Part 4

"Palkanko?" vastasi Costa ja heikko hymy liikkui hänen huulillaan. "En minä mitään palkkaa odota, en teiltä enkä kohtalolta. Näettekös, mestari Aatami, minä kuulun onnettomaan seurakuntaan, joka ei ajattele saammeko teoistamme palkan täällä maan päällä vai tuollako ylhäällä. Me rakastamme sitä, mikä on hyvä; asetamme sen korkealle, ja teemme sitä sen verran kun voimamme riittävät, sentähden että se on niin kaunista. Mitä se on, jota ihmiset sanovat hyväksi? Ainoastaan se, joka säilyttää sielun rauhan. Ja mikä on pahaa? Se on toista, sitä mikä täyttää sielumme rauhattomuudella. Sen minä sanon teille, mestari Aatami, että niissä ihmisissä, jotka harrastavat olla hyvät, on levollisempi ja rauhallisempi elämä, vaikka heitä ajettaisiin niinkuin metsän petoja kodistaan ja asunnoistaan ja kidutettaisiin kaikilla tavoin, kuin heidän voimakkaissa vainoojissaan, jotka tekevät vääryyttä. Se joka etsii muuta palkkaa siitä hyvästä, mitä hän tekee, kuin sitä, mikä hyvässä itsessään on, hän on — — hänellä on vielä — — häneltä ei puutu pettyneitä toivomuksia. Ette Te minua täältä karkoita, ettekä Ulrikki, vaan vanha kamala kirous, joka minun kansaani vainoo missä ikinä se etsii lepoa, se on — — se — — Minä sanon sen toisen kerran, huomenna, tämän päivän osaksi jo riittää."

Kun tohtori jäi yksin, painoi hän kätensä lujasti otsaansa vastaan ja huokasi syvään. Hänen sielunsa silmien ohi kulki hänen mennyt elämänsä ja siinä hän näki sekä hirvittäviä kärsimyksiä, että ihania iloja; vaan ei hän nähnyt hetkeäkään, jolloin hänessä olisi ollut lainauksissa tahto tehdä hyvää. Täällä yksinkertaisen kotinsa tyynessä hiljaisessa rauhassa oli hän elänyt monta onnellista vuotta ja nyt hänen taas oli pakko tarttua matkasauvaan kulkeakseen ilman muuta päämaalia kuin epämääräinen loppu pitkän raivaamattoman tien kuljettua. Hänen onnettomuuttaan teki nyt vaikeammaksi se mikä tähän saakka oli ollut hänen onnensa. Vaimon ja lapsen kuljettaminen mukanaan hädässä ja kurjuudessa, se oli vaikeata, sanomattoman vaikeata; mahtoiko hänen vaimonsa Elisabeth edes sitä kestää?

Hän kohtasi vaimonsa pienessä puutarhassa rakennuksen takana. Hän oli polvillaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja. Kun tohtori ystävällisesti tervehti vaimoansa, nousi tämä ylös ja viittasi häntä luokseen. "Istukaamme", sanoi tohtori ja meni vaimonsa edellä penkille pensasaidan ääreen, joka erotti puutarhan metsästä. Siellä hän tahtoi vaimolleen ilmottaa, että nyt oli taas kysymyksessä tämän seudun tomun puhdistaminen jaloista.

Portugalissa kidutuslavalla oli vaimo kadottanut puhekykynsä. Ainoastaan silloin kun hän oli mielenliikutuksen vallassa, kykeni hän epäselvästi änkyttämään joitakuita yksityisiä sanoja, mutta kuulo oli hänelle jäänyt ja hänen miehensä osasi hänen silmistään arvata hänen ajatuksensa. Suuri kärsimys oli tehnyt vaon hänen korkeaan otsaansa ja tämäkin vako selitti paljon; sillä kun hän oli hyvällä mielellä ja hänessä rauha vallitsi, niin vakoa tuskin näkyikään, mutta jos hän sai kokea jotain tuskallista tai levotonta mielenliikutusta, niin vako otsassa vetäytyi kokoon ja suureni huomattavasti. Tänä päivänä se näytti tyyten kadonneen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisesti ja sileästi ohimoilla ja hänen vähän eteenpäin kumartunut vartalonsa oli kuin nuori puu, jonka myrsky oli taivuttanut ja jolta puuttuu voimaa ja halua ojentua suoraksi.

