Part 8

»Menkää pois! Menkää iäksi pois talostani!» huusi hän. »Minä en enää koskaan tahdo teitä nähdä.» Häpeissään hän ajoi miehen pois solvauksin ja vihaisin sanoin, seurasi häntä alas käytävään ja heitteli esineitä portaita alas hänen peräänsä. Hän antoi tilanhoitajalleen käskyn, jonka mukaan setä Piolta oli kielletty talossa käynti. Mutta tämä jatkoi viikon ajan yrityksiään tavata Camilaa jälleen. Vihdoin hän palasi Limaan, kulutti aikaansa, miten parhaiten osasi, mutta ikävöi Camilan luo kuin kahdeksantoistavuotias poika. Lopuksi hän keksi sotajuonen ja palasi vuoristoon pannakseen sen täytäntöön.

Eräänä aamuna hän nousi ennen päivänkoittoa ja paneutui pitkälleen maahan Camilan ikkunan alle. Hän matki pimeässä itkun ääntä ja mahdollisimman tarkasti nuoren tytön itkemistä. Tätä hän jatkoi kokonaisen neljännestunnin. Hän ei sallinut äänensä paisua kuuluvammaksi kuin mitä italialaiset soittotaiteilijat sanoisivat _pianoksi_, mutta hän keskeytti sen usein toivoen, että jos Camila nukkui, se syöpyisi hänen tajuntaansa yhtä paljon jatkuvaisuudellaan kuin asteellaankin. Ilma oli viileä ja herttainen. Ensimmäinen heikko valojuova ilmestyi vuorenhuippujen takaa, ja idässä värähteli aamutähti yhä vienommin ja hellemmin. Syvä hiljaisuus verhosi kaikki talon rakennukset; vain tilapäinen tuulenhenkäys pani ruohon huoahtelemaan. Äkkiä sytytettiin lamppu Camilan huoneessa, ikkunaluukku työnnettiin auki, ja hunnutettu pää kurottautui ulos.

»Kuka siellä on?» kysyi kaunis ääni.

Setä Pio pysyi vaiti.

Camila kysäisi uudestaan äänensävyllä, jossa oli kärsimätön vivahdus: »Kuka siellä on? Kuka siellä itkee?»

»Doña Micaela, armollinen rouva, minä pyydän teitä tulemaan tänne luokseni.»

»Kuka siellä on ja mitä minulta tahdotaan?»

»Minä olen tyttöraukka. Minä olen Estrella. Minä pyydän teitä tulemaan avuksi. Älkää kutsuko palvelijatartanne. Minä pyydän, doña Micaela, tulkaa itse.»

Camila oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten: »No, minä tulen», ja sulki luukun. Sitten hän ilmestyi rakennuksen nurkan takaa. Hänellä oli paksu viitta, joka laahasi kasteessa. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja virkkoi: »Tule tänne, missä minä seison. Kuka sinä olet?»

Setä Pio nousi: »Camila, se olen minä... setä Pio. Suo minulle anteeksi, mutta minun täytyy sinua puhutella.»

»Jumalan äiti, milloin minä pääsen tuosta kauheasta ihmisestä? Ymmärtäkää: minä en halua tavata ketään. Minä en halua puhutella ainoatakaan ihmistä. Minun elämäni on loppunut. Siinä kaikki.»

»Camila, pitkän yhdessä viettämämme elämän nimessä minä pyydän sinua myöntämään minulle yhden asian. Sitten minä lähden pois enkä koskaan kiusaa sinua enää.»

»Minä en myönnä teille mitään, en mitään. Pysykää minusta erossa.»

»Minä lupaan sinulle, etten sinua enää koskaan kiusaa, jos minua tämän kerran kuuntelet.» Camila riensi nurkan ympäri ovelle rakennuksen toiselle sivulle, ja setä Pion täytyi juosta hänen rinnallaan ollakseen varma, että toinen kuuli hänen sanansa. Camila pysähtyi.

