Part 2

Kun hän kävi ulkona niin hänestä näytti — useimmiten väärin kyllä — ikäänkuin toinen ihminen nykäisisi toistaan ja kaikkien silmistä kasvoi käsiä, jotka sormet ojennettuina osottelivat häneen. Kodissaan hän ei löytänyt muuta kuin autiota tyhjyyttä, katkeraa surua ja harmia sekä lapsen, joka lakkaamatta repi niitä haavoja, jotka polttivat ja kalvoivat hänen sydäntään. Ulrikin täytyi unohtaa "kyykäärme", ja Aatamin täytyi ankarasti kieltää häntä puhumasta "äitikullasta", mutta tuskinpa kului päivääkään ettei Aatami itse häntä maininnut.

Aatami ei kauvan kestänyt pajassa torin varrella. Hän tahtoi muuttaa Freiburgiin tai Ulmiin, saman tekevä mihin hyvänsä, kunhan vaan jonnekin missä hän ei ollut Floretten kanssa ollut. Pian ilmestyi halullinen ostaja ostamaan Aatamin taloa ja tuottavaa sepänliikettä. Irtaimisto pantiin kokoon ja keskiviikkona piti uuden talon omistajan muuttaa taloon. Silloin tuli maanantaina Aatamin työpajaan hevoskauppias Bolz Pyövelinmäeltä. Tämä oli monen vuoden kuluessa ollut ahkera ostaja; hän oli jo ostellut satoja paria hevosenkenkiä, joilla hän omassa pajassaan hevosia kengitti, sillä hänessä oli vähän sepän vikaa. Hän tuli Aatamin luo jäähyväisille, sillä hän oli päässyt varoihin ja alankomaalla hänellä oli parempi tilaisuus hyötyä rahoistaan kuin täällä ylhäällä metsäseudulla. Viimein hän Aatamille tarjosi talonsa kaupaksi halvasta hinnasta.

Mestari vaan naurahti hevoskauppiaan ehdotukselle, mutta seuraavana päivänä hän kuitenkin meni Pyövelinmäelle asuntoa katsomaan. Mäellä oli telottajan asunto, josta paikan nimi nähtävästi oli johtunut. Toinen viheliäinen hökkeli oli toisensa vieressä. Ovensa ulkopuolella seisoi hölmö Ville, onneton raukka, jolle kaupungin poikaviikarit aina tekivät jos mimmoisia kepposia, ja hän virnisteli vieläkin yhtä typerästi kuin parikymmentä vuotta sitte; tuolla majaili Luuta-Kaisa, jolla oli kaulassa iso pahka, sama joka aina katuojia lakasi. Harmaissa hökkeleissä, joiden edustalla riippui joukko repaleisia liinavaatteita, asui kaksi sysimiehen perhettä ja Ilveilijä-Kasper, kummallinen mies, jonka Aatami poikana ollessaan oli nähnyt häpeäpaaluun kytkettynä sekä tämän tyttäret, jotka talvella pesivät pitsejä ja kesä-aikoina seurasivat isäänsä markkinamatkoilla.

Noissa mökeissä, joiden edustalla leikitteli niin paljon lapsia, asui kunniallisia mutta köyhtyneitä metsänhakkaajia. Kurjuus ja hätä oli näissä asunnoissa. Ainoastaan hevoskauppiaan talo ja vielä yksi lisäksi olisi mennyt mukiin kaupungissakin. Viimeksi mainitussa asui juutalainen tohtori Costa. Hän oli kymmenen vuotta sitte tullut vieraasta maasta tähän kaupunkiin ja seisattunut tänne, sillä tohtorin vaimo oli synnyttänyt tyttären ja myöhemmin oli tohtorin isä sairastunut kuolintautiin. Mutta porvarit eivät tahtoneet suvaita ketään juutalaista joukkoonsa ja niin oli muukalainen muuttanut asumaan Pyövelinmäelle, entiseen jahtimestarin puustelliin. Talo oli ollut autiona siitä lähtien kuin oli uusi parempi puustelli rakennettu kauvemmaksi metsään. Kaupunki aina löysi rahan reikiä niille veroille, jotka muukalaiselta otettiin, joiden joukossa myös oli "juutalaisvero". Juutalainen suostui kaupungin neuvoston vaatimukseen, mutta kun pian saatiin tietää, että hän päivät pääksytysten istui suurten kirjojen ääressä eikä harjottanut mitään kauppaa, mutta kumminkin maksoi kaikki käteisellä rahalla, niin häntä pidettiin kullantekijänä ja noitana.