"Kaunista!" huudahti hän puoliääneen ja ponnistamatta. Mutta hänen kirkas katseensa todisti selvästi sitä ihastusta, jota hänen sielunsa tunsi, ja hän osotti ympärillä olevaa vihannuutta ja sinistä taivasta heidän päällään.

"Ihanaa, ihanaa!" vastasi tohtori lämpimästi. "Kesäkuun päivä näkyy sinun rakkaista kasvoistasi. Olet kai oppinut täällä hyvin viihtymään?"

Elisabet nyökkäsi vilkkaasti ja painoi molemmat kätensä sydäntään vasten. Hänen kaunopuhelias katseensa samalla huomattavasti selitti kuinka hän tunsi olevansa hyvällä mielellä, kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli täällä, ja kun mies epäröiden kysyi tuntuisiko hänestä raskaalta jättää tämä seutu ja hakea toinen turvallisempi koti, niin hän katsoi mieheensä ensin kummastuneena, sitte huolestuneena ja viimein hän vilkkaasti torjuvalla liikkeellä viittasi kädellään änkyttäen: "Ei pois, ei pois!" jolloin mies rauhoittavasti vastasi:

"Ei, ei vielä, toistaiseksi voimme olla huoleti."

Vaimo tunsi miehensä, hän oli tarkkasilmäinen ja hän sai aavistuksen lähenevästä vaarasta. Hänen kasvoihinsa kuvastui levoton jännitys ja raskas huoli. Ryppy hänen otsassaan vetäysi syväksi, huulilta kuului vapiseva: "mitä? mitä?" ja silmäykset sekä liikkeet osottivat kyselemistä.

"Älä ole levoton!" pyysi mies sydämellisesti. "Ei pidä nykyhetkeä turmella senvuoksi, että tulevaisuus voisi tuoda jotakin epämiellyttävää."

Hänen tätä puhuessaan oli vaimo lähestynyt häntä ja molemmin käsin tarttunut hänen käsivarteensa. Mies tunsi vaimonsa sydämmen sykkivän kiivaasti ja nähdessään tämän kasvoissa tuskalliset liikkeet, huomasi hän miten syvällistä, voittamatonta kauhistusta tämä tunsi pelkästä ajatuksesta, että vielä kerran piti lähteä mailmalle, ajettavaksi maasta maahan, toisesta paikasta toiseen. Hänen mieleensä tuli mitä kaikkea vaimo oli kärsinyt hänen tähtensä; intohimoisella hellyydellä hän painoi vaimon vapisevat kädet omiin käsiinsä ja hänen mielestään tuntui helpolta, varsin helpolta kuolla yhdessä vaimonsa kanssa, mutta mahdottomalta, ihan mahdottomalta sysätä hänet uusiin vieraisiin oloihin ja saattaa hänet menemään tuntemattomia kohtaloita kohden. Ja hän suuteli vaimonsa silmiä, jotka hirveä levottomuus oli avannut selki selälleen ja ikäänkuin ei mikään vaara, vaan pelkkä mieletön mieliteko olisi hänet ajanut ulos mailmalle, hän huudahti: "Niin, lapseni, täällä on paras olla! Olkaamme tyytyväiset siihen mitä meillä on. Me jäämme tänne, niin, sen me teemme."

Vaimolta pääsi helpotuksen huokaus ikäänkuin tukala taakka olisi nostettu pois hänen rinnaltaan, otsa taas tasottui sileäksi ja näytti siltä kuin hänen suuret ylöspäin kohotetut silmänsä olisivat laulaneet sydämmestä tulevaa "amen'ta".

