Part 5

Silloin nuori kreivi rohkeasti esiin ja sanoi anteeksi pyytävällä äänellä.

"Minä sen tein, herra pater. Se sattui vahingossa. Antakaa anteeksi!"

"Sinäkö?" kysyi munkki ja hänen äänensä kaikui lempeämmin ja vähemmin ankarasti kun hän jatkoi: "ei koskaan muuta kuin ymmärtämättömyyttä ja ylimielisyyttä! Milloinka opit järkesi hillitsemään, kreivi Filip? Koska se sattui vahingossa, niin olkoon anteeksi tällä kertaa".

Näin sanottuaan lähti luostarin isä pihalta. Kun hän oli sulkenut portin jälkeensä, lähestyi Ulrikki jalomielistä toveriansa ja sanoi niin hiljaa, että ainoastaan tämä sen oivalsi, mutta kiitollisena ja sydämen pohjasta: "Sitä minä en milloinkaan unhota!"

"Mitä joutavia!" vastasi nuori kreivi nauraen ja pani kätensä käsityöläisen pojan kaulaan. "Jos ei lasi helähtelisi, niin nyt minä viskaisin. Mutta onhan päivää huomennakin."

Seitsemäs luku.

Syksy oli tullut. Koulun pihassa lenteli kellastuneita lehtiä ylen ympäri kirkon; kirkon katolle kokoutui kottaraiset lähteäkseen muuttomatkalle ja Ulrikki olisi mieluimmin lähtenyt heidän mukaansa, samantekevä mihin hyvänsä. Hän ei voinut viihtyä luostarissa ja toveriensa joukossa. Harvoin hän täällä oli mikä hän oli ollut Pyövelinmäellä, nimittäin ensimäinen joukossa, ja kaikista harvimmin koulussa, sillä isä oli kieltänyt Costaa opettamasta hänelle latinaa ja siitä syystä oli hän kaikista viimeinen.

Usein poikaparka istui, kun kaikki muut olivat makuulla, lakkaamatta palavan lampun ääressä etuhuoneessa lukemassa, mutta sekään ei auttanut, hän ei saavuttanut tovereitaan ja kun hän mielipahalla tunsi, että hän uutterimmista ponnistuksistaan huolimatta jäi muista jälemmäksi, niin se katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ärtyisäksi.

Toverit eivät häntä säästäneet, ja kun he häntä sanoivat "tallirengiksi" siitä syystä, että hänen usein piti auttaa isä Benediktusta pahankuristen hevoskonien taltuttamisessa, niin hän raivostui ja käytti suuria voimiansa.

Pahimmissa väleissä hän oli mustan Xaverin kanssa, jolta hän oli saanut tuon ruman haukkumanimen.

Tämän pojan isä oli voutina pikkukaupungissa ja hän oli saanut luvan Mikkelinmessu-juhlaksi ottaa poikansa mukaansa kotona käymään.

Kun Xaver tuli takaisin, tiesi hän kertoa Ulrikin vanhemmista monellaisia juttuja, jotka hän oli saanut puolittain ymmärtämistään juorupuheista. Nyt lasketeltiin suusta semmoisia puheita, joita hän ei kuitenkaan ollut kuulevinansa, koska hän ei rohjennut niitä väittää valheiksi, kun ne mahdollisesti voivat olla tosia. Hän tiesi varsin hyvin, kuka tämän kaiken oli kielinyt toisille ja sentähden hän Xaverin salakavalan ilkeyden palkitsi julkisella vihollisuudella.

Kreivi Lips tästä kaikesta ei välittänyt ollenkaan. Hän pysyi Ulrikin parhaana ystävänä ja seurasi häntä mielellään hevostenkin luo. Hänen vilkas sielunsa kohtasi iloisesti käsityöläisen pojan, kun tämä kertoeli Ruthin mielikuvaelmista ja usein hän Ulrikin kanssa erkani muista tovereista, kun oltiin ulkona leikkimässä. Mutta juuri tätä seikkaa eivät äsken tulleelle antaneet anteeksi monet, jotka ennen olivat olleet lähemmät tuttavat tuon ylhäisen pojan kanssa.

Kaupunkilais-poika Xaver ei ollut koskaan ollutkaan kreivin pojan ystävä ja hänen onnistui yllyttää moni vihamieliseksi entistä suosikkia kohtaan sentähden että tämä, kuten Xaver häntä syytti, luuli olevansa muita parempi ja vielä enemmän Ulrikkia kohtaan joka oli puoleksi renki ja rohkeni heitä mestaroida ja kohdella väkivaltaisesti.

Koulussa toimivat munkit pian huomasivat, miten huono sopu oli uuden oppilaan ja hänen toveriensa välillä, ja kuinka oli kyllin syytä arveluttavasti ravistaa päätänsä.

Benediktus ei ollut malttanut jättää mainitsematta kuka oli ollut Ulrikin opettaja Pyövelinmäellä ja mitä juutalainen oli pojalle opettanut, näytti kantavan kummallisia ja harmillisia hedelmiä.

Isä Hieronymus, joka pojille opetti uskontoa, joutui vallan haltioihinsa, kun hän joutui puhumaan niistä turmiollisista opeista, jotka kummittelivat uuden oppilaan päässä.

Kun hän, vähän sen jälkeen kuin Ulrikki otettiin kouluun, oli puhunut Kristuksen pelastustyöstä, ja oli pojalta kysynyt, mistä mailma piti pelastettaman Vapahtajan kärsimyksen kautta, oli tämä vastannut: "mahtavien ja rikkaiden sortovallasta".

Toisen kerran oli hän puhunut pyhistä sakramenteista ja oli kysynyt: "millä tavoin kristitty varmaan saa armon, jollei hän sitä tee mahdottomaksi, s.o. tee kuolemansyntiä?" Tähän oli Ulrikki vastannut: "kun emme kenellekään tee sellaista, joka meitä itseämme loukkaisi".

Sellaisia kummallisia puheita sai usein kuulla pojan suusta. Muutamat oli hän kuullut Hirsipuu-Markun suusta, toiset tohtorilta, ja kun munkit kysyivät, mistä hän oli sellaista oppinut, mainitsi hän aina ainoastaan tohtorin, sillä munkkien ei pitänyt saada tietää mitään hänen seurustelustansa metsänriistan varkaan kanssa.

Monista puheistaan, jotka hän oli luullut kauniiksi ja Jumalalle otollisiksi, sai hän ankarat nuhteet ja kovat rangaistukset ja onneton, murheellinen nuori sielu usein ei löytänyt mitään neuvoa hädässään.

Hyvän Jumalan ja Vapahtajan puoleen, joita hänen sanottiin puheillaan herjanneen, hän ei voinut kääntyä, sillä hän pelkäsi heitä, mutta kun hän oli menehtymäisillään sydämen tuskista, silloin hän rukoili apua pyhältä neitsyeltä.

Sen onnettoman naisen kuva, josta hän oli kuullut puhuttavan pelkkää pahaa, sen naisen, joka oli hänet hyljännyt ja jonka uskottomuus antoi toisille pojille tilaisuuden ja oikeuden tehdä hänestä pilkkaa, sulautui hänen silmissään yhteen sen puhtaan kuvan kanssa pyhästä neitseestä, joka oli kirkossa ja jonka luostari-isä Lukas oli tuonut mukanansa Itaaliasta.

Kaikista niistä valituksista huolimatta, joita apotille tehtiin Ulrikkia vastaan, piti tämä häntä harhaan joutuneena, mutta paljo lupaavana kelpo poikana ja tätä hänen arveluansa vahvistivat musikin opettaja ja maalaustaidon opettaja Lukas, jonka paras oppilas Ulrikki oli; mutta nämäkin molemmat olivat vihoissaan juutalaiselle, joka tämän lahjakkaan lapsen oli houkutellut turmion tielle ja usein he kiusasivat apottia, joka ei suinkaan ollut mikään kiihkoilija, että tämän piti antaa kiduttamalla tutkia juutalaista.

Marraskuussa kutsuttiin vouti ja hänelle annettiin tieto niistä harhaopeista, millä juutalainen oli turmellut kristityn lapsen sielun.

Viisas apotti halusi, että tähän aikaan, jolloin oli levinnyt kapinallinen henki kirkon valtaa vastaan, oli vältettävä kaikkea, joka herättäisi huomiota; mutta vouti pidätti itselleen oikeuden saada ryhtyä tohtoria syyttämään. Kumminkin, sanoi hän, piti ensin syytettyä vastaan hankittaman kelpaavia todistuksia. Isä Hieronymuksen piti kirjottaa ne herjaavat lauseet, jotka hän todistajien läsnäollessa oli pojan suusta kuullut ja adventinaikaan piti seppä ja hänen poikansa otettaman kuulusteltaviksi.

Apotti, joka mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa harjotti humanistisia opinnoita, oli hyvillään kun tämä asia oli maallisen esivallan käsissä ja hän kiihotti isä Hieronymusta pysymään varsin tarkkaavaisena.

Kolmantena adventtisunnuntaina tuli vouti uudestaan luostariin. Hänen hevosensa olivat vaan vaivaloisesti saaneet reen kiskotuksi syvien lumikinoksien läpi rotkotiellä ja puoleksi paleltuneena hän ensiksi antoi johtaa itsensä ruokasaliin ja kyseli siellä poikaansa.

Tämä makasi kylmässä makuusalissa kääre silmän päälle sidottuna ja kun vouti meni poikansa luo, sai hän kuulla, että Ulrikki oli tätä rääkännyt.

Vaikkei Xaver olisikaan tehnyt katkeria syytöksiä, niin hänen isänsä olisi muutoinkin tuntenut itsensä ankarasti suuttuneeksi väkivaltaista poikaa vastaan, eikä vouti tahtonut ollenkaan rauhottua sittenkään, vaikka hänelle ilmotettiin, että pieni väkivallantekijä oli moneksi viikoksi erotettu toisten poikien leikeistä ja oli määrätty saamaan niukemmin ravintoa. Julmistuneena hän meni apotin luo.

Edellisenä päivänä oli Ulrikki ilman nuoren kreivin seuraa, koska tämä jonkun pahanilkisyyden takia oli arestissa, tullut lumiselle leikkikentälle, jossa hänen kimppuunsa oli hyökännyt Xaver ja tusina muita toveria ja nämä olivat hänen paiskanneet lumihankeen, niin että hän oli vähällä tukehtua. Liittoutuneet olivat tunkeneet jääkappaleita ja lunta hänen vaatteittensa sisäpuolelle lämmintä ihoa vastaan, olivat kiskoneet kengät hänen jaloistaan ja täyttäneet ne lumella ja sen lisäksi oli Xaver asettunut hänen selkäänsä ja painanut hänen kasvonsa lumeen niin että hän ei voinut enää hengittää ja oli luullut siihen kuolevansa.

Ulrikki oli ponnistaen viimeiset voimansa onnistunut heittämään pois päältään kiusaajansa ja pitää hänet kiini.

Kun toiset lähtivät käpälämäkeen, sai Ulrikki purkaa raivonsa voudin poikaa vastaan ensin nyrkillään ja sitte raskaalla kengällään, joka oli hänen vieressään. Samalla kertaa tuli tuiskuna lumipalloja joka puolelta hänen ruumiiseensa ja kasvoihinsa; tämä kiihoitti hänen kiukkuansa ja niinpian kuin Xaver, joka oli hänen allansa, ei enää tehnyt vastarintaa, oli hän hypännyt pystyyn ja posket tulisena ja nyrkit koholla huutanut: "Malttakaapa vaan te pahanilkiset pojat! Tohtori tuolla Pyövelinmäellä tietää sanan, sen avulla hän teidät jok'ikisen muuttaa sammakoiksi ja rotiksi!"

Nämä sanat Xaver oli tarkoin pannut muistiin ja kertonut isälleen höystäen ne monella valheellisella lisäyksellä.

Apotti kuunteli aivan tyynenä voudin valituksia. Suuttunut isä hänen mielestään ei ollut mikään pätevä todistaja, mutta asia näytti hänestä kumminkin tarpeeksi tärkeältä, että hän kutsutti Ulrikin luoksensa ja alkoi kuulustella, vaikka munkkien kokous jo oli alkanut. Juutalainen oli tosiaan tyttärensä kanssa puhunut loitsusanasta, ja luostarikoulun oppilas oli sillä uhkaillut tovereitansa. Tutkinto voitiin siis alkaa.

Ulrikki vietiin takaisin rangaistushuoneeseen. Siellä hänellä oli tarjolla laihaa keittoa ja leipää, mutta hän ei koskenut kumpaankaan. Hän oli kyllästynyt ruokaan ja juomaan eikä työkään tahtonut sujua jouten istuessa.

Kello, jolla luostarin kaikki asukkaat kutsuttiin kokoon, kuului nyt toisella ajalla kuin tavallisesti ja kun tuli iltamessun aika, niin kulkusten kilinä houkutteli hänet ikkunasta katsomaan. Apotti ja isä Hieronymus puhelivat hiljaa voudin kanssa, joka valmistautui nousemaan rekeen.

He puhelivat hänestä, Ulrikista, ja tohtorista ja kaikki oppilaat olivat sitä ennen kutsutut kokoon todistamaan häntä vastaan. Ei kukaan ollut sitä hänelle sanonut, mutta hän tiesi sen kumminkin ja tohtorin tähden häntä vaivasi sellainen levottomuus, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

Hän ymmärsi nyt selvästi, että hän oli sekottanut opettajansa sanat ja metsävarkaan herjauspuheet ja pannut nämäkin Ruthin isän suuhun.

Hän tunsi olevansa petturi, valehtelija, kurja hunsvotti.

Hän tahtoi mennä apotin luo ja tälle tunnustaa kaikki, mutta ei kuitenkaan tohtinut ja niin kului tuntikausia kunnes iltamessun aika oli käsissä.

Kirkossa hän koetti rukoilla, vaan ei itsensä puolesta vaan tohtorin; mutta vaikka hän kuinka koetti, niin hän ei tuntenut hartautta, sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin tuomioistuinta ja ollessaan polvillaan kädet silmien edessä hän näki selvästi edessään juutalaisen ja itsensä tutkittavana raatihuoneessa.

Vihdoinkin iltamessu oli lopussa.

Hän nousi ylös. Aivan häntä vastapäätä oli suuri ristiinnaulitun kuva, ja Vapahtaja ristin päällä, joka muulloin pää kallellaan niin lempeästi ja kärsivänä katsoi maahan, näytti tänäpäivänä katsovan häneen samalla rankaisevana ja valittavana.

Makuuhuoneessa toverit häntä karttoivat kuin ruttotautista, mutta sitä hän tuskin huomasikaan.

Kuunvalo ja lumen heijastus tuli kirkkaasti valaisten akkunasta sisään; mutta hän halusi synkkää pimeyttä ja peitti päänsä tyynyihin.

Tornin kello löi kymmenen.

Hän nousi istualle ja kuunteli nukkuvien syvää hengitystä kummallakin puolellaan ja rottien nakertamista sänkyjen alla.

Hänen sydämmensä sykki yhä kiivaammin ja pelokkaammin, mutta äkkiä tuntui sydämmen sykkiminen taukoavan, sillä ääni oli hiljaa lausunut hänen nimensä.

"Ulrikki!" kuiskattiin hänelle vielä kerran, ja nuori kreivi, joka makasi viereisessä sängyssä, nousi ylös ja kumartui hänen puoleensa.

Ulrikki oli puhunut hänelle sanasta ja oli hänen kanssaan usein samoin kuin ennen Ruthin kanssa antautunut toivomuksien alalle. Nyt Filip hänelle kuiskasi:

"Nyt on tekeillä hyökkäys tohtoria vastaan. Apotti ja vouti on meitä kuulustellut niinkuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta. Mitä sanasta tiedän, sen pidän omana tietonani; sillä minun tulee juutalaista sääli; mutta Xaver, tuo salakavala ilkiö, on asian kääntänyt siksi, että sinä olit saanut sanan haltuusi; jo sitä ennen tuli hän luokseni ja ilmaisi, että hänen isänsä huomen aamuna varhain vangitsee juutalaisen ja että tämä sitte viedään piinapenkille. Ei ole vielä ratkaistu, tuleeko hän hirtettäväksi vai poltettavaksi. Mutta varmaan hän tulee tapettavaksi, sanoo Xaverin isä, ja Musta on siitä iloissaan.

"_Silentium, turbatores!_" (ääneti, häiritsijät); kuului vartioivan luostari-isän uninen ääni komentavan, jonka jälkeen molemmat pojat laskeusivat jälleen vuoteilleen ja pysyivät hiljaa.

Nuori herra oli pian taas nukkunut, mutta Ulrikki painoi päänsä vielä syvemmälle tyynyihin ja hän oli näkevinänsä sen ystävällisen miehen miettivät kasvot, jolta hän oli oppinut niin paljon ja saanut kokea niin suurta rakkautta. Sitte näyttäytyi hänen sielunsa silmien edessä mykkä vaimo ja hänestä tuntui kuin tämä olisi taputtanut häntä poskelle niinkuin niin usein ennenkin pehmoisella kädellään ja myöskin näki hän Ruthin, mutta tällä ei ollut yllä keltainen silkkileninki, vaan nukkavieru kulunut silkkinen puku ja tyttö itki painaen päänsä syliin.

Ulrikki voihki äänekkäästi. Kello löi yksitoista. Hän nousi ylös ja kuunteli ja kun kaikki oli hiljaa, pukeutui hän äänettömästi, otti kengät käteensä ja koetti avata päänpohjissa olevaa ikkunaa. Päivällä se oli ollut auki, mutta nyt olivat puitteet jäätyneet kiinni. Ulrikki ponnisti seinää vastaan ja kiskoi kaikin voimin, mutta akkuna kesti tempauksen toisensa jälkeen. Viimein se äkkiä antoi perää ja lensi auki. Silloin kuului hiljainen rasahdus ja narahdus, mutta vartioiva luostari-isä ei herännyt, vaan kuului hiljaa mutisevan unissaan.

Poika seisoi siinä hetkisen liikkumatonna ja hengitystään pidättäen, mutta sitten hän kapusi akkunalaudalle ja katseli ulos. Makuuhuone oli luostarin toisessa kerroksessa vallin yläpuolella, mutta tavattoman suuri leveä lumihanki oli suoja-muurin vieressä ja tämä rohkaisi Ulrikin mieltä.

Hän teki ristinmerkin hätäisesti, hiljaa hymisi hän: "Maria, rukoile puolestani!" sitte hän sulki silmänsä ja uskalsi hypätä.

Hänen korvissaan humahti ja kohahti, hänen äitinsä kuva suli yhteen kirjavana sekotuksena juutalaisen kuvan kanssa. Sitte hänet nielasi jäätikkö ja hänestä tuntui kuin sekä ruumis että sielu kohmettuisi. Mutta tämä tunne valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitte hän rimpuili ylös lumihangesta, otti kengät jalkaansa ja lähti ikäänkuin susilauman ahdistamana laukkaamaan yön selkään, alas vuorenrinnettä, halki rotkotien, poikki mäenharjanteen ja viimein jokivartta myöten kaupunkiin ja Pyövelinmäelle.

Kahdeksas luku.

Voudin hevoset eivät olleet kulkeneet luostarin ja kaupunginportin välistä matkaa nopeammin kuin Ulrikkikaan.

Kun seppä hänen kolkutuksestaan oli herännyt unestaan ja tuntenut hänen äänensä, ymmärsi hän kohta, mistä oli kysymys ja kuunteli ääneti pojan tunnustuksia samalla kun hän yhtaikaa nopeasti, mutta varovasti kaivoi esiin kätketyt rahansa, täytti säkin tarpeellisimmilla tavaroilla, pisti vyönsä alle pienimmän moukarinsa ja kaatoi vettä kiiluvaan hiillokseen. Sitte hän sulki oven ja lähetti Ulrikin Hirsipuu-Markun luo, jonka kanssa hän jo oli tehnyt niitä näitä sopimuksia, sillä Ilveilijä-Kasperi, joka tyttäriensä kautta sai tietää enemmän kuin kukaan muu, oli eilen tullut hänen luoksensa kertomaan, että jotakin oli tekeillä juutalaista vastaan.

Aatami löysi tämän vielä hereillä työssä. Hän oli varuillaan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi, ja oli valmis lähtemään pakoon. Ei valituksen sanaa, ei yhtään levotonta liikettä ilmaissut vainotun suurta sieluntuskaa ja mestari tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän kuuli miten tohtori herätti vaimonsa ja lapsensa heidän unestaan.

Kovasti kauhistuneen mykän vaimon hätäisen voihkinan ja Ruthin äänekkään itkun ja uteliaat kysymykset voitti kuulumattomiksi vanhan Rahelin voivotusulina, kun tämä entistä enemmän huiveja käärittyinä pään ympäri syöksi sisään ja valittaen sekä toruen vieraalla kielellä kiiruusti haroi kokoon mitä eteen sattui. Hän oli raahannut mukaansa sisälle suuren arkun ja viskeli siihen kynttiläjalat, saviruukut jopa sakkipelinkin ja Ruthin vanhan nuken, jolta pää oli rikottu.

Kun kolmas tunti puoliyön jälkeen alkoi, oli tohtori valmis lähtöön.

Oven edustalla oli Hirsipuu-Markun reki, jonka eteen oli valjastettu hänen pieni hevosensa.

Se oli kummallinen elukka, ei juuri vasikkaa suurempi, laiha kuin vuohi ja sen lisäksi paikoittain karvanen, toisin paikoin karvaton niinkuin villakoira, joka luo takkunsa.

Seppä auttoi mykkää rekeen, tohtori asetti Ruthin hänen syliinsä, Ulrikki lohdutteli lasta, joka kyseli paljon, luvaten vastata sitte myöhemmin, mutta vanha Rahel ei tahtonut luopua kistusta ja saatiin töin tuskin istumaan rekeen.

"Tiedäthän, vuorien poikki, alas Reinjoen laaksoon, saman tekevä mihin", kuiskasi Costa Hirsipuu-Markulle.

Tämä kiiruhti pientä hevostaan ja vastasi kääntymättäkään israelilaisen puoleen, joka häntä oli puhutellut, vaan sepän puoleen, koska hän luuli tämän paremmin häntä ymmärtävän kuin kirjatoukka Costa. "Rotkotietä myöten kulkeminen ylöspäin, tekemättä mitään kierrosta, ei käy päinsä. Kreivin jahtikoirat heti löytäisivät jälkemme, jos ne usutetaan meitä etsimään. Ensin suurelle maantielle ja sitte Lautenhofin luona poikkeamme oikealle tielle. Huomenna on toripäivä. Silloin tulee jo aikaisin ihmisiä kylistä ja he kulkevat lumella niin että koirat kadottavat jälkemme. Jospa vaan sataisi lunta!"

Kun tultiin pajan kohdalle ojensi tohtori kätensä mestarille sanoen:

"Ei tämän edemmäksi, ystävä Aatami."

"Me seuraamme mukana, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Ajatelkaa toki — —" alkoi tohtori puhua, mutta seppä keskeytti puheen:

"Minä olen tarkoin ajatellut kaikkea. Poissa on poissa. Poika, ota säkki tohtorilta."

Ison ajan kuluessa ei vaihdettu sanaakaan.

Yö oli kylmä ja kirkas.

Miehet kulkivat kaikki kolme pehmeässä lumessa. Ei kuulunut muuta kuin reen jalaksien narinaa ja silloin tällöin mykän naisen hiljaista valitusta tai joku äänekkäämpi sana vanhuksen sopotuksesta itsekseen. Ruth oli nukkunut äitinsä syliin ja hengitti raskaasti.

Lautenhofin luona johti kapea tie vuoristoon kauvas metsään.

Jyrkemmissä vastamäissä miehet auttivat pientä hevosta, sillä lunta ulottui sen polvien yli ja hevonen köhi usein huiskuttaen päätään ylös ja alas ikäänkuin se olisi voita kirnunnut. Kerran kun elukkaparka sai ankaramman horkan kohtauksen, osotti Markku vehreätä villaliinaa, joka tammalla oli kaulassa, ja kuiskasi sepälle: "kaksikymmenvuotias ja horkka vielä lisäksi."

Pieni tammahevonen nyökki päätään hitaasti ja surkeasti ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "kyllä elämä sentään on kovaa, tästä kai tulee minun viimeinen rekireissuni."

Leveät kuusenoksat raskaan lumipainon alla roikkuivat uupuneina matkamiesten tiellä, joka paikassa puiden runkojen välillä helotti lumipeite yksitoikkoisen valkoisena, tien ohessa olevien tummien kallionlohkareiden huipuilla oli valkoset pehmosen lumen muodostamat sileät lakit, metsäpuro oli pitkin reunoja jäätynyt ja ainoastaan keskikohdalla valui vesi hitaasti kristallipintojen ja terävien jääpuikkojen välillä ja juoksi alas laaksoon.

Niin kauvan kuin kuu valaisi, kiilsi ja välkkyi kimaltelevia valoja lumen ja jään pinnalla; mutta sitte matkamiehillä ei ollut muuta valoa kuin kaikki peittävän lumihangen yksitoikkoinen kajastus.

"Jospa vaan sataisi lunta!" hoeskeli sysimies. Kuta korkeammalle tultiin, sitä syvempi oli lumihanki ja sitä tukalammaksi tuli siinä kahlaaminen.

Tohtorin vuoksi seppä useamman kerran komensi "seis!" ja silloin Costa meni reen luo kysymään: "Mikä nyt on?" taikka hän sanoi: "Kyllä kaiketi jo jatkamme?" Kun kaukaa kuului ketun räkytys, jos susi laski ulvovan äänen tai huhkain lensi puun latvoissa, niin kuului vanha Rahel myöskin päästävän rääkkyvän äänen ja toisetkin hypähtivät säikähtyen. Ainoastaan Markku kulki tyynenä ja antamatta narrata itseään pikku tammahevosensa pään kohdalla, sillä hän tunsi kaikki äänet metsässä. Aamupuolella tuli kovempi pakkanen. Ruth heräsi ja alkoi itkeä ja isä kysyi levotonna: "Milloinka seisatumme lepäämään?"

"Tuon mäen takana, kymmenkunta jousipyssyn ampumamatkan päässä täältä."

"Rohkeutta!" kuiskasi seppä. "Asettukaa rekeen, tohtori, me toiset lykkäämme."

Mutta Costa osotti läähättävää hevosta, ravisti päätänsä kieltävästi ja laahusti eteenpäin.

Kummallista kaaripyssyä lienee sala-ampuja käyttänyt, sillä toinen neljännestunti toisensa jälkeen kului eikä vieläkään oltu päästy mäen huipulle. Sen lisäksi alkoi yhä enemmän valjeta ja hiilenpolttaja käänteli päätänsä aina levottomammin, milloin ylöspäin, milloin sivulle. Taivas oli pilvessä, valo ylhäällä harmaa ja sakea, ja täynnä valkoista sumua. Lumi oli vielä häikäisevä, mutta se ei kiiltänyt eikä kimallellut enää, vaan lähellä ja kaukana se oli kiillottaman valkonen kuin liitu.

Ulrikki astui reen vieressä ja lykkäsi. Kun Ruth kuuli hänen ähkivän ja puhkivan, taputti hän pojan kättä, joka oli reen laitaa vastaan, ja tämä teki pojalle hyvää ja hän hymyili.

Kun jälleen seisahdus tapahtui, tällä kertaa mäen harjalla, niin Ulrikki huomasi, että sysimies vainusi ilmaa ja tuiski sieramiaan kuin koira. Ulrikki kysyi: "Mikä nyt on, Markku?"

Silloin sala-ampuja irvisti ja vastasi: "Minä vainuan lumisadetta."

Nyt kuljettiin alamäkeä ja kun oli matkaa jatkettu vähän, virkkoi sysimies: "Tuolla alhaalla Jörgin luona pääsemme katon alle ja te vaimoväki saatte lämmitellä takkavalkean ääressä."

Nämä olivat lohdullisia sanoja. He tulivat oikeaan aikaan, sillä ilma alkoi tulla täyteen suuria lumihiutaleita ja hiljainen tuuli ajoi lumen heidän silmilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Ulrikki ja osotti sormellaan puusta rakennetun mökin lumista kattoa aivan heidän edessään avonaisella paikalla metsänreunassa.

Kaikkien ulkomuoto tuli jälleen vilkkaaksi; Markku vaan ravisti päätään arveluttavasti ja murisi:

"Ei mitään savua, ei koiran haukuntaa, mökki on tyhjillään, Jörg on poissa. Helluntaina — montakohan vuotta siitä nyt mahtaa olla? Pojat olivat jo lähteneet tukkeja lauttaamaan — silloin hän vielä oli täällä."

Ajanlasku ei näyttänyt olevan sysimiehen vahva puoli. Tyhjä hökkeli, avoimet ikkuna-aukot lahonneissa seinissä ja reijät katossa, joista oli tunkenut joukottain lunta tuon asumattoman mökin ainoaan huoneeseen, osottivat selvästi, ettei kukaan ihminen moneen vuoteen ollut täällä suojaa hakenut.

Vanha Rahel päästi uuden valitusvirren katsahtaen tähän majataloon. Mutta kun miehet niin hyvin kuin oli mahdollista, olivat raivanneet pois lumen, ja panneet kuusen oksia reikien peitteeksi katolle, kun Aatami oli sytyttänyt valkean takkaan ja säkit sekä peitteet oli tuotu reestä ja asetettu kuivalle paikalle naisille istuimiksi, silloin alkoi tuntua mieli rohkeammalta ja kenenkään kehottamatta Rahel laahusteli tulisijan luo ja asetti lumella täytetyn padan tulelle.

Markku oli sanonut hevosensa tarvitsevan pari tuntia levätä, sitte jatkettaisiin matkaa ja ennen yön tuloa kyllä päästäisiin myllärin luo. Siellä tavattaisiin hyväntahtoista väkeä, sillä Jäcklein oli ollut mukana "talonpoikain" seassa.

Lumesta sulatettu vesi kiehui, tohtori ja hänen vaimonsa lepäsivät, Ulrikki ja Ruth pitivät sepän halkasemia puita tulen päällä kuivamassa. Silloin kuului äkisti mökin ulkopuolella sydäntä vihlaseva tuskanhuuto.