Part 3

Aatami salli pojan harjottaa epäjumalan palvelusta juutalaiseen nähden ja piirtää hänen muotokuvansa. Tämä oli toki liikaa! Kiukustuneena heittäysi munkki vuoteellensa ja alkoi miettiä, mitä oli tehtävä tässä pahanlaatuisessa tapauksessa. Mutta pian uni lopetti hänen mietiskelynsä.

Ulrikki nousi ylös sangen varhain seuraavana aamuna ja kun Benediktus näki hänet päivänkoitteen valossa ja kun tuon kauniin pojan piirustama juutalaisen kuva seinällä katseli alas häneen, niin hän yhtäkkiä sai päähänsä ajatuksen, ikäänkuin hänen oma suojeluspyhimyksensä olisi moisen aatteen hänen mieleensä lähettänyt, nimittäin että hänen piti taivuttaa seppä lähettämään poikansa luostariin.

Neljäs luku.

Luostari-isä Benediktus oli tänään aivan toinen mies kuin eilisiltana viinipikarin ääressä ja hän vältti kylmäkiskoisesti ja jyrkästi sepän kysymyksiä, kunnes tämä viimein lähetti pois poikansa.

Väittelemättä ollenkaan vastaan oli Ulrikki avustanut isäänsä raudikon kengittämisessä ja muutamia kertoja siliteltyään sen silmiä ja turpaa, hyväilemällä ja ystävällisellä puhuttelulla oli poika saanut kiukkuisen oriin lempeäksi kuin lampaan. Seppä väitti, ettei mikään hevonen ollut koskaan voinut poikaa vastustaa hänen pienuudestaan asti. Tästä tiedosta luostari-isä tuli varsin hyvälle mielelle, sillä hänellä oli tiedossa vielä pari oikein hiton äksypäistä konia ja siitä opetuksesta, jota Ulrikki saisi nauttia luostarin koulussa, voisi poika osottaa kiitollisuuttaan hevostallissa.

Kun Aatami oli työnsä päättänyt, lausui Benediktus lyhyesti ja jyrkästi, että Ulrikin oli lähteminen luostariin. Keskikesän aikaan tulisi luostarin koulussa paikka avoimeksi ja se pidettäisiin pojan varalle. Todellakin suuri hyvä työ! Mitkä tulevaisuuden toiveet olisikaan tarjolla kun hän kasvatettaisiin yhdessä ylhäisten toverien kanssa, ja saisi opetusta maalaustaidossakin! Antautuisiko hän hengelliseen säätyyn vai valitsisiko maallisen ammatin, siitähän saisi vastedes päättää. Poika saisi jonkun vuoden kuluttua valita ja itse päättää aivan vapaasti.

Näin kaikkien harrastukset sovittiin parhaimmalla tavalla. Juutalaista vastaan ei tarvittu menetellä ankarasti ja mestarin pojasta — jota niin suuri vaara oli uhannut — oli pidetty hyvä huoli. Luostari-isä ei tahtonut tietääkään mistään vastaväitteistä. Joko tulisi tohtori syytetyksi tuomiokapitulin edessä taikka pantaisiin Ulrikki luostarin kouluun.

Neljän viikon kuluttua, juhannuspäivänä, niin Benediktus määräsi, piti mestarin poikansa kanssa ilmoittautua luostarin portinvartijan luona. Aatami kaiketi lienee säästänyt useita guldenia ja olihan hänellä vielä hyvä aika hankkia pojalle kengät ja kelvollinen puku, niin että hän tässäkin suhteessa voisi kunnialla näyttäytyä toisten seurassa.

Tässä neuvottelussa sepän mieliala oli kuin metsänotuksen, joka on takertunut pyydystäjän pauloihin eikä hän kyennyt oikeastaan vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi. Munkki ei oikeastaan vaatinutkaan mitään varmaa sitovaa vastausta; mutta pois ratsastaessaan hän itsekseen ajatteli pelastaneensa ihmissielun saatanan kynsistä ja saaneensa hyvän saaliin luostarin koululle sekä hevostallillensa. Tämä ajatus sai hänet hyvälle tuulelle.