Costan sielua himmensi synkkyys ja syvä levottomuus kun hän meni takaisin ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vanha palvelijatar, joka häntä oli seurannut Portugalista, oli mennyt sisään samalla kertaa kuin hänkin ja katseli hetkisen, päätään ravistaen, hänen toimiaan. Hän oli pieni, vanhuuden koukistama juutalaisnainen, vanha akka, jolla oli nuorekkaasti välkkyvät tummat silmät, ja levottomat kädet, joita hän puhuessaan tempovilla vilkkailla liikkeillä heilutteli kasvojensa edessä.

Hän oli elänyt ja vanhentunut Portugalissa ja tultuaan pohjoisempaan kylmempään ilmanalaan oli hän saanut reumatismin. Sen vuoksi hän keväälläkin kääri päähänsä niin monta kirjavaa huivia kuin hänellä oli. Talossa hän ylläpiti melkein kiusallisen tarkkaa järjestystä ja puhtautta, osasi vähistäkin varoista valmistaa hyvää ruokaa ja osteli kaikki mitä keittiössä tarvittiin. Ja tämä ei ollut hänelle vähäinen asia, sillä vaikka hän jo oli ollut enemmän kuin yhdeksän vuotta Schwarzwaldissa, niin hän oli oppinut ainoastaan muutamia saksalaisia sanoja. Naapurit pitivät nekin portugalinkielisinä ja arvelivat, että se kieli oli kumminkin vähän saksankielen kaltaista. Hänen viittauksensa he ymmärsivät oivallisesti.

Hän oli vapaasta tahdostaan seurannut tohtorin isää, mutta ei kumminkaan voinut antaa vainajalle anteeksi, että hän oli kuljettanut hänet etelästä tähän tuimaan, ikävään maahan. Koska hän oli nykyistä isäntäänsä lapsena kantanut käsivarsillaan, niin hän kohteli tätä jotenkin ujostelematta. Hänen täytyi saada tietää kaikki mikä talossa tapahtui, sillä hän tunsi itsensä talon vanhimmaksi ja sentähden myös ymmärtävimmäksi jäseneksi ja varsin ihmeellistä oli, miten hyvin hän, monista huiveistaan huolimatta, jotka peittivät hänen korvansa, osasi kuulla, kun vaan tahtoi.

Tänään hän taas oli kuunnellut ja kun hänen isäntänsä yritteli istumaan kirjoitustuoliinsa ja terottamaan hanhensulkakynää, katseli hän ensin ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan kuuntelisi ja meni sitte lähemmäksi ja virkkoi portugalin kielellä:

"Älkää vielä alkako, Lopez, ensin pitää Teidän kuulla minua."

"_Pitääkö_ minun?" vastasi tämä ystävällisesti.

"Jollette tahdo, niin voin kyllä mennäkin", vastasi hän ärtyneenä. "Yhdessä kohden istuminen on tosiaan mukavampaa kuin juokseminen."

"Mitä tarkotuksesi on?"

"Luuletteko noita kirjoja tuossa Zionin muureiksi, onko Teillä halua vielä kerran tehdä tuttavuutta munkkien kanssa?"

"Ai, ai, Rahel hyvä, oletko nyt taas ollut kuuntelemassa? Mene pois keittiöön."

