Part 5
»Tuomitse sinua mihin...? Miksi sellaisia höpiset? Sinä alat käydä höpsöksi, Esteban; sinä kuvittelet. Sinä et ole saanut nukkua, Esteban. Minä olen ollut kirouksenasi, ja sinä tärvelet terveytesi minun tähteni. Mutta enpä sinulle enää paljoa vaivaa tuota, saat nähdä. Kuinka minä voisin tuomita sinut helvettiin, Esteban, joka olet kaikki, mitä minä omistan, ymmärrähän toki! Niitä kylmiä riepuja asetettaessa joudun pyörälle päästäni, näetkös. Käsitäthän sinä. Älä ajattele sitä kahdesti. On aika taas panna ne koipeeni. Minä en hiisku sanaakaan.»
»Ei, Manuel, minä jätän sen tällä kertaa. Minä en tahdo tehdä sinulle pahaa, minäpä vain jätän sen tällä kertaa sikseen.»
»Minun täytyy tulla terveeksi, Esteban. Minun pitää päästä jalkeille, tiedäthän. Pane ne kääreet. Mutta odotahan hetkinen, anna minulle ristiinnaulitunkuva. Minä vannon Kristuksen veren ja ruumiin kautta, että jos sanon jotakin sinua vastaan, Esteban, niin en sitä tarkoita, vaan se johtuu ainoastaan tyhmistä unenhoureista, kun säärtäni niin pakottaa. Jumala tehköön minut pian terveeksi jälleen, aamen. Pane nyt kääre. No, nyt minä olen valmis.»
»Kuulepa, Manuel, ei se ole haitaksi, jos jätän sen tämän kerran tekemättä, näetkös. Epäilemättä on sinulle hyväksi, ettei kipua nyt ärsytetä.»
»Ei, minun täytyy tulla terveeksi. Tohtori sanoi, että se oli tehtävä. Minä en hiisku sanaakaan, Esteban.»
Ja sama näytelmä alkoi yhä uudestaan.
Toisena yönä muuan viereisessä huoneessa asuva ilotyttö alkoi tömistää seinään suuttuneena moisesta rähinästä. Vastakkaisen seinän takana asuva pappi tuli eteiseen ja kolkutti ovelle. Koko kerroksen väki kerääntyi vimmastuneena huoneen eteen. Majatalon omistaja tuli portaita ylös, äänekkäästi vakuuttaen vierailleen, että veljekset työnnettäisiin kadulle heti seuraavana aamuna. Pitäen kynttilää kädessään Esteban meni toisinaan eteiseen ja salli heidän raivota niin kauan kuin heitä halutti; mutta senjälkeen hän alkoi lujasti painaa kädellään veljensä suuta suurimman hädän hetkenä. Se lisäsi Manuelin henkilökohtaista vimmaa, ja hän lörpötteli kaiken yötä.
Kolmantena iltana Esteban lähti noutamaan papin, ja synkkien varjojen keskellä Manuel nautti sakramentin ja kuoli.
* * * * *
Senjälkeen Esteban kieltäytyi tulemasta lähelle tätä rakennusta. Hän lähti pitkille kävelyille, mutta samoili sitten takaisin ja seisoskeli ohikulkeviin tuijottaen parin kadunmitan päässä talosta, jossa veli makasi. Majatalon isäntä, kun hänen ei onnistunut tehdä nuorukaiseen mitään vaikutusta, ja kun hän muisti, että pojat olivat kasvatetut Santa Maria Rosa de las Rosasin luostarissa, lähetti noutamaan abbedissan. Koruttomasti ja järkevästi abbedissa määräsi kaikki, mitä oli tehtävä. Lopuksi hän meni kadunkulmaan Estebania puhuttelemaan. Nuorukainen odotti hänen lähestymistään kaipauksen ja epätoivon sekaisin katsein. Mutta kun abbedissa pysähtyi hänen luokseen, kääntyi hän sivulle ja katsoi poispäin.