Kaikki, jotka täällä asuivat, olivat joko perin köyhtyneitä tai ylenkatsottuja henkilöitä ja palatessaan Pyövelinmäeltä arveli Aatamikin, ettei hän enää kuulunut kunniallisten ja nuhteettomien ihmisten joukkoon ja kun hän kerran tunsi itsensä häväistyksi ja otti kaikki, yksin häpeänkin, täydellä todella, niin hän ymmärsi, että Pyövelinmäen asukkaat olivat soveliaimmat hänelle naapureiksi. He tiesivät joka-ikinen miltä tuntuu olla kurja ja viheliäinen ja monella heistä oli paljoa suurempi häpeä kannettavana kuin hänellä. Ja sitäpaitsi jos hätä käskisi hänen onnettoman vaimonsa palajamaan miehensä luo, niin täällä oli hänelle ja hänen kaltaisilleen oikea asuinpaikka.

Hän siis osti hevoskauppiaan talon täysin varustettuine pajoineen. Mitä työtä hän täällä hiljaisuudessa valmistaisi, se kyllä saisi kyllin ostajia.

Hänen ei tarvinnut katua kauppaansa.

Hänen vanha taloudenhoitajattarensa oli jäänyt hänen palvelukseensa ja piti huolta pojasta, joka oli terve ja vankka. Itse hän tunsi mielensä virkeämmäksi kun hän teki piirustuksia ja valmisteli useita taiteellisia töitä. Joskus hän meni kaupunkiin ostamaan rautaa tai hiiliä, mutta muutoin hän vältti kaikkea seurustelua porvarien kanssa, jotka hänet nähdessään kohauttivat olkapäitään ja hänestä puhuessaan osottivat sormella otsaansa.

Noin vuoden kuluttua sen jälkeen kun hän oli muuttanut Pyövelinmäelle oli hänellä asia toimitettavana viilanhakkaajalle ja kävi häntä tapaamassa Karitsa-ravintolassa. Siellä istui kreivi Frohlingenin miehiä. Aatami ei heistä välittänyt, mutta he alkoivat häntä ärsytellä ja tekivät hänestä pilaa. Jonkun aikaa hänen onnistui hillitä suuttumustaan, mutta kun punatukka Valentin meni liian pitkälle, niin kiukku sai vallan Aatamissa ja hän paiskasi Valentinin maahan. Toiset sotilaat silloin hyökkäsivät Aatamin kimppuun ja raahasivat hänet herransa linnaan. Siellä häntä pidettiin vankina puolen vuotta kunnes hän vihdoin eräänä päivänä vietiin kreivin eteen, joka hänet laski vapaaksi "Floretten kauniiden silmien vuoksi".

Siitä ajasta oli kulunut vuosikausia ja Aatami oli elellyt hiljaisesti ja uutterassa työssä Pyövelinmäellä yhdessä poikansa kanssa. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, mutta sai vihdoin tohtori Costasta ensimäisen ja ainoan ystävän minkä kohtalo oli hänelle suonut.

Kolmas luku.

