Part 4

Tämä kieli oli vertauskuva heidän syvällisestä samaisuudestaan toistensa kanssa, sillä niinkuin _alistuminen_ oli riittämätön sana kuvailemaan sitä henkistä muutosta, joka tapahtui Montemayorin markiisittaressa tuona yönä Cluxambuquan majatalossa, samaten _rakkaus_ ei vastaa näiden veljesten mykkää, sanatonta samaisuutta, josta he olivat melkein häpeissään. Mikä toveruussuhde se on, jossa vain harvoja sanoja vaihdetaan ja nekin vain pikkuseikoista: ravinnosta, vaatteista ja työhommista, jossa kaksi henkilöä tuntee omituista vastahakoisuutta edes vilkaista toisiinsa ja mykästä sopimuksesta välttävät esiintyä yhdessä kaupungilla tai menevät samalle asialle eri katuja? Ja kuitenkin kaiken tämän ohella tarvitsi toinen niin kipeästi toistaan, että se sai aikaan ihmeitä yhtä luonnollisesti kuin helteisen päivän kiristetty ilma tuottaa salamoita. Veljekset itse olivat siitä tuskin tietoiset, mutta telepatia oli kovin tavallinen ilmiö heidän elämässään, ja kun toinen oli palaamassa kotiin, oli toinen siitä aina varma, vaikka veli oli vielä usean kadunmitan päässä.

Äkkiä he havaitsivat väsyneensä kirjoitteluun. He menivät alas rannikolle ja saivat työtä laivojen purkajina ja lastaajina, häpeämättä ahertaa toistensa vieressä intiaanien parissa. He ajoivat kuormavaljakoita maakunnissa. He poimivat hedelmiä. He toimivat lauttureina. Ja aina he olivat ääneti. Heidän synkät kasvonsa saivat näistä hommista miehekkään mustalaisleiman. Heidän tukkansa oli harvoin leikattu, ja tämän tumman pensaikon alta he äkkiä vilkaisivat hämmästynein ja hiukan turvonnein silmin. Koko maailma oli etäinen, vieras ja vihamielinen, paitsi oma veli.

Mutta vihdoin lankesi tähän yhtenäisyyteen ensimmäinen varjo, ja sen varjon heitti rakkaus naiseen.

He olivat palanneet kaupunkiin ja ryhtyneet jälleen kopioimaan osia teatterihenkilöille. Eräänä iltana johtaja, joka aavisteli yleisön käyvän vähälukuiseksi, myönsi heille vapaan sisäänpääsyn. Nuorukaiset eivät pitäneet näkemästään ja kuulemastaan. Puhekin oli heille eräänlainen tärvelty vaikenemisen muoto; kuinka paljon joutavampaa sitten olikaan runous, joka on puheen pilaantunut muunnos! Kaikki nuo vihjaukset kunniasta, maineesta, lemmenliekistä, kaikki vertaukset linnuista, Akilleesta ja Ceylonin jalokivistä tuntuivat väsyttäviltä. Kirjallisuuden alalla heillä oli senlaatuista hämärää älyä, jota välähtää toisinaan koiran silmäkulmista, mutta he istuivat yhä kärsivällisesti, tuijottaen kirkkaihin kynttilöihin ja uhkeihin vaatteisiin. Huvinäytelmän väliajoilla Perichole jätti osansa, puki ylleen kaksitoista alushametta ja tanssi esiripun edessä. Estebanilla oli vielä jotakin kopioimistyötä, tai hänellä oli olevinaan, ja hän meni varhain kotiin; mutta Manuel jäi vielä. Pericholen punaiset kengät ja sukat olivat tehneet vaikutuksensa.