»Minä tahtoisin, että tulisit minua auttamaan. Etkö tule sisälle veljeäsi katsomaan? Etkö tule sisälle minua auttamaan?»
»En.»
»Etkö tahdo minua auttaa!» Pitkä vaitiolo. Hänen seisoessaan siinä kaikessa avuttomuudessaan välähti hänen mielessään tapaus monien vuosien takaa: kaksosveljekset, silloin noin viisitoistavuotiaat, istuivat hänen polviensa ääressä, ja hän kertoi heille ristiinnaulitsemisen historiaa. Poikien suuret, vakavat silmät tähystivät hänen huuliaan. Äkkiä oli Manuel huudahtanut: »Jos Esteban ja minä olisimme olleet siellä, niin olisimme sen estäneet!»
»No, ellet tahdo minua auttaakaan, niin sanotko minulle, kumpi sinä olet?»
»Manuel», vastasi Esteban.
»Manuel, etkö tahdo tulla minun kanssani sinne istumaan edes lyhyeksi tuokioksi?»
Pitkän vaitiolon jälkeen kuului vastaukseksi: »En.»
»Mutta, Manuel, rakas Manuel, etkö muista, kuinka te lapsina teitte niin paljon minun hyväkseni? Kävitte kernaasti pienillä asioilla kaupungilla. Kun olin sairas, lähetitte keittäjättären tuomaan minulle liemeni.» (Joku toinen nainen olisi sanonut: »Etkö muista, kuinka paljon tein teidän hyväksenne?»)
»Kyllä.»
»Minäkin, Manuel, olen menettänyt. Minäkin... kerran. Me tiedämme, että Jumala on ottanut heidät omaan huomaansa...» Mutta se ei ollenkaan tehonnut. Esteban kääntyi hämillään ja käveli pois hänen luotaan. Päästyään parinkymmenen askeleen päähän nuorukainen pysähtyi ja tuijotti eräälle sivukadulle kuin koira, joka haluaa juosta tiehensä, mutta ei tahtoisi suututtaa isäntäänsä, joka huutelee sitä takaisin.
Muuta ei häntä saatu puhumaan. Kun kaamea saattue kulki kaupungin läpi mustine päähineineen ja naamioineen, kynttilöineen kirkkaassa päivänvalossa, kalloineen ja pelottavine psalmeineen, seurasi Esteban sitä samansuuntaisia katuja pitkin, vilkuillen siihen etäältä kuin villi.
Kaikissa Liman asukkaissa herätti veljesten ero huomiota. Talonemännät kuiskailivat toisilleen myötätuntoisesti levittäessään mattojaan parvekkeilta. Miehet vihjaisivat viinituvissa tapahtumaan, pudistivat päätänsä ja polttelivat hetkisen äänettöminä. Sisämaasta saapuneet matkustajat kertoivat nähneensä Estebanin harhailemassa hiilinä hehkuvin silmin jokien kuivuneissa uomissa tai vanhan rodun suurien raunioiden välissä. Muuan laamapaimen kertoi tavanneensa hänet kukkulalla nukuksissa tai huumaantuneena, kasteesta märkänä tähtitaivaan alla. Jotkut kalastajat yllättivät hänet uimassa etäällä rannasta.
Ajoittain hän hankki itselleen työtä paimenena tai kuorma-ajurina, mutta muutaman kuukauden perästä hän taas katosi ja samoili maakunnasta toiseen. Aina hän kuitenkin palasi Limaan. Eräänä päivänä hän ilmestyi Pericholen pukuhuoneen ovelle; näytti siltä kuin hän olisi aikonut puhua, hän tuijotti vakavasti näyttelijättäreen ja meni tiehensä. Kerran taas muuan sisarista tuli juosten äiti Maria del Pilarin toimistoon, kertoen, että Esteban (jota maailma nimitti Manueliksi) seisoskeli luostarin ovella. Abbedissa riensi kadulle. Hän oli kuukausimääriä aprikoinut, millä keinoin voitaisiin suostutella tämä puoliksi järjiltään järkkynyt poika jälleen elämään heidän keskuudessaan. Hän otti niin vakavan ja tyynen sävyn kuin voi ja ilmestyi katuovelle kuiskaten: »Ystäväni», ja katsoi häneen. Nuorukainen katsoi takaisin samanlaisin kaipauksen ja epäluulon ilmein kuin kerran aikaisemmin ja seisoi vavisten. Taaskin kuiskasi abbedissa: »Ystäväni», ja astahti lähemmäksi. Äkkiä Esteban kääntyi, lähti juoksemaan ja hävisi.
Äiti Maria del Pilar ryntäsi kompastellen takaisin työpöytänsä ääreen, lankesi polvilleen ja huudahti vihaisesti: »Minä olen rukoillut viisautta, mutta Sinä et ole sitä minulle antanut. Sinä et ole suvainnut osoittaa minulle pienintäkään armoa. Minä olen pelkkä lattioiden kahnaaja...» Mutta sen sovitusrangaistuksen aikana, jonka hän itselleen määräsi tästä julkeudesta, juolahti hänen mieleensä lähettää kutsumaan kapteeni Alvarado. Kolmea viikkoa myöhemmin hänellä oli tämän kanssa kymmenen minuutin keskustelu. Ja seuraavana päivänä kapteeni lähti matkalle Cuzcoon, jossa Estebanin sanottiin jäljentelevän joitakin käsikirjoituksia yliopistolle.
Näinä vuosina eleli Perussa tämä omituinen ja ylevä mies, kapteeni Alvarado, maailmanmatkaaja. Kaikki maailman säät olivat hänet tummentaneet ja ahavoittaneet. Hän seisoi torilla hajasäärin kuin keinuvalla laivankannella. Hänen silmänsä olivat kummalliset; oudosti ne tähystivät lyhyelle matkalle, ollen liian tottuneet erottamaan tähtisikermän kahden pilven välistä ja niemekkeen ääriviivat sadeilmalla. Hänen vaiteliaisuuteensa olivat hänen matkansa riittävä selitys muiden mielestä, mutta Montemayorin markiisittarella oli asiasta muuta vihiä: »_Kapteeni Alvarado tuo mieskohtaisesti sinulle tämän kirjeen_», kirjoitti hän tyttärelleen. »_Esittele hänet joillekuille maantieteilijöistänne, aarteeni, vaikka se voikin saattaa heidät hiukan hämille, sillä hän on vilpittömyyden timantti. He eivät koskaan saa tavata ketään niin laajalti matkustanutta. Eilen illalla hän kuvaili minulle muutamia matkojaan. Ajatteles, että hän on tunkenut laivansa keulan vesiruohojen sulkeman meren läpi, säikähdyttänyt liikkeelle parven lentokaloja kuin heinäsirkkoja kesäkuussa ja purjehtinut jääsaarien välitse. Oh, hän on ollut Kiinassa ja noussut Afrikan virtoja pitkin sisämaahan. Mutta hän ei ole pelkkä seikkailija eikä näy ylpeilevän uusien seutujen löytämisestä; eikä hän ole pelkkä kauppiaskaan. Eräänä päivänä utelin häneltä tiukasti, miksi hän vietti tuollaista elämää, mutta hän vältti kysymykseni. Kuulin pesijättäreltäni tarinan, jonka luulen olevan oikean syyn hänen vaelluksiinsa: Lapseni, hänellä oli lapsi; tyttäreni, hänellä oli tytär. Tyttö oli juuri kyllin vanha keittääkseen pyhäaterian ja ommellakseen hänelle hiukan. Niinä päivinä hän purjehti vain Meksikon ja Perun välillä, ja satoja kertoja tyttönen huiskutti hänelle hyvästit tai tulotervehdyksen. Emme voi mitenkään tietää, oliko tyttö kauniimpi tai älykkäämpi kuin tuhannet muut tytöt, jotka hänen lähellään elivät. Mutta hän oli kapteenin oma. Otaksun sinusta näyttävän arvottomalta, että vahva tammi miehekseen harhailee maailmassa kuin sokea mies tyhjässä talossa, vain siksi, että tyttötyllerö on sieltä riistetty pois. Ei, ei, sinä et voi tätä ymmärtää, jumaloitu sydänkäpyseni, mutta minä ymmärrän ja kalpenen. Eilen illalla hän istui luonani ja haasteli siitä tytöstä. Hän nojasi poskensa kättään vasten, katseli tuleen ja sanoi: 'Joskus minusta tuntuu kuin hän olisi kaukana matkalla ja että saan nähdä hänet jälleen. Minusta tuntuu kuin hän olisi Englannissa.' Sinä ehkä naurat minulle, mutta luulen, että hän kiertelee pallonpuoliskoja kuluttaakseen aikansa hamaan vanhuudenikäänsä asti_.»
Veljekset olivat aina tunteneet suurta kunnioitusta kapteeni Alvaradoa kohtaan. He olivat lyhyen ajan olleet hänellä työssä, ja näiden kolmen vaiteliaisuus oli kutoutunut vähäiseksi järjenjyväseksi kerskuvassa itsepuolustelun ja kaunopuheisen lörpöttelyn maailmassa. Kun tämä suuri matkustaja siis saapui hämärään kansankeittiöön, jossa Esteban aterioitsi, veti nuorukainen tuolinsa kauemmaksi varjoon, mutta etäältä hän oli iloinen. Kapteeni ei ollut tuntevinaan tai edes näkevinään häntä, ennen kuin oli lopettanut ateriansa. Esteban oli jo kauan sitten lopettanut syöntinsä, mutta kun hän ei tahtonut itseään puhuteltavan, odotteli hän, että kapteeni lähtisi tiehensä. Vihdoin tämä astui hänen luokseen ja sanoi:
»Sinä olet Esteban tai Manuel. Te autoitte minua kerran jossakin lastinpurkamisessa. Minä olen kapteeni Alvarado.»
»Niin», virkkoi Esteban.
»Kuinka sinä voit?»
Esteban jupisi jotakin.
»Minä etsin joitakuita tukevia miehiä mukaani ensi matkalleni.» Vaitiolo. »Tahtoisitko sinä tulla?» Pitempi vaitiolo. »Englantiin... ja Venäjälle... Kovaa työtä. Hyvä palkka... Pitkä matka Perusta. No?»
Esteban ei kaiketikaan ollut kuunnellut. Hän istui tuijottaen pöytään. Vihdoin kapteeni korotti äänensä kuin kuuroa puhuteltaessa:
»Minä sanoin: Tahtoisitko lähteä mukaani ensi matkalleni...?»
»Kyllä minä tulen», vastasi Esteban äkkiä.
»Hyvä. Oikein hyvä. Haluan tietysti veljesikin.»
»Ei tule.»
»No, mitä nyt? Eikö hän haluaisi tulla?»
Esteban mutisi jotakin, katsoen poispäin. Sitten hän puolittain nousten sanoi: »Minun täytyy nyt lähteä. Minun on puhuteltava jotakuta jostakin asiasta.»
»Salli minun itseni tavata veljesi. Missä hän on?»
»Kuollut», sanoi Esteban.
»Oh, minä en tiennyt. Minä en tiennyt. Valitan surua.»
»Niin», sanoi Esteban. »Minun täytyy lähteä.»
»Hm. Kumpi sinä olet? Mikä on nimesi?»
»Esteban.»
»Milloin Manuel kuoli?»
»Oh, vasta... vasta muutama viikko sitten. Hän satutti polvensa johonkin ja... vasta muutama viikko sitten.»
Molemmat tuijottivat lattiaan.
»Kuinka vanha sinä olet, Esteban?»
»Kahdenkolmatta.»
»No, asia on siis sovittu, ja sinä lähdet mukaani?»
»Kyllä.»
»Et taida olla tottunut kylmään?»
»Olen kyllä, olen siihen tottunut... Minun täytyy nyt lähteä. Minun on mentävä kaupungille tapaamaan jotakuta erään asian vuoksi.»
»No, Esteban. Palaa tänne illalliselle, niin juttelemme retkestä. Tulehan takaisin maistelemaan viiniä minun kanssani. Tahdotko?»
»Kyllä tulen.»
»Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
* * * * *
He söivät yhdessä illallista ja sovittiin, että he seuraavana aamuna lähtisivät Limaan. Kapteeni juotti hänet hyvin humalaan. Ensinnä he kaatoivat ja ryyppäsivät, kaatoivat ja ryyppäsivät ääneti. Sitten alkoi kapteeni puhua laivoista ja niiden reiteistä. Hän kyseli Estebanilta taklauksesta ja johtotähdistä. Sitten Esteban alkoi haastella muista asioista, jopa puhui kovin äänekkäästi:
»Laivassa teidän täytyy antaa minulle alati jotakin tehtävää. Minä teen mitä tahansa, mitä tahansa. Minä kiipeän korkealle mastoihin ja kiinnitän köysiä; ja minä vartioin kaiken yötä — koska minä, nähkääs, en kuitenkaan nuku hyvin. Ja, kapteeni Alvarado, laivassa te ette saa olla minua tuntevinanne. Olkaa vihaavinanne minua kaikkein enimmin, niin että järjestätte minulle aina tehtävää. Minä en enää voi istua hiljaa pöydän ääressä kirjoittelemassa. Älkää kertoko muille miehille minusta... nimittäin siitä...»
»Kuulin sinun menneen palavaan taloon, Esteban, ja kantaneen sieltä jonkun ulos.»
»Niin. Minä en palanut, en kärventynytkään. Tiedättehän», huudahti Esteban, nojaten pöydän yli, »ettei ihminen saa tappaa itseään; sitähän ei saa tehdä. Jokainen sen tietää. Mutta jos hyppää palavaan rakennukseen jotakuta pelastamaan, niin se ei ole itsemurha. Ja jos rupee matadoriksi ja härkä saa miehen sarviinsa, ei sekään ole itsensä tappamista. Mutta ei saa tahallaan mennä härän eteen. Oletteko koskaan pannut merkille, etteivät eläimet milloinkaan tapa itseään, vaikka niiden tappiolle joutuminen olisi kuinka varmaa? Ne eivät milloinkaan hyppää jokeen tai tee muuta sellaista, vaikka joutuisivatkin varmasti tappiolle. Jotkut väittävät hevosten syöksyvän nuotioihin. Onko se totta?»
»Ei, en luule, että se on totta.»
»En minäkään luule, että se on totta. Meillä oli kerran koira. Hm, minun ei sovi sitä ajatella. Kapteeni Alvarado, tunnetteko abbedissa Maria del Pilarin?»
»Tunnen.»
»Minä haluan antaa hänelle lahjan ennenkuin lähden. Kuulkaahan, kapteeni, minä haluan saada teiltä kaikki palkkani ennen lähtöäni — en minä matkalla rahoja missään tarvitse — ja minä haluan ostaa hänelle lahjan. Lahja ei ole ainoastaan minulta. Abbedissa oli... oli...» Tässä Esteban tahtoi mainita veljensä nimen, mutta ei voinut. Sensijaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Abbedissalla oli joku... hän kärsi kerran vakavan menetyksen. Hän sanoi niin. Minä en tiedä, kuka se oli, ja minä haluan antaa hänelle lahjan. Naiset eivät voi kestää sellaista yhtä helposti kuin me.»
Kapteeni lupasi hänelle, että he aamulla valitsisivat jotakin sopivaa. Esteban jutteli asiasta pitkin ja poikin. Vihdoin kapteeni näki hänen kuukertuvan pöydän alle, ja hän itse nousi ja meni ulos aukeamalle majatalon eteen. Hän katseli Andienvuorten juovaa ja taivaalle alati kerääntyviä tähtisarjoja. Ja siellä maan ja taivaan välillä riippui tuttu haamu hymyillen hänelle — haamu, joka hopeanheleällä äänellä lausui hänelle tuhannetta kertaa: »Älä viivy kauan poissa. Kuule, minusta on tullut iso tyttö, kun sinä palaat.» Sitten hän meni sisälle, kantoi Estebanin huoneeseensa ja istui katsellen häntä pitkän aikaa.
Seuraavana aamuna hän odotteli portaiden alapäässä, kun Esteban ilmestyi.
»Me lähdemme heti, kun sinä olet valmis», sanoi kapteeni.
Kumma kiilto oli palannut nuorukaisen silmiin. Hän sopersi: »Ei, minä en tule. Minä en sentään tulekaan.»
»Häh, Esteban! Mutta sinähän lupasit minulle, että tulet.»
»Se on mahdotonta. Minä en voi tulla mukaanne», ja hän kääntyi nousemaan portaita ylös.
»Tulehan tänne hetkiseksi, Esteban, vain hetkiseksi.»
»Minä en voi lähteä mukaanne. Minä en voi jättää Perua.»
»Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa.»
Esteban tuli alas portaiden juurelle.
»Entä se lahja abbedissa Maria del Pilarille?» kysyi kapteeni hiljaa. Esteban oli ääneti, katsellen pois vuoristoon. »Ethän sinä aikone peruuttaa hänen lahjaansa? Se voisi merkitä hänelle paljon... käsitäthän?»
»Aivan oikein», jupisi Esteban, ikäänkuin syvästi liikuttuneena.
»Niin. Sitäpaitsi on valtameri parempi kuin Peru. Sinä tunnet Liman, Cuzcon ja maantien. Ne eivät enää tarjoa sinulle mitään uutta opittavaa. Ulappaa sinä kaipaat. Ja laivassa sinulla on työtä joka hetki. Minä pidän huolen siitä. Mene nyt panemaan kapineesi kuntoon, ja sitten lähdetään.»
Esteban yritti tehdä päätöstä. Manuel oli aina ollut se, joka oli tehnyt päätökset, eikä Manuelinkaan ollut koskaan tarvinnut tehdä näin suurta päätöstä. Esteban nousi verkalleen portaita. Kapteeni odotti häntä ja odotti niin kauan, että hän jo tuli nousseeksi niiden puoliväliin ja kuunteli. Ensiksi oli äänettömyyttä; sitten kuului sarja rasahduksia, jotka hänen mielikuvituksensa heti tulkitsi. Esteban oli raappinut laastin pois kattoparrusta ja sitoi siihen köyttä. Kapteeni seisoi portailla vavisten. »Kenties se on parasta», tuumi hän itsekseen. »Kenties minun tulisi jättää hänet rauhaan. Ehkä se on hänelle ainoa mahdollinen ratkaisu.» Sitten hän kuullessaan taas rasahduksen työntyi ovea vasten, syöksyi huoneeseen ja tarttui nuorukaiseen. »Menkää pois», huusi Esteban. »Jättäkää minut rauhaan! Älkää tulko sisälle nyt!» Esteban mätkähti suinpäin lattialle. »Minä olen yksin, yksin, yksin», huusi hän. Kapteeni seisoi hänen yläpuolellaan, vahvat sileät kasvot rypistyneinä ja harmaina tuskasta; hän eli uudestaan omat entiset hetkensä. Hän oli maailman kömpelöin puhuja, paitsi merijuttuja tarinoidessaan, mutta on aikoja, jolloin vaaditaan suurta rohkeutta jokapäiväisyyksien lausumiseen. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko lattialla viruva olento, mutta hän sanoi: »Me teemme mitä voimme. Me pyrimme eteenpäin, Esteban, parhaamme mukaan. Eihän meidän tovimme ole pitkä. Aika kuluu yhä. Saat ihmeeksesi havaita, kuinka nopeasti se kiitää.»
He lähtivät matkalle Limaan. Heidän päästyään San Luis Reyn sillalle meni kapteeni alas joelle huolehtimaan joidenkuiden kappaletavarat kuljetuksesta, mutta Esteban käveli siltaa pitkin ja putosi sen mukana kuiluun.
NELJÄS OSA
SETÄ PIO; DON JAIME
Eräässä kirjeistään (XXIX:ssä) yrittää Montemayorin markiisitar kuvailla vaikutusta, jonka setä Pio, »_iäkäs ilveilijämme_», häneen teki: »_Olen istunut kaiken aamua vihreällä parvekkeella valmistamassa sinulle tohveliparia, sydänkäpyseni_», kirjoittaa hän tyttärelleen.
»_Kun kultalanka ei kiinnittänyt koko huomiotani, ehdin tarkata muurahaisjoukon hommia seinällä vieressäni. Jossakin väliseinän takana ne uurastivat uupumatta taloni hävittämisessä. Kolmen minuutin perästä ilmestyi aina pieni työmuurahainen kahden laudan väliin, pudottaen puunmurusen alhaalle lattialle. Sitten se heilutteli tuntosarviaan minua kohti ja palasi kiireisesti salaperäiseen käytäväänsä. Sillä välin tepsutteli sen veljiä ja sisaria edestakaisin eräällä pääkäytävällä, pysähtyen hieromaan toistensa päitä tai, jos niiden tuomat sanomat olivat ensiluokkaisen tärkeitä, vihaisesti kieltäytyen hieromasta tai hierottaviksi antautumasta. Ja heti juolahti mieleeni setä Pio. Miksi? Missä muualla olin nähnyt juuri tuon eleen, jolla hän pysähdyttää vastaantulevan apotin tai hovimiehen palvelijan ja kuiskailee hänelle, huulet uhrinsa korvaa vasten? Ja ennen puoltapäivää jo näinkin hänen rientävän ohi jollakin salaperäisistä asioistaan. Koska olen naisista veltoin ja typerin, lähetin Pepitan noutamaan palasen öljykakkua, jonka panin muurahaisten valtatielle. Samaten lähetin sanan Pizarron kahvilaan, pyytäen lähettämään setä Pion luokseni, jos hän sattuisi pistäytymään siellä ennen auringonlaskua. Minä annan hänelle vanhan, käyristyneen, turkoosilla koristetun salaattihaarukan, ja hän tuo minulle kappaleen uudesta ballaadista d—q—a, jonka Ol—v—s on sepittänyt ja jota jokainen täällä laulaa. Lapseni, sinun tulee saada paras kaikista ja saada se ensimmäiseksi_.»
Ja seuraavassa kirjeessä: »_Rakkahimpani, setä Pio on maailman ihastuttavin mies, sinun puolisoasi lukuunottamatta. Hän on toiseksi ihastuttavin mies maailmassa. Hänen haastelunsa on lumoavaa. Ellei hän olisi niin huonomaineinen, niin ottaisin hänet kirjurikseni. Hän saisi kirjoittaa kaikki kirjeeni, ja sukupolvet nousisivat ylistämään minua älykkääksi. Ah, mutta hän on niin toukansyömä, taudin ja huonon seuran tärvelemä, että minun täytyy jättää hänet manalaansa. Hän ei ole ainoastaan kuin muurahainen, hän on kuin likainen korttipakka. Ja epäilen, voisiko koko Tyynimeri pestä hänet puhtaaksi ja hyväntuoksuiseksi jälleen. Mutta mitä jumalaista espanjankieltä hän puhuukaan ja mitä siroja ja oivallisia ajatuksia hän sillä lausuu. Sellaiseksi sitä ihminen tulee liikkumalla teatteripiirissä ja kuulemalla ainoastaan Calderónin keskustelua. Ah, kuinka tämän maailman laita onkaan, sydänkäpyseni, kun se moista henkilöä niin pahoin pitelee? Hänen silmänsä ovat surulliset kuin lehmän, joka on erotettu kymmenennestä vasikastaan_.»
Teidän on ensiksikin tiedettävä, että tämä setä Pio oli Camila Pericholen »kamarineito». Hän oli myös Camilan laulunopettaja, hänen kampaajansa, hänen hierojansa, hänen esilukijansa, hänen juoksupoikansa, hänen pankkiirinsa; huhu lisäsi — hänen isänsä. Niinpä hän opetti tytölle esitettäviä teatteriosiakin. Kaupungilla kuiskailtiin, että Camila osasi lukea ja kirjoittaa. Tämä kohteliaisuus oli perusteeton; hänen puolestaan luki ja kirjoitti setä Pio. Teatterikauden ollessa parhaimmillaan otti seurue ohjelmaansa pari kolme uutta näytelmää viikossa, ja kun jokaisessa oli pitkä ja kukkakielinen osa Pericholelle, ei niiden ulkoa oppiminen ollut mikään helppo tehtävä.
Peru oli viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut rajamaakunnasta elpyväksi valtioksi. Harrastus musiikkiin ja teatteriin oli siellä tavattoman suuri. Lima vietti juhlapäiviään kuulemalla Tomas Luis da Vittorian messuja aamuisin ja Calderónin helskyvää runoutta iltaisin. Totta kyllä, että limalaisilla oli taipumusta pistää jokapäiväisiä renkutuksia mitä oivallisimpiin huvinäytelmiin ja joitakuita itkuisia aiheita mitä vakavimpaan musiikkiin; mutta he eivät ainakaan vaivautuneet joutavaa kunnioitusta teeskentelemään. Jos limalaiset eivät olisi pitäneet sankarinäytelmistä, olisivat he epäröimättä jääneet kotiin, ja jos he olisivat olleet kuuroja moniääniselle soitolle, ei mikään olisi ehkäissyt heitä menemästä aikaisempaan jumalanpalvelukseen. Kun arkkipiispa palasi lyhyeltä matkalta Espanjasta, kyseli koko Lima: »Mitä hän on tuonut?» Vihdoin levisi uutinen kaupungilla, että hän oli palannut mukanaan nidoksittain messuja ja hengellisiä laulukappaleita Palestrinalta, Moralesilta ja Vittorialta sekä kolmekymmentäviisi Tirso de Molinan, Ruiz de Alarçonin ja Moreton näytelmää. Pidettiin kansallisjuhla hänen kunniakseen. Kuoripoikain koulu ja teatterin vihreä sali sullottiin täyteen lahjoja: vihanneksia ja viljaa. Kaikki olivat halukkaat ruokkimaan moisen kauneusmäärän tulkitsijoita.
Tämä oli se teatteri, jossa Camila Perichole vähitellen saavutti maineensa. Niin rikas oli ohjelmisto ja niin luotettava kuiskaajankoppi, että harvoja näytelmiä esitettiin useammin kuin neljä kertaa teatterikaudella. Ohjaajalla oli koko seitsemännen toista vuosisadan espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden rehevä kukkatarha käytettävissään, joukossa monta kappaletta, jotka nyt ovat meiltä hävinneet. Perichole oli esiintynyt sadassa kappaleessa, jotka yksinomaan Lope de Vega oli kirjoittanut. Näinä vuosina oli Limassa monta ihastuttavaa näyttelijätärtä, mutta ei ketään häntä parempaa. Paikkakuntalaiset olivat liian etäällä Espanjan teattereista todetakseen, että hän oli paras koko espanjankielisessä maailmassa. He kaipailivat vilahdusta Madridin tähdistä, joita eivät olleet koskaan nähneet ja joilla otaksuivat olevan joitakin epämääräisiä uusia loistopuolia. Ainoastaan yksi henkilö tiesi varmasti, että Perichole oli suuri taiteilijatar, ja se oli hänen holhoojansa, setä Pio.