Aatami jäi yksin kotiin ahjonsa ääreen. Muutoin oli hän usein, kun tunsi mielialansa raskaaksi, tarttunut suureen moukariinsa ja kovalla työllä poistanut murheensa, mutta tänään hän antoi työkalujen olla alallaan, sillä voimattomuuden ja tahdon puutteen tunne sai hänen hillitsemättömän voimansa herpoutumaan. Siinä hän seisoi pää alas vaipuneena ja ikäänkuin sortuneena miehenä. Hänessä ei liikkunut mitään varmoja ajatuksia, joita olisi ollut mahdollinen lausua ilmi sanoilla; mutta hänen sielunsa silmien eteen kyllä ilmestyi kuva tyhjäksi muuttuneesta pajasta, jossa hän seisoi yksin tulen ääressä, aivan yksin, ilman Ulrikkia. Hetkisen hän ajatteli sulkea talonsa, tarttua poikansa käteen ja lähteä maailmalle. Mutta miten silloin kävisi juutalaiselle? Ja miten hänelle, Aatamille, olisi mahdollista jättää tämä paikka? Missä sitte se kurja, kirottu, suloinen, syntinen vaimo hänet löytäisi, jos tämä häntä etsisi?

Ulrikki oli jo aikaa sitte lähtenyt metsiin juoksentelemaan. Vai olisiko poika kenties kuitenkin mennyt tohtorin luo oppitunnille. Tätä ajatellessaan Aatami säikähtyneenä pompahti pystyyn. Unelmistaan heränneen haaveilijan tavoin hän kädellään pyyhkäsi silmiään ja lähti asuntoonsa. Hän riisui pois esiliinansa, pesi kasvonsa ja kätensä noesta ja puki päälleen pyhävaatteet, joita hän käytti ainoastaan käydessään kirkossa tai tohtorin luona ja lähti ulos.

Ukkonen oli ilman raitistanut ja aamuaurinko paistoi ystävällisesti Pyövelinmäen viheliäisten hökkelien katoille. Sen säteet heijastuivat pienistä pyöreistä akkunaruuduista ja kimaltelivat rotkon reunalla kasvavien puiden latvoissa.

Äskettäin lehtiverhoon pukeutuneet pyökkipuiden tuuheat oksat loistivat niin iloisesti ja niin heleällä vihannuudella metsän tummain havupuiden seasta, kuin jos kevät valtansa merkiksi olisi antanut niiden yhtyä vakavien talvellisten toverien seuraan. Mutta eipä kevät jättänyt honkiakaan koskematta, sillä missä sen sormi oli kajonnut oksien huippuihin, siellä nyt pisti esiin hienoja hentoja kasvannaisia, tuoreita kuin ruoho vesipuron varrella, viheriäisiä kuin krysopraasi ja smaragdi.

Sisällä metsässä vallitsi hiljainen aamurauha, mutta samalla kertaa vilkkain elämä, laulu, huilunsävelet ja viserrys. Taivaan sininen valo tuli alas puiden oksien välitse, ja maassa sekä puissa, joka oksalla ja puunrungolla säteili ja välkkyi kultanen auringon valo ikäänkuin se olisi eksynyt metsään osaamatta sieltä enää pois. Korkeiden puunrunkojen varjot lepäsivät ilmakkaina juovina yli pensastojen, yli rehevän sammalikon ja sanajalkojen; ruohojen ja yrttien päällä oli tuore kaste.