"Heti paikalla, mutta ensin tahdon puhua. Te luulette jäävänne tänne vaimonne tähden; mutta kaukana siitä; se on tuo kirja, joka Teitä täällä pidättää. Minä tunnen mailman, mutta Te ja vaimonne olette kumpikin aivan kuin olisitte lapsia. Pahuus unhotetaan tuossa tuokiossa ja hyvän pitäisi kai tulla niinkuin mannan suoraapäätä taivaasta. Kirjojen ääressä kyllä olette mies, ja mikä melu Teistä nostettiinkaan, kun tohtorinhattu mukananne tulitte Coimbran yliopistosta! Silloin yksi ja toinen hoki: Lopez, herra Lopez, mikä loistava nero hän on! Entäs nyt sitte? Jumala paratkoon! Te teette työtä minkä kerkiätte, ja minkä palkan siitä saatte? Ette kananmunan hintaa, ette penniäkään. Lähtekää Alankomaihin, herra setänne luo; hän pian unohtaa kirouksensa, jos nöyryytätte itsenne hänen edessään. Minkä verran onkaan enää jälellä niistä rahoista, jotka isänne onnistui pelastamaan?"

Tohtori tässä keskeytti vanhuksen kiihkoisan puheen lausuen ankarasti "riittää jo!", mutta tämä ei siitä välittänyt, vaan jatkoi vielä entistä vilkkaammin:

"Riittää, sanotte? Saan kyllä muutoin pitää hyvänäni tarpeeksi hullutusta, mutta tänään minulta ennen leikattakoon kieleni poikki kuin minä vaikenen. Hyvä Jumala! lapsi kulta, oletkos aivan järjiltäsi? Mitä kaikkea onkaan päntätty sinun päähäsi! Mutta sitä ei kirjoissa selitetä, että jos täällä tulee tietoon se mitä on tapahtunut Portossa, että sinä olet nainut kastetun gojimin lapsen, kristityn tytön" — — —

Nämä sanat kuullessaan tohtori nousi seisoalle, laski kätensä vanhan palvelijattarensa olalle ja sanoi juhlallisella tyynellä totisuudella:

"Joka siitä puhuu, hän voi saattaa asian ilmi, niin, sen hän voi tehdä! Ymmärräthän, Rahel? Kyllä minä tiedän mitä tarkotat, ja tahdon sentähden sulle sanoa, että vaimoni täällä tuntee itsensä tyytyväiseksi ja että vaarasta vielä ei ole tietoa. Me jäämme tänne. Sitäpaitse tiedät, että siitä saakka kuin Elisabeth tuli omakseni, karttavat juutalaiset minua niinkuin kirottua olentoa; kristityt niinkuin tuomittua pahantekijää. Juutalaiset sulkevat oven edessäni; kristityt tahtoisivat avata sen — vankilan oven nimittäin, ainoastaan sen! Tänne ei tule ketään portugalilaista, mutta Alankomaihin tulee useampikin munkki ja juutalainen Portosta ja jos joku heistä minut tuntee ja löytää Elisabetin luonani, niin silloin ei ole vähemmästä kysymys kuin hänen ja minun hengestäni. Tänne minä jään, nyt sen tiedät minkätähden, ja mene keittiöön."

Vanhus totteli vastahakoisesti. Tohtori ei istunut enää kirjoituspöydän ääreen, vaan astuskeli kauvan tavallista nopeammin edestakaisin kirjahyllyjensä välillä.

Kuudes luku.

Juhannuspäivä oli tulossa. Huomispäivänä piti Ulrikki lähetettämän luostariin. Luostari-isä Benediktus oli tähän asti pysynyt levollisena, eikä kukaan ollut tohtorille tehnyt mitään pahaa. Kuitenkin oli kadonnut se rauhan tunne, joka hänelle ennen oli ollut niin hyvää tekevä, ja ne varovaisuustoimet, joihin hänen täytyi ryhtyä, häiritsivät häntä hänen työssään samoin kuin kaikki muukin, mikä hänet saattoi yhteyteen ulkomailman kanssa.

Sepän oli pidettävä huolta, että Ulrikki varustettiin tarpeellisilla vaatteilla. Tässä tarkotuksessa hän pojan kanssa ja hyvin varustettu rahakukkaro mukanaan lähti matkalle, ei kotoseudulle, vaan lähimpään suureen kaupunkiin.

Siellä oli räätälin luona moni muhkea puku valmiina, ja valikoimisen kiihkossa Ulrikki tuli hehkuvan punaseksi poskiltaan seisoessaan avojaloin tuota kirjavaa koreutta katselemassa. Kun hän itse sai valita, niin hän heti valikoi puvun, jonka muuan aatelismies oli tilannut pojalleen ja joka kokonaan kiireestä kantapäähän asti oli toiselta puolen sininen toiselta puolen keltanen. Mutta seppä hylkäsi sen närkästyneenä; sillä Ulrikin halu saada kirjavaa vaatetta, muistutti hänen vaimonsa myötäjäispukuja, ruusunpunaista ja heleänviheriää leninkiä.

Seppä valikoi sentähden kaksi tummaa pukua. Kauniskasvuiselle pojalle ne olivat soveliaat niinkuin häntä varten tehdyt, ja kun tämä siististi puettuna, kengät jalassa ja koulupojan lakki päässä seisoi hänen edessään, niin Aatami ei voinut olla häntä katselematta melkein hartaudella.

Majatalon isäntä kuiskasi mestarille, ettei hän isoon aikaan ollut nähnyt niin kaunista poikaa, ja emäntä tuotuaan olutta pöydälle silitti kostealla kädellään pojan vaaleita kiharoita.

Kun oli tultu kotiin, antoi mestari poikansa, puettuna uuteen pukuunsa, käydä vierailemassa tohtorin luona. Ruth parkasi hänet nähdessään ja käveli alinomaa hänen ympärillään, hypisteli uteliaana jakun villavaatetta ja sen sinisiä koristeliuskoja ja taputteli tuon tuostakin käsiään. Tytön vanhemmat olivat luulleet, että eroaminen tuntuisi hänestä ikävältä, mutta tämä nauroi iloisesti leikkitoverilleen vasten silmiä kun hän lausui jäähyväiset; sillä tyttö katseli asioita omalla tavallaan, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin hän ne kuvasi mielessään. Sen kömpelön Ulrikin sijalla, jommoisena tämä tänään näyttäysi, oli tytön mielestä se satuprinssi, joksi hänen nyt piti tulla; ja pitihän pojan tulla kotiin jouluksi, ja silloin vasta tulisi oikein hauskaksi saada leikkiä hänen kanssaan. Viime aikoina olivat he olleet toistensa seurassa enemmän kuin ennen ja olivat alituisesti etsineet sanaa ja yhdessä miettineet tuhansia ihania asioita, joita poika sanan avulla taikoisi esiin itselleen, tyttö hänelle ja muille.

Oli sapattipäivä ja sinä päivänä oli vanhalla Rahelilla tapana ja äidillä sunnuntaina pukea Ruthin ylle pieni keltanen silkkileninki. Tämä puku aina heleästi sattui Ulrikin silmiin, ja kun Ruthilla oli se yllään, oli Ulrikki tavallista sävyisämpi ja teki Ruthin mieliksi kaikin tavoin. Sentähden Ruth iloitsi, että juuri tänään oli sapatti, ja samoin kun hän kädellään oli koetellut pojan jakkua, niin tämäkin silitteli hänen leninkiään.

Heillä ei ollut paljo sanottavaa toisilleen, sillä muiden ihmisten läsnäolo aina hillitsi heidän puhettaan. Mutta sen sijaan tohtori pojalle antoi monta muistutusta ja varotusta ja rouva Elisabet suuteli häntä ja ripusti hänen kaulaansa muistoksi pienen kultaisen sormuksen, jossa oli kiiltävä kivi ja vanha Rahel antoi hänelle nyytin, jossa oli ihan tuoreita leivoksia ja torttuja evääksi matkalle.

Juhannuspäivänä päivällisen aikaan oli hän isänsä kanssa luostarin portin edessä. Siellä oli odottamassa sotilaita ja virmoja hevosia; ja portinvartija osotti niitä sanoen, että "kreivi Frohlingen on siellä sisällä".