Luostarin-isä Benediktus oli viimeksi nähnyt sepän heti sen jälkeen kuin tämä oli laskettu vankeudesta ja silloin tämä oli luostarissa rippituolissa. Koska munkki nuoruutensa aikoina oli palvellut keisarillisessa ratsuväessä, niin hän nyt huolimatta ylhäisestä hengellisestä arvostaan oli rikkaan luostarin talliosaston esimies ja ennen oli hän monta hevosta mukanaan tullut torin varrella olevaan pajaan; vaan kun luostari oli riitautunut kaupungin kanssa, niin Benediktus kengitytti hevoset muualla.

Ikävä tapahtuma oli häntä muistuttanut puoleksi unohduksiin joutuneesta taitavasta mestarista ja kun tämä nyt tuli takaisin aitastaan kantaen hiilisäkkiä, niin Benediktus häntä tervehti yhtä totisella sydämmellä kuin lämpimästikin. Myöskin Aatami osotti iloitsevansa odottamattomasta käynnistä ja oli valmis taidollaan palvelemaan luostaria.

"Onpa jo myöhä, Aatami", virkkoi luostarin-isä ja höllitti vyötäisiltään sateesta kastuneen vyönsä, jota hän tavallisesti piti ratsastaessaan. "Ukkosilma tavotti meidät matkalla. Raudikko säikähti niin kovin jyrinää ja leimahduksia taivaalla, että se oli vähällä temmaista Götzin käden sijoiltaan. Kolme askelta sivulle päin, yksi eteenpäin — sillä lailla kuljettiin; sillaikaa on tullut pimeä ja pimeässä ette edes Tekään saa kurissa pidetyksi sitä rakkaria."

"Tarkotatte kai raudikkoa?" kysyi seppä karkealla kajahtavalla äänellä ja pisti kuivan päresoihdun palamaan rautarenkaaseen ahjon ääreen.

"Niin tarkotan, mestari. Se ei salli kengitystä; se on kuitenkin kallisarvoinen elukka eikä meillä ole vielä sen vertaista kasvatettu. Meillä ei kukaan sitä saa kurissa pidetyksi, mutta Te, Tehän entisaikoina — — Ettepä, mestari, ole juuri nuorentunut näinä vuosina. Pitäkää lakki päässä vaan; hiuksennekin ovat koko lailla harventuneet. Otsa on paljas niskaan asti, mutta käsivarsi on entisellään. Muistatteko vielä miten te Rodebachissä iskitte alasimen kahtia?"

"Älkää siitä nyt puhuko", vastasi seppä jyrkästi, mutta äänenpaino ei ollut epäystävällinen. "Huomenaamulla varhain minä sen hevosen kengitän, tänään on jo liian myöhä."

"Enkös sitä jo arvannut!" huudahti munkki harmistuneena lyöden kämmenet yhteen. "Te tiedätte minkälaiset välit meillä on kaupungin kanssa siltatullin tähden. Ennemmin menee nokkosten sekaan kuin siihen vaivaiseen pesään. Teidän tallissanne tuolla on hevosille tarpeeksi tilaa. Eiköhän teillä olisi olkikupoa vuoteeksi köyhälle kristiveljelle? Muuta ei tarvita, sillä minulla on evästä mukanani."

Hämillään katsahti seppä maahan. Hän ei ollut liioin vierasvarainen. Tähän asti ei vielä koskaan ollut yksikään vieras nukkunut hänen kattonsa alla ja kaikki oli hänelle vastoinmielistä, mikä vaan häiritsi hänen yksinäisyyttään. Mutta hän ei voinut antaa kieltävää vastausta ja senvuoksi hän sanoi kylmäkiskoisesti: "Minä täällä asun yksinäni poikani kanssa; mutta jos tahdotte tyytyä täällä viettämään yönne, niin kyllähän täällä aina tilaa on."

Luostari-isä suostui yhtä tyytyväisenä kuin jos hän olisi saanut hyvinkin sydämellisen kutsun, ja kun hevoset ja renki olivat päässeet katon alle, seurasi hän isäntää työpajan viereiseen asuntoon ja pani satulapussin pöydälle.

