Part 6

Setä Pio oli syntyisin hyvästä kastilialaisesta suvusta, mutta äpärä. Kymmenvuotiaana hän karkasi Madridiin isänsä maatilalta, eikä häntä kovin uutterasti etsittykään. Senjälkeen hän eli yksinomaan älykkyytensä varassa. Hänellä oli seikkailijan kuusi ominaisuutta: hän muisti hyvin nimet ja kasvot, osaten helposti muuttaa omansa, hän oli kielitaitoinen; ehtymättömän neuvokas; salaperäinen; hän osasi antautua keskusteluun outojen kanssa; ja hänellä oli se omantunnon väljyys, joka johtui halveksimisesta uneliaita rikkaita, hänen uhrejaan kohtaan. Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteensa hän jakeli kauppiaiden ilmoituslippuja, piteli hevosia ja kävi luottamusta vaativilla asioilla. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen vuoteen hän kesytteli karhuja ja käärmeitä kierteleville sirkuksille; hän keitti ja sekoitti punsseja; hän hiiviskeli kalleimpien kapakoiden eteisissä ja kuiskaili tietoja matkustajien korviin — usein ei mitään epäiltävämpää kuin että jonkun ylhäisen perheen oli pakko myydä hopeansa ja ettei se siis tarvinnut hopeasepän palveluksia. Hän oli suhteissa kaikkiin kaupungin teattereihin ja osasi paukuttaa käsiään kuin kymmenen miestä. Hän levitti juoruja niin ja niin paljosta jutulta. Hän möi huhuja vuodentulosta ja maanarvosta. Hänen ollessaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä tulivat hänen palveluksensa tunnustetuiksi varsin korkeissa piireissä, — hallitus lähetti hänet yllyttämään joitakuita arastelevia kapinallisia vuoristossa, jotta hallitus sitten voisi saapua heidät arastelematta nujertamaan. Hänen varovaisuutensa oli niin suuri, että ranskalainen puolue käytti häntä, vaikka tiesi itävaltalaisenkin puolueen häntä käyttävän. Hänellä oli pitkiä haastatteluja prinsessa des Ursinsin kanssa, mutta hän tuli ja meni takaportaita. Tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut järjestää herrasmiehille huveja tai kylvää pieniä parjauksen toukoja niistä satoa korjatakseen.

Hän ei koskaan puuhaillut samaa enempää kuin kaksi viikkoa kerrallaan, silloinkaan, kun siitä oli tavatonta voittoa tulossa. Hänestä olisi voinut tulla sirkusjohtaja, teatteritirehtööri, muinaisesineiden kauppias, italialaisten silkkien maahantuottaja, armeijan tavaranhankkija, talojen ja maatilojen välittäjä tai huvitusten ja ilojen myyjä. Mutta hänen persoonallisuutensa näkyi saaneen piirteekseen jonkin sattuman tai ehkä lapsuuden ihannoitujen muistojen vaikutuksesta vastenmielisyyden omistaa mitään, sitoutua mihinkään, tehdä mitään pitkäaikaisia sopimuksia. Tämäpä esti hänet varastamastakin. Hän oli varastanut muutaman kerran, mutta voitto ei ollut osoittautunut riittäväksi karkottamaan hänen pelkoaan joutua lukkojen taakse. Hän oli kyllin ovela itse tapahtumapaikalla livistämään kaikilta maailman poliiseilta, mutta mikään ei voinut suojella häntä vihollisten panettelulta. Samaten hänen oli täytynyt joksikin aikaa ryhtyä inkvisition urkkijaksi, mutta nähtyään joitakuita uhrejaan kuljetettavan pois huppupäin hän tunsi, että hän saattaisi kietoutua laitoksen verkkoihin, jonka liikkeet eivät olleet ennakolta laskettavissa.

Lähennellessään kahdennettakymmenettä ikävuottaan setä Pio joutui selvästi huomaamaan, että hänen elämällään oli kolme päämäärää. Ensiksikin oli tämä omituisin muodoin ilmenevä riippumattomuuden tarve, nimittäin halu olla vaihteleva, salaperäinen ja kaikkitietävä. Hän oli valmis uhraamaan julkisen elämän arvoasteet, jos vain salaisesti saattoi tuntea voivansa katsella alas ihmisiin pitkän välimatkan päästä, tietäen heistä enemmän kuin mitä he itse tiesivät ja tietäen sellaista, mikä sopivassa tilaisuudessa saattoi johtaa toimintaan ja tehdä hänet välittäjäksi valtioiden ja yksityisten asioissa.

Toiseksi hän tahtoi aina olla kauniiden naisten lähellä, joita hän palvoi sanan parhaimmassa ja huonoimmassa merkityksessä. Heidän läheisyytensä oli hänelle yhtä välttämätön kuin hengittäminen. Hänen kunnioituksensa kauneutta ja suloja kohtaan oli jokaisen nähtävissä ja naurettavissa, ja niin hyvin teatterin ja hovin kuin ilopaikkojenkin naiset rakastivat hänen asiantuntemustaan. He kiduttivat ja herjasivat häntä, kysyivät häneltä neuvoa ja tunsivat erikoista mielihyvää hänen järjettömästä kiintymyksestään. Hän kärsi urheasti heidän raivoaan ja häijyyttään ja oli aina valmis kuivaamaan heidän luottamukselliset kyyneleensä; hän ei muuta pyytänyt kuin, että hänet satunnaisesti otettiin vastaan, että hänelle osoitettiin luottamusta ja että hänen sallittiin säyseän ja hiukan hupakon koiran lailla liikuskella heidän huoneissaan ja kirjoittaa heidän kirjeitään. Hänellä oli ehtymätön uteliaisuus tietää, mitä heidän mielessään ja sydämessään liikkui. Hän ei milloinkaan odottanut heiltä rakkautta (lainataksemme hetkiseksi sanan toisen merkityksen); siinä tarkoituksessa hän tuhlaili rahojaan kaupungin hämärämmissä kortteleissa ja esiintyi aina epätoivoisen vähäpätöisenä viiksen- ja parranhuiskuineen ja suurine, naurettavan surumielisine silmineen. Nämä olivat hänen seurakuntansa; heiltä hän sai nimen »setä Pio», ja heidän joutuessaan pulaan hän enimmin paljasti itsensä; kun he menettivät muiden suosion, lainasi hän heille rahoja; kun he olivat sairaina, korvasi hän heidän rakastajiensa viilenevän kiintymyksen ja heidän palvelustyttöjensä ärtyisyyden; kun aika tai tauti riisti heiltä heidän kauneutensa, palveli hän heitä vielä heidän kauneutensa muiston vuoksi; ja kun he kuolivat, oli hänen surunsa sitä rehellistä surua, joka seurasi heitä mahdollisimman kauaksi heidän viimeisellä matkallaan.

Kolmanneksi hän tahtoi olla niiden läheisyydessä, jotka rakastivat espanjalaista kirjallisuutta ja sen mestariteoksia, varsinkin teatterissa. Hän oli ammentanut kaikki nuo aarteet itselleen lainaamalla tai varastamalla suojelijoittensa kirjastoista, raviten itseään salassa — ikäänkuin hurjan elämänsä kulissien takana. Hän halveksi niitä mahtavia henkilöitä, jotka kaikesta kasvatuksestaan ja tottumuksestaan huolimatta eivät näkyneet moisesta välittävän eivätkä kummeksuen ihailleet Calderónin ja Cervantesin ihmeellisesti sommiteltuja lauseita. Hän halusi itsekin rustailla runoja. Hän ei koskaan saanut havaita, että monet niistä ivallisista lauluista, joita hän oli kirjoitellut laulunäytelmäteattereille, ovat siirtyneet kansanmusiikkiin ja kajahdelleet kaikkialla pitkin valtateitä.

Seurauksena eräästä sellaisesta rettelöstä, jollaisia porttoloissa niin luontevasti sattuu, kävi hänen elämänsä liian tukalaksi, ja hän muutti Peruun. Täällä setä Pio oli vielä häilyväisempi kuin Euroopassa. Jälleen hän puuhasi maatilojen kaupoissa, sirkuksissa, ilopaikoissa, kapinoissa ja muinaisesineiden ostossa ja myynnissä. Muuan kaksimastoinen kiinalainen laiva oli ajelehtinut Kantonista Amerikkaan; hän raahasi maihin tummanpunaista porsliinia sisältävät tavarakääröt ja möi maljakot harvinaisuuksien kerääjille. Hän otti selvän inkojen tehokkaimmista rohdoista ja aloitti tuottavan pilleriliikkeen. Neljän kuukauden kuluttua hän tunsi jokseenkin jokaisen limalaisen. Sitten hän lisäksi tutustui monen kymmenen rantakaupungin, kaivosleirin ja sisämaan siirtokunnan asujamistoon. Hänen oikeutuksensa olla kaikkitietävä perustui yhä suurempaan todennäköisyyteen.

Varakuningas keksi setä Pion, havaitsi hänen moninaiset tietonsa ja käytti hänen palveluksiaan monissa asioissa. Arvostelukykynsä riutuessa oli don Andrés säilyttänyt yhden lahjan: hänellä oli mestarillinen taito käsitellä uskottuja palvelijoitaan. Hän kohteli setä Pioa perin tahdikkaasti ja jotenkuten kunnioittavastikin; hän käsitti, mihin toimiin tätä ei sopinut pyytää, ja ymmärsi myöskin hänen tarpeensa saada vaihtelua ja hengähdysaikaa. Setä Pio puolestaan alati kummeksi, että ruhtinas käytti niin vähän hyväkseen asemaansa hankkiakseen valtaa, tyydyttääkseen mielijohteitaan tai vaikkapa vain nauttiakseen toisten ihmisten kohtaloiden määräilystä; mutta palvelija rakasti herraansa, koska jälkimmäinen kykeni esittämään lauseita kaikistakin Cervantesin teosten johdannoista ja koska hänen kielessään oli vielä hiukan kastilialaista vivahdusta. Monena aamuna setä Pio tuli palatsiin käytävien kautta, joissa ei osunut vastaan kuin joku rippi-isä tai uskottu öykkäri, ja istui varakuninkaan seurassa tämän juodessa aamusuklaatansa.

Mutta kaikesta hommailustaan huolimatta ei setä Pio tullut rikkaaksi. Olisi voinut sanoa, että hän luopui yrityksestä, milloin se uhkasi käydä tuottavaksi. Vaikkei kukaan sitä tiennyt, omisti hän talon. Se oli täynnä koiria, jotka saivat rauhassa lisääntyä, ja ylimmäinen kerros oli varattu linnuille. Mutta tässäkin kuningaskunnassaan hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli yksinäisyydestään ylpeä, ikäänkuin siihen sisältyisi jotakin ylemmyyttä. Vihdoin hänelle sattui seikkailu, joka tuli kuin taivaanlahjana ja yhdisti hänen elämänsä kolme suurta päämäärää: hänen intohimoisen halunsa tarkastella muiden elämää, kauniiden naisten palvomisen ja espanjalaisen kirjallisuuden aarteiden ihailun. Hän keksi Camila Pericholen.

Tytön oikea nimi oli Micaela Villegas. Hän lauleli kahviloissa kaksitoistavuotiaana, ja setä Pio oli aina ollut kahvilaelämän sielu. Nyt hän istuessaan kitaransoittajien keskellä ja katsellessaan tätä ballaadeja laulavaa kömpelöä tyttöä, joka yritti matkia jokaista kokeneemman, ennen häntä esiintyneen laulajan äänenvärähdystä, sai päähänsä näytellä Pygmalionin osaa. Hän osti tytön. Sensijaan että Camila oli ennen nukkunut viinisäiliöön suljettuna hän sai nyt makuupaikan setä Pion talossa, ja jälkimmäinen kirjoitti hänelle lauluja, opetti hänet kuuntelemaan oman äänensä sointuja ja osti hänelle uuden puvun. Aluksi tyttö ei osannut muuta kuin ihmetellä, ettei häntä enää piiskattu, että hänelle tarjottiin lämpimiä liemiä ja että hänelle opetettiin jotakin. Mutta setä Pio itse hämmästyi todella. Hänen äkillisestä päähänpistosta johtunut kokeensa oli menestynyt aavistamattoman hyvin. Pieni kaksitoistavuotias, hiljainen ja aina hiukan nyrpeä lapsi ahersi minkä ennätti. Setä Pio järjesti hänelle loppumattomia harjoituksia näyttelemisessä ja mimiikassa, antoi hänelle tehtäviä laulun ilmapiirin tajuamisessa, vei hänet teattereihin ja opetti huomaamaan kaikki esityksen yksityiskohdat. Mutta naisena Camila tuotti hänelle suurimman ihmeen. Pitkät käsivarret ja sääret muovautuivat vihdoin sopusuhtaisiksi mitä siroimman ruumiin kanssa. Melkein karkeat ja nälkäiset kasvot tulivat kauniiksi. Tytön koko luonne muuttui lempeäksi ja salaperäiseksi, ja hän kehittyi eriskummaisen viisaaksi, mikä kaikki oli setä Pion ansiota. Camila ei huomannut hänessä mitään vikaa ja oli häntä kohtaan järkkymättömän uskollinen. He rakastivat toisiaan syvästi, mutta intohimottomasti. Setä Pio kavahti pientä hermostunutta varjoa, joka häilähti tytön kasvoille, jos hän tuli liian lähelle. Mutta juuri tästä kieltäymyksestä puhkesikin se hellyyden tuoksu, se intohimon henki, joka mitä odottamattomimmissa suhteissa voi saada kokonaisen tuskastuttavalle velvollisuudelle uhratun elämänkin kulumaan ihanana unelmana.

He matkustelivat paljon, etsiskellen uusia kapakoita, sillä kahvilalaulajattaren suurimpana vetovoimana on aina hänen uutuutensa. He samosivat Meksikkoon, ylimääräiset vaatteensa kiedottuina samaan huiviin. He nukkuivat rannoilla; heitä piestiin Panamassa, ja he joutuivat haaksirikkoisina joillekin pienoisille, linnunlannan peittämille Tyynenmeren saarille. He tallustivat viidakoiden läpi, varovaisesti pujotellen käärmeiden ja kuoriaisten keskellä. Hätätilassa he pestautuivat elonkorjaajiksi. Mikään ei ollut heille kovin hämmästyttävää.

Nyt alkoi tytölle vielä vaikeampi harjoitusjakso, sellainen työskentely, joka pikemminkin muistutti nuorallatanssijaksi valmistumista. Opetusta häiritsi jonkin verran se, että tyttö kohosi hyvin nopeasti yleisön suosioon, ja silloin uhkasi se vaara, että hänen saamansa tunnustus tekisi hänet liian pian tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Setä Pio ei häntä oikeastaan koskaan lyönyt, mutta hän käytti ivaa, joka oli omalla tavallaan pelottavaa.

Esityksen loputtua oli Camilalla tapana palata pukuhuoneeseensa, tavaten setä Pion jossakin sen nurkassa huolettomasti viheltelemässä. Hän arvasi heti suojelijansa mielentilan ja huudahti vihaisesti:

»No, mitä nyt? Jumalan äiti, Jumalan äiti, mitä nyt taas?»

»Ei mitään, pikku helmeni. Pikku Camilani, paras Camila, ei mitään.»

»Siinä oli jotakin, mistä ette pitänyt, senkin häijy, vikoja etsivä ryökäle. No, antaapa kuulua, mitä se oli? No, minä olen valmis.»

»Ei, kultakalaseni, ihastuttava aamutähti, kyllä kai sinä koetit parastasi.»

Vihjaus, että hänen lahjansa taiteilijana olivat rajoitetut ja että eräät voitonseppeleet jäisivät iäti saavuttamatta, vimmastutti Camilaa joka kerta. Silloin häneltä herahti itku. »Kunpa en olisi koskaan teihin tutustunut! Te myrkytätte koko minun elämäni. Ajattelettehan te, että minä suoriuduin huonosti. Teitä huvittaa väittää, että se meni huonosti. Hyvä sitten, pitäkää suunne kiinni.»

Setä Pio vihelteli edelleen.

»Tiedän kyllä, että esitin osani heikosti tänä iltana, eikä teidän ole tarvis sitä minulle sanoa. Kas niin, menkää nyt tiehenne. Minä en halua nähdä teitä lähelläni. Sen osan esittäminen oli vaikeata muutoinkin — ja sitten tapaan teidät tuollaisena.»

Äkkiä setä Pio kumartui eteenpäin ja kysyi kiukkuisen pontevasti: »Miksi sinä lausuit sen puheen vangille niin nopeasti?»

Enemmän kyyneleitä Pericholelta. »Hyvä Jumala, sallikaa minun kuolla rauhassa! Tänään te käskette minun puhua nopeammin ja huomenna hitaammin. Joka tapauksessa minä tulen parin vuoden päästä hulluksi, eikä silloin ole väliä.»

Viheltelyä jatkui.

»Sitäpaitsi taputti yleisö käsiään niinkuin ei koskaan ennen. Kuuletteko, mitä sanon? _Niinkuin ei koskaan ennen_. Kas siinä! Liian nopeasti tai liian hitaasti, se ei sille merkitse mitään. Kuulijat itkivät. Minä olin jumalainen. Enkä minä muusta välitä. No, olkaa hiljaa nyt, olkaa hiljaa.»

Setä Pio oli ihan hiljaa.

»Saatte kammata tukkani; mutta jos sanotte sanankin vielä, niin en näyttele kertaakaan enää. Etsikää joku toinen tyttö, siinä kaikki.»

Senjälkeen setä Pio kampasi hänen tukkaansa lepyttävästi kymmenisen minuuttia, olematta kuulevinaan nyyhkytyksiä, jotka vapisuttivat Camilan uupunutta ruumista. Vihdoin tyttö kääntyi äkkiä ja tarttuen setä Pion toiseen käteen suuteli sitä rajusti: »Setä Pio, menikö se niin huonosti? Tuotinko minä teille häpeää? Esitinkö minä osani niin kamalasti, _että te sen vuoksi lähditte teatterista_?»

Pitkän vaitiolon jälkeen setä Pio myönsi arvostelevasti: »Kohtaus laivalla meni sinulta hyvin.»

»Mutta minä olen esittänyt paremminkin, setä Pio. Muistatteko sitä iltaa, jona palasitte Cuzcosta...?»

»Sinä olit varsin hyvä lopussa.»

»Olinko?»

»Mutta, kukkaseni, helmeni, _mikä sinua vaivasi puhuessasi vangille_?»

Tällöin Pericholen tapana oli heittäytyä kasvoilleen, käsivarret pöydällä, hiusvoiteiden joukkoon, purskahtaen haikeaan itkuun. Vain täydellisyys kelpaisi, vain täydellisyys. Mutta sitä hän ei ollut koskaan saavuttanut.

Sitten setä Pio, aloittaen hiljaisella äänellä, saattoi jutella tuntikauden, eritellen näytelmää, syventyen kaiken maailman hienoihin vivahduksiin äänessä, eleissä ja tempossa; ja monesti he jäivät sinne aamunkoittoon asti esittäen toisilleen Calderónin ylväitä lauseita.

Keitä nämä kaksi pyrkivät miellyttämään? Ei Liman yleisöä. Se oli jo kauan sitten tyydytetty. Mutta me tulemme maailmasta, jossa olemme tutustuneet uskomattomiin etevyyden mittakaavoihin, muistelemme hämärästi ihanuuksia, joita emme sittemmin ole tavoittaneet, ja palaamme siihen maailmaan. Setä Pio ja Camila Perichole kiusasivat itseään ponnistelemalla luomaan Perussa teattereita jonkin taivaan malliin, johon Calderón oli heidän edellään mennyt. Sitä yleisöä, jolle mestariteokset ovat aiotut, ei ole tämän maan päällä.

Ajan mittaan Camila menetti jotakin tästä hartaasta kiintymyksestään taiteeseen. Silloin tällöin teki jokin ylenkatseen puuska näyttelijän ammattia kohtaan hänet huolimattomaksi. Se johtui siitä vähäpätöisestä merkityksestä, joka espanjalaisessa klassillisessa draamassa yleensä suotiin naisosille. Siihen aikaan, jolloin Englannin, Ranskan ja vähän myöhemmin Venetsian hovien ympärille kerääntyneet näytelmäkirjoittajat rikastuttivat naisten osia harkitulla älykkyydellä, suloudella, intohimolla ja hysteerisillä kohtauksilla, tuijottivat Espanjan dramaturgit sankareihinsa ja kunniakysymysten ristiriidoissa riutuviin herrasmiehiin, jotka sitten ehkä viime hetkellä palasivat vaivaisina syntisinä ristin juurelle. Monet vuodet setä Pio teki voitavansa keksiäkseen keinoja innostuttaa Pericholea osiin, jotka tulivat hänen esitettävikseen. Kerran hän sai tilaisuuden ilmoittaa Camilalle, että eräs Vico de Barreran pojantytär oli saapunut Peruun. Setä Pio oli kauan sitten puhunut Camilalle kunnioituksestaan suuria runoilijoita kohtaan, eikä näyttelijätär koskaan yrittänytkään kieltää, että nämä olivat kuninkaitten yläpuolella eivätkä pyhimyksiäkään alemmalla tasolla. Niinpä he molemmat hyvin innostuneina valitsivatkin erään tämän mestarin kappaleista esitettäväkseen pojantyttären edessä. He harjoittelivat runoelmaa satakunta kertaa, milloin tuntien suurta keksinnön riemua, milloin alakuloisina.

Näytäntöiltoina Camilan tirkistäessä esiripun poimujen lomitse sai setä Pio osoittaa hänelle pienen, keski-ikäisen, aineellisten huolien ja ison perheen riuduttaman naisen; mutta Camilasta tuntui, että hän nyt katseli maailman ehointa kauneutta ja suurinta arvokkuutta. Odotellessaan säkeitä, jotka laulettiin ennen hänen astumistaan näyttämölle, hän pysytteli setä Pion likellä kunnioittavan ääneti, sydämen jyskyessä rajusti. Näytäntöjen väliajoilla hän vetäytyi varastohuoneen tomuiseen kolkkaan, josta kukaan ei häntä löytäisi, ja istui tuijottaen sen nurkkiin.

Esityksen päätyttyä setä Pio saattoi Vico de Barreran pojantyttären Camilan huoneeseen. Tämä seisoi seinällä riippuvien vaatteiden seassa, itkien onnesta ja häveliäisyydestä. Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, suudellen vanhan naisen käsiä, ja tämä puolestaan suuteli hänen käsiään, ja kuulijakunnan palattua koteihinsa nukkumaan jäi vieras kertoilemaan Camilalle pieniä perheessä säilyneitä tietoja Vicon työstä ja elintavoista.

Setä Pio oli riemuissaan, kun seurueeseen liittyi uusi näyttelijätär, sillä uuden kyvyn näkeminen vieressään ei koskaan ollut kannustamatta Pericholea. Setä Piosta, joka seisoi kuulijakunnan takana hytkähdellen riemusta ja veitikkamaisuudesta, näytti Pericholen ruumis muuttuneen alabasterilampuksi, johon oli sytytetty voimakas valo. Turvautumatta minkäänlaisiin juoniin tai valepontevuuteen hän ryhtyi syrjäyttämään uutta tulokasta. Jos oli esitettävänä huvinäytelmä, kävi hän mitä sukkelimman älykkääksi, ja jos (kuten oli useimmiten laita) näyteltiin draamaa, jossa loihdittiin esille loukattuja naisia ja leppymättömän vihan tunteita, niin näyttämö ihan hehkui hänen liikutuksestaan. Hänen persoonallisuutensa kävi niin sähköiseksi, että hänen vain laskiessaan kätensä näyttelijätoverin kädelle myötätunnon väristys kiiti kuulijakunnan läpi. Mutta tällaiset etevyyden näytteet tulivat yhä harvinaisemmiksi. Hänen tekniikkansa varmistuessa aitous kävi vähemmän tarpeelliseksi. Silloinkin, kun hän oli hajamielinen, eivät kuulijat huomanneet eroa, ja ainoastaan setä Pio oli murheissaan.

Camilalla oli hyvin kauniit kasvot tai pikemmin kauniit vain silloin, kun ne eivät olleet lepotilassa. Tässä tapauksessa huomasi hämmästyksekseen, että nenä oli pitkä ja kapea, suu väsynyt ja hiukan lapsekas, silmät levottomat — jokseenkin pinnistetty maalaistyttö, tuotu laulukahviloista ja kykenemätön luomaan sopusointua taiteensa vaatimusten, mielitekojensa, unelmiensa ja jokapäiväisen kiireellisen työnsä välille. Kaikki nämä olivat kukin oma maailmansa, ja niiden välinen kamppailu olisi pian vienyt ruumiiltaan vähemmän sitkeän tylsämielisyyteen tai vähäpätöisyyteen. Olemme nähneet, että Perichole osiinsa tyytymättömänäkin varsin hyvin tiesi, mitä riemua sisältyi näyttelemiseen, ja lämmitteli tuon tuostakin siinä liekissä. Mutta lemmenliekki viehätti häntä useimmin, vaikkei suuremmalla onnenvarmuudella, kunnes itse Jupiter lähetti hänelle muutamia helmiä.

* * * * *

Don Andrés de Ribera, Perun varakuningas, oli jäännös iloisesta miehestä, jonka olivat murtaneet mässäily, rakastelu, ylhäisyys ja kymmenvuotinen »maanpako». Nuorukaisena hän oli seurannut lähetystöjä Versaillesiin ja Roomaan; hän oli taistellut Itävallan sodissa ja käynyt Jerusalemissa. Hän oli tavattoman isokokoisen ja varakkaan naisen lapseton leski; hän oli hiukan keräillyt erilaisia rahoja, pannut varastoon viinejä, suosinut näyttelijättäriä, saanut ritarimerkkejä ja koonnut karttoja. Pöydän riemut olivat hänelle tuottaneet luuvalon, vuodekomeron nautinnot taipumuksen kouristuksiin, ja grande-arvo oli tehnyt hänet niin äärettömän ja lapsellisen ylpeäksi, että hän harvoin kuunteli, mitä hänelle sanottiin, ja haasteli alati itsekseen, katsellen kattoon. »Maanpakolaisuus» oli tuottanut hänelle ääretöntä ikävää, niin ääretöntä, että se tuntui tuskalta — siinä ikävässä hän aamulla heräsi, siinä hän vietti päivänsä, ja öisin se väijyi vuoteen ääressä hänen nukkuessaankin.

Camila vietti vuosiaan teatterielämän alituisessa kovassa työssä, jota höystivät jotkin epäsiistit lemmenseikkailut, kunnes tämä olympolainen henkilö (sillä kasvoiltaan ja ryhdiltään varakuningas olisi kelvannut esittämään jumalien ja sankarien osia näyttämöllä) äkkiä vei hänet mitä herkullisimmille keskiyön illallisille palatsiin. Vastoin kaikkia näyttämön ja valtion perinnäistapoja Camila rakasti vanhahkoa ihailijaansa ja arveli saavuttavansa pysyvän onnen. Don Andrés opetti monia asioita Pericholen hilpeälle, kiihkeälle sielulle. Niinpä Camila oppi häneltä hiukan ranskaa ja sai hyviä neuvoja siisteydessä ja sirossa esiintymistavassa. Setä Pio oli hänelle opettanut, kuinka ylhäiset naiset käyttäytyivät suurissa tilaisuuksissa; don Andrés opetti, kuinka he osaavat kauniisti levätä. Setä Pio ja Calderón olivat opettaneet hänelle kaunista espanjankieltä; don Andrés rikastutti hänen puhettaan herttaisen jaarittelun sutkauksilla.

Setä Pio kävi levottomaksi, kun Camila sai kutsun palatsiin. Hän olisi paljoa mieluummin suonut holhokkinsa jatkavan pieniä koruttomia lemmensuhteitaan teatterin sivuhuoneissa. Mutta kun hän havaitsi Camilan taiteen siitä hyötyvän, oli hän varsin tyytyväinen. Hänen tapansa oli istua katsomon perällä, pyörien istuimellaan pelkästä riemusta ja mielihyvästä katsellessaan Pericholea, kun tämä vihjaili yleisölle, että hän seurusteli siinä suuressa maailmassa, josta näytelmänkirjoittajat puhuivat. Camila osasi nyt pidellä viinilasia tai lausua jäähyväiset uudella tavalla ja astua ovesta sisälle toisin kuin ennen. Kaikki muu oli setä Piosta yhdentekevää. Mikä saattoi olla, kysyi hän mielessään, ihastuttavampaa kuin nähdä kauniin naisen oikealla tavalla tulkitsevan espanjalaista mestariteosta — tarjoavan katselijoille sellaista esitystä, jossa kaikki oli tarkasti havaittu ja sanojen pelkät välitkin toivat ilmi elämän ja tekstin selityksiä, kun lisänä oli ihana äänensointu, moitteeton ryhti, melkoinen ulkonainen sulo ja vastustamaton tenho? »Olemme melkein valmiit viemään tämän ihmeolennon Espanjaan», mutisi hän usein itsekseen. Esitysten jälkeen oli hänen tapanaan mennä Camilan pukuhuoneeseen ja sanoa: »Oikein hyvin!» Mutta ennenkuin hän jätti hyvästi, ehti hän myös kysyä, mistä ihmeestä Camila oli oppinut tuon teeskennellyn tavan lausua sanan _Excelencia_ (teidän ylhäisyytenne).

Jonkin ajan perästä varakuningas kysyi Pericholelta, huvittaisiko häntä, että kutsuttaisiin joitakuita hienoja ja arvokkaita vieraita heidän keskiöisiin illallisiinsa, ja haluaisiko hän tavata arkkipiispan. Camila riemastui. Arkkipiispa riemastui myös. Heidän ensimmäisen tapaamisensa edellä hän lähetti näyttelijättärelle pelikortin kokoisen smaragdikellukan.