Nämä sanat kuullessaan seppä kalpeni, puristi poikaansa rintaansa vastaan niin lujasti, että tämä ähkyi ja pyysi sitte erästä luostarin maallikko-veljistä kutsumaan luostari-isä Benediktusta. Hänelle hän jätti lapsensa ja lähti sitte allapäin kotomatkalle.

Tähän asti ei Ulrikki ollut oikein tiennyt pitikö hänen olla iloissaan vai peloissaan siitä että hänet pantiin luostarin kouluun. Valmistelut olivat olleet mieluisat ja hänen turhamielisyyttään ilahutti ajatus, että hän saisi istua samalla penkillä, kuin aateliset ja hienot porvarien pojat; mutta kun hän nyt näki isän menevän menojaan, tunsi hän sydämensä heltyvän ja hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä. Kun luostari-isä näki sen, veti hän pojan luoksensa, taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "pysy vaan kilttinä ja reippaana poikana, niin saat nähdä, että täällä on paljon hauskempi olla kuin tuolla Pyövelinmäellä."

Näistä sanoista sai poika paljon mietittävää, eikä hän taaksensa enää katsonut kun luostari-isä hänet vei jyrkkää ajotietä myöten ylöspäin ruokasalin ohi sisään pihamaalle.

Ristikäytävissä pihamaan ympärillä kuljeskeli munkkeja hiljaa edestakaisin ja heistä yksi ja toinen kohotti paljaaksi ajellun päänsä valkosen kaapunsa yli katsahtaakseen uutta oppilasta.

Pihan takana oli komea päätyrakennus, jossa oli vierasten huoneet ja tämän rakennuksen sekä kirkon välillä oli koulun puisto, hedelmäpuilla istutettu niitty, jonka muuri erotti maantiestä.

Benediktus avasi puisen portin ja lykkäsi Ulrikin leikkikentälle.

Täällä oli kyllä kova melu, mutta kun luostari-isä tuli näkyviin, taukosi leikki ja Ulrikin tulevaiset leikkitoverit nykäsivät toisiaan ja katselivat häneen tarkastavin katsein.

Luostari-isä viittasi muutamia pojista luoksensa ja teki heidät ja sepän pojan tuttaviksi keskenään. Sitte hän vielä kerran taputteli Ulrikin kiharaista päätä ja jätti hänet yksin toisten seuraan.

Juhannuspäivänä pojat saivat koulusta lupaa ja saivat leikitellä ja huvitella mielin määrin.

He eivät suurestikaan pitäneet lukua Ulrikista ja töllisteltyään häneen kylliksensä ja jonkun sanan vaihdettuaan hänen kanssaan, jatkoivat he kesken jäänyttä yritystään viskata kiviä kirkon katon ylitse.

Ulrikki rupesi kuitenkin lähemmin tarkastelemaan tovereitaan.

Heidän joukossaan oli pieniä ja suuria, vaaleita ja tummaverisiä, mutta ei yhtään, jonka kanssa hän ei olisi uskaltanut ryhtyä voimankoetukseen. Tätä ensi sijassa tarkoitti hänen tarkastelunsa.

Viimein kääntyi hänen huomionsa myöskin leikkiin. Vaikka kuinka monta kiveä olisi viskattu, niin kyllä ne putosivat liuskakiviselle katolle, mutta eipä yksikään mennyt katon yli. Kuta kauvemmin noita turhia ponnistuksia kesti, sitä selvemmäksi tuli ylvästelevä hymy, joka liikkui Ulrikin huulilla, sitä vilkkaammin sykki hänen sydämensä. Hänen katseensa tarkasteli nurmikkoa ylen ympäri, ja kun hän keksi litteän teräväreunaisen kiven, kumartui hän nopeasti alas, pujahti ääneti viskaajien joukkoon, heilautti ruumiinsa yläosaa pitkälle taaksepäin, ja lennätti kiven kauniissa kaaressa ilmaan.