»Mitä se sitten on? Sanokaa nopeasti. On kylmä. Minä en ole terve. Minun täytyy palata huoneeseeni.»

»Camila, salli minun ottaa don Jaime vuodeksi asumaan kanssani Limassa. Salli minun olla hänen opettajanaan. Salli minun opettaa hänelle kastiliankieltä. [Kastilian murretta (lengua castellana) pidetään Espanjassa mallikielenä, johon kirjakieli perustuu. Suom.] Täällä hänet on jätetty palkollisten huostaan. Hän ei opi mitään.»

»En.»

»Camila, mitä hänestä tulee? Hänellä on hyvä pää, ja hän tahtoo oppia.»

»Hän on sairas. Hän on hento. Teidän kotinne on sikolätti. Ainoastaan maalla asuminen on hänelle terveellistä.»

»Mutta hän on paljon vahvistunut muutamina viime kuukausina. Minä lupaan siistitä asumukseni. Minä pyydän äiti Maria del Pilarilta taloudenhoitajattaren. Täällä hän oleskelee sinun talleissasi kaiken päivää. Minä opetan hänelle kaikkea, mitä herrasmiehen tulee tietää. Miekkailua, latinaa ja musiikkia. Me luemme kaikki...»

»Äitiä ei voida sillä tavalla erottaa lapsestaan. Se on mahdotonta. Olette hupsu, kun olette sellaista ajatellutkaan. Lakatkaa ajattelemasta minua ja kaikkea, mikä minua koskee. Minua ei ole enää olemassa. Minä ja lapseni tulemme toimeen parhaamme mukaan. Älkää yrittäkö minua toiste häiritä. Minä en tahdo tavata ketään ihmisolentoa.»

Nyt setä Pio tunsi, että hänen oli turvauduttava ankariin keinoihin. »Maksa sitten minulle rahat, jotka olet minulle velkaa», sanoi hän.

Camila seisoi hiljaa, hämillään. Itsekseen hän tuumi: — Elämä on liian kamalaa kestettäväksi. Milloinkahan minä kuolen? — Hetkisen perästä hän vastasi setä Piolle käheällä äänellä: »Minulla on varsin vähän rahaa. Minä maksan teille, mitä voin.

»Minä tahdon maksaa teille nyt. Minulla on täällä joitakin jalokiviä. Sitten ei meidän enää koskaan tarvitse tavata toisiamme.» Hän häpesi köyhyyttään. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja sanoi: »Nyt näen, että te olette varsin kovasydäminen mies, mutta onhan oikein, että maksan teille, mitä olen velkaa.»

»Ei, Camila, minä sanoin sen vain antaakseni pontta pyynnölleni. Minä en ota sinulta mitään rahoja. Mutta lainaa minulle don Jaime vuodeksi. Minä rakastaisin häntä ja pitäisin hänestä kaikin tavoin huolta. Vahingoitinko minä sinua? Olinko minä sinulle huono opettaja menneinä vuosina?»

»Julmaa on, että yhä tiukkaatte kiitollisuutta, kiitollisuutta, kiitollisuutta. Minä _olin_ kiitollinen — sillä hyvä! Mutta nyt kun en enää ole sama nainen, ei ole jäljellä mitään kiitollisuuden syytä.» Seurasi äänettömyys. Hänen silmänsä katselivat tähteä, joka näkyi johtavan koko taivasta ihmeineen. Suuri tuska oli hänen sydämessään, tarkoituksettoman maailman tuska. Sitten hän sanoi: »Jos Jaime haluaa lähteä mukaanne, niin hyvä on. Minä puhun hänelle aamulla. Jos hän haluaa lähteä kanssanne, niin tapaatte hänet majatalossa puolenpäivän aikaan. Hyvää yötä. Jääkää Jumalan haltuun!»

»Jumalan haltuun!»

Camila palasi sisälle. Seuraavana päivänä ilmestyi vakava, pieni poika majataloon. Hänen hienot vaatteensa olivat nyt rikkinäiset ja tahraiset, ja hänellä oli kainalossaan pieni mytty ylimääräisiä alusvaatteita. Hänen äitinsä oli antanut hänelle kultakolikon taskurahoiksi ja pienen, pimeässä välkkyvän kiven unettomina öinä katseltavaksi. He lähtivät yhdessä rattailla, mutta setä Pio huomasi pian, että tärinä ei tehnyt pojalle hyvää. Niinpä hän kantoi poikaa olallaan. Kun he lähestyivät San Luis Reyn siltaa, koetti Jaime salata häpeänsä, sillä hän tiesi, että yksi niitä hetkiä oli tulossa, jotka erottivat hänet muista ihmisistä. Hän oli erikoisesti häpeissään siksi, että setä Pio oli juuri saavuttanut erään tuttavansa, merikapteenin. Ja juuri kun he tulivat sillalle, puhui hän vanhalle naiselle, joka matkusti nuoren tytön kanssa. Setä Pio sanoi, että he sillan yli päästyään istahtaisivat levähtämään — mutta se osoittautui tarpeettomaksi.

VIIDES OSA

EHKÄ TARKOITUS

Uusi kivisiltä on rakennettu vanhan tilalle, mutta tapaus ei ole unohtunut. Sen muisto elää sananparsissakin. »Voin tavata sinut tiistaina, ellei silta sorru», sanoo limalainen. »Serkkuni elää San Luis Reyn sillan ääressä», selittää toinen, ja hymy värähtää seurueen kasvoilla, sillä tuokin merkitsee, että Damokleen miekka riippuu mainitun henkilön pään päällä. Tästä tapaturmasta on joitakin runoja, joita tavataan klassillisten joukossa jokaisessa perulaisessa lukemistossa, mutta varsinaisena kirjallisena muistomerkkinä on veli Juniperin teos.

Sadoin eri tavoin voi miettiä asianhaaroja. Veli Juniper ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi menetelmäänsä, jollei hän olisi ollut ystävyyssuhteissa erääseen San Martinin yliopiston opettajaan, jonka puoliso oli eräänä aamuna karannut laivalla jonkun sotilaan seurassa Espanjaan ja jättänyt miehensä huollettaviksi kaksi kehtolasta, molemmat tyttöjä. Tämä mies omisti kaiken sen katkeruuden, joka veli Juniperilta puuttui, ja hänelle tuotti eräänlaista riemua se vakaumus, että maailmassa oli kaikki hullusti. Hän kuiskaili fransiskaanin korvaan sellaisia ajatuksia ja kaskuja, jotka kielsivät uskon, että maailmaa oli mikään johtamassa. Hetkiseksi tuli silloin veljen silmiin tuskan, melkein epätoivon ilme; sitten hän alkoi kärsivällisesti selittää, miksi moiset tarinat eivät tuottaneet mitään vaikeuksia uskovaisille. »Oli kerran Neapelin ja Sisilian kuningatar», puhui tiedemies, »joka huomasi, että hänellä oli kyljessään äkäinen ajos. Hädissään hän käski kaikkien alamaistensa langeta rukouksiin ja määräsi, että kaikkiin vaatteisiin Sisiliassa ja Neapelissa ommeltaisiin toivon ristejä. Hänen kansansa rakasti häntä suuresti, ja kaikki rukoukset ja kirjailut olivat vilpittömiä, mutta tehottomia. Nyt hän lepää Monrealen loistossa, ja jonkin tuuman päässä hänen sydämensä yläpuolella saa lukea sanat: _Minä en pelkää mitään turmaa_.»

Kuulemalla paljon tällaista uskon ilkkumista veli Juniper sai sen varman käsityksen, että oli tullut aika antaa maailmalle todistus, taulukkoihin perustuva todistus vakaumuksesta, joka hänellä oli niin kirkkaana ja kiihkeänä. Kun rutto vieraili hänen rakkaassa kylässään Puertossa ja vei hautaan suuren joukon talonpoikia, hän laati salaa selostuksen viidentoista uhrin ja yhtä monen jälkeenjääneen ominaisuuksista, tilaston heidän arvostaan _sub specie aeternitatis_ [iäisyyden kasvojen edessä]. Jokainen sielu arvioitiin kymmenjärjestelmän mukaan hyvyytensä, uskonnollisen hartautensa ja taloudellisen merkityksensä puolesta. Tässä on näytepalanen tuota pitkälle tähtäävää karttaa:

Hyvyys Hurskaus Hyödyllisyys

Alfonso G 4 4 10 Nina 2 5 10 Manuel B 10 10 0 Alfonso V. -8 -10 10 Vera N 0 10 10

Asia oli vaikeampi kuin hän oli odottanut. Melkein jokainen henkilö tukalassa rajayhteiskunnassa osoittautui taloudellisesti korvaamattomaksi, joten kolmas sareke oli miltei tarpeeton. Tutkijain täytyi turvautua minus-numeroihin verratessaan Alfonso V:n luonteenpiirteitä muihin, koska tämä ei ainoastaan ollut paha, kuten Vera N., vaan pahuuden levittäjä eikä ainoastaan karttanut kirkkoa, vaan pyrki muitakin siitä vieroittamaan. Vera N. oli tosiaan paha, mutta hän oli mallikelpoinen hartaudenharjoittaja ja täyden rukoushuoneen päätuki. Näistä surullisista seikoista veli Juniper kyhäsi jokaiselle maalaiselle arvonumeron. Hän laski yhteen uhrien arvosanain kokonaismäärän verraten sitä jälkeenjääneiden ansioluetteloon ja havaitsi, että kuolleet olisivat viisi kertaa paremmin ansainneet tulla säästetyiksi. Näytti melkein siltä, että ruton raivo oli kohdistettu Puerton kylän todella kunnollisia asukkaita vastaan. Ja sinä iltapäivänä veli Juniper lähti kävelylle Tyynenmeren rannikolle. Hän repi muistiinpanonsa ja heitti ne aaltoihin; hän katseli tuntikauden suuria helmenvärisiä pilviä, jotka riippuivat taivaanrannalla meren yläpuolella, ja tuo kauneus synnytti hänessä alistumisen tunteen, jota hän ei sallinut järkensä eritellä. Epäsuhde uskon ja tosiasiain välillä on suurempi kuin yleensä otaksutaan.

Mutta San Martinin opettajalla oli toinen tarina, joka ei ollut yhtä kumoava, ja se luultavasti antoi veli Juniperille aiheen menettelyynsä San Luis Reyn sillan sortumisen jälkeen.

Tämä opettaja käveli kerran Liman tuomiokirkon läpi ja pysähtyi lukemaan erään naisen hautakirjoitusta. Hän luki, alaleuan yhä enemmän työntyessä ulospäin, että vainaja oli kahdenkymmenen vuoden aikana ollut kotinsa keskus ja ilo, että hän oli ollut ystäviensä riemu, että kaikki, jotka hänet tapasivat, ihmettelivät hänen hyvyyttään ja kauneuttaan ja että hän nyt lepäsi siinä odottamassa Herransa paluuta. Ja sinä päivänä, jolloin San Martinin opettaja luki nuo sanat, hänellä oli ollut paljon tuskittelun aihetta, ja kohottaen silmänsä hautakirjoituksesta hän puhui raivokkaasti ääneensä: »Mikä häpeä, että moista jatketaan! Jokainen tietää, ettemme tässä maailmassa tee muuta kuin tyydytämme omia oikkujamme. Miksi pitkitetään tuota epäitsekkyyden satua? Miksi pidetään elossa tuo huhu uhrautuvasta alttiudesta?»

Ja näin sanoen hän päätti paljastaa tämän kivenhakkaajien salaliiton. Nainen oli ollut vainajana vasta kaksitoista vuotta. Hän etsi käsiinsä hänen palkollisensa, hänen lapsensa ja ystävänsä. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, olivat tuon naisen luonteenpiirteet suloisen tuoksun lailla eläneet hänen jälkeensä, kaikkialla, missä häntä mainittiin, kohosi huulille kärsivä hymy, ja vakuutettiin, ettei hänen herttaisuuttaan voinut sanoin kuvailla. Hänen lastenlastensakin kiihkeää nuoruutta, vaikkeivät he olleet häntä koskaan nähneet, painoi vaikeana esikuvana se tieto, että oli mahdollista elää niin hyvin. Ja mies seisoi hämmästyneenä; mutta vihdoin hän jupisi: »Se, mitä sanoin, on kuitenkin totta. Tuo nainen oli poikkeus — ehkä poikkeus.»

Laatiessaan kirjaansa näistä henkilöistä veli Juniper näkyi pahasti pelänneen, että hän jättämällä pois vähäisimmänkään yksityiskohdan saattaisi menettää jonkin opastavan vihjauksen. Mitä kauemmin hän työskenteli, sitä enemmän hän aavisteli kompastelevansa suuressa pelottavassa hämärässä, ja sitä enemmän hän arasteli. Hänelle ilkkuivat aina yksityiskohdat, jotka näyttivät olevan perin tärkeitä, kunhan hän vain löytäisi niille kehyksen. Hän pani kaikki sen käsityksen varaan, että kun hän — tai joku viisaampi pää — lukisi kirjan kahteenkymmeneen kertaan, lukemattomat tosiasiat alkaisivat äkkiä liikkua, kertyä kokonaisuudeksi ja paljastaa salaisuutensa. Montemayorin markiisittaren kokki kertoi hänelle, että hänen emäntänsä eli melkein yksinomaan riisillä, kalalla ja muutamilla hedelmillä, ja veli Juniper merkitsi sen muistiin siltä varalta, että se jonakin päivänä paljastaisi henkisen piirteen. Don Rubio sanoi markiisittaresta, että tällä oli tapana kutsumatta saapua hänen pitoihinsa varastellakseen lusikoita. Muuan kaupungin laidalla asuva kätyri selitti, että doña Maria kävi hänen luonaan esittämässä sairaalloisia kysymyksiä, kunnes hänen oli täytynyt karkoittaa koko nainen oveltaan kuin kerjäläinen. Kaupungin kirjakauppias ilmoitti, että markiisitar oli yksi Liman kolmesta valistuneimmasta henkilöstä. Hänen isännöitsijänsä vaimosta hän oli hajamielinen, mutta täynnä hyvyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on vaikeampaa kuin yleensä otaksutaan.

Veli Juniper totesi, että vähimmin oli saatavissa tietoja niiltä, jotka olivat enimmin tulleet kosketuksiin hänen tutkimuksensa kohteiden kanssa.

Äiti Maria del Pilar jutteli hänelle laajalti Pepitasta, mutta jätti mainitsematta omat tätä tyttöä koskevat suuret suunnitelmansa. Alussa oli vaikea päästä Pericholen puheille, mutta sittemmin hän oppi pitämäänkin fransiskaanista. Hänen kuvauksensa setä Piosta oli jyrkässä ristiriidassa niiden monien selväävien todistusten kanssa, joita hän oli muualta kuullut. Camilan viittaukset poikaansa olivat harvat ja tuskallisesti myönnetyt. Silloin päättyi keskustelu äkkiä. Kapteeni Alvarado kertoi Estebanista ja setä Piosta mitä voi. Ne, jotka tässä maailmassa enimmin tietävät, ovat pidättyväisimmät.

Säästän lukijani niistä liioitteluista, joihin veli Juniper joutui yleistäessään ilmiöitä. Ne takertuvat meihin alinomaa. Hän luuli samassa tapaturmassa näkevänsä jumalattomien rangaistuksen ja hyville varhaisen kutsun taivaaseen. Hän luuli näkevänsä ylpeyden ja varallisuuden joutuvan häpeään havainnollisena opetuksena maailmalle ja nöyryyden tulevan kruunatuksi ja palkituksi kaupungin valistamiseksi. Mutta veli Juniper ei tyytynyt näihin syihin. Olihan mahdollista, ettei Montemayorin markiisitar ollut mikään ahneuden hirviö enempää kuin setä Piokaan pelkkä oman nautinnon ja mukavuuden tavoittelija.

Kun kirja oli valmis, sattui se joutumaan eräiden tuomarien silmiin ja julistettiin pian harhaoppiseksi. Se määrättiin poltettavaksi torilla tekijänsä kerällä. Veli Juniper alistui päätökseen, että paholainen oli käyttänyt häntä aseena pannakseen toimeen mahtavan sotaretken Perussa. Hän istui vankikopissaan tuon viimeisen yön yrittäen löytää omasta elämästään sitä mallia, jota oli turhaan etsinyt viiden muun henkilön elämäntarinasta. Hän ei ollut kapinallinen. Hän oli halukas uhraamaan henkensä kirkon puhtauden puolesta. Mutta hän toivoi jonkin äänen jostakin todistavan hänelle, että hän sentään oli tarkoittanut uskonnon parasta. Hän luuli, ettei maailmassa ollut ketään, joka häntä uskoi. Mutta seuraavana päivänpaisteisena aamuna oli isossa väkijoukossa montakin, jotka häntä uskoivat, sillä häntä rakastettiin paljon.

Saapui pieni lähetystö Puerton kylästä, ja Nina (hyvyys 2, hurskaus 5, hyödyllisyys 10) ja muut seisoivat nolostuneina, jopa hämmästyneinä, kun heidän pieni munkkinsa uhrattiin ahneille liekeille. Silloinkin, vielä silloinkin värähti hänen sydämessään itsepintainen hermo tiukaten, ettei ainakaan pyhä Fransiskus olisi häntä kokonaan tuominnut, ja — tohtimatta vedota suurempaan nimeen, koska hän näkyi niin helposti erehtyvän näissä asioissa — hän huusi kahdesti pyhää Fransiskusta, heittäytyi liekkiä vasten ja kuoli hymyhuulin.

Surumessun päivä oli kirkas ja lämmin. Mustat silmät ammollaan pelonsekaisesta kunnioituksesta tulvivat limalaiset katuja pitkin tuomiokirkkoonsa ja seisoivat töllistellen mustaan sametti- ja hopearöykkiöön. Ihmeellisten ja melkein puisevien vaatteittensa kehyksessä hikoili arkkipiispa korokkeellaan, silloin tällöin tuntijan korvalla tarkaten Viktorian kontrapunktien hiveleviä sointuja. Kuoro oli uudestaan opiskellut ne sivut, jotka Tomas Luis oli hyvästinään musiikille säveltänyt ystävälleen ja suojelijalleen Itävallan keisarinnalle, ja kaikki tuo suru ja sulous, kaikki espanjalainen realismi, joka tihkui italialaisen tyylin läpi, kohosi ja laski mantiljain meren yli. Virkaväreissään ja höyhenkoristuksissaan polvistui don Andrés sairaana ja tuskastuneena. Hän tiesi, että väkijoukko vilkui häneen salavihkaa, odottaen hänen näyttelevän ainoan poikansa menettäneen isän osaa. Hän mietti, oliko Perichole ehkä saapuvilla. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla näin kauan tupakoimatta. Kapteeni Alvarado tunkeutui hetkiseksi sisälle päiväpaisteiselta torilta. Hän vilkaisi mustien hiuksien ja pitsien pensaston yli kynttiläkulkueeseen ja suitsutusten savurihmoihin. — Kuinka valheellista, kuinka epätodellista! — jupisi hän ja livahti jälleen ulos. Hän käveli alas meren rannalle ja istahti aluksensa reunalle, tuijottaen kirkkaaseen veteen. — Onnellisia ovat hukkuneet, Esteban, — virkkoi hän.

Uutimien takana istui abbedissa tyttöineen. Edellisenä iltana hän oli riuhtaissut erään epäjumalan sydämestään, ja se kokemus oli tehnyt hänet kalpeaksi, mutta lujaksi. Hän oli tottelevaisesti alistunut tunnustamaan, ettei ollut väliä, edistyikö hänen työnsä vai ei; riitti, että hän työskenteli. Hän oli parantumattomia potilaita vaaliva sairaanhoitajatar; hän oli pappi, joka alati palaa virkatoimeensa alttarin ääreen, vaikkei sen luo saavu kuulijoita. Ei olisi mitään Pepitaa hänen työtään laajentamassa; se joutuisi hänen velttojen ja välinpitämättömien virkatoveriensa käsiin. Taivaalle näkyi riittävän se, että Perussa oli hetkiseksi kukkinut ja kuihtunut epäitsekäs rakkaus. Hän painoi otsaansa kättään vasten, kuunnellen pitkää, hellää säveltä, jonka sopraano kohottaa Herran kiitoksessa. — Minun hellyydessäni olisi pitänyt olla enemmän tuota väriä, Pepita. Minun elämässäni olisi pitänyt olla enemmän tuota sävyä. Minä olen puuhannut liian ahkerasti, — lisäsi hän katuvasti, ja hänen sielunsa vaipui vähitellen rukoukseen.

Camila oli lähtenyt maatilaltaan saapuakseen surumessuun. Hänen sydämensä oli täynnä tyrmistystä ja ihmettelyä. Tässä oli taaskin huomautus taivaasta; nyt puhuttiin hänelle kolmatta kertaa. Hänen isorokkonsa, Jaimen sairaus ja nyt sillan luhistuminen — oh, ne eivät olleet sattumia. Hän oli niin häpeissään kuin kirjoitusta olisi ilmestynyt hänen otsalleen. Palatsista saapunut määräys tiedotti, että varakuningas aikoi lähettää hänen molemmat tyttärensä luostarikouluun Espanjaan. Se oli oikein. Hän oli yksin. Hän keräsi konemaisesti muutamia kapineita ja lähti matkalle kaupunkiin ollakseen läsnä surumessussa. Mutta hänen mieleensä juolahti, kuinka väkijoukko tuijottaisi hänen Pionsa ja hänen poikansa ruumiisiin; hän muisti pitkät kirkonmenot ikäänkuin kuilun, johon rakkaat putoavat, ja hänen mieleensä tuli _dies irae_ ja sen vihainen myrsky, johon yksilö häviää miljoonien vainajien joukkoon, muotojen hämärtyessä ja piirteiden kuihtuessa.

Vähän edempänä kuin matkansa puolivälissä hän livahti San Luis Reyn kirkkoon ja polvistui pilaria vasten levähtääkseen. Hän etsi muististaan, koettaen elävöittää itselleen noiden kahden kasvot. Hän odotti jonkin liikutuksen ilmenemistä. — Mutta en tunne mitään, — kuiskasi hän itsekseen. — Minulla ei ole sydäntä. Olen tolkuton naispoloinen, siinä kaikki. Minut on suljettu ulkopuolelle. Minulla ei ole sydäntä. No, en yritäkään mitään ajatella; lepäänhän vain tässä. — Ja tuskin hän oli vaiennut, kun tuo kauhea tulkitsematon tuska jälleen valtasi hänet, se tuska, ettei hän enää kertaakaan saisi puhutella setä Pioa ja kertoa hänelle rakkaudestaan ja edes kerran rohkaista Jaimea kärsimyksissä. Hän hypähti rajusti pystyyn. — Minä tuotan jokaiselle pettymyksen, — huudahti hän. — He rakastavat minua, ja minä tuotan heille pettymyksen.

Hän palasi maatilalle ja vietti vuoden ajan epätoivossa itseään syytellen. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta, että ihmeellinen abbedissa oli samassa tapaturmassa menettänyt kaksi henkilöä, joita hän rakasti. Hänen ompelunsa putosi hänen kädestään: _hän_ siis tietäisi, hän selittäisi. — Mutta ei, mitäpä hän minulle sanoisi? Hän ei edes uskoisi, että minunlaiseni ihminen voisi rakastaa tai menettää.

Camila päätti sittenkin mennä Limaan ja katsella abbedissaa etäältä. — Jos hänen kasvonsa osoittavat, ettei hän hylkisi minua, niin menen häntä puhuttelemaan, — tuumi hän.

Sitten hän hiiviskeli luostarikirkon lähellä ja ihastui nöyrästi noihin vaatimattomiin, vanhoihin kasvoihin, vaikka ne häntä hiukan pelottivat. Vihdoin hän kävi abbedissan luona.

»Äiti», virkkoi hän, »minä... minä...»

»Tunnenko minä teidät, tyttäreni?»

»Minä olin näyttelijätär, minä olin Perichole.»

»Ah niin. Olenkin jo pitkän aikaa halunnut tutustua teihin, mutta minulle sanottiin, että te ette halunnut näyttäytyä. Tekin, tietääkseni, menetitte San Luis Reyn sillan sortumisessa...»

Camila nousi ja horjui. Siinä taaskin tuo tuskan ota, kuolleiden kädet, joita hän ei voinut tavoittaa. Hänen huulensa olivat kalpeat. Hänen tukkansa harjasi abbedissan povea: »Äiti, mitä minun on tehtävä? Minä olen ihan yksin. Minulla ei ole mitään maailmassa. Minä rakastan heitä. Mitä minun on tehtävä?»

Abbedissa katsoi häneen tarkasti. »Tyttäreni, täällä on kuuma. Menkäämme puutarhaan. Siellä voitte levähtää.» Hän viittasi erästä luostarin tyttöä tuomaan vettä. Hän jatkoi puhuen konemaisesti Camilalle: »Minä olen jo pitkän aikaa halunnut teihin tutustua, señora. Jo ennen sitä tapaturmaa halusin hartaasti teidät tuntea. Minulle kerrottiin, että kun esitettiin _autos sacramentales_, te olitte hyvin suuri ja kaunis näyttelijätär _Belsazarin pidoissa_.»

»Oi, äiti, ette saa noin sanoa. Minä olen syntinen. Te ette saa noin sanoa!»

»Kas tässä, juokaa tämä, lapseni. Meillä on kaunis puutarha, eikö teidänkin mielestänne?» Te tulette usein meitä katsomaan ja jonakin päivänä tapaatte sisar Juanan, joka on ylipuutarhurimme. Ennenkuin hän astui luostariin, hän oli tuskin koskaan nähnyt puutarhaa, sillä hän työskenteli kaivoksissa ylhäällä vuoristossa. Nyt kaikki kasvaa hänen hoidossaan. On kulunut vuosi onnettomuudestamme, señora. Minä menetin kaksi, jotka olivat lapsina olleet orpokodissani, mutta tehän menetitte oman lapsenne?»

»Niin, äiti.»

»Ja hyvän ystävän?»

»Niin, äiti.»

»Kertokaa minulle...»

Ja sitten Camilan pitkäaikaisen epätoivon, hänen varhaisista tyttövuosista jatkuneen yksinäisen, itsepintaisen epätoivonsa tyrsky purkautui ja hän sai levon tässä tomuisessa, ystävällisessä helmassa sisar Juanan suihkulähteiden ja ruusujen keskellä.

* * * * *