"Kaikki on, mestari, kunnossa ja reilassa", virkkoi hän nauraen ja otti esille paistetun kanan ja nisuleivän. "Mutta miten on viinin laita? Jotakin lämmitystä minä tarvitsen, saatuani ratsastaessani niin paljon vettä selkääni. Olisiko teillä kellarissa tilkka tallella?"

"Ei ole, hyvä herra", vastasi seppä. Mutta heti sen jälkeen hän näytti muuttavan mielensä ja virkkoi: "Kyllä minä sentään voin tarjota Teille pikarillisen."

Hän avasi seinäkaapin ja kun luostari-isä hetkisen kuluttua tyhjensi ensimäisen pikarillisen, niin hänen suustaan pääsi pitkäveteinen sana "ah!" ja käsi silittelemällä seurasi viinikulauksen kulkua seisattuen vatsan tienoille varsin tyytyväisenä. Hänen huulensa maiskuttelivat vielä vähän aikaa tunnustellen mieluista jälkimakua; sitte hän suuret silmät vallan pyöreinä katseli seppää hyväntahtoisesti ja virkkoi veitikkamaisesti: "jos tämmöisiä rypäleitä kasvaa teidän havupuissanne, niin toivoisin, että hyvä Jumala olisi isä Noakille viiniköynnöksen asemasta lahjoittanut pikku petäjän. Pyhimysteni nimessä! arkkipiispalla ei ole parempaa pisaraa viinikellarissaan. Antakaa minulle vielä kulaus ja sanokaa keneltä saatte tätä ihanaa herran lahjaa?"

"Costa antoi minulle viinin."

"Noita, juutalainenko?" kysyi luostari-isä lykäten pois pikarin luotaan. "Niin, niin", jatkoi hän puoleksi totisesti puoleksi piloillaan, "kun asiata oikein ajattelee, niin sekin viini, jota käytettiin ensimäisessä pyhässä ehtoollisessa ja myös Kaanaan häissä sekä se rypäleen neste, jolla kuningas David itseään virkisti, oli kerran ollut juutalaisen kellarissa."

Benediktus-isä oli odottanut että talon isäntä olisi hymyilyllä tai hyväksyvällä sanalla hänelle vastannut, mutta sepän parrakkaat kasvot pysyivät liikkumattomina kuin kuolleen ihmisen.

Luostari-isä oli vähemmin leikillisen näköinen jatkaessaan puhetta:

"Nauttikaa toki, mestari, itsekin pikarillinen. Kohtuullisesti nauttien viini tekee ihmisen iloiseksi, ja te minusta ette näytä tyytyväisen näköiseltä. Elämässänne ei kaikki ole käynyt toivomuksienne mukaan; mutta kullakin ihmisellä on ristinsä kannettavana, ja Te, Tehän olette Aatami, niinpä Teidänkin ristinne on tullut Eevalta."

Luostari-isän näin puhuessa oli seppä ottanut kätensä pois partaselta leuvaltaan ja muutteli karvalakkiansa sinne tänne kaljulla päälaellaan. Katkeran äreä vastaus jo oli hänen huulillaan kun hän äkkiä huomasi Ulrikin, joka ällistyneenä oli seisattunut kynnykselle. Poika ei vielä milloinkaan ollut nähnyt vierasta isän pöydän ääressä, paitse tohtori Costaa; mutta hän toipui pian hämmästyksestään, astui esille ja suuteli luostari-isän kättä. Munkki sivelsi kauniin pojan leukaa, taivutti leikillisenä hänen päätään taaksepäin, katsoi myös Aatamiin ja huudahti sitte: "Suun, nenän ja silmät on hän saanut vaimoltanne, mutta otsa ja pää ovat saman muotoiset kuin Teilläkin."

Kevyt punastus lensi sepän poskille ja hän kääntyi pikaisesti pojan puoleen ikäänkuin olisi hän jo kuullut tarpeeksi paljon, ja virkkoi pojalle: "Myöhäänpä sinä tulet. Missä olet ollut niin kauvan?"