Kaksikymmentä paria säteileviä silmiä seurasi kiveä ja kun se katosi näkyvistä kirkon katon taakse, niin kajahti äänekäs riemuhuuto.

Ainoastaan yksi pitkäkasvuinen mustatukkainen nuorukainen oli ääneti ja haki, sillävälin kuin toiset pojat kehottivat Ulrikkia vielä kerran viskaamaan, kiven hänkin ja ponnisti kaikki voimansa viskatakseen yhtä hyvin kuin tuo äsken tullut "keltanokka" ja olikin ihan onnistumaisillaan.

Nyt antoi Ulrikki toisen kiven seurata ensimäistä ja tämäkin heitto onnistui. Mustatukkainen Xaver sieppasi heti uuden kiven ja kaikkien tarkkaavaisuus kääntyi niin innokkaasti siihen, miten nyt piti käymän, etteivät he nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, kunnes viimein karkean matala ääni jyrkästi mutta ei kuitenkaan vihaisesti heille huusi: "lakatkaa pojat kiviä viskelemästä! ei kirkko ole mikään leikkikalu".

Kun pojat kuulivat nämä sanat, putosi nuoremmilta pojilta heti ne kivet, joita he olivat tuoneet kilpailijoille, sillä se, joka heille oli huutanut, ei ollut kukaan sen vähempiarvoinen henkilö kuin luostarin herra apotti itse.

Pian menivät sekä pienemmät että suuremmat pojat hänen luoksensa suutelemaan hänen kättään tai takinhihaansa ja tuo muhkea mies, joka osasi tummilla silmillään varmasti ohjata hänen valtansa alaista joukkoa, vastaanotti äänetönnä ja totisena tämän kunnianosotuksen.

"Vakavana toimessa, iloinen leikinteossa" oli hänen mielilauseensa. Sitävastoin kreivi von Frohlingen, joka apotin seurassa oli tullut koulupihalle, oli semmoisen miehen näköinen, jonka mielilauseena on: "ei milloinkaan vakava, aina iloinen".

Kreivi ei ollut vanhentunut siitä ajasta, jolloin Ulrikin äiti lähti liesuunsa, mutta hänen katseensa oli aina vaan yhtä iloinen ja tiilinpunertava väri hänen kauniilla kasvoillaan, pehmoisen vaalean täysiparran ja vilkkaiden silmien välillä todisti, että hän yhtä paljon rakasti hyvää viiniä kuin hempeitä naisia. Kuinka hyvin hänelle sopikaan atlas-puku ja musta samettinen lierilakki, ja kuinka kauniisti valkoset puhvit tulivat huomioon tummansinistä väriä vastaan hänen vaatteissaan! Kuinka ylpeästi heiluikaan keltanen ja valkonen höyhen lakin päällä, kuinka hienot olivatkaan pitsit kaulustassa ja rantikkaissa! Hänen poikansa, kauniin isänsä kuva, seisoi hänen vieressään ja hän oli tuttavallisesti laskenut käsivartensa pojan olkapäälle, ikäänkuin tämä ei olisi ollutkaan hänen lapsensa, vaan hyvä ystävä ja toveri.

"Kas noita peevelin poikia!" kuiskasi kreivi apotille. "Näittekö miten tuo vaaleapäinen tuolla viskasi? Minkä perheen jäseniä se nuori herra on?"

Hengellinen ylimys kohautti vaan olkapäitään ja vastasi naurahtaen:

"Hän on Pyövelinmäen pajasta."

"Seppä Aataminko poika?" vastasi kreivi nauraen. "Helkkari soikoon! Sainpa minä kerran rippituolissa vaikean hetken hänen äitinsä tähden. Tukan ja silmät on poika saanut kauniilta Florettelta, muutoin hän on isänsä näköinen. Teidän luvallanne, herra apotti, huudan pojan luokseni."

"Sitte, sitte", vastasi luostarin johtaja ystävällisesti, kieltävällä äänellä, joka ei sallinut vastaan väittelemistä.