Veljekset olivat kuljetelleet käsikirjoituksiansa tomuisia porraskäytäviä pitkin näyttämön taakse. Siellä he olivat nähneet ärsyttävän tytön tahraisessa puserossa, parsimassa sukkiaan kuvastimen edessä, sillä välin kun ohjaaja luki ääneen hänen muistettaviaan säkeistöjä. Hän oli hetkiseksi laukaissut nuorukaisiin ihmeellisten silmiensä salamat, vaikka niiden ilmeen heti karkotti se huvittava huomio, että he olivat kaksoset. Heti hän oli raahannut heidät huoneeseen ja asettanut heidät vieretysten. Huolellisesti, huvittuneena ja säälittömän häikäilemättä hän oli tuijottanut jokaiseen neliötuumaan heidän kasvoistaan, kunnes hän vihdoin oli huudahtanut: »Tämä on nuorempi!» Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, eikä kumpikaan veli ollut asiaa sen koommin ajatellut.

Tämän jälkeen näkyivät Manuelin tehtävät aina johdattavan hänet teatterin ohi. Myöhään yöhön hän liikuskeli puiden välissä neitosen pukuhuoneen ikkunan alla. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun nainen oli tenhonnut Manuelin — molemmat veljet olivat omistaneet naisia ja usein, varsinkin lastaustöissä viettäminään vuosina, omistaneet niitä mutkattomasti, lehtolemmen merkeissä — mutta tämä oli ensi kerta, kun hänen mielikuvituksensa oli näin yllätetty. Hän oli menettänyt yksinkertaisten luonteiden etuoikeuden kyetä pitämään rakkautta ja nautintoa erillään. Huvitus ei enää ollut yhtä yksinkertaista kuin syöminen; rakkaus alkoi tehdä sen monimutkaiseksi. Nyt oli alkamassa tuo hullu oman itsensä menettäminen, välinpitämättömyys kaikesta muusta, paitsi lemmityn ympärillä kieppuvista runollisista ajatuksista; oli alkamassa kuumeinen sisäinen elämä, joka kokonaan kohdistui Pericholeen ja joka olisi neitosta kovin kummastuttanut ja närkästyttänyt, jos hänen olisi ollut mahdollista se arvata.

Tämä Manuel ei ollut rakastunut minkäänlaisena kirjallisuuden matkijana. Häneen ainakaan ei sopinut Ranskan katkerimman kielen vain viitisenkymmentä vuotta sitten lausuma huomautus, että useat ihmiset eivät koskaan rakastuisi, jolleivät olisi lemmestä kuulleet. Manuel luki vähän; hän oli vain kerran ollut teatterissa (jossa ennen kaikkea pidetään yllä tarua, että lempi on harrasta kiintymystä), ja perulaiset kapakkalaulut, joita hän lienee kuullut, kuvastivat, päinvastoin kuin espanjalaiset, perin vähässä määrin ihannoidun naisen romanttista palvontaa. Kun hän sanoi itselleen, että neitonen oli kaunis, rikas, tuskastuttavan nokkela ja lisäksi varakuninkaan rakastajatar, eivät mitkään näistä ominaisuuksista, jotka siirsivät tytön yhä kauemmaksi hänen ulottuviltaan, voinut hillitä hänen kummallista ja hellää kiihtymystään. Niinpä hän nojaili pimeässä puita vasten, pureskellen rystyjään ja kuunnellen sydämensä äänekästä tykytystä.

Mutta se elämä, jota Esteban vietti, oli ollut hänelle kylliksi. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut tilaa uudelle kiintymykselle, sillä vaikkei hänen sydämensä ollut vähemmän laaja kuin Manuelin, oli se yksinkertaisempaa kudosta. Nyt hän älysi sen salaisuuden, jonka vaikutuksista ei koskaan täysin toivuta, että täydellisimmässäkin rakkaudessa toinen rakastaa vähemmän syvästi kuin toinen. Saattaa olla olemassa kaksi yhtä hyvää, yhtä lahjakasta, yhtä kaunista, mutta tuskin on koskaan kahta, jotka kumpikin rakastavat toistaan yhtä paljon. Niinpä Esteban istui heidän huoneessaan kynttilän ääressä, pureskellen rystyjään ja ihmetellen, miksi Manuel oli niin muuttunut ja miksi heidän elämänsä oli käynyt tarkoituksettomaksi.

