Part 7

Limassa oli jotakin laajaan sinipunervaan satiiniviittaan käärittyä, mistä pisti esille iso vesitautinen pää ja kaksi lihavaa heleänväristä kättä; se oli kaupungin arkkipiispa. Paksujen lihakääröjen välistä pisti esille kaksi mustaa silmää, jotka kuvastivat epämukavuutta, ystävällisyyttä ja älykkyyttä. Valpas ja kiihkeä sielu oli vangittuna tähän ihramöhkäleeseen. Mutta kun hän ei koskaan kieltänyt itseltään fasaania tai hanhea tai jokapäiväistä pulloriviään roomalaisia viinejä, oli hän oma katkera vanginvartijansa. Hän rakasti tuomiokirkkoaan, rakasti velvollisuuksiaan ja oli hyvin hurskas. Joinakin päivinä hän katseli surumielin laajaa ruhoaan, mutta katumuksen kivistys oli vähemmän vihlova kuin paastoamisen tuska, ja pian hän jälleen mietiskeli, mitä salaisia sanomia eräänlainen pihvi lähettikään jollekin sitä seuraavalle salaatille. Ja rangaistakseen itseään hän vietti mallikelpoista elämää jokaisessa muussa suhteessa.

Hän oli lukenut muinaisuuden koko kirjallisuuden ja unohtanut sen kokonaan, paitsi yleistä tenhon ja pettymyksen tuoksua. Hän oli tuntenut kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ja unohtanut kaiken lukemansa, paitsi eräänlaista häilyvää vaikutelmaa uskonriidoista, jotka eivät olleet mitenkään Perun oloihin sovellettavia. Hän oli lukenut kaikki Italian ja Ranskan kevytmieliset mestariteokset ja luki niitä joka vuosi uudestaan. Kivitaudinkaan kidutuksessa — joka onneksi lieveni, kun hän joi vettä Cluxambuquan pyhän Marian lähteestä — hän ei voinut löytää mitään virkistävämpää kuin Brantomen ja jumalaisen Aretinon kaskut.

Hän tiesi, että melkein kaikki Perun papit olivat lurjuksia. Vain hänen herkullisen epikurolainen kasvatuksensa esti hänet siinä suhteessa ryhtymästä mihinkään toimiin. Hänen oli toisteltava itselleen mielilauseitaan: että vääryys ja onnettomuus ovat maailmassa vakinaisia; että edistysoppi on harhaluulo; että köyhät, jotka eivät ole koskaan maistaneet onnea, eivät kykenekään tuntemaan kurjuutta. Yhtä vähän kuin yleensä varakkaat hän osasi uskoa, että köyhät (katsokaa niiden asuntoja, katsokaa niiden vaatteita!) saattoivat todella kärsiä. Kaikkien sivistyneiden tavalla hän uskoi, että ainoastaan laajalti lukeneiden voitiin sanoa olevan _tietoisesti_ onnettomia. Eräässä tapauksessa, kun hänelle oli mainittu hiippakunnassa vallitsevista väärinkäytöksistä, hän oli vähällä ryhtyä asian johdosta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli juuri kuullut Perussa olevan tulemassa säännöksi, että papit vaativat kaksi mittaa jauhoja melko hyvästä synninpäästöstä ja viisi mittaa oikein tehokkaasta. Hän vapisi suuttumuksesta, karjui kirjurilleen ja käski hänen tuoda kirjoitustarpeet, selittäen aikovansa sanella oikein jyrisevän nuhdesaarnan hiippakuntansa paimenille. Mutta tolposta oli muste loppunut, mustetta ei ollut viereisessäkään huoneessa, mitään mustetta ei löydetty koko palatsista. Tällainen asiaintila hänen taloudessaan järkytti kunnon miestä niin, että hän sairastui tästä kaksinkertaisesta kiukusta ja ymmärsi vast'edes varoa suuttumista.

Arkkipiispan liittäminen illallisseurueeseen osoittautui niin onnelliseksi ajatukseksi, että don Andrés alkoi miettiä uusia nimiä. Hän oli tullut yhä enemmän riippuvaiseksi setä Piosta, mutta odotti, kunnes Camila omasta aloitteestaan ehdotti, että myös hänen holhoojansa kutsuttaisiin mukaan. Ja aikoinaan setä Pio toi sinne vanhan merenkyntäjän, kapteeni Alvaradon.

Tavallisesti oli yhdessäoloa kestänyt jo useita tunteja, ennenkuin Camila teatteriesitystensä jälkeen ehti liittyä seuraan. Hän saapui kellon käydessä yhtä, säteilevänä, jalokivillä koristettuna ja kovin väsyneenä. Nuo neljä miestä ottivat hänet vastaan kuin suuren kuningattaren. Tunnin ajan hän johti keskustelua, mutta nojautui sitten vähitellen yhä enemmän don Andrésin olkapäätä vasten ja seurasi puhelua, joka liiteli humorististen miesten välillä. Kaiken yötä he juttelivat, salaa lohdutellen alati Espanjaan kaipaavia sydämiään ja vakuutellen itselleen, että tällainen seuranpito oli ylvään espanjalaisen sielun mukaista. He puhuivat hengistä ja aaveiden näkemisestä, maapallosta, ennenkuin ihminen ilmestyi sen pinnalle, siitä mahdollisuudesta, että kiertotähdet törmäisivät toisiaan vastaan; he pohtivat kysymystä, voitiinko nähdä sielun leijailevan kyyhkysen muodossa pois kuoleman hetkellä; he aprikoivat, kuluisiko pitkäkin aika, ennenkuin uutinen Kristuksen toisesta tulemisesta Jerusalemiin ehtisi Peruun. He puhuivat auringonnousuun asti sodista ja kuninkaista, runoilijoista ja oppineista ja oudoista maista. Jokainen vuodatti keskusteluun oman varastonsa viisaita, surullisia kaskuja ja kuivan valittelunsa ihmissuvun kohtalosta. Kultainen valonhohde leimahti Andien yli ja tulvi isosta ikkunasta hedelmäröykkiöille, pöydän viinitahraiselle, kullalla kirjaillulle silkkiliinalle ja Pericholen suloiselle, miettivälle otsalle, kun hän uinui suojelijansa hihaa vasten. Sitten seurasi pitkä vaitiolo, kun kukaan ei halunnut ensimmäisenä nousta lähteäkseen, ja heidän katseensa lepäsivät tässä kummallisessa, kauniissa, heidän keskellään elävässä laululintusessa. Mutta setä Pion katse oli vartioinut häntä kaiken yötä, nopea katse mustista silmistä, täynnä hellyyttä ja levottomuutta, jonka pohjalla oli hänen elämänsä suuri salaisuus ja perustus.

Muutenkaan setä Pio ei lakannut pitämästä Camilaa silmällä. Hän jakoi tämän maailman asukkaat kahteen ryhmään: niihin, jotka olivat rakastaneet, ja niihin, jotka eivät olleet. Se oli ilmeisesti hirveän ylimyksellistä, sillä niistä, jotka eivät kyenneet rakastamaan — tai pikemminkin rakkaudesta kärsimään, — ei voitu sanoa, että he elivät, eivätkä he varmaankaan heräisi uudestaan eloon kuolemansa jälkeen. He olivat jonkinlaista rikkaruohoa, joka täytti maailman järjettömällä naurullaan, aiheettomilla kyynelillään ja joutavalla rupattelullaan, haihtuen yhä herttaisena ja turhamaisena ohueen ilmaan. Tätä erotusta varten hänellä oli rakkaudesta määritelmänsä, joka ei ollut minkään muun kaltainen ja joka oli ammentanut kaiken katkeruutensa ja ylpeytensä hänen kummallisesta elämästään. Hän piti rakkautta eräänlaisena julmana tautina, joka valittujen on kestettävä myöhäisessä nuoruudessaan ja josta he toipuvat kalpeina ja järkkyneinä, mutta valmiina elämän toimiin. Hän uskoi, että suuri sarja erehdyksiä oli kaikeksi onneksi mahdoton henkilöille, jotka olivat tästä sairaudesta parantuneet. Valitettavasti oli heillekin vielä varattuna joukko hairahduksia, mutta monien esimerkkien nojalla oli havaittavissa, etteivät he koskaan erehtyneet luulemaan jatkuvaa ystävällisyyttä koko elämää käsittäväksi suhteeksi, eivät milloinkaan käsitelleet ihmisolentoa ruhtinaasta palvelijaan asti minään mekaanisena esineenä.

Setä Pio ei lakannut koskaan vartioimasta Camilaa, koska hänestä näytti, ettei Camila ollut saanut tätä tärkeätä opetusta. Niinä kuukausina, jotka seurasivat näyttelijättären kutsumista varakuninkaalliseen seuraan, hän odotti henkeään pidätellen. Ja sitten hän oli varuillaan vuosikausia. Camila synnytti varakuninkaalle kolme lasta, mutta pysyi silti samana. Setä Pio tiesi, että ensimmäinen merkki siitä, että hän oli todella astunut elämään ja sen ymmärtänyt, olisi eräiden vaikutelmien hallitseminen hänen näyttelemisessään. Kappaleissa oli eräitä kohtia, jotka hän kerran esittäisi ymmärtäväisesti, koruttomasti, helposti ja salaa riemuiten, koska ne viiltäisivät hänen sydämensä uuteen rikkaaseen viisauteen; mutta sellaisten kohtien käsittely kävi yhä pintapuolisemmaksi, ettemme sanoisi hämilliseksi. Setä Pio huomasi sittemmin, että Camila oli väsynyt don Andrésiin ja aloittanut uuden sarjan salavihkaisia lemmenseikkailuja näyttelijäin, härkätaistelijain ja kaupungin kauppiasten kanssa.

Näytteleminen alkoi tuskastuttaa häntä yhä enemmän, ja uusi halu sai tilaa hänen sielussaan. Hän tahtoi olla hieno nainen. Vähitellen hän alkoi himoita arvokkuutta ja huomautella harjoittavansa näytelmätaidettaan vain ajankuluksi. Hän hankki itselleen seuranaisen ja muutamia palvelijoita ja kävi kirkossa muodinmukaisilla tunneilla. Hän oli palkintopäivinä saapuvilla yliopistossa ja esiintyi suurien hyväntekeväisyyslaitosten lahjoittajien joukossa. Opettelipa hän hiukan lukemaan ja kirjoittamaankin. Pienimmänkin syytöksen boheemielämästä hän torjui vimmatusti. Hän teki varakuninkaan elämän kamalaksi himoitsemalla myönnytyksiä ja asteettaisella etuoikeuksien anastamisella. Uusi pahe syrjäytti vanhan, ja hän piti suurta melua hyveellisyydestään. Hän keksi itselleen vanhempia, serkkuja ja sukulaisia. Hän hankki epävirallisen laillistuksen lapsilleen. Seurapiireissä hän näytteli herkän ja raukean Magdalenan osaa, kuin ylhäinen nainen konsaan, ja hän kantoi kynttilää katuvaisten kulkueessa rinnan naisten kanssa, joilla ei ollut muuta omallatunnollaan kuin joku vihanpuuska tai salavihkainen vilkaisu Descartesin teoksiin. Hänen syntinsähän oli ollut näytteleminen, ja jokainen tiesi, että pyhimyksiäkin oli ollut näyttelijöinä — pyhä Gelasius, pyhä Genesius, Antiokian pyhä Margareta ja pyhä Pelagia.

Vuoristossa oli muodikas terveyslähde lähellä Cluxambuquan Santa Marian luostaria. Don Andres oli matkustellut Ranskassa ja halunnut rakentaa itselleen pienen jäljittelyn Vichystä; siellä oli pagoda, muutamia vierashuoneita, teatteri, pieni härkätaistelukenttä ja ranskalaisia puutarhoja. Camilan terveys oli aina ollut ehdottoman hyvä, mutta hän rakennutti itselleen huvilan sen läheisyyteen ja hörppi inhoittavia vesiä kello yhdeltätoista. Montemayorin markiisitar on antanut oivallisen kuvauksen tästä _opérabouff_-paratiisista; hallitseva jumalatar näytteli siellä hurjaa tunteellisuuttaan kävellessään näkinkenkien jauheella peitetyillä käytävillä ja ottaessaan vastaan kunnianosoituksia niiltä, jotka eivät rohjenneet varakuningasta loukata.

Doña Maria piirtää kuvan tästä hallitsijasta, komeasta ja väsyneestä, pelaamassa kaiken yötä summista, joilla olisi voinut rakentaa uuden Eskorialin. Ja hänen viereensä markiisitar sijoittaa kuvan hänen pojastaan, Camilan pienestä don Jaimesta. Seitsenvuotias don Jaime oli hento riisitautinen poika, joka ei näkynyt perineen ainoastaan äitinsä otsaa ja silmiä, vaan myöskin isänsä taipumuksen kouristuksiin. Hän kärsi tuskansa hiljaa ja hämillään kuin eläin, ja eläimen tavoin häntä kipeästi hävetti, jos siitä sattui joitakin merkkejä näkymään julkisuudessa. Hän oli niin kaunis, että säälin arkisemmat ilmaisut vaikenivat hänen läsnäollessaan, ja pitkäaikainen vaikeuksien mietiskely oli antanut hänen kasvoilleen kärsivällisen ja silmäänpistävän arvokkuuden. Hänen äitinsä puki hänet tummanpunaiseen samettiin, ja voimissaan ollen seurasi poika häntä ulkona muutaman metrin päässä, vakavasti vältellen vallasnaisia, jotka yrittivät pysähdyttää hänet juttelemaan. Camila ei ollut koskaan äreä don Jaimelle, vaan kohteli häntä aina hillitysti. Auringon paistaessa voitiin nähdä nämä kaksi ääneti kävelemässä keinotekoisilla pengermillä, Camilan mietiskellessä, milloin alkaisi se onni, jonka hän aina oli uskonut riippuvan yhteiskunnallisesta asemasta, ja don Jaimen vain riemuitessa päivänpaisteesta ja levottomasti väijyessä pilven lähestymistä. He näyttivät olennoilta, jotka olivat sinne eksyneet jostakin etäisestä maasta tai jonkin vanhan ballaadin ruumiillistuneilta henkilöiltä, jotka eivät vielä olleet oppineet uutta kieltä eivätkä löytäneet ystäviä.

Camila oli kolmikymmenvuotias jättäessään näyttämön, ja hän tarvitsi viiden vuoden ajan luodakseen itselleen tunnustetun aseman seuraelämässä. Hän tuli vähitellen melkein lihavaksi, vaikka hänen päänsä näkyi vuosi vuodelta saavan siromman muodon. Hän alkoi pukeutua ylellisesti, ja hänen vierashuoneittensa lattiat kuvastivat todellisia jalokivi-, vyöhikkö- ja sulkavuoria. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat peitetyt sinervällä jauheella, jotavastoin ärtyisä suu oli heleänpunainen ja oranssinkeltainen. Hänen luonteensa melkein mielipuoliselle rajuudelle antoi vaihtelua hänen luonnottoman mairea esiintymisensä säätyläisleskien parissa. Menestyksensä aikaisemmilla asteilla hän oli vihjaissut setä Piolle, että tämä ei saisi julkisuudessa näyttäytyä hänen seurassaan, mutta lopulta hermostuttivat häntä »sedän» yksityiselämätkin vierailut. Hänen keskustelunsa oli muodollista ja välttelevää. Hän ei koskaan katsonut setä Pioa silmiin ja keksi verukkeita riitaan. Kuitenkin setä Pio rohkeni kerran kuukaudessa tulla koettelemaan hänen kärsivällisyyttään. Ja kun seurustelu oli käynyt mahdottomaksi, meni hän portaita ylös viettämään loppuosan vierailustaan lasten parissa.

Eräänä päivänä setä Pio saapui hänen vuoristohuvilaansa ja pyysi hänen palvelijattarensa välityksellä tilaisuutta puhutella emäntää. Hänelle ilmoitettiin, että Camila ottaisi hänet vastaan ranskalaisessa puutarhassa hiukan ennen auringonlaskua. Setä Pio oli saapunut Limasta omituisen tunteenpuuskan innoittamana. Kuten kaikki yksinäiset oli hänkin pannut ystävyyteen jotakin jumalaista hohtoa. Hän kuvitteli, että ihmiset, joiden ohi hän kadulla meni ja jotka nauroivat keskenään ja erotessaan syleilivät toisiaan, että nuo ihmiset, jotka herttaisesti hymyillen aterioitsivat keskenään — tuskin voitte minua uskoa, mutta hän kuvitteli, että he kaikesta tuosta myötätunnosta ammensivat melkoisen määrän tyydytystä. Niinpä hänet äkkiä valtasi kiihkeä halu nähdä Camila jälleen, kuulla itseään nimitettävän »setä Pioksi» ja hetkiseksi luottavasti ja rattoisasti elvyttää heidän pitkän kiertolaiselämänsä muistoja.

Ranskalaiset puutarhat olivat kaupungin eteläisessä päässä. Niiden takana kohosivat Andes-vuorten korkeammat harjanteet; edessä oli rintanojainen lava ja siitä näköala syvään laaksoon ja aaltomaisille kukkuloille, joita jatkui Tyyntämerta kohti. Oli hetki, jolloin lepakot lentelevät matalalla ja pikku itikat leikkivät vallattomasti alhaalla maan pinnalla. Muutamia yksinäisiä ihmisiä viipyi puutarhassa katsellen uinailevasti taivaalle, joka vähitellen menetti värihohtonsa, tai nojasi rintasuojaa vasten, katsellen alas laaksoon ja kuunnellen, missä kylässä koira kulloinkin haukkui. Oli se hetki, jolloin isä palaa kotiin vainioiltaan ja leikkii tuokion pihassa koiran kanssa. Nuoret tytöt etsivät silloin silmillään ensimmäistä tähteä kiinnittääkseen siihen toivomuksen, ja pojat odottavat levottomina illallista. Uutterinkin äiti seisoo hetkisen toimetonna, hymyillen rakkaalle, kärsivällisyyttä koettelevalle perheelleen.

Setä Pio seisoi kolhittua marmoripenkkiä vasten ja näki vihdoin Camilan tulevan.

»Minä tulen myöhään», virkkoi Camila. »Olen pahoillani. Mitä te haluatte minulle sanoa?»

»Camila...» aloitti toinen.

»Nimeni on doña Micaela.»

»En halua loukata teitä, doña Micaela, mutta kun olette sallinut minun nimittää itseänne Camilaksi kaksikymmentä vuotta, luulisin...»

»Oh, tehkää niinkuin tahdotte, tehkää niinkuin tahdotte.»

»Camila, lupaa minulle, että tahdot minua kuunnella, lupaa minulle, ettet juokse pois heti ensimmäisen lauseen jälkeen.»

Silloin Camila puhkesi puhumaan odottamattoman kiivaasti: »Setä Pio, kuunnelkaa minua. Te olette hullu, jos luulottelette voivanne taivuttaa minut palaamaan teatteriin. Minua kauhistuttaa, kun muistelen teatteria. Ymmärtäkää se. Teatteri! Teatteri tosiaan! Herjaukset ovat jokapäiväisenä ruokana mokomassa likaisessa paikassa. Ymmärtäkää, että tuhlaatte aikaanne turhaan.»

Setä Pio vastasi lempeästi: »Minä en haluaisi kehottaa sinua palaamaan, jos olet onnellinen näiden uusien ystävien parissa.»

»Ette siis pidä uusista ystävistäni?» vastasi näyttelijätär terävästi. »Keitä tarjoatte minulle heidän tilalleen?»

»Camila, minä vain muistelen...»

»Minä en halua arvostelua, minä en halua neuvoja. Minä vilustun tuotapikaa, minun täytyy palata kotiini. Jättäkää minut, siinä kaikki. Unohtakaa minut.»

»Rakas Camila, älähän suutu. Salli minun puhua sinulle. Siedä minua vielä kymmenisen minuuttia.»

Setä Pio ei ymmärtänyt, miksi Camila itki. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän puheli umpimähkään: »Sinä et koskaan edes käy teatterissa, ja kaikki panevat sen merkille. Yleisökin nykyisin hupenee. Näytellään vanhaa komediaa ainoastaan kahdesti viikossa; kaikkina muina iltoina esitetään uusia, suorasanaisia ilveilyjä. Kaikki on typerää, lapsellista ja rivoa. Kukaan ei enää osaa puhua espanjaa. Kukaan ei enää osaa edes säädyllisesti kävellä. Kristuksen ruumiin päivänä ne esittivät _Belsazarin pidot_, jossa sinä olit niin ihmeellinen. Nyt se oli ihan hävettävää.»

Seurasi vaitiolo. Kaunis pilvisarja, ikäänkuin lammaslauma, leijaili mereltä, lipuen kukkuloiden välitse laaksoja ylöspäin. Camila kosketti äkkiä setä Pion polvea, ja hänen kasvonsa olivat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. »Suokaa minulle anteeksi, setä Pio, että olen näin häijy. Don Jaime sairastui tänään iltapäivällä. Siinä ei voi tehdä mitään. Hän viruu siellä niin vaaleana ja... niin kummastuneena. Täytyyhän ajatella jotakin muuta. Setä Pio, ei olisi mitään hyötyä siitä, että minä palaisin teatteriin. Yleisö tulee katselemaan suorasanaisia ilveilyjä. Olisimme hupsuja jos yrittäisimme pitää yllä vanhaa komediaa. Lukekoot ihmiset vanhoja näytelmiä kirjoista, jos heitä haluttaa. Ei maksa vaivaa taistella joukkoa vastaan.»

»Ihmeellinen Camila, minä en ollut sinua kohtaan rehellinen ollessasi teatterissa. Minussa oli jotakin turhamaista ylpeyttä. Minä olin sinulle nyrpeissäni siitä ylistyksestä, jonka sinä ansaitsit. Suo minulle anteeksi. Sinä olet aina ollut hyvin suuri taiteilijatar. Jos joudut havaitsemaan, ettet ole onnellinen näiden ihmisten parissa, voisit ajatella Madridiin siirtymistä. Siellä sinä niittäisit voiton laakereita. Myöhemminkin ehdit vielä kantaa doña Micaelan nimeä. Me tulemme jo pian vanhoiksi. Me kuolemme jo pian.»

»Ei, minä en koskaan näe Espanjaa. Koko maailma on samanlainen, Madrid tai Lima.»

»Oh, kunpa voisimme matkustaa pois jollekin saarelle, missä ihmiset tuntisivat sinut itsesi vuoksi. Ja rakastaisivat sinua.»

»Te olette viisikymmenvuotias ja yhä haaveilette moisista saarista, setä Pio.»

Setä Pio kumarsi ja jupisi: »Tietysti minä rakastan sinua, Camila, niinkuin minun aina täytyy ja enemmän kuin voin sanoakaan. Sinuun tutustumiseni on minulle kylliksi koko elämäni ajaksi. Sinä olet nyt suuressa arvossa. Ja sinä olet rikas. Enää en voi sinua millään auttaa. Mutta minä olen aina valmis.»

»Kuinka järjetön te olette», virkkoi Camila hymyillen. »Te sanoitte tuon niinkuin nuoret pojat. Te ette näy vanhetessannekaan mitään oppivan, setä Pio. Ei ole mitään sellaista rakkautta eikä saarta. Teatterissa sitä vain tapaa.»

Setä Pio näytti nolostuneelta, mutta ei nähtävästi ollut samaa mieltä.

Camila nousi vihdoin ja sanoi surumielisesti: »Mitä me haastelemmekaan? Ilma käy viileäksi. Minun täytyy mennä sisälle. Teidän pitää alistua kohtaloon. Minä en halua teatteriin.» Vaitiolo. »Ja sitten?... Oh, en minä ymmärrä. Olosuhteiden pakko. Minun täytyy olla, mitä minun täytyy. Älkää tekään yrittäkö ymmärtää. Älkää ajatelko minua, setä Pio. Antakaa vain anteeksi, siinä kaikki. Koettakaa antaa anteeksi.»

Camila seisoi hetkisen hiljaa, etsien jotakin syvästi tuntemaansa, minkä sanoisi holhoojalleen. Ensimmäinen pilvi ehti pengermän kohdalle; tuli pimeä; viimeiset kävelijät lähtivät puutarhasta. Hän ajatteli don Jaimea, don Andrésia ja setä Pioakin. Hän ei voinut löytää sopivia sanoja. Äkkiä hän kumartui suutelemaan setä Pion sormia ja lähti nopeasti pois. Mutta setä Pio istui pitkän aikaa kerääntyvien pilvien uhallakin, väristen onnesta ja yrittäen selvittää itselleen näiden asioiden tarkoitusta.

Äkkiä levisi uutinen koko Liman läpi. doña Micaela Villegas, se nainen, jota ennen nimitettiin Camila Pericholeksi, oli sairastunut isoonrokkoon. Useita satoja muitakin oli kohdannut tartunta, mutta yleinen huomio ja pahanilkisyys keskittyivät näyttelijättäreen. Hurja toivo liikkui kaupungilla, että se kauneus turmeltuisi, jonka avulla hän oli kyennyt kohoamaan alkuperäisestä säädystään. Camilan sairaskammiosta pujahti se sanoma, että hän oli tullut naurettavan rumaksi; ja kateellisten riemumalja täyttyi reunoja myöten. Heti kun kävi päinsä, kuljetutti hän itsensä kaupungista vuoristohuvilaansa. Hän oli järjestänyt siron, pienen palatsinsa myytäväksi; hän palautti jalokivensä niiden lahjoittajille ja möi komeat vaatteensa. Varakuningas, arkkipiispa ja muutamat hoviherrat, jotka olivat olleet hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, piirittivät yhä hänen oveaan kyselyillä ja lahjoilla. Edellisiä ei otettu huomioon, ja lahjat palautettiin sanattomasti. Ei kenenkään muun kuin hänen sairaanhoitajattarensa ja palvelijattariensa ollut sallittu häntä tavata hänen sairautensa alusta asti. Vastaukseksi yhä toisteltuihin yrityksiinsä don Andrés sai häneltä suuren rahasumman ynnä kirjeen, joka oli kyhätty mahdollisimman katkeraan ja ylpeään sävyyn.

Kaikkien kauniiden naisten tavalla, jotka ovat eläessään nähneet alituisesti suitsutettavan kauneudelleen, hän otaksui ilman kyynillisyyttä, että sen täytyi välttämättä olla perustuksena ihmisten kiintymykselle. Tästä lähin täytyi siis jokaisen hänelle osoitetun huomion johtua alentuvasta säälistä, joka heikosti tuoksahti tyydytykseltä näin täydellisen muutoksen vuoksi. Otaksuma, ettei hänen enää sopinut odottaa mitään kiintymystä, kun hänen kauneutensa oli mennyt, oli seuraus siitä tosiasiasta, ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tajunnut muuta rakkautta kuin rakkautta intohimona. Sellainen rakkaus, vaikka se purkautuukin jalomielisyydessä ja huomaavaisuudessa, vaikka se synnyttääkin näkyjä ja suurta runoutta, pysyy aina yhtenä itsekkyyden terävimmistä ilmaisumuodoista. Vasta sitten, kun se on kokenut pitkän orjuuden, itsevihaa, pilkkaa ja suuria epäilyjä, se voi kohota hartaan uskollisuuden piiriin. Moni, joka on kuluttanut koko elinikänsä siihen, voi kertoa meille vähemmän kuin lapsi, joka eilen menetti koiran. Kun hänen ystävänsä jatkoivat ponnistuksiaan vetää hänet jälleen seuraelämään, tuli hän yhä vihaisemmaksi ja lähetteli herjaavia sanomia kaupunkiin.

Yhteen aikaan huhuttiin, että hän aikoi mennä luostariin. Mutta uudet huhut, jotka totesivat, että hän riehui raivokkaana ja epätoivoisena pienellä maatilallaan, kumosivat entiset. Hänen läheisilleen oli hänen epätoivonsa kamala näky. Hän oli varma siitä, että hänen elämänsä oli lopussa, niin hyvin hänen omansa kuin lastensakin. Hysteerisessä ylpeydessään hän oli antanut takaisin enemmän kuin hänellä oli, ja köyhyyden uhka yhtyi hänen tulevaisuutensa yksinäisyyteen ja synkkyyteen. Hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa päivänsä ärtyneenä yksinäisyydessään pienellä rappeutuvalla maatilalla. Hän mietiskeli tuntikausia vihollistensa riemua, ja hänen kuultiin kävelevän huoneessaan kummallisesti kiljahdellen.

Setä Pio ei sittenkään menettänyt rohkeuttaan. Tekemällä itsensä hyödylliseksi lapsille, puuhaamalla maatilan hoidossa ja hienotunteisella tavalla antaen lainaksi rahoja hän hankki itsellensä pääsyn taloon, vieläpä hunnutetun emännänkin luo. Mutta tällöinkin Camila, ylpeydessään varmana siitä, että tuo mies _sääli_ häntä, ruoski häntä kielellään ja tunsi omituista mielihyvää ilkkuessaan hänelle parhaansa mukaan. Setä Pio rakasti häntä sitä enemmän, ymmärtäen paremmin kuin hän itse kaikki hänen nöyryytetyn henkensä toipumisen asteet. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin, minkä vuoksi hän menetti osallisuutensa Camilan sielulliseen parantamiseen.

Hän työnsi auki erään oven. Camila luuli sen lukinneensa. Hetkiseksi oli hänet vallannut hupsu salainen toivo: hän oli päättänyt tehdä tahnaa liidusta ja kermasta sivelläkseen sitä kasvoilleen. Hän, joka niin usein oli virnistellyt hovin jauhotetuille isoäideille, pysähtyi muutamaksi tuokioksi miettimään, eikö hän näyttämöllä ollut oppinut mitään, mistä hänelle nyt olisi hyötyä. Hän luuli lukinneensa oven, ja kiireisin käsin, mieli jännittyneenä hän siveli tahnakerroksen kasvoilleen, mikä teki hänet hullunkurisen vaaleaksi, ja hänen katsellessaan peiliin ja huomatessaan yrityksensä hyödyttömyyden osuivat hänen silmänsä ovella ihmeissään seisovan setä Pion heijastuskuvaan. Hän nousi parahtaen tuoliltaan ja kätki kasvot käsiinsä.