"Kertokaa ensin pojille mitä olemme päättäneet."

Kreivi kumarsi kunnioittavasti, veti sitte poikansa lähemmäksi luokseen ja odotti poikia, joita hän viittasi lähestymään.

Kun pojat tiheässä ryhmässä olivat koolla hänen edessään, huudahti kreivi:

"Te olette jo kerran sanoneet jäähyväiset tälle rasavillille. Mitä sanoisitte, jos minä antaisin hänen jäädä teidän seuraanne jouluun asti? Herra apotti on niin hyvä, että suostuu pitämään hänet niin kauvan, ja te —"

Hän ei saanut puhutuksi loppuun, sillä pojat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja huusivat:

"Jää tänne Filip! Kreivi Lips jääköön tänne!"

Pieni pellavatukkainen poika vetäytyi liki äsken saatua suojelijaa, toinen suuteli kreivin kättä, ja pari suurempaa poikaa yritti vetää häntä pois isän luota takaisin omaan seuraansa.

Apotti katseli tätä kaikkea iloisen näköisenä ja kirkkaat kyyneleet valuivat kreivin partaan, sillä hänellä oli herkkätunteinen sydän. Kun hän oli malttanut mielensä huudahti hän:

"Lips jää tänne, te poikaviikarit, hän jää tänne! Ja herra apotti on antanut luvan teille seurata minua metsästyslinnaan tekemään siellä juhannuskokkovalkean ja siellä teiltä ei puutu viiniä eikä leivoksia."

"Eläköön kreivi von Frohlingen, hurraa! hurraa! hurraa!" kirkuivat pojat ja jokainen, jolla oli lakki päässä, heilutti sitä korkealle ilmaan. Ulrikki seurasi toisten esimerkkiä, ja kaikki pahat sanat, jotka hänen isänsä oli lausunut tuosta kauniista iloisesta herrasta, ja Markun herjaukset ritareita ja aatelismiehiä vastaan olivat unhottuneet.

Apotti ja hänen seuraajansa menivät menojaan. Kun pojat tiesivät, ettei kukaan kuullut eikä nähnyt heitä, huudahti kreivi Lips:

"Sinä, keltanokka siellä, viskasit katon ylitse, sen minä itse näin. Tule tänne poika! Yli katon! Kas sitähän minäkin. Se tulee voittajaksi, joka ensin kivellä viskaa rikki akkunaruudun kirkon tornista."

Sepän poika tuli hämilleen, sillä hän pelkäsi vallattomuutta ja kavahti herra apottia ja isäänsä. Mutta kun nuori kreivi ojensi molemmat nyrkkinsä ja sanoi: "jos sinä saat punasen kiven, niin sinä heität ensiksi", niin hän osotti toverin oikeata kättä ja kun punanen kivi oli siinä kourassa, niin Ulrikki alkoi kilpailun. Hän viskasi kiven ja sai sattumaan ikkunaan, ja poikain äänekkäästi huutaessa ilosta useampi pyöreä lasiruutu irtautui lyijykehyksestä, putosi helisten säpäleiksi kirkonkatolle ja sitte hiljaa alas nurmikolle. Kreivi Lips pyrskähti äänekkäästi nauramaan, niin hauskaa se hänestä oli, ja valmistautui hänkin samalla tavalla heittämään. Mutta nyt puinen portti paiskattiin kiivaasti auki, ja veli Hieronymus, ankarin kaikista luostarin isistä, tuli leikkikentälle. Kiukkuisen munkin posket hehkuivat vihasta, hänen suustaan tulvaili hirmuisia uhkauksia ja hän katseli poikia hurjasti mulkoilevilla silmillä, pyhästi vakuuttaen, että aijottu juhannusjuhla peruutettaisiin, ellei jumalaton templin häpäisijä, joka oli rikkonut tornin ikkunan, ilmoittautuisi.