Pääsiäisen aikana oli luonto viettänyt virkoamisjuhlaansa ja parin päivän kuluttua oli tulossa iloinen helluntai. Jokaisen kaadetun puun kannosta nousee uusia vesoja, uutta vihannuutta; kalliolohkarekin tarjoo kiinteän pohjan sadoille juurille ja sen ympärille on kasvanut sammalpeite ja taaja verkko piikkisistä köynnöskasveista. Monen puun rungolla jo kiipeilee metsäkierto; mustikan varvut jo tekevät hedelmää, joka kuitenkin vielä väriltään on punertava tai vehreä. Tuhannet kukat, valkoset, punaset, keltaset ja siniset, ovat avanneet kupunsa hennoissa varsissaan mehiläisille, ovat levittäneet tähtensä koristeiksi metsän vehreälle matolle taikka nousevat ylpeinä pystyyn kuin kynttilät. Raitistavan sateen jälkeen on nopeasti kasvanut harmaita pikkusieniä punalakkisten suurempien sienien ympärille. Tämän uhkean kasvullisuuden alla, päällä ja ympärillä hyppelee, ryömii, lentää ja lepattelee, surisee ja piipittää miljoonittain pienoisia lyhytikäisiä olentoja. Mutta kukapa niistä huolii keväällisenä auringonpaisteisena aamuna kun linnut laulavat, livertelevät, naksuttavat, kuhertelevat ja laskettelevat lemmenääniään!

Loristen ja kohisten syöksee puro suin päin yli kallionlohkareiden, sammaltuneiden paasien ja liukkaiden kivien välitse alas laaksoon. Kuohuvassa vedessä on elämää, vedessä on sen iloiset asukkaat; sen rannoilla lähteeltä laskupaikkaan asti rehottaa tuore kasvielämä, ja veden yläpuolella sekä ympärillä paistattaa päivää ja virkistelekse kolmas suku eläviä olennoita lepattaen ja suristen sekä kehräten hienoja silkkilankoja.

Metsässä on pyöreä, tuuheiden puiden ympäröimä aukko, jossa savuaa sysimiilu. Täällä ei hengitetä yhtä helposti kuin muualla metsässä. Missä luonto vallitsee omassa vallassaan, siellä se säilyttää kauneuden ja puhtauden, mutta missä ihminen joutuu sen kanssa tekemiseen, siellä sen kauneus raiskataan, sen puhtaus tahritaan.

Näyttää siltä kuin aamuaurinko tahtoisi estää kytevien polttopuiden käryävää katkua nousemasta sinitaivaalle. Pienet savuntuprut liihottelevat pois kosteaa, ruohoa kasvavaa maanpintaa myöten lahojen puunkantojen, korkeiden halkopinojen ja risuläjien yli, jotka miilua ympäröivät. Sammalmaja on metsänrinteessä ja sen edustalla istuu Ulrikki jutellen sysimiehen kanssa. Kansa tätä nimittää "Hirsipuu-Markuksi" ja tumman harmaissa ryysyissään tämä mies on sen näköinen, että näyttää ihan olevan vahinko hänen tähtensä, että luonto on pukeutunut niin kauniiseen kevätpukuun. Hänellä on leveä talonpoikaisnaama, suu on vino, ja takkuinen punanen tukka, joka monessa kohdin on haalistuneen tai pesussa värinsä menettäneen näköinen, roikkuu matalalla otsalla niin pitkällä, että se tyyten peittää ja ulottuu tuuheisiin valkoisiin silmäkulmiin asti. Näiden alla väijyy kaksi silmää, sillä ne ovat piilossa, mutta kun ne vilkuilevat kapeasta raosta silmäripsien väliltä, niin ei pölynjyvänenkään jää niiltä huomaamatta. Ulrikki vuoleskelee jousipyssyn nuolta ja kyselee sysimieheltä tuontuostakin; ja kun tämä valmistautuu vastaamaan, nauraa poika, sillä ennenkun Hirsipuu-Markku kykenee vastaamaan, täytyy hänen kolmella tempauksella, joihin nenä ja posketkin ottavat osaa, kiskoa kiero suunsa vaakasuoraan asentoon.

Jotakin tärkeätä nyt on keskusteltavana noiden niin toisistaan erilaisten toverien kesken.

Ehtoohämärässä, kun päivän työt ovat lopussa, piti Ulrikin taas tulla sysimiehen luo. Markku tietää missä muhkea metsäkauris asustelee ja hän aikoo sen ajaa poikaa kohti, että tämä sen ampuisi. Karitsa-ravintolan isäntä kaupungissa tarvitsee metsänriistaa, sillä ensi tiistaina hänen tyttärensä Gretel viettää häitä. Kyllähän Markku voisi itsekin tappaa metsäkauriin, mutta ompa jo Ulrikkikin oppinut sen konstin ja jos tulisi tietoon, mistä tuo oiva paisti on kotoisin, niin sysimies hyvällä omallatunnolla voisi valallaan vakuuttaa, ettei hän ollut kaurista ampunut vaan että hän oli löytänyt sen maassa kuolleena nuoli ruumiissa.

Ihmiset sanovat tuota sysimiestä sala-ampujaksi ja ruman liikanimensä "Hirsipuu-Markku" on hän saanut siitä, että hän tosin hyvin kauvan aikaa takaperin kerran roikkui hirsipuussa. Mutta hän ei kuitenkaan ole mikään epärehellinen mies, vaan hänellä on vaan liiankin uskollisessa muistissa se rohkea väitelmä, jota hänen vielä poikana ollessaan metsän hakkaajat, talonpojat ja sysimiehet keskenään kuiskivat, että "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat kaikille vapaat".

Tätä huutoa totellen oli hänen isävainajansa seurannut kapinallisia talonpoikia, ja Markku pysyi samassa väitteessä sekä siinä mielipiteessä, että kaikki mikä elävää oli metsässä, kuului yhtä hyvin hänelle kuin kaupungille, ritarille tai luostarille. Tämän mielipiteensä vuoksi oli hän saanut kokea monta kärsimystä ja siitä syystä hänen suunsakin oli kiero ja oli hänellä tuo ruma nimi; sillä kerran siihen aikaan kun hänelle alkoi kasvaa partaa, oli nyt hallitsevan herra kreivin isä hänet kohdannut juuri oitis sen jälkeen kun hän "vapaassa" metsässä oli kaatanut hirven vasikan. Tuon painavan otuksen kaikki neljä jalkaa sidottiin yhteen köydellä ja Markun täytyi ottaa köyden pää hampaihinsa niinkuin suitset ja hänen täytyi suullansa kiskoa metsänotus kreivin linnaan. Siinä oli toinen poski mennyt halki ja tuo paha rääkkäys ei häntä miellyttänyt eikä juuri liioin lisännyt hänen rakkauttaan kreiviä kohtaan. Kun sitte jonkun aikaa myöhemmin alkoi kapina Styhlingenissä ja Markku sai kuulla, että talonpojat kaikkialla nousivat aatelistoa ja pappeja vastaan, silloin hänkin seurasi mustan-punasen-keltaista päälippua, liittyi ensin Bulgenbachilaisen Hannu Myllerin joukkoon, seurasi sitte Böckingeniläistä Jaakko Rohrbachia ja oli mukana silloin kun "valkonen joukko" [Niin nimitettiin puvun mukaan erästä kapinallista talonpoikais-joukkoa.] hävitti Neuensteinin kaupungin ja linnan. Weinsbergissä hän näki miten Helfensteinin kreivi syöksyi talonpoikain keihäisiin ja samoin kuin muutkin hän heilutteli lakkia korkealla ilmassa kun jaloa kreivitärtä lantakärryillä raahattiin Heilbronniin.

Nyt piti talonpojasta tulla herra, satavuotinen sortotila piti kukistettamaan, kohtuuttomat kiusat, kymmenysmaksut, verot ja päivätyöt piti ijäksi päiväksi poistettaman ja niistä kahdestatoista artikkelista, jotka hän useamman kerran oli kuullut julkiluettavan, oli neljäs unohtumattomasta painunut hänen muistiinsa: "metsäotusten pyynti, linnustaminen ja kalastus on jokaiselle vapaa." Sen lisäksi oli moni opinkappale evankeliumista tullut hänen korviinsa, joka ei ollut rikkaalle suosiollinen, mutta lupasi köyhälle taivaanvaltakunnan, ja että viimeinen tulisi ensimäiseksi. Johtajien joukossa tosin moni hehkui innostuksesta kurjan kansan pelastamiseksi sietämättömästä orjuudesta ja viheliäisyydestä, mutta kun Markun kaltaiset miehet jättivät vaimonsa ja lapsensa ja panivat henkensä sodan vaaroille alttiiksi, niin he ajattelivat ainoastaan menneitä seikkoja, tätä ennen kärsimiänsä vääryyksiä ja halusivat vaan saada polkea hienot kiusaajansa karkeitten talonpoikais-jalkojen alle.

Niin komeasti leimuavia tulia ei sysimies milloinkaan ollut sytyttänyt eikä ollut saanut koskaan nauttia niin rasvasia lihapaisteja taikka niin hyvälle tuoksuavia viinejä kuin sillä aikakaudella ijästään ja vielä paremmalle kuin mikään muu maistui kosto. Kun linna romahti kokoon ja ylhäinen aatelisnainen kerjäsi armoa, silloin tunsi luvatun paratiisin esimakua. Onhan pirullakin Eedenin yrttitarha hehkuvine ruusuineen; mutta ne eivät kukoista kauvan ja kun ne lakastuvat, niin niistä pistää esiin karkeat piikit. Näitä saivat myöskin talonpojat pian maistaa, sillä Sindelfingenin tappelussa heidät masensi Georg von Waldburg.

Markku joutui tämän ratsumiesten käsiin ja sai nuoran kaulaansa, mutta ainoastaan ivan vuoksi ja muille varoitukseksi, sillä ennenkun henki oli lähtenyt hänestä ja hänen tovereistaan, ottivat sotamiehet heidät alas hirsipuista, leikkasivat heiltä poikki vala-sormet ja ajoivat kepiniskuilla heidät takaisin entiseen orjuuteen.

Kun Markku vihdoin tuli kotiin, löysi hän asuntonsa takavarikkoon otettuna ja omaisensa suurimmassa kurjuudessa. Seppä Aatamin isä, jolle hän ennen oli hankkinut hiiliä, lunasti hänelle takaisin hänen kotinsa ja antoi hänelle työtä ja kun sittemmin kaupunkiin tuli sotilasparvi haeskelemaan kapinallisia talonpoikia, niin vanha mestari antoi hänen kolme vuorokautta olla piilossa ulkohuoneessaan.

Tämän ajan jälkeen vallitsi Schwabissa taas täydellinen rauha, eivätkä metsästys, kalastus tai metsälaitumen syöttö olleet vapaammat kuin ennenkään.

Markulla ei ollut muita elätettävänä kuin hän itse, sillä hänen vaimonsa oli kuollut ja hänen poikansa uittivat tukkilauttoja Mainziin ja Kölniin, joskus Hollantiinkin asti. Seppä Aatami oli ainoa ihminen, jolle hän oli missäkään kiitollisuuden velassa ja hän osotti kiitollisuuttaan omalla tavallaan, sillä hän opetti mestarin pojalle kaikellaisia asioita, jotka eivät olleet pojalle miksikään hyödyksi, vaikka kyllä huviksi, mutta sen ohessa hän ei jättänyt omaa etuansa valvomatta. Ulrikki oli nyt jo viidentoista ijällä ja osasi jo käyttää jousipyssyä ja osata maaliin yhtä hyvin kuin vanha metsämies ja kun nuorukaiselta ei puuttunut metsästysintoa, niin Markku kernaasti soi hänelle sen vähäisen huvituksen. Mitä hän aina oli kuullut saarnattavan ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, sen hän myös juurrutti pojankin sieluun ja kun Ulrikki tänään sadannen kerran ilmaisi epäilyksensä, etteikö vaan ollut varkautta jos ampui metsän otuksia, jotka olivat kreivin omaisuutta, niin sysimies kiskoi suunsa suoraksi ja sanoi: "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat vapaat, senhän jo ennestään tiedät."

Poika mietti hetkisen katsellen maahan ja kysäsi sitte: "ovatkos pellotkin?"

"Pellotko?" matki Markku ällistyneenä, "pellot? — niiden laita on aivan toisin."

Sitä puhuessaan hän vilkasi kaurapeltoihin, joissa jo alkoi kaunis oras kohota. "Pellot", jatkoi hän, "ovat ihmisten raivaamia ja niiden omia, jotka ovat ne viljelleet, mutta metsän ja veden on Jumala luonut. Ymmärrätkös? Mitä Jumala on Aatamille ja Eevalle luonut, se kuuluu kaikille ihmisille."

Kun aurinko kohosi ylemmäksi taivaalle ja käki alkoi kukkua, niin kuului joku moneen kertaan innokkaasti ja kaikuvalla äänellä huutelevan Ulrikin nimeä. Nuoli, jota hän oli vuoleskellut, lensi nyt pois jonnekin loukkoon ja lausuttuaan pikaisesti "iltahämärässä Markkuseni!" livisti Ulrikki metsään ja oli pian taas leikkitoverinsa Ruthin luona.

Molemmat kulkivat hitaasti nauttien aamun ihanuutta pitkin puron vartta metsässä. He poimivat kukkasia sitoakseen kimpun Ruthin äidille. Pikku tyttö poimi aivan varovasti hyppysillään; poika tahtoi auttaa ja repi koko kourallaan hienot kukanvarret tukuttain juuristaan irti. Tässä toimessaan he eivät olleet vaiti. Ulrikki kertoi kerskaten että isä Benediktus oli nähnyt tytön isän kuvan, oli sen oitis tuntenut ja mutissut käsittämättömiä sanoja. Äidin veri oli Ulrikissa voimakas; hänellä oli aivan toinen aatemailma kuin typeräjärkisillä pojilla Pyövelinmäellä.

Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon ja tohtori vielä enemmän avarasta mailmasta, kuninkaista, taiteilijoista ja suurista sankareista. Hirsipuu-Markulta hän oli oppinut, että hänellä oli samat oikeudet ja oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset ja Ruthin ihmeellinen mielikuvitus täytti hänenkin sielunsa ihmeellisimmillä kuvilla. Tyttö teki kuninkaan kruunun kukkaseppeleestä; risumökistä, minkä hän oli rakentanut tohtorin asunnon taakse, teki tyttö loistavan keisarin palatsin; pyöreistä kivistä kultarahoja, leivästä ja omenista ruhtinaallisia aterioita ja kun hän oli asettanut kaksi jalkarahia sen puisen penkin eteen, jonka päällä hän istui Ulrikin kanssa, niin siitä tuli hopeaiset kruunausvaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi maidonkarvaista uljasta hevosta. Kun Ruth oli haltijattarena, niin piti pojan olla noitamiehenä, jos Ruth nimitti itsensä kuningattareksi, niin piti Ulrikin olla kuninkaana.

Kun Ulrikki riehuakseen oikein kylliksensä leikki poikain kanssa Pyövelinmäellä, niin hän aina oli heidän päällikkönsä; pikku Ruthin hän salli itseänsä ohjata. Hän tiesi, että tohtori oli ylenkatsottu juutalainen, Ruth juutalaislapsi, mutta hänen isänsä kunnioitti tuota israelilaista, ja hänelle vieras ja ylhäinen, eristetty hiljaisuus ja äänettömyys, joka ympäröi yksinäisen oppineen miehen asuntoa, vaikutti niin kummallisesti Ulrikkiin.