"Olin metsässä Ruthin kanssa; me sidoimme risukimppuja Costan perheelle."

"Tähänkö saakka?"

"Rahel oli leiponut sima-leivoksia ja tohtori pyysi minua jäämään heille."

"Mene nyt makuulle. Mutta ensin anna rengille tallissa vähän ruokaa ja levitä puhtaat raidit minun vuoteelleni. Huomen aamulla varhain tarvitsee sinun olla pajassa, meillä on hevonen kengitettävänä."

Poika katsoi isäänsä arvellen ja sanoi: "kyllä, isä, mutta tohtori on muuttanut opetustunnit; huomenna opetus alkaa heti auringon nousun jälkeen."

"Hyvä on, tulemme toimeen ilman sinuakin. Hyvää yötä."

Munkki kuunteli tätä keskustelua yhä tarkemmin ja yhä suuremmalla paheksumisella. Hänen kasvonsa sillä välin muuttuivat aivan toisennäköisiksi, sillä jo ennestään olivat nenän ja suun väliset jäntereet kuopalla, mutta nyt ne vetäytyivät taaksepäin muodostaen alahuulen kanssa sisään päin käännetyn kulman. Näin hän istui hetkisen ja katseli seppää nuhtelevalla katseella. Viimein hän lykkäsi pikarin kauas luotansa ja huudahti selvästi suutuksissaan:

"Mitä tämä on, ystävä Aatami? Juutalaisen viini olkoon menneeksi ja simaleivokset myös, minusta nähden, vaikkei kristityn lasta tee Jumalalle otollisemmaksi syöminen samasta kupista niiden kanssa, joiden ylitse on tullut Vapahtajan syyttömästi vuodatettu veri; mutta kun Te, oikeinuskova kristitty, sallitte kirotun juutalaisen opettaa ymmärtämätöntä poikaa — — —"

"Elkäämme puhuko siitä asiasta", keskeytti seppä kiukustuneen munkin puheen. Mutta tämä ei sallinut hillitä itseään, vaan jatkoi puhettaan kovemmalla ja jyrkemmällä äänellä kuin ennen.

"Tahdon kyllä siitä puhua. Onko ennen kummempaa kuultu? Kastettu kristitty, joka lähettää oman poikansa opetettavaksi uskottoman sielunturmelijan luo!"

"Kuulkaapas pater! — — —"

"Ei, Teidän pitää kuulla, Teidän, joka olette valinnut uskottoman sielunturmelijan opettajaksi pojallenne. Niin minä sanoin, ja se Teidän pitää kuulla! Tiedättekö mitä se merkitsee? Se on synnin tekemistä Pyhää Henkeä vastaan, pahin kaikista synneistä. Mikä kauhistus! Tällainen syntitaakka hartioillanne, Te mestari, huonosti selviydytte rippituolissa!"

"Eipä niinkään syntikuormaa eikä mitään kauhistusta!" vastasi seppä uhalla.

Nyt syöksi veri luostari-isän poskille ja uhkaavana hän tiuskasi:

"Vai niin, herra mestari! Tuomiokapituli, sen parempi Teille, on Teitä opettava asiata paremmin arvostelemaan. Antakaa pojan tauota käymästä juutalaisen luona, sillä muutoin — — —"

"Muutoin?" matki seppä tuiman vakavasti katsoen munkkia kasvoihin.

Tämä mutisti suutaan nyrpistäen huuliaan vielä syvemmälle ja silmänräpäyksen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

"Muutoin tulee kirkon kirous ja oikeutettu rangaistus Teidän ja juutalaisen päälle. Neuvo neuvosta. Hengellinen sääty on tullut liian hellätuntoiseksi, emmekä isoon aikaan ole muille varoitukseksi polttanut yhtään juutalaista."

Näillä sanoilla oli tehokas vaikutus. Seppä oli kyllä rohkea mies, mutta luostari-isä uhkasi sellaisilla asioilla, joita vastaan hän, seppä, tunsi itsensä yhtä voimattomaksi kuin myrskyn voimaa tai pilvistä syöksevää salamaa vastaan. Suuri sieluntuska ilmestyi hänen kasvoihinsa ja hätäytyneenä hän torjuvasti ojentaen kätensä vierastaan vastaan huudahti:

"Ei, ei! Itse puolestani en enää välitä mistään, sillä ei mikään kirkon kirous eikä rangaistus voi tehdä raskaammaksi sitä kuormaa, joka jo on minua painamassa; mutta jos te tohtorille teette jotakin pahaa, niin minä kiroan sitä hetkeä, jolloin Teidät kutsuin tämän kynnyksen sisäpuolelle."

Hämmästyneenä luostari-isä katsoi häneen ja vastasi lempeämmällä äänellä:

"Te olette, Aatami, aina kulkenut omia teitänne; mutta mille harhatielle Te nyt poikkeatte? Onko juutalainen lumonnut Teidät vai mikä Teidät muutoin sitoo häneen siinä määrässä, että Te hänen takiansa istutte sen näköisenä kuin ukkosen tapaama? Ei kenenkään tarvitse kirota sitä hetkeä, jolloin hän kutsui Benediktuksen vieraaksensa. Rauhoittukaa ja jos Te tulette järkiinne — no hyvä Jumala! onhan meilläkin kaksi silmää niin että toisen voimme ummistaa kun niin soveltuu. — Onko Teillä erikoista syytä mistä olisitte Costalle kiitollisuuden velassa?"

"On paljonkin, isä, paljon syitä", huudahti seppä, jonka ääni yhä edelleen osotti hyvinkin aiheutettua levottomuutta ystävänsä puolesta. "Kuulkaa, mitä minä kerron, ja kun saatte tietää mitä hän minulle on tehnyt ja jos Teillä on hyvä tahto tuomita lempeästi, niin ette Tuomiokapitulille kerro mitä täällä saatte kuulla — ei herra, elkää sitä tehkö, minä sitä rukoilen Teiltä! Sillä ajatelkaa jos tohtori minun tähteni joutuisi onnettomuuteen, niin kyllä, ihan minun tähteni — —"

Hänen äänensä tukehtui ja hän hengitti niin kiivaasti, että hänen paksu nahkainen esiliinansa vuoroin nousi, vuoroin laskehti.

"Rauhottukaa, mestari Aatami, rauhottukaa", virkkoi luostari-isä, "kaikki tulee hyväksi taas, niin, kyllä kaikki taas tulee hyväksi. Istukaa ja luottakaa minuun. Mistä ihmetöistä Teidän on tohtoria kiittäminen?"

Seppä jäi seisomaan, huolimatta toisen kehotuksista ja hän alkoi puhua katse alaspäin luotuna:

"Minä en ole mikään kaunopuhuja, sen vuoksi lausun ajatukseni lyhyesti. Miten minut raahattiin vankilaan Valentinin tähden, senhän jo ennestään tiedätte; mutta millä mielellä minä olin, sitä ei kukaan toinen voi arvostella. Kauvas minut kuljetettiin pois kahden hevoskaakin välissä ja tänne tuon kurjan roskaväen sekaan piti Ulrikin jäädä yksin, sillä ei ollut ketään, joka olisi hänestä pitänyt huolta, kun vanha palvelijani oli liki seitsemänkymmenen ijällä ja käteiset rahani olin kaivanut maahan varmaan paikkaan ja tallessa ei ollut muuta kun yksi leipäkakku ja muutama pieni raha, jotka tuskin riittivät kolmeksi päiväksi. Lapseni, ainoastaan lapseni oli minulla aina silmissäni ja olin näkevinäni sen kävelevän täällä ympäri kerjäten, tulevan viheliäiseksi, kuolevan kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan pahin hätä painoi mieltäni kun minut laskettiin irti ja läksin linnasta palatakseni kotiin. Sieltä on noin parin tunnin matka, mutta nämä tunnit minusta tuntuivat pitemmiltä kuin kaksi sydänkesän päivää. Löytäisinkö Ulrikin vai enkö löytäisi? Ja mikä hänestä oli tullut? Oli jo tullut pimeä kuin viimein olin saapunut tämän asuntoni edustalle. Kaikki oli äänetöntä ja kuollutta ja ovi lukossa. Sisään minun kuitenkin piti päästä ja minä koputin ensin sormellani ja jyskytin sitte nyrkillä ovelle ja akkunaluukuille, mutta turhaan. Silloin tuli sairaalan Lorelei ulos tästä viereisestä punasesta talosta. Ja nytkös sain kuulla asioita! Vanha palkolliseni oli tullut mielipuoleksi ja oli pantu jalkapuuhun. Ulrikki oli kuolemankielissä. Tohtori Costa oli hänet ottanut luoksensa. Hyvä herra, kun olin saanut sen tietää, niin mieleni ei ollut sen parempi kuin teidänkään äsken, vähän aikaa sitte; viha sai minussa vallan ja minä häpesin ikäänkuin olisin seisonut häpeäpaaluun kytkettynä. Minun lapseni juutalaisen luona! Minun ei tarvinnut kauvan miettiä, vaan menin nopein askelin juutalaisen taloon. Akkunassa näkyi valoa. Akkuna on korkealla kadusta mutta kun minä olen pitkä, ja akkuna oli auki niin taisin helposti katsoa sisään ja sain yleiskatsauksen koko huoneesta. Oikealla seinustalla oli sänky ja siinä oli poika valkoisilla höyhenpatjoilla. Tohtori istui sängyn ääressä ja piti hänen kättään omassaan. Pikku Ruth hiipi hänen kupeellensa ja kysyi: 'no isä?' Silloin mies hymyili. — Tunnetteko, isä Benediktus, hänet? — Hän ei ole vielä täyttänyt neljääkymmentä ikävuotta ja hänellä on rauhallisen näköiset kalpeat kasvot. Silloin hän hymyili ja lausui niin kiitollisena, kuin — niin iloisena kuin jos Ulrikki olisi ollut hänen oma poikansa: 'Jumalalle kiitos olkoon, me saamme hänet pitää!' ja pikku tyttö juoksi mykän äitinsä luo, joka istui uunin vieressä ja keri lankaa, ja huudahti: 'äiti, äiti, hän paranee terveeksi taas! Mutta kyllä minä olenkin rukoillut hänen puolestaan joka päivä.' Silloin juutalainen kumartui minun poikani yli, suuteli hienoilla huulillaan hänen otsaansa — ja minä tunsin itseni niin liikutetuksi, että minun täytyi itkeä aivan kuin itse olisin ollut vielä lapsi, ja siitä lähtien isä Benediktus — siitä lähtien — — —"

Seppä ei virkkanut sen enempää. Munkki nousi seisoalle, laski kätensä Aatamin olkapäälle ja sanoi:

"Mestari, nyt on jo ilta myöhään kulunut. Näyttäkää minulle makuusijani. Onhan päivä huomennakin ja kun on jotain tärkeätä tehtävää, niin pitää nukkua välillä. Mutta kaikissa tapauksissa asia pysyy niinkuin minä olen sanonut, eikä se siitä muutu, nimittäin, ettei poika enää saa ottaa opetusta juutalaiselta. Huomenna hänen on autettava Teitä hevosen kengittämisessä. Teidän pitää olla järkevä, mestari Aatami."

Aatami ei vastannut, vaan kävi edellä näyttäen tulta luostari-isälle ohjaten hänet siihen huoneeseen, missä seppä poikansa kanssa tavallisesti makasi. Vieraalle oli valmistettu hänen oma sänkynsä, johon oli levitetty puhtaat raidit. Ulrikki oli jo vuoteellaan ja näytti olevan nukuksissa.

"Meillä ei ole huonetta antaa Teille erikseen", virkkoi Aatami, osottaen samalla poikaansa. Mutta munkki oli tyytyväinen huonetoveriinsa ja kun isäntä oli jättänyt hänet, seisoi hän kauvan aikaa katsellen Ulrikin terveitä kauniita kasvoja.

Aatamin kertomus oli järkyttänyt hänen mieltänsä eikä hän heti ruvennut levolle, vaan astuskeli mietiskellen ja hiljaa, ettei poikaa häiritsisi, edestakaisin huoneessa.

Aatamilla tosiaan oli syytä olla juutalaiselle kiitollinen ja miksipä ei voisi löytyä hyvää juutalaista?

Munkki ajatteli patriarkkoja, Moosesta, Salomonia ja profeettoja. Ja eikös itse Vapahtajakin ja Johannes ja Paavali, jota hän rakasti kaikkien muiden apostolien edellä, olleet juutalaisten äitien lapsia ja kasvaneet juutalaisten keskuudessa? Ja Aatamilla, tuolla onnettomalla miesparalla, oli ollut liiaksikin paljon vastoinkäymisiä tässä mailmassa kärsittävänä; ja se joka luulee Jumalan hänet hyljänneen hän helposti jättäytyy pirun huostaan. Nyt oli hän saanut varotuksen ja nyt piti kerta kaikkiaan tulla loppu sopimattomasta menettelystä pojan kanssa. Mitä kaikkea poika saisikaan kuulla juutalaiselta, tällaisella ajalla, jolloin kerettiläisyys liikuskeli ylen ympäri kuin kiljuva leijona ja istuskeli joka tien vieressä houkuttelevana viettelijänä! Ainoastaan ihmetyön kautta oli tämä kaukainen laakso säilynyt harha-opilta, mutta talonpojat olivat jo osottaneet, etteivät he suoneet ritaristolle valtaa, kaupungille rikkaita tulolähteitä, hengelliselle säädylle Jumalan heille lahjottamaa valtaa ja maallisia rikkauksia. Isä Benediktus oli taipuvainen menettelemään lempeästi ja tällä kertaa säästämään juutalaisenkin, — mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.

Riisuttuaan kaapunsa haeskeli hän seinässä naulaa, mihin hän sen ripustaisi ja huomasi silloin seinälistan päällä rivin laudanpalasia. Hän otti alas yhden niistä ja näki siihen piirustetun Aatamin tekemän suunnitelman taiteelliseksi kaivon ristikoksi. Vielä katsellessaan hän löysi lehmuspuisen taulun ja sitä valaistessaan tulisoihdulla hän hämmästyksestä säpsähti, sillä taulu esitti tosin huonosti piirustettua, mutta ihmeellisesti samannäköisen kuvan juutalaisesta, tohtori Costan pään.

Harmistuneena hän pudisti päätänsä, mutta otti kuitenkin kuvan kattolistalta, ja katseli tarkemmin tohtorin hienopiirteistä nenää ja otsan jalomuotoista kaarevuutta. Itsekseen hän mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja; ja kun hän viimein huolimattomasti pani tuon vaatimattoman taideteoksen takaisin paikoilleen, niin hänen nuori huonetoverinsa heräsi ja melkein kerskaten sanoi:

"Herra luostari-isä, minä olen itse sen piirustanut."

"Hurskas sepän poika, sinun kaltaisesi, poikani, voisi keksiä parempiakin esineitä partaaksensa", vastasi munkki. "Nyt sinun pitää nukkua, ja huomisaamuna varhain nouset ylös isääsi auttamaan. Ymmärrätkös?"

Sitte hän äreästi käänsi pojan pään seinään päin ja se lempeä mieliala, jonka sepän kertomus oli herättänyt, oli nyt kadonnut.