohtorin isä, joka oli kuninkaan henkilääkäri ja nautti suurta kunnioitusta hänen puoleltaan. Lopez oli Coimbrassa saavuttanut korkeimmat kunnianarvot, mutta hän ei ollut antautunut lääketieteen alalle, niinkuin isä, vaan harjotti humanistisia opinnoita.

"Toimeentuloansa", jatkoi luostari-isä puhuen verkalleen ja miettivästi sekä toistaen loppuosan jokaisesta lauseesta ikäänkuin hän olisi ollut aikeissa vertailla kahta eri käsikirjotusta, "ei Lopezin tarvinnut ajatella, sillä Rodrigo oli Porton kaupungin rikkaimpien joukossa. Hänen poikansa Lopez oli rikas ystävistä, sangen rikas, sillä niihin kuuluivat kaikki, jotka antoivat arvoa tieteelle. Kristittyjenkin joukossa oli hänellä ystäviä, sangen paljon ystäviä. Meidän seassamme, se on kirjastossamme, meidän seassamme on hän myös saavuttanut suurta kunnioitusta. Minun on häntä kiittäminen monesta neuvosta, monesta hyvästä avusta, minä tarkotan auttamisesta selityksillä kirjoista, joita oli vaikea saada ja vaikeasti ymmärrettävistä paikoista. Kun hän lakkasi käymästä luonamme, kaipasin minä häntä suuresti. Minä en ole utelias; vai luuletteko minua uteliaaksi? En ole utelias, mutta en kuitenkaan voinut olla kyselemättä hänestä. Silloin sain kuulla pahoja asioita, varsin pahoja asioita. Nainen on ollut syynä kaikkeen, tietysti taas nainen. Oli kauppias Flanderista, kristitty, joka oli asettunut asumaan Portossa. Tohtorin isä seurusteli usein hänen luonaan — — — Mutta tämän kaiketi jo ennestään tiedätte?"

"Tietysti, tietysti!" huudahti vouti. "Mutta kertokaa te eteenpäin."

"Vanha tohtori Rodrigo oli siis alankomaalaisen kauppiaan kotilääkäri ja oli kuolinvuoteella ummistanut hänen silmänsä. Kauppias jätti jälkeensä orporaukan lapsen, ja lapsi oli tyttölapsi. Heillä ei Portossa ollut yhtään sukulaista, ei ainoatakaan. Ne, jotka — tarkoitan nuoria tohtoreita ja maistereita, jotka olivat hänet nähneet — väittivät, että hän oli hyvin ihana kasvoiltaan nähdä, sangen miellyttävä. Mutta ei siitä syystä, vaan koska hän oli orpo ja yksin mailmassa, otti lääkäri lapsen, tytön piti sanoakseni — —"

"Ja kasvatti hänet juutalaiseksi —", keskeytti vouti hänen puheensa tutkivasti katsellen.

"Juutalaiseksiko?" vastasi luostari-isä suuttuneena. "Kuka sitä on sanonut? Ei suinkaan! Kristitty leskivaimo kasvatti hänet Rodrigon maatalossa, ei kaupungissa. Siellä nuori tohtori tultuaan kotiin Coimbrasta näki tytön useamman kerran, varmaankin useammin kuin hänelle oli hyödyllistä. Paholainen sekautui asiaan. Minä tiedän myöskin, miten se tapahtui, kun he menivät naimisiin, niin, kyllä minä sen tiedän. He vannoivat toisilleen uskollisuutta yhden juutalaisen ja kahden kristityn todistajan läsnäollessa, ja vaihettivat sormuksia, he vaihettivat sormuksia aivan niinkuin kristillisissä vihkiäisissä. Mies jäi juutalaiseksi, nainen kristityksi. Miehellä oli aikomus muuttaa hänen kanssaan Alankomaille, mutta yksi todistajista petti heidät, ilmiantamalla heidät pyhälle inkvisitsioonille. Se sekautui pian asiaan, luonnollisesti, sillä siellä se sekautuu kaikkeen, ja tässä tapauksessahan oli asiaan sekautuminen välttämätön, jopa kristityn velvollisuus. Nuori vaimo otettiin kiinni seuraajanaisen kanssa kadulla, ja vietiin vankeuteen ja kidutuspenkillä hän menetti puhekykynsä, menetti sen tykkänään. Vanha tohtori Rodrigo ja hänen poikansa Lopez saivat ajoissa varotuksen ja pysyivät tarkoin piilossa. Kamariherra de Sa, naisen eno, — vai lieneekö ollut ehkä vaan hänen orpanansa? yhtäkaikki, de Sa toimitti, että nainen sai jälleen vapautensa ja sitte he pakenivat Ranskaan, luulen ma, kaikki kolme, isä, poika ja tämän vaimo — —. Ei, täällähän ne taitavat ollakin — —"

"Siinähän se nyt nähdään!" tokasi vouti keskeyttäen luostari-isän puheen ja vilkasi ilkkuen hengellisen ylimyksen silmiin. "Vanha käytännön mies aavistaa rikokset aivan kuin lehtisammakko sateen. Kas nyt vasta minä taidan sanoa, että olemme saaneet hänet kiikkiin, ja suurin rangaistus on kuitenkin liiankin pieni hänelle. Tästä tulee verraton rangaistus, jotain merkillistä, ylösrakentavaista, suuremmoista. Te olette, arvoisa isä, antanut minulle tärkeitä tietoja, ja minä kiitän teitä."

"Te ette siis tienneet mitään?" sanoi hämmästyneenä kirjastonhoitaja ja samalla kun hän kohotti kaulansa pystympään kuin tavallista, paisui keskellä hänen otsaansa suoni korkealle.

"Emme tienneet, Anselm!" vastasi apotti; "mutta teidän velvollisuutenne oli puhua samoin kuin minun, sen pahempi, oli velvollisuuteni teitä kuunnella. Kokouksen jälkeen tulkaa jälleen luokseni, minulla on teille puhumista."

Kirjastonhoitaja kumarsi ääneti ja kylmällä ylpeydellä ja silmääkään kääntämättä voutiin, hän ei mennyt takaisin kirjojensa ääreen, vaan koppiinsa. Siellä hän kauvan edestakaisin astuskeli, tuskallisesti mutisten Lopezin nimen, löi kädellään suutansa vastaan, painoi nyrkit otsaansa ja heittäytyi polvillensa rukoillaksensa ristiinnaulitun laupiaan ja armollisen Vapahtajan kuvan edessä juutalaisen puolesta.

Kun munkki oli lähtenyt huoneesta, huudahti vouti:

"Mikä aavistamaton apu! Mikä joukko rikoksia onkaan tullut tietoomme. Ensin pienet! Hän ei ole koskaan kantanut juutalaisen merkkiä ja on pitänyt kristittyjä itseään palvelemassa, sillä Kasperin tytöt olivat usein hänen talossaan ompelemassa. Hänen talossaan löydettiin miekka, ja juutalainen, joka kantaa asetta, luopuu esivallan avusta, koska hän käyttää omaa apuansa. Vihdoin tiedämme, että Lopez käytti väärää nimeä. Sitte tulevat suuret rikokset. Niitä on neljää laatua. Hän on käyttänyt taikoja noita-sanoilla; hän on koettanut turmella kristittyä poikaa harha-opeilla, hän on vietellyt kristityn naisen avioliittoon ja hän on — parhaan syytöksen säästän viimeiseksi — kasvattanut tytön, joka on syntynyt kristitystä vaimosta, tarkoitan hänen omaa vaimoaan, juutalaiseksi."

"Onko hän kasvattanut lapsensa juutalaiseksi? Tiedättekö te sen varmaan?" kyseli apotti.

"Tytöllä on juutalainen nimi Ruth. Mitä olen esiin tuonut, on pelkkiä selvästi todistettuja kuoleman rangaistuksen ansainneita rikoksia. Te olette, korkeasti kunnioitettava herra, suuresti oppinut humanisti, mutta kyllä minäkin tunnen klassillisten kirjailijain teokset. Johan keisari Constantius määräsi kuoleman rangaistuksen avioliitosta juutalaisen ja kristityn välillä. Minä näytän teille sen kohdan."

Niitä syytöksiä, joista juutalaista syytettiin, apotti tosin piti vaikeina rikoksina, joista ei voitu armoa antaa, mutta hän ajatteli ainoastaan pelkkää rikosta ja häntä harmitti nähdä, että voudin kiihko kääntyi yksinomaan onnetonta syyllistä kohtaan. Sentähden hän nousi seisoalle ja sanoi ylpeän kylmäkiskoisesti: "No tehkää sitte mitä velvollisuutenne vaatii."

"Siihen saatte luottaa. Huomenna tai ylihuomenna pyydystämme hänet ja hänen perheensä. Kaupungin kirjuri on myös täynnä intoa. Lapselle emme voi mitään tehdä, mutta se on otettava pois juutalaiselta ja kasvatettava kristityn tavalla. Siihen olisi meillä oikeus vaikka molemmatkin vanhemmista olisivat israelilaisia. Tunnettehan tapauksen Freiburgissa. Suuri Ulrik Zasius, ei sen vähempi mies, on määrännyt, että juutalaislapsen saa kastaa kristinuskoon vaikka oman isänsä selän takana. Rohkenen pyytää teitä lähettämään lauvantaina isä Anselmia todistajaksi raatihuoneeseen."

"Kyllä, kyllä", lausui apotti, mutta niin vähäisellä kiihkolla, ettei se voinut olla kummastuttamatta virkamiestä, "ottakaa siis juutalainen vangiksi. Mutta te ette saa häntä tappaa. Ja vielä yksi asia, minä tahdon nähdä tohtorin ja puhella hänen kanssaan, ennenkun te panette hänen kidutuslavalle."

"Ylihuomenna minä hänet tuon teidän luoksenne."

"Voi niitä Nyrnbergiläisiä, niitä Nyrnbergiläisiä!" vastasi apotti olkapäitään kohauttaen.

"Mitä tarkoitatte?"

"He eivät vedä ketään hirsipuuhun, ennenkun ovat saaneet hänet käsiinsä."

Vouti piti näitä sanoja kehotuksena kaikin voimin ajamaan takaa juutalaista ja hän vastasi innokkaasti: "Me saamme hänet, me saamme hänet, kunnioitettava herra, se on ihan varma. He ovat lumessa kiinni kuin satimessa. Kaupungin palvelijat ovat etsimässä pitkin koko maantietä; minä pestaan liikkeelle myöskin teidän ja omat metsänvartijamme ja asetan ne Frohlingenin kreivin johdettaviksi. Hänen velvollisuutensa on avustaa meitä. Mitä he asepoikiensa, knaappiensa, ajajiensa ja metsäkoiriensa avulla eivät saa kiinni, sitä ei metsässä olekkaan. Teidän siunauksenne, kunnianarvoisa isä, nyt ei saa laskea aikaa kulumaan hukkaan."

Apotti jäi yksin.

Hän katseli miettivästi kamiinissa hehkuvaa lämmitystä ja itsekseen hän uudisti kaikki mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut.

Hänen vilkas mielikuvituksensa osotti hänelle vaatimattoman, korkeasti oppineen miehen, joka hiljaisessa yksinäisyydessä oli viettänyt monta vuotta ahkerasti harjottaen humanistisia opinnoita ja silloin apotin mieleen hiipi hiukan kateuden tunnetta. Sillä kuinka harvoin hän itse sai häiritsemättä ja keskeyttämättä antautua tieteellisille toimille, jotka yksistään häntä voivat tyydyttää.

Hän kiukutteli itselleen, että hän niin vähän kykeni suuttumaan rikokselliselle, joka oli ansainnut kuoleman rangaistuksen, ja hän nuhteli itseään välinpitämättömyydestä. Mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että juutalainen oli tehnyt syntiä rakkauden tähden, ja että joka paljon on rakastanut, hänelle paljo pitää anteeksi annettaman. Viimein hänen mielestään näytti melkein kallisarvoiselta lahjalta, että hänen sallittiin tulla tuntemaan oppinut tohtori Coimbran yliopistosta. Toimekas kaupungin vouti ei vielä koskaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin vastoinmieliseltä; ja kun hän johti mieleensä, miten tuo juonikas mies hänen läsnä-ollessaan oli kavaluudella voittanut isä Anselm-paran, niin hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän itse olisi tehnyt itsensä syylliseksi johonkin inhottavaan tekoon. Ja kumminkin — — kuitenkaan ei voitu juutalaista pelastaa ja hän oli ansainnut sen, mikä häntä uhkasi!

Muuan munkki kutsui apottia, mutta tämä ei häntä seurannut, vaan antoi käskyn, että hän tahtoi olla yksinänsä tunnin ajan.

Hän otti vihkon, jota hän nimitti sielun peiliksensä, ja johon hän "ripitystä varten" tavallisesti kirjotteli muistoon yhtä ja toista, josta hän tahtoi tulla selville itsensä kanssa. Tänään hän siihen kirjotti:

"Pitäisi olla velvollisuus vihata juutalaista ja rikoksen tekijää ja innokkaasti vainota kaikkea, mitä pyhä kirkko tuomitsee, minä en vielä sitä kykene tekemään. Mitä miehiä ovatkaan vouti, isä Anselm ja tuo oppinut tohtori! Ensimäinen on halpamielinen ja perehtynyt ainoastaan siihen ahtaaseen mailmaan, jonka hän tuntee ja jossa hän elää; toiset ovat saaneet suuret Jumalan antamat lahjat, ovat täynnä tietoja, ovat valtiaita ajatuksen avarassa valtakunnassa. Ja edellinen kavaluudella voittaa jälkimäiset, ja nämä hänen rinnallaan osottavat itsensä oikein lapsiksi! Kuinka Anselm menettelikään hänen edessään! Petetty lapsi oli suuri; älykäs oli pieni. Mitä ihmiset sanovat viisaudeksi, on vaan lahjakkaisuutta tekemään vähäpätöistä tässä elämässä; yksinkertaisuus on omituista todellakin suurelle ihmiselle, sillä vähäpätöinen on hänelle liian pientä ja hänen silmänsä eivät lue pölyhiukkasia, vaan kohoavat ylöspäin ja ovat osalliset äärettömyydestä, joka avautuu edessämme. Jesus Kristus oli lempeä kuin lapsi ja rakasti lapsia, hän oli Jumalan poika ja antautui ihmisten käsiin. Suurin kaikista suurista ei ollut mikään viisas. 'Autuaat ovat yksinkertaiset', sanoi hän. Nämä sanat minä kyllä ymmärrän. Yksinkertainen on se, jonka sielu on vaan yhden kerran käännetty, sileä ja kirkas kuin peili; ja yksinkertaisia olivat suurimmat viisaat ja ylevämielisimmät ihmiset, jotka olen tullut tuntemaan elämässä ja mailman historiassa. Älyä ja kavaluutta saavuttaa elukkakin, viisaus on ylevämielisten ymmärrys. Meidän tulee kaikkien seurata Vapahtajaa ja se meistä, joka itsessään yhdistää viisauden ja yksinkertaisuuden, on häntä lähinnä."

Yhdeksäs luku.

Hirsipuu-Markku oli lähtenyt tiedustelemaan, tällä kertaa iloisempana mieleltään, sillä tohtori oli hänelle palkinnut sen vahingon, minkä hän oli kärsinyt hevosluuskan kuoleman kautta. Päivällisen aikaan oli tiedustelija tullut takaisin tuoden hyviä uutisia.

Muuan tukin mittaaja, jonka hän oli kohdannut maantiellä, oli hänelle ilmottanut missä sysimies Jörg asusteli.

Kaikki olivat lähtöön valmiit. Ainoastaan vanha Rahel ei tahtonut suostua lähtemään eteenpäin. Hän istui kivellä mökin ulkopuolella, sillä savu tuossa ahtaassa huoneessa oli vähällä tukehuttaa hänet. Näytti siltä kuin pelko ja levottomuus olisi häneltä vienyt järjen, sillä hän katsoa tuijotti eteensä hurjistunein silmin ja hampaat kalisten ja lumesta, jota hän luultavasti piti jauhoina, koki hän leipoa kakkuja ja vääntää simaleivoksia. Hän ei pitänyt lukua tohtorin puheista eikä tämän vaimon viittauksista ja kun tohtori tarttui häneen saadakseen hänet nousemaan pystyyn, niin hän parkasi oikean hätähuudon. Viimein sepän onnistui saada hänet istumaan rekeen ja nyt matkaa jatkettiin.

Aatami oli asettunut valjaisiin reen eteen, Markku tuli ja meni ja lykkäsi myöskin kun tarvittiin. Mykkä astua tuppuroitsi miehensä vieressä lumihangessa. "Vaimo parkani!" sanoi tämä kerran. Silloin vaimo likisti hänen käsivarttaan likemmäksi itseään ja katsahti häneen sellaisella katseella kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Eihän minulta mitään puutu kun vaan sinä olet luonani."

Niin, hän nautti miehensä läsnäolosta aivan kuin jostakin onnellisesta sallimuksen suosiosta, mutta silloin tällöin vaan, silmänräpäyksen verran, sillä hän ei voinut voittaa pelkoansa vainoojain tähden ja kauhistustaan epätietoisen rauhattoman tulevaisuuden vuoksi.

Jokainen hetki voi tuottaa vankeutta miehelle ja heille kaikille ja jos saataisiin selville, jos tulisi tietyksi kuka hänen miehensä, kuka Elisabet oli — — —

Ulrikki ja Ruth kulkivat matkueen viimeisessä päässä ja puhelivat vaan vähän.

Ensin kuljettiin ylämäkeä vieläkin kerran, sitte alamäkeä. Oli jo kauan aikaa sitte tauonnut lunta satamasta ja kuta alemmaksi laaksoon tultiin, sitä ohuemmaksi tuli lumi maassa.

Oli tällä tavoin kuljettu pari tuntia ja silloin lapsi uupui; tyttö seisattui silmät vetisinä katsellen apua saadakseen. Tämän näki hiilenpolttaja ja mörisi:

"Tule tänne tyttö repakko, niin nostan sinut rekeen."

"Ei, kyllä minä hänet kannan!" keskeytti Ulrikki innokkaasti ja Ruth huudahti: "niin sinä, kanna sinä minua!"

Silloin Markku otti tytön vyötäisiltä kiinni, nosti hänet korkealle ja asetti hänet pojan syliin. Tyttö pani käsivartensa pojan kaulaan ja kun tämä hänet kantoi rekeen, laski hän kylmän ilman tähden raikkaan poskensa pojan poskea vastaan. Tämä pojasta tuntui mieluisalta ja hän ajatteli, että hän oli kauan ollut tytöstä erillään ja että oli suloista kun tyttö oli taas hänellä seurassaan.

Hänen sydämmensä avautui selkiseljälleen ja hän ajatteli, että hän kuitenkin piti Ruthia rakkaampana kuin kaikkea muuta tässä mailmassa ja hän likisti tyttöä lähemmäksi ikäänkuin näkymätön käsi jo olisi kurottanut uudelleen ottamaan hänet pois häneltä.

Tytön pienet, hienot, somat kasvot eivät tänäpäivänä olleet kalpeat, vaan ruusunpunaset ja kukoistavaiset pitkän kävelyn jälkeen raittiissa talvi-ilmassa ja hän oli hyvillään, että Ulrikki häntä piti niin lujasti ja sentähden hän painoi poskensa hänen poskeansa vastaan, irroitti käsivartensa hänen kaulastaan, taputteli hyväillen häntä kasvoihin kylmällä kourallaan ja sanoi:

"Olet sinä Ulrikki sentään oikein kiltti! Minä pidän sinusta niin paljon!"

Tämä hänestä kuului niin hellältä ja sydämelliseltä, että hän tunsi sydämensä heltyvän, sillä siitä saakka kuin hänen äitinsä oli mennyt tiehensä, ei kukaan ollut häntä puhutellut sillä tavoin.

Hän tunsi itsensä iloiseksi ja väkeväksi, ja Ruth ei ollut ollenkaan raskas kantaa, ja kun tyttö uudelleen laski kätensä hänen kaulaansa, sanoi poika: "Minä tahtoisin aina sinua kantaa tällä tavoin."