Eräänä iltana Manuelin pysähdytti kadulla pieni poika, joka ilmoitti hänelle, että Perichole toivoi hänen heti käyvän luonaan. Manuel kääntyi suunnastaan ja meni teatteriin. Suorana, synkkänä ja persoonattomana hän astui näyttelijättären huoneeseen ja jäi odottamaan. Camilalla oli pyydettävänä Manuelilta jokin palvelus, ja vaikka hän piti joitakin alkumairitteluja tarpeellisina, niin hän tuskin keskeytti edessään pöydällä olevan vaalean tekotukan kampaamista.

»Tehän kirjoittelette kirjeitä ihmisille? Minä haluan teillä kirjoituttaa kirjeen. Tulkaahan sisälle.»

Nuorukainen astahti kaksi askelta lähemmäksi.

»Te ette koskaan käy minua pikimmältäänkään tervehtimässä, kumpikaan teistä. Siinä ette menettele espanjalaisesti» — tarkoittaen _kohteliaasti_. »Kumpi te olette — Manuel vai Esteban?»

»Manuel.»

»Ei sillä väliä. Molemmat olette epäystävällisiä. Kumpikaan ei koskaan käy minua katsomassa. Täällä minä istuskelen opettelemassa typeriä säkeitä, eikä kukaan tule minua katsomaan, paitsi kaupustelijat. Senkö vuoksi, että olen näyttelijätär?»

Tuo ei ollut kovin taidokasta, mutta Manuelista se oli sanomattoman monimutkaista. Hän vain tuijotti neitoseen pitkän tukkansa varjosta ja salli hänen puhua, mitä kielelle kerkesi.

»Minä aion pyytää teitä kirjoittamaan kirjeen, perin salaisen kirjeen. Mutta näenhän nyt, että te ette pidä minusta ja että kirjeen kirjoituttaminen teillä olisi samaa kuin sen lukeminen ääneen kaikissa viinituvissa. Mitä tuolla muljotuksella tarkoitatte, Manuel? Oletteko ystäväni?»

»Kyllä, señora.»

»Menkäähän nyt. Lähettäkää luokseni Esteban. Te ette edes sano: _Kyllä, señora_, niinkuin ystävä sen sanoisi.»

Pitkä vaitiolo. Sitten hän kohotti päätänsä.

»Oletteko vielä täällä? Joko olette ystävällinen?»

»Kyllä, señora... voitte luottaa siihen, että teen hyväksenne mitä tahansa... voitte luottaa...»

»Jos pyydän teitä kirjoittamaan minulle kirjeen tai kaksi kirjettä, lupaatteko olla ilmaisematta ainoallekaan ihmiselle, mitä ne sisältävät tai että ne edes kirjoititte?»

»Kyllä, señora.»

»Minkä kautta lupaatte — neitsyt Marianko?»

»Niin, señora.»

»Ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta?»

»Niin, señora.»

»Hyväinen aika, Manuel, jokainen luulisi, että olette tyhmä kuin härkä. Manuel, minä olen teille kovin vihainen. Te ette ole typerä. Te ette näytä typerältä. Älkäähän alati sanoko: '_Niin señora_.' Älkää olko typerä, muutoin lähetän noutamaan Estebanin. Mikä teitä oikeastaan vaivaa?»

Tässä Manuel päästi espanjankielen valtit valloilleen ja huudahti tarpeettoman äänekkäästi:

»Minä vannon neitsyt Marian kautta ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta, että kaikki kirjeitänne koskeva pysyy salassa.»

»Estebaniltakin?» tiukkasi Perichole.

»Estebaniltakin.»

»No, tuo kuulostaa paremmalta.» Näyttelijätär viittasi hänet istumaan pöydän ääreen, jolle jo oli pantu kirjoitustarpeet. Sanellessaan hän käveli pitkin askelin huoneessa, rypistellen otsaansa ja keinutellen lanteitaan. Kädet puuskassa hän puristi huiviaan uhmamielin hartioilleen.

