Part 1

SANA

Romaani

Kirj.

GEORG EBERS

Suomentanut

F. H. B. Lagus.

Länsi-Suomen novellisarja II

Raumalla, Osuuskunta Länsi-Suomi R.L,. 1907.

Ensimäinen luku.

"Sana, yksi sana vaan!" huudahti reipas pojanääni ja sitä seurasi voimakas käsien yhteen lyönti ja metsä kajahti heleästä naurusta. Tähän saakka oli ollut hiljaista petäjäin oksissa ja pyökkipuiden latvoissa. Metsäkyyhkynen yhtyi pojan nauruun ja närhi, joka käsien taputuksesta oli säikähtänyt, levitti ruskeat, kauniilla sinikirjavalla pilkulla koristetut siipensä ja lenteli petäjän latvasta toiseen.

Vasta muutama viikko takaperin oli kevät tullut Schwarzwaldiin; toukokuu oli vastikään päättynyt ja kuitenkin oli jo helle niinkuin keskikesällä ja pilvet kasaantuivat yhä sakeammiksi taivaalle. Aurinko oli jo lähennyt laskuansa, mutta laakso oli niin ahdas, että päivän pyörä oli jo näkyvistä kadonnut ennenkun se suoritti muhkean kulkunsa yön porttien kautta.

Kun aurinko meni mailleen kirkkaalla ilmalla, kultasi se ainoastaan petäjäin latvat lännenpuolisella korkealla vuoren rinteellä. Tänään päivän loistava pyörä ei mailleen mennessään ollenkaan näyttäytynyt ja lintujen niukka, pian taukoava liverrys sopi yhteen paremmin kuin pojan nauru päivän uhkaavien pilvien ja helteen kanssa.

Kaikki missä henkeä oli, näytti alakuloiselta, mutta Ulrikki kajahutti vieläkin äänekkään naurun ja huudahti painaessaan paljaan polvensa risukimppua vastaan:

"Anna minulle. Ruth, tuo vitsa siteeksi. Kas, kuinka se on kuivunut ja kuinka se ratisee! Yksi ainoa sana vaan! Ja kun yhden sanan takia istuu kaiken päivää selkä koukussa kirjan ääressä — onpa se hullunkurista!"

"Niin, mutta toinen sana ei aina ole yhtäläinen kuin toinen", vastasi tyttö.

"Piff on paff ja paff on puff" vastasi Ulrikki naureskellen. "Nämäkin risuoksat sanovat, 'naks', kun minä ne taitan poikki, ja vielä kerran 'naks'; ja onhan 'naks' myöskin sana. Ilveilijäkasperin harakka osaa parikymmentä sanaa."

"Mutta isä on sen sanonut", vastasi Ruth poimien kuivia oksia. "Hän tekee työtä väsymykseen asti löytääkseen oikeat sanat, mutta ei halvan voitonhimon takia. Sinä olet aina ollut utelias saadaksesi tietää, mitä hän hakee noista paksuista kirjoista. Sentähden minä rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä eräänä päivänä ja nyt minä sen tiedän. Hän huomasi, että minä kummastuin ja silloin hän hymyillen katsoi kirjaan, aivan kuin opetustunnin aikana, kun sinä olet tehnyt typerän kysymyksen, ja sanoi, että sana ei ole vähäpätöinen asia, ja sitä ei saa ylenkatsoa, ja että Jumala on luonut maailman yhdestä ainoasta sanasta."

Ulrikki ravisti päätänsä ja hetken mietittyään hän kysyi:

"Ja uskotko sinä sitä?"

Pikku tyttö vastasi vaan: "Onhan isä sen sanonut."

Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, todisti lapsen luottamuksen lujaa horjumatonta uskoa, ja sama tunne säteili myöskin katseesta.

Tyttö lienee ollut yhdeksän vuoden ikäinen ja hän oli suora vastakohta muutamaa vuotta vanhemmalle toverilleen; sillä tämä oli lujarakenteinen ja hänen vaaleakutrisesta kauniista kiharapäästään loisti suuret siniset uhkarohkeat silmät. Tyttö sitä vastoin oli pieni hoikka olento, jolla oli heikko ruumiinrakenne, kalpeat kasvot ja sysimusta tukka.

Hänellä oli yllään yksinkertainen mutta kaupunkilaiseen tyyliin tehty puku, jalassa sukat ja kengät; poika oli avojaloin ja hänen harmaa takkinsa oli yhtä kulunut kuin lyhyet nahkahousutkin, jotka tuskin ulottuivat polviinkaan asti. Mutta poika näytti melkoisessa määrässä pitävän huolta ulko-asustaan, sillä toiseen olkapäähän oli hänellä kiinnitettynä punanen nauharuusu, joka oli oikeata silkkiä. Hän saattoi tuskin olla talonpojan tai metsätyömiehen poika; siksi oli hänen otsansa liian korkea ja kaareva, nenä ja purppuran punaset huulet liian hienopiirteiset, ryhti liian ylpeä ja vapaa.

Ruthin viimeiset sanat olivat antaneet hänelle yhtä ja toista mietittävää, mutta hän jätti vastaamatta kunnes viimeinen risukimppu oli sidottu. Silloin hän sanoi epäröiden:

"Äitini, — tiedäthän etten tohdi hänestä puhua isän kuullen, sillä hän silloin suuttuu — äitini taitaa olla niin paha; mutta minua vastaan hän ei koskaan paha ollut, ja minä häntä ikävöin kovasti, enemmän kuin mitään muuta. Kun minä olin noin pieni, kertoi äiti minulle niin monta kummallista juttua. Muun muassa hän kertoi miehestä, joka etsi aarteita ja jolle vuoret avautuivat hänen lausuessaan yhden ainoan sanan, jonka hän tunsi. Sellaista sanaa luultavasti sinunkin isäsi etsii."

"En tiedä", vastasi tyttö. "Mutta varmaankin se oli mahtava sana, josta Jumala loi koko maan, taivaan ja kaikki tähdet."

Ulrikki nyökkäsi. Sitte hän rohkeasti katsahti ylös ja huudahti:

"Ajatteleppas jos hän löytäisi sen sanan eikä pitäisi sitä omana salaisuutenaan, vaan ilmoittaisi sen minulle; kyllä minä tiedän mitä silloin pyytäisin!"

Ruth katsahti häneen kysyvästi; mutta poika huudahti nauraen:

"Enpäs sano! Mutta entäs sinä, mitä sinä pyytäisit?"

"Minäkö? Minä toivoisin, että äitini jälleen voisi puhua niinkuin muutkin ihmiset. Mutta sinä, sinä toivoisit — —"

"Et sinä voi tietää mitä minä toivon."

"Tiedän kyllä, ihan varmaan. Sinä tahtoisit, että äitisi tulisi jälleen kotiin."

"En, sitä en ole ajatellut", vastasi Ulrikki ja käänsi punastuen katseensa alas.

"No mitäs sitte? Sano minulle se, en minä sitä muille kerro."

"Minä tahtoisin olla aseenkantajapoikana kreivin palveluksessa ja että saisin ratsastaa hänen kanssaan joka kerran kuin hän lähtee ajometsästysretkelle."

"Niin sinä!" huudahti pikku tyttö; "sitä minäkin toivoisin jos olisin poika niinkuin sinä. Aseenkantajapoika! Jos sana voi tehdä kaikki, niin se tekee sinusta linnan isännän ja mahtavan kreivin, ja sinä saat vaatteetkin pelkästä sametista ja kirjavat nauhakoristeet ja silkkisen vuoteen."

"Ja minä ratsastaisin mustalla orhiilla ja metsä peuroinensa ja metsäkauriinensa olisi minun omani ja porvarit tuolla kaupungissa saisivat tietää pysyvänsä kurissa!"

Tätä puhuessaan poika uhkaavasti nosti kätensä ja katseensa ja nyt vasta hän huomasi, että alkoi putoella raskaita sadepisaroita ja että ukkosilma oli tulossa.

Reippaasti ja taitavasti hän nosti useita risukimppuja selkäänsä, pani yhden pikku tytönkin olalle ja lähti hänen kanssaan alas laaksoon päin. Hän ei välittänyt yhä rankemmasti tulvaavasta sateesta, salamoimisesta eikä ukkosen jyrinästä; mutta tytön kaikki jäsenet vapisivat.

Kaupunkiin menevän rotkon halki kulkevan tien varrella tyttö seisahtui. Taivaalta syöksevä vesi lorisi alas molemmin puolin tietä olevia jyrkkiä penkereitä myöten ja kokoutui rotkotien kivikkopohjalle punertavaksi puroksi.

"Tule pois vaan!" huudahti hän ja laski jalkansa penkereen reunalle, josta rapisten putosi alas kiviä ja sateen liottamaa soraa.

"Minua pelottaa", vastasi tyttö vavisten. "Nyt salamoi taas! Voi hyvä Jumala, kuinka leimahtelee! — — Voi miten jyrisee!"

Hän kyykistyi aivan kuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut, pani pienet kätösensä kasvojensa eteen ja vaipui polvilleen, jolloin risukimppu putosi maahan. Hän oli pelkkää pelkoa täynnä ja ajatteli aivan kuin jos hän jo olisi voinut käskeä mahtavata sanaa: "voi sana, auta minua pääsemään kotiin!"

Poika polki kärsimätönnä jalkaa maahan katsoen tyttöä sellaisella katseella, jossa oli sekä suuttumusta että ylenkatsetta ja mutisi itsekseen muutamia toruma-sanoja, samalla viskaten tytön risukimpun alas rotkotielle, johon hän pian sen jälkeen paiskasi omankin taakkansa. Sitte hän säälimättömästi tarttui tytön käteen ja veti hänet mukaansa jyrkänteen partaalle.

Puoleksi astuen, puoleksi luistaen, tuon tuostakin päästäen suustaan epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin aina pitäen huolta tytön auttamisesta kiipesi hän tytön kanssa alas jyrkkää rinnettä ja kun he viimein olivat tulleet veteen, joka valui pitkin tietä molempain jyrkänteiden välillä, otti hän selkäänsä kastuneet risukimput ja astui äänetönnä eteenpäin kantaen ne kaikki, myöskin tytön kantamuksen.

Vähän matkaa kuljettuaan läpi kohisevan veden ja hitaasti alaspäin vierivien kivien ja soran, näkivät he muutamia pärekattoisia rakennuksia. Pikku tyttönen näytti taas tulevan vähän rohkeammalle mielelle, sillä niiden vähäpätöisten huoneiden joukossa, jotka näkyivät metsänreunan ja rotkotien täällä jo matalamman reunan välillä, oli myös tytön koti ja paja, joka oli pojan isälle kuuluva.

Sadetta kesti yhä vieläkin, mutta äkillinen ukkosilma oli jo tauonnut ja hämärä levisi kostean sumun ympäröimäin kattojen yli ja suippojen tornien yli pikku kaupungissa, jossa katu alkoi rotkotien loppupäästä.

Ehtoon hiljaisuuden keskeytti ainoastaan muutamat yksityiset silloin tällöin helähtävät kellonäänet, jotka myöhästyneinä ja heikompina seurasivat sitä voimakasta kellon soittoa, jolla torninvartija sitä ennen oli koettanut hajottaa rajuilmaa.

Ahtaassa metsälaaksossa olevan kaupungin turvallisuudesta oli pidetty hyvä huoli, sillä sitä ympäröi muuri ja vallihauta. Ainoastaan rotkotien varrella olevat rakennukset olivat ilman mitään suojaa. Rotkotien suuhun tosin taisi ampua kaupungin muurin päällä olevilla tykeillä sekä lujasta tornista hyökkäysportin vieressä; mutta porvarit eivät pitäneet lukua tuolla ylempänä olevan huonerivin turvallisuuden huolehtimisesta. Sitä paikkaa sanottiin Pyövelinmäeksi ja siellä asui vaan roskaväkeä, telottaja ja köyhiä, joille ei annettu porvarin oikeuksia. Seppä Aatami oli myöskin porvarioikeutensa kadottanut ja Ruthin isä, tohtori Costa, oli juutalainen, joka sai olla iloissaan siitä, että hänen suvaittiin asua täällä vanhassa jahtimestarin puustellissa.

Kadulla vallitsi hiljaisuus. Muutamia lapsia vaan juoksenteli vesilätäköissä ja vanha pyykinpesijä-akka pani astian vesirännin alle kootakseen sadevettä.

Täällä mökkien ja ihmisten seassa Ruth taas rohkaisi mielensä ja pian hän vastaan tulleen isänsä taluttaessa meni hänen ja Ulrikin kanssa vanhempain kotiin.

Toinen luku.

Samaan aikaan kuin Ulrikki heitti kolme märkää risukimppua lattialle uunin viereen, tohtorin keittiössä, kuljetti luostarin renki kolmea hevosta veistämättömistä hirsistä kyhättyyn vajaan seppä Aatamin pajan edustalla. Muhkea, jo kauvan sitte harmaapäinen munkki, joka oli ratsastanut suurella vahvarakenteisella raudikolla, seisoi jo pajassa, jossa tuli oli sammunut, lämmitellen käsiänsä vielä kuuman ahjon yläpuolella.

Paja oli ollut auki, mutta kaikesta kolkutuksesta ja hoilaamisesta huolimatta ei ollut ilmestynyt seppää eikä ketään muutakaan. Aatami oli mennyt pois pajasta, mutta kaukana hän ei voinut olla, sillä pajasta tupaan johtava ovikin oli lukitsematta.

Isä Benediktus ikävystyi aikaansa, ja aikansa kuluksi hän koki huvitella itseään nostelemalla sepän suurta moukaria. Vaikkei hän ollut mikään heikko mies oli hänestä moukarin nosteleminen kuitenkin vaikeata; mutta Aatamin käsivoimilla ei varmaankaan ollut vaikeata mokoman painon nostaminen ja varma ohjaaminen. Jospa mestari vaan olisi ymmärtänyt hillitä yhtä hyvin itseään ja elämätään kuin tuota raskasta työkaluaan!

Pyövelinmäki ei ollut oikea paikka hänen asuakseen.

Mitähän sepän isä olisi sanonut nähdessään poikansa asuvan täällä!

Luostari-isä oli varsin hyvin tuntenut tuon vanhan sepän ja paljon hän tiesi myös pojasta ja tämän vaiheista, vaikkei enempää kuin sen mitä juorupuheet levittelevät toisten ihmisten elämästä. Mutta nämäkin tiedot riittivät niin että luostari-isä ymmärsi miksi Aatamista oli tullut niin yksinäinen, vähäpuheinen, ihmisarka mies.

Eihän Aatami nuorella ijälläänkään ollut ollut sellainen, jota sanotaan iloiseksi nuorukaiseksi.

Paja, jossa hän oli kasvanut, oli vieläkin torin varrella tuossa pienessä kaupungissa; se oli jo ollut hänen isoisällään ja tämän isällä.

Pajamiehiä ei ollut puuttunut, suureksi harmiksi arvoisille raatiherroille, joiden pakinoita häiritsi pajan pauke, kun se huonosti kivitetyn torin poikki kuului istuntosaliin asti. Raatihuoneen alakerroksessa holvissa oleville vahtimiehille oli pajan edustalla vallitseva vilkas liike sitävastoin tervetullut ajan kulutus heidän toimettomuudessaan.

Miten Aatami torin varrelta oli joutunut Pyövelinmäelle, on pian kerrottu.

Hän oli ollut rehellisten ja kelpo vanhempainsa ainoa lapsi ja oppi ammattitaitonsa isältään. Äidin kuoltua isävanhus sälliksi päässeelle pojalleen antoi siunauksensa sekä muutaman guldenin ruokarahaksi ja lähetti hänet mailmaan. Hän matkusti suoraa päätä Nyrnbergiin, jota vanhus oli kehunut takomataidon korkeakouluksi. Sinne jäi Aatami kahdeksitoista vuodeksi ja kun hän sai tiedon, että isä oli kuollut ja hän saanut periä torin varrella olevan pajan, niin hän itsekin ihmetteli olevansa jo kolmekymmenvuotias ja ettei hän ollut sen pitemmälle joutunut kuin Nyrnbergiin. Mutta siellä oli hän voinut oppia kaikki mitä muualla mailmassa kenties osattiin taidetakomisessa.

Aatami oli suuri, vahvarakenteinen ja kömpelö ja lapsuudesta alkaen oli hän vaan hitaasti ja vastoinmielisesti siirtynyt pois siltä paikalta mihin hän kerran oli asettunut.

'Kun oli paljon työtä, niin ei Aatami työajan päätyttyäkään hevillä lähtenyt alasimen äärestä; jos hän oluttuopin ääressä rupesi viihtymään, niin hän siinä pysyi viimeisenkin oluenjuojan jälkeen. Työtä tehdessään hän oli ääneti ja ikäänkuin kuollut kaikelle mitä hänen ympärillään tapahtui. Oluttuvassa hän harvoin puhui jonkun sanan, ja kumminkin nuoret maalarit, kuvanveistäjät, kultasepät ja ylioppilaat jokapäiväisten vieraitten pöydässä mielellään näkivät tuon vankan juomatoverin ja tarkkaavaisen kuuntelijan; ja hänen ammattitoverinsa ihmettelivät vaan sitä, mikä siihen oli syynä, että tuo järkevä Schvaabilainen, joka ei koskaan ollut osallisena missään kevytmielisissä kujeissa ja teki työnsä ankarimmalla vakavuudella, pysyi heistä erillään yhtyen kevytmielisiin taiteenharjoittajiin ja ylioppilaihin ja että hän edelleen pysyi paavinuskoisena.

Isän kuoltua olisi hän oitis voinut muuttaa torin varrella olevaan työverstaaseen; mutta eipä tuosta muutosta niin pian valmista tullut; ja kokonaista kahdeksan kuukautta oli kulunut ennenkun hän sai itsensä irti riistetyksi Nyrnbergistä.

Maantiellä Schwabachin edustalla matkamiehemme saavuttivat postivaunut, joissa kulki kiertelevä musikanttijoukkue. Siinä oli paremmanpuoleista väkeä, joka sai esiytyä ruhtinastenkin ja kreivien huviksi ja heitä oli seitsemän henkeä. Isä ja neljä poikaa soittelivat viulua, altoviulua ja rebebeä [Vanhanaikuinen kielisoitin] ja molemmat tyttäret lauloivat itse säestäen lauluansa luutulla ja harpulla. Vanhus kehotti Aatamia nousemaan vaunuihin kahdeksannelle istumasijalle, joka oli tyhjänä, sitte hän suoritti vähäisen maksunsa ja hänelle tehtiin tilaa niin että hän joutui istumaan vastapäätä Floraa, jota hänen omaisensa kutsuivat nimellä Florette. Musikantit olivat matkalla Nördlingeniin markkinoille ja Aatami viihtyi heidän seurassaan niin hyvin, että hän matkan perille saavuttuakin jäi heidän seuraansa useaksi päiväksi. Kun hän viimein meni matkaansa, niin Florette itkeä tihrusteli; mutta Aatami marssi eteenpäin taaksensa katsomatta. Sitte hän laskeusi kukkivan omenapuun juurelle lepäämään ja evästään maistelemaan; mutta ruoka ei hänelle enää maistunut ja kun hän ummisti silmänsä niin ei hän untakaan saanut, sillä hänen piti aina vaan ajatella Florettea. Varmaan oli hän liian aikaisin eronnut hänestä, sillä hän alkoi kiihkeästi ikävöidä tyttöä, hänen punasia huuliaan ja muhkeata hiuspalmikkoaan. Se oli ihan kullankellertävä; sen Aatami hyvin muisti; sillä ravintolassa, jossa he olivat kaikki yhdessä maanneet olkivuoteella, oli Florette usein vuoteen ääressä kammannut ja palmikoinut tukkaansa.

Hänen nauruansakin Aatami ikävöi ja olisi mielellään kerran vielä tahtonut nähdä hänen kyyneleitä vuodattavan.

Ja sitte tuli hänen mieleensä autio paja ja sen kupeella oleva pikku asunto pienen torin varrella ja että hän jo oli kolmenkymmenen vuoden ijällä ja että hän jo tarvitsi vaimon.

Oma vaimo! Sellainen vaimo kuin Florette! Seitsemäntoistavuotias, valkonen ja punanen, pelkkää iloa ja reipasta elämää! Hän ei todellakaan ollut mikään kevytmielinen nuori mies, mutta tuona ihanana toukokuun päivänä loikoessaan omenapuun juurella hän oli näkevinään miten hän pelkkää iloa ja riemua nauttien asui pajassa torin varrella yhdessä tuon vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli vuodattanut kyyneleitä hänen tähtensä. Viimein hän hyppäsi pystyyn ja koska hän oli kerran päättänyt tänä päivänä vielä kulkea edemmäksi, niin hän myös kulki ainoastaan pysyäkseen eilispäivän päätökselle uskollisena. Seuraavana päivänä hän jo ennen auringon nousua oli maantiellä matkalla, mutta tällä kertaa ei enää eteenpäin Schwarzwaldia kohti vaan takaisin Nördlingeniin.

Jo samana ehtoona oli Florette hänen morsiamensa ja seuraavana tiistaina hänen vaimonsa.

Häät vietettiin keskellä markkinamelua. Vihkimis-todistajina oli kuljeksivia musikantteja, ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä; soitosta ja kirjavasta koreudesta ei ollut puutetta.

Ymmärtäväinen porvarinpoika ja sälli olisi mieluummin tahtonut vakavamman juhlan; mutta hänen täytyi kulkea tämän kiirastulen kautta päästäkseen paratiisiin. Keskiviikkona hän nuoren vaimonsa kanssa lähti Nördlingenistä markkinarattailla ja tultuaan Stuttgartiin hän käytti osan säästämistään rahoista ostaen monenlaisia talouskapineita, vähemmin siitä syystä, että hän tahtoi tukkia kaikkien juoruämmäin suut, joista hän ei pitänyt lukua, vaan pikemmin kunnioittaakseen vaimoansa omissa silmissään. Tämän hän pani kuormaksi omille rattaille ja kuljetti sen kotiin Floretten myötäjäisinä; sillä tämä ei ollut tuonut yhteiseen pesään muuta kuin ruusunpunaisen ja toisen heleänvehreän hameen sekä luutun ja pienen valkosen koiran.

Kotona pajassa alkoi nyt Aatamille ihana elämä. Naapurin vaimot tosin karttoivat hänen vaimoansa; mutta kirkossa he toki eivät voineet olla häneen katsomatta, ja Aatamin mielestä hän istuessaan heidän joukossaan täydellä syyllä oli kuin ruusu ohdakkeiden seassa. Kunnianarvoisten porvarien mielestä Aatamin solmima avioliitto oli ihan inhottava; mutta hän ei heidän apuaan tarvinnut ja Flora näytti sitäpaitsi olevan onnellinen hänen kanssaan. Kun hän ennen vuoden kuluttua hänelle synnytti pojan, silloin oli onni ylimmillään ja pysyi talossa kokonaisen vuoden.

Kun Aatami silloin ehtoomessun aikaan seisoi poika olkapäällä ja vaimo kainalossa verannalla tuoreitten palsamikukkien, aurikkelien ja orvokkien takana, ja tunsi nenäänsä käryn palaneesta hevosen kaviosta ja näki sällin oppipojan kanssa hevosta kengittämässä, silloin hän ajatteli: kyllä Nyrnbergissä oli hauska ja hyvä olla taidetakomisverstaassa ja kyllä tekisi mieleni vielä kerran takoa jonkun kukkasen; mutta eipä käsityöläisenkään liike suinkaan ole ylenkatsottava ja ihan vissiin on hauskin elää näin vaimon ja lapsensa kanssa.

Iltasin hän tyhjensi oluttuopin Karitsa-ravintolassa ja kun välskäri Siedler siellä moitti elämää kurjaksi viheliäisyyden laaksoksi, niin Aatami hänelle nauroi vasten silmiä ja sanoi: "kun vaan oikein osaa oivaltaa elämää, niin se on kuin ihana yrttitarha."

Florette oli miehelleen hyvä, ja niin kauvan kuin lapsi vielä oli hänen rinnallaan, osotti hän sille täydellisesti uhrautuvaa äidin rakkautta. Aatami puhui usein pikku tyttärestä, jonka pitäisi olla ihan äitinsä näköinen; mutta tytärtä ei tullut.

Kun pikku Ulrikki viimein alkoi juosta kaduilla, alkoi äidissäkin kuohua kuljeksimishalu ja hän toitotteli miehensä korviin alinomaa samaa nuottia, että tämän piti jättää tämmöinen viheliäinen pesä ja muuttaa pois Augsburgiin tai Kölniin, jossa olisi kaunista ja hauskaa asua. Mutta hän jäi entiselleen asumaan ja vaikka vaimon valta Aatamin yli olikin suuri, niin ei hän kuitenkaan saanut voitetuksi tämän paikoillaan pysyvää luontoa.

Usein ei hänen rukouksistaan ja muistutuksistaan tahtonut loppua tulla ja kun hän viimein meni niin pitkälle, että rupesi valittelemaan täällä nääntyvänsä yksinäisyyteen ja ikävään, silloin pääsi miehen suuttumus vallalle ja vaimo peljästyi, pakeni kamariinsa ja pillahti itkemään. Jos hän jonakin päivänä tunsi itsensä tavallista rohkeammaksi, saattoi tapahtua, että hän uhkasi mennä tiehensäkin ja etsiä sukulaisensa.

Tämä suututti miestä, joka antoi vaimonsa tuta se katkerasti; sillä mies pysyi kaikessa lujana, yksin vihassakin, jota hän tunsi; ja kun hän oli suutuksissaan, niin ei sitä kestänyt tunteja vaan kuukausia ja silloin häntä eivät lepyttäneet suloiset hyväilysanat eivätkä itkut.

Vaimo oppi vähitellen vastaanottamaan miehensä tyytymättömyyden olkapäitään kohauttamalla, ja sovittamaan elämänsä oman mielensä mukaan. Ulrikki oli hänen lohdutuksensa ja ylpeytensä, hänen leikkikalunsa; mutta lapsensa kanssa leikkiminen ja löpiseminen ei hänelle riittänyt.

Kun Aatami seisoi alasimensa ääressä niin hänen vaimonsa istui kukkien takana palkongilla ja sotamiehet raatihuoneen vahtipaikalla katselivat korkeammalle kuin pajan edustalle ja kunnianarvoisilla raatimiehillä oli toisellaisiakin silmäniskuja kuin vihaisia mulkoilemisia seppä Aatamin taloa kohti; sillä Florette kukoisti yhä ihanampana nauttimassaan rauhassa ja sen seudun ritarien joukossa useammat kuin yksi kengitytti hevosiansa Aatamin pajassa ainoastaan saadakseen katsella hänen kaunista vaimoaan.

Ahkerin pajassa kävijä oli kreivi Frohlingen ja Florette oppi pian erottamaan hänen sotaratsunsa kavioiden kapseen muiden hevosten käynnistä ja joka kerran kun kreivi tuli pajaan, oli vaimolla olevinaan milloin mitäkin siellä askaroimista. Iltapäivällä hän usein meni Ulrikin kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolelle ja aina hän kulki sitä tietä, joka johti kreivin linnaan. Sentähden ei myöskään puuttunut toimeliaita ystäviä, jotka varottelivat Aatamia; mutta tämä heitä palkitsi sellaisesta kielittelemisestä vankalla selkäsaunalla ja he oppivat pitämään suunsa kiinni.

Florette oli juuri tähän aikaan taas muuttunut iloiseksi ja vilkkaaksi ja laulaa liverteli usein kuin lintu.

Näin kului seitsemän vuotta ja kahdeksantena tuli kesällä pakoretkelle hajotettu lippu-osasto sotaväkeä kaupungin ulkopuolelle ja laskettiin kaupunkiin. Sotamiehet saivat kortteerin holveissa raatihuoneen alla, mutta he oleskelivat myös paljon pajassa, sillä heillä oli paljo korjattavaa kypäreissään, haarniskoissaan ja muissa varuksissaan. Vänrikki oli pulska ja ylpeä junkkari, jolla oli komeat viikset ja hän kävi kaikista ahkerammin Aatamin pajassa sekä leikki mielellään Ulrikin kanssa kun Florette pojan kanssa tuli pajaan. Viimein lippuosasto lähti kaupungista ja samana päivänä seppä Aatami kutsuttiin luostariin toimittamaan muutamia korjauksia rahastokamarin rautaristikossa. Hänen palatessaan kotiin oli Florette poissa. Ihmiset sanoivat hänen "juosseen vänrikin perässä", ja siinä he arvasivat oikein.

Aatami ei huolinut ajaa viettelijää takaa. Mutta rakkaus ei rinnasta lähde yhtä helposti kuin maahan pistetty keppi; se on kiinni kasvanut tuhansilla hienoilla juurilla ja siteillä ja rakkauden kokonaan hävittäminen on samaa kuin sydämen perinpohjainen musertaminen, johon se on juurtunut, ja samalla koko elämän turmeleminen.

Vaikka hän itsekseen vaimoansa kirosi ja sadatteli kyykäärmeeksi, niin hänen mieleensä kuitenkin johtui, miten iloinen, armas ja rakas Florette oli hänelle ollut ja silloin muserretun rakkauden juuret jälleen alkoivat versoa ja hänen sielunsa silmä näki viehättäviä kuvia, joita hän häpesi niin pian kun ne olivat kadonneet.

Myöskin seppä Aatamin kodissa olivat salama ja rakeet hävittäneet elämän "ihanan yrttitarhan" ja onnellisten ihmisten pienestä piiristä hän oli joutunut onnettomien ja viheliäisten suureen laumaan.

Syyttömästi kohdannut kärsimys sisältää puhdistavia voimia; mutta syyttömästi kohdannut häväistys ei tee ketään paremmaksi, kaikista vähimmin sellaista miestä kuin seppä Aatamia.

Hän oli kulkenut tietänsä suoraan eteenpäin, katsomatta oikeaan tai vasempaan, ja oli tehnyt mitä hän oikeaksi luuli; mutta nyt tuo nuhteeton mies piti itsensä häväistynä ja kipeällä arkatuntoisuudella hän otti itseensä ja häpeäänsä sattuvaksi kaikki mitä hän näki ja kuuli; ja pikkukaupunkilaiset antoivat hänen tietää, että hän oli tehnyt typerästi, kun musikantin tyttärestä teki porvarin vaimon.