Kun hän meni tähän taloon tunsi hän lievää pöyristystä ja hänestä tuntui kuin jos hän tunkeutuisi johonkin pyhäkköön, mihin pääsy oli kielletty. Kaikista leikkitovereista hän oli ainoa, joka sai astua tämän kynnyksen yli ja tämänkin hän tunsi eduksi muiden edellä; sillä huolimatta nuoruudestaan käsitti hän kuitenkin, että vähäpuheinen hiljainen tohtori, joka tunsi kaikki mikä eli taivaassa ja maan päällä ja sen lisäksi oli hyvä ja lempeä kuin lapsi, oli korkealla, paljon korkeammalla kuin ne raukat, jotka Pyövelinmäellä karkeine kourineen taistelivat olemassaolostaan.

Ulrikki uskoi tohtorista vaikka mitä, yksin mahdottomiakin ja myöskin Ruth oli hänen mielestään jotakin erinomaista, jokin hieno taideteos, jonka kanssa hän — hän yksin sai leikitellä.

Kyllähän joskus sattui, kun tyttö oli häntä suututtanut, että hän tätä sanoi rumaksi juutalaispenikaksi, mutta eipä olisi Ulrikkia kummastuttanut jos Ruth äkkiä olisi hänen eteensä ilmestynyt prinsessana.

Kun lapset jo olivat tulleet niin lähelle kotia, että Pyövelinmäki oli ihan heidän alapuolellaan, istahti Ruth kivelle ja laski kukat syliinsä. Ulrikki laski yhteen omat poimimansa ja kun pieni kukkaisvihko alkoi pyöristyä, piteli tyttö sitä hänen silmiensä edessä ja poika arveli sitä oikein kauniiksi; mutta tyttö huokasi syvään ja sanoi:

"Minä toivoisin, että metsässä kasvaisi ruusuja, mutta ei vähäpätöisiä orjantappuraruusuja, vaan sellaisia kuin Portugalissa kasvaa, täyteläisiä, punasia ja oikein tuoksuvia. Ei mikään anna parempaa tuoksua."

Näin tapahtui aina kun he olivat yhdessä. Tyttö pääsi aina hänestä voitolle loppumattomilla toivomuksillaan ja haluillaan ja tämä houkutteli pojan esimerkkiä seuraamaan.

"Vai ruusuja — —" matki Ulrikki. "Kuinka kummallisesti sinä katseletkaan!"

Tytön toivomus muistutti hänelle taikasanaa, josta he edellisenä päivänä olivat puhelleet ja koko matkalla kotiin he juttelivat tästä sanasta ja poika kertoi, että hän yöllä oli kolmasti herännyt sen sanan tähden. Silloin tyttö vilkkaasti yhtyi puheeseen ja huudahti:

"Minäkin tulin sanaa ajatelleeksi, ja nyt vasta minä oikein tiedän mitä itselleni toivoisin jos joku minulle ilmottaisi sen taikasanan. Minä toivoisin, että me olisimme yksin mailmassa ja ettei löytyisi ketään muita ihmisiä kuin sinä ja minä ja isä ja äiti."

"Ja minun äitini myöskin", lisäsi Ulrikki mielistellen.

"Ja sinun isäsi myöskin."

"Niin, hän myös", sanoi poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiiruusti korjata unhottamansa.

Viides luku.

Aurinko paistoi kirkkaasti juutalaisen asuinhuoneen pieniin akkunoihin. Ne olivat raollaan, että kevätilma pääsisi sisään, mutta ohuet vehreät verhot olivat kuitenkin vedetyt niiden eteen, sillä Costa rakasti vähän heikennettyä valaistusta ja hän piti huolta huoneensa suojaamisesta ohi kulkevien katseilta.

Huoneissa ei ollut mitään erinomaista nähtävää, sillä seinät olivat sisältä valkoisiksi rapatut ja seinillä ei riippunut muuta kuin lavendeliseppele, jonka tuoksua Ruthin äiti mielellään hengitti. Huoneen sisustukseen kuului ainoastaan piironki, useita mataloita rahia, penkki, jonka päällä oli tyynyjä, pöytä ja kaksi yksinkertaista karmituolia.

Jo kauvan oli mestari Aatamilla istuessaan toisella näistä kahdesta tuolista ollut hauskimmat hetkensä, sillä hän istui siinä kun hän sai pelata sakkipeliä Costan kanssa.

Nyrnbergissä oli Aatami joskus katsellut kun tätä jaloa peliä pelattiin; tohtori osasi sitä perin pohjin ja oli hänelle neuvonut kaikki pelin salaisuudet ja temput.

Parina ensi vuonna oli Costa ollut oppilastansa paljoa etevämpi, mutta sitte tuli aika, jolloin hänen täytyi täydellä todella puolustautua pelikumppaniansa vastaan ja nyt tapahtui tuon tuostakin, että seppä pelissä voitti oppineen vastustajansa. Tämä oli kuitenkin paljoa sukkelampi liikkeissään kuin Aatami, joka aseman tullessa vaikeaksi vaipui liian pitkällisiin mietiskelyihin.

Eipä liene sakkilaudan ääressä liikkunut erilaisempia käsiä kuin näiden kahden pelaajan, sillä toinen oli kuin musta, kömpelö vetojuhta, toinen taas oli keveän, hienon ratsuhevosen kaltainen. Keskikokoisen juutalaisen hahmo melkein jäi huomaamatta sepän jättiläisvartalon rinnalla. Miten karkeapiirteinen ja ajatuksia täynnä olikaan saksalaisen suuri vaalea pää, kuinka erinomaisen hienosti muodostuneelta ja perin älykkäältä näytti portugalilaisen juutalaisen.

Tänäkin päivänä olivat molemmat miehet istuneet sakkilaudan ääressä, mutta nyt ei pelattu, vaan oli keskusteltu vakavista, hyvin vakavista asioista. Tohtori oli keskustelun ajalla noussut paikaltaan ja levottomasti astunut edestakaisin huoneessa. Seppä istui edelleen paikallaan.

Ystävän esiintuomat perusteet olivat saaneet hänen mielipiteensä varmistumaan. Ulrikki oli lähetettävä luostari-kouluun.

Costalle oli mestari myös ilmottanut, mikä vaara häntä uhkasi ja tämä oli hyvin liikutetulla mielellä. Vaara oli suuri ja turmiota uhkaava, mutta kumminkin hänestä tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, oikein hirveältä, että hänen täytyi jättää tämä rauhallinen sopukka. Seppä tunsi hänkin mikä Costan mielessä liikkui ja hän virkkoi:

"Teidän mieleenne koskee kovasti, kun täytyy jättää tämä paikka. Mutta mikä täällä Pyövelinmäellä teitä pidättää?"

"Rauha, mestari Aatami, rauha!" huudahti Costa. "Sitäpaitsi", lisäsi hän tyynemmästi, "olen minä täällä tullut omistamaan maa-omaisuuttakin."

"Oletteko tosiaan?"

"Olen, suuri ja pieni hauta pyövelin puustellin takana ovat minun omaisuuttani."

"Niin, on tosiaankin tukalaa, hyvin tukalaa, kun täytyy ne jättää", vastasi seppä, painaen alas päänsä. "Kaikki tämä on teille tullut siitä syystä, että olette osottanut hyvyyttä minun poikaani kohtaan. Huonon palkan olette meiltä saanut."