»Camila Perichole suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo — Ei, ottakaa toinen paperiarkki ja alkakaa uudestaan. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo, että ollessaan niiden kateellisten ja valehtelevien ystävien uhrina, joita T.Y. hyvyydessään sietää ympärillään, hän ei enää kauemmin voi kestää T.Y:nne epäluuloja ja mustasukkaisuutta. Teidän Ylhäisyytenne palvelijatar on aina pitänyt arvossa T.Y:nne ystävyyttä eikä ole koskaan sitä loukannut eikä edes ajatellut sitä loukata, mutta hän ei kauemmin voi kamppailla niitä panetteluja vastaan, joita T.Y. niin kerkeästi uskoo. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, siis täten palauttaa sellaiset T.Y:nne lahjoista, jotka sopii palauttaa, koska T.Y:nne palvelijatar ei ilman T.Y:nne luottamusta voi niistä iloita.»

Camila käveli vielä huoneessa muutamia minuutteja kiduttavien ajatuksiensa vallassa. Sitten hän kirjuriinsa edes vilkaisematta komensi: »Ottakaa toinen arkki. _Oletteko tullut hulluksi? Älkää ajatelkokaan omistaa minulle toista härkää. Siitä on noussut aika sota. Taivas varjelkoon sinua, varsaseni! Perjantai-iltana samassa paikassa samaan aikaan. Minä saatan hiukan myöhästyä, sillä kettu valvoo silmät auki_. Siinä kaikki.»

Manuel nousi.

»Vannotteko, ettette ole tehnyt mitään virheitä?»

»Kyllä minä sen vannon.»

»Tuossa on palkkionne.»

Manuel otti rahat.

»Minä haluan, että kirjoitatte minulle muitakin kirjeitä silloin tällöin. Setä Pio tavallisesti kirjoittaa kirjeeni, mutta en tahdo, että hän saisi vihiä näistä. Hyvää yötä! Menkää Jumalan haltuun!»

»Jumalan haltuun!»

Manuel astui portaita alas ja pysähtyi pitkäksi aikaa puiden keskelle, seisoen mitään ajattelematta, edes liikahtamatta.

Esteban tiesi, että hänen veljensä alati haaveili Pericholesta, mutta ei laisinkaan aavistanut Manuelin käyvän hänen luonaan. Seuraavien kahden kuukauden aikana saapui pieni poika tuon tuostakin kiireesti hänen luokseen, kysyen, oliko hän Manuel vai Esteban ja kuultuaan, että hän oli vain Esteban, poika lisäsi, että Manuelia tarvittiin teatterissa. Esteban otaksui, että oli puheena jokin kopioimistyö, ja oli siis täysin valmistumaton vierailuun, jonka he eräänä iltana saivat ottaa vastaan huoneessaan.

Oli melkein keskiyö. Esteban oli mennyt vuoteeseen ja tirkisteli huopapeitteensä alta kynttilää, jonka ääressä hänen veljensä työskenteli. Kuului heikko naputus ovelle, ja Manuel avasi sen päästääkseen sisälle tiiviisti hunnutetun, hengästyneen ja hermostuneen naisen. Tämä työnsi syrjään hunnun kasvoiltaan ja sanoi kiireisesti:

»Nopeasti mustetta ja paperia! Te olette Manuel, eikö niin? Teidän täytyy heti kirjoittaa minulle kirje.»

Hetkiseksi hänen katseensa osui kahteen kirkkaaseen silmään, jotka tirkistivät häneen vuoteen syrjästä. Hän jupisi: »Hm... teidän pitää antaa minulle anteeksi. Minä tiedän, että on myöhäinen hetki. Mutta tämä oli välttämätöntä... Minun täytyi tulla.» Sitten hän, kääntyen Manueliin päin, kuiskasi hänen korvaansa: »Kirjoittakaa näin: _Minä, Perichole, en ole tottunut kohtauspaikalla odottamaan_. Joko sen kirjoititte? _Sinä olet vain moukka, mutta onpa parempia matadoreja kuin sinä täällä Limassakin. Minä olen puoliksi kastilialainen, eikä maailmassa ole ketään minua parempaa näyttelijätärtä. Sinä et saa tilaisuutta_ — joko se on paperilla? — _minua odotuttaa, moukka, ja minä nauran viimeiseksi, sillä näyttelijätärkään ei tule niin pian vanhaksi kuin härkätaistelija_.»

Varjossa oli kuva veljenkäden yli kumartuneesta ja korvaan kuiskailevasta Camilasta Estebanille täydellinen todistus siitä, että näiden välillä oli syntynyt hellä sopusointu, jollaista hän ei koskaan tuntisi. Hän itse tuntui kutistuvan kokoon, ikäänkuin haihtuvan ilmaan äärettömän hentona, kenenkään ikinä kaipaamatta. Hän vilkaisi vielä kerran lemmen tauluun, kaikkeen sen paratiisin ihanuuteen, josta hän oli suljettu pois, ja käänsi kasvonsa seinään.

Camila sieppasi kirjelapun, heti kun se oli valmis, heitti kolikon pöydälle, ja lähti huoneesta mustien röyhelöiden vielä kerran hulmahtaessa, tulipunaisten helmien välähtäessä ja kiihtyneesti kuiskaillen. Manuel palasi ovelta kynttilöineen. Hän istuutui kumaraan kädet korvilla, kyynärpäät polvien varassa. Hän jumaloi tuota naista ja jupisi itsekseen yhä uudestaan, että hän jumaloi Camilaa, kehittäen sanoistaan eräänlaisen loitsun, joka hämmensi ajatukset.

Hän purki sydämensä täydellisesti ja alkoi hyräillä jotakin renkutusta ja tämä sielullinen tyhjyys salli hänen havaita Estebanin mielentilan. Hän oli kuulevinaan äänen varjosta, joka sanoi: »Lähde häntä seuraamaan, Manuel! Älä jää tänne! Sinä tulet onnelliseksi. Maailmassa on tilaa meille kaikille.» Sitten tämä tajunta tuli vielä valtavammaksi, ja sielunsa silmillä hän oli näkevinään Estebanin matkustavan kauaksi ja lähtiessään sanovan monet kerrat hyvästi. Hänen mielensä valtasi pelko; tässä valossa hän näki, että kaikki muut kiintymykset olivat varjoja tai kuumehoureita, yksinpä äiti Maria del Pilar, jopa Pericholekin. Hän ei voinut käsittää, miksi Estebanin kurjuus esiintyisi niin vaativaisena vaihtoehtona hänen ja Pericholen välillä, mutta hän käsitti Estebanin kurjuuden sellaisenaan. Ja äkkiä hän uhrasi sille kaikki, mikäli voidaan sanoa, että koskaan uhraamme mitään paitsi sellaista, minkä tiedämme olevan saavuttamatonta tai mistä jokin salainen vaisto meille kuiskaa, että sen omistaminen tuottaisi ikävyyksiä tai murhetta.

Tosin ei ollut mitään, mihin Esteban saattoi perustaa valituksensa. Se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä heidän aikaisemmissa asioissaan ei koskaan ollut tapahtunut kummallekaan heistä, että heidän harras uskollisuutensa toisilleen olisi vähentynyt. Asian laita oli vain niin, että toisen sydämessä oli tilaa hienosäikeiselle kiintymykselle, mutta ei toisen. Manuel ei sitä voinut täysin ymmärtää, ja saamme nähdä, että häntä vaivasi hämärä tunne aiheettomasta syytöksestä. Mutta hän käsitti hyvin, että Esteban kärsi. Kiihtymyksessään hän hapuili jonkinlaista keinoa pidättääkseen tämän veljen, joka näkyi luisuvan etäisyyteen. Ja kerta kaikkiaan hän poisti Pericholen sydämestään yhdellä ainoalla epäröimättömällä tahdonvoiman ponnistuksella.

Hän sammutti kynttilän ja laskeutui vuoteelleen. Hän lausui ääneen kuin itsekseen vihotellen: »Niin, tuo oli viimeinen kirje, jonka sille naiselle kirjoitan. Menköön hän etsimään itselleen parittajan jostakin muualta. Jos hän joskus tulee tänne tai lähettää minua noutamaan, niin sano se hänelle. Sano suoraan ja selvästi. Olkoon tämä viimeinen kerta, kun olin hänen kanssaan tekemisissä», ja sitten hän alkoi lukea ääneen iltarukoustaan. Mutta hän oli tuskin ehtinyt sanoihin »_a sagitta volante in die_», kun hän huomasi Estebanin nousseen ja sytyttävän kynttilää.

»Mitä nyt?» kysyi hän.

»Minä menen kävelylle», vastasi Esteban synkästi, kiinnittäessään vyötään. Hetkistä myöhemmin hän puhkesi puhumaan ikäänkuin vihastuneena: »Sinun ei tarvitse sanoa... minun tähteni, mitä vastikään sanoit. Minä en välitä, kirjoitteletko hänelle kirjeitä vai et. Sinun ei tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi. Minulla ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä.»

»Mene nukkumaan, hupsu! Jumal'avita, sinähän olet hupsu, Esteban! Mistä sait päähäsi, että minä sen sanoin sinun tähtesi? Etkö sinä usko minun sitä tarkoittavan, kun sanon, että välini hänen kanssaan ovat lopussa? Luuletko, että haluan edelleenkin töherrellä hänen likaisia kirjeitään tuolla lailla maksua vastaan?»

»Kaikki on hyvin. Sinä rakastat häntä, eikä sinun tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi.»

»_Rakastan_ häntä? Sinä olet hullu, Esteban. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi? Luuletko, että hän kirjoituttaisi minulla noita kirjeitä, jos olisi mitään mahdollisuutta? Luuletko, että hän tuolla tavoin heittäisi kolikon pöydälle joka kerta?... Sinä olet hullu, Esteban, siinä kaikki.»

Seurasi pitkä vaitiolo. Esteban ei halunnut mennä vuoteeseen. Hän istui kynttilän ääressä keskellä huonetta naputellen kädellään pöydän syrjään.

»Mene nukkumaan, sinä hupsu!» huusi Manuel, kohottautuen kyynärpäilleen peitteen alla. Hän puhui heidän salakielellään, ja uusi tuska hänen sydämessään antoi hänen raivonteeskentelylleen suuremman todellisuuskaiun. »Ei minua mikään vaivaa.»

»Enkä mene. Minä lähden kävelylle», vastasi Esteban ottaen takkinsa.

»Sinä et voi lähteä kävelylle. Kello on kaksi. Ja siellä sataa. Sinä et voi tuolla tavoin mennä tuntikausiksi kuljeskelemaan. Kuulehan, Esteban, minä vannon sinulle, että kaikesta siitä ei ole mitään jäljellä. Minä en rakasta häntä. Minä vain yhteen aikaan rakastin.»

Tällöin Esteban seisoi avoimen oven pimennossa. Puhuen luonnottomalla äänellä, jollaisella teemme elämämme suurimmat tunnustukset, hän jupisi: »Minä olen sinun tielläsi», ja kääntyi lähteäkseen.

Manuel hypähti vuoteestaan. Hänen päänsä tuntui olevan täynnä suurta pauhua, jokin ääni huuteli, että Esteban lähtisi iäksi, jättäisi hänet iäksi yksikseen. »Jumalan nimessä, Jumalan nimessä, Esteban, tule takaisin tänne!»

Esteban tuli takaisin ja meni vuoteeseen, eikä asiasta enää mainittu moneen viikkoon. Heti seuraavana iltana Manuel sai tilaisuuden selvittää asemansa. Pericholelta saapui lähetti, ja tylysti käskettiin hänen ilmoittaa näyttelijättärelle, ettei Manuel enää kirjoittaisi hänelle mitään kirjeitä.

* * * * *

Eräänä iltana Manuel kolhaisi polvensa verille metallinkappaleeseen.

Kumpikaan veljeksistä ei ollut ikänään ollut päivääkään sairaana, ja nyt Manuel ymmällä katseli, kuinka hänen jalkansa turposi, ja tunsi tuskien kiertävän ruumiissaan. Esteban istui vieressä tuijottaen hänen kasvoihinsa ja koettaen kuvitella, millaista suuri tuska oli. Kerran puoliyön aikaan Manuel vihdoin muisti erään tukanlaittajan kyltissä kaupungissa kehuttavan sen omistajaa taitavaksi parturiksi ja haavuriksi. Esteban juoksi katuja pitkin hänen luokseen ja kolkutti ovelle. Pian kurottautui nainen ikkunasta, ilmoittaen, että hänen miehensä palaisi aamulla. Niinä pelokkaina hetkinä, jotka seurasivat, vakuuttelivat veljekset toisilleen, että kun tohtori vain näkisi vamman, niin kaikki pian olisi kunnossa. Tohtori käsittelisi sitä jollakin tavalla, ja Manuel voisi lähteä kaupungille parin päivän päästä, yhdenkin päivän päästä ehkä, jopa pikemminkin.

Parturi saapui ja määräsi erinäisiä rohtoja ja voiteita. Estebania neuvottiin panemaan kylmiä kääreitä veljensä polveen joka tunti. Parturi lähti pois, ja veljekset istuivat odottamaan tuskan lieventymistä. Mutta heidän yhä tuijottaessaan toistensa kasvoihin, odottaen tieteen ihmettä, kipu vain paheni. Tunti tunnin jälkeen toi Esteban vettä tippuvan pyyhinliinansa, ja he huomasivat, että hetkinen, jona se pantiin kivistelevälle kohdalle, oli pahin kaikista. Mikään urheus ei voinut pidättää Manuelia parkumasta ja heittelemästä itseään vuoteellaan. Ilta saapui, ja Esteban yhä jurosti odotti, vaali ja ahersi. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Kun kääreen aika taas läheni — se tunti, joka niin sointuvasti kajahteli kaikista kellotapuleista — pyyteli Manuel Estebania luopumaan tästä hommasta. Hän tahtoi turvautua viekkauteen ja selitti, että hän tuskin tunsi mitään kipua. Mutta Esteban, jonka sydän oli pakahtua tuskasta, puristi huulensa raudanlujaksi viivaksi ja käänsi kun käänsikin peitteen pois ja sitoi pyyhinliinan tiukasti paikalleen. Vähitellen Manuel alkoi hourailla, ja näiden toimitusten aikana kaikki ne ajatukset, joita hän täysin tajuissaan ollen ei itselleen sallinut, purkautuivat suurentuneina hänen suustansa.

Vihdoin hän kello kahdelta hulluna raivosta ja tuskasta heittäytyi puolittain ulos vuoteestaan, kunnes kolhaisi päänsä lattiaan, ja huusi: »Jumala tuomitkoon sinun sielusi kaikkein kylmimpään hornaan! Tuhat pirua sinua iankaikkisesti kiduttakoot, Esteban! Jumala tuomitkoon sinun sielusi — kuuletko?» Ensiksi Esteban läkähtymäisillään meni eteiseen ja nojasi ovea vasten, suu ja silmät ammollaan. Yhä hän kuuli sisältä: »Niin, Esteban, Jumala tuomitkoon sinun kirotun sielusi iankaikkisesti — kuuletko? Siksi, että olet tullut minun ja sen väliin, joka oikeuden mukaan oli minun. Hän oli minun — kuuletko? — ja mitä oikeutta oli sinulla...?» Ja sitten hän ryhtyi kaunopuheisen seikkaperäisesti kuvailemaan Pericholea.

Nämä purkaukset palasivat joka tunti. Kului jonkin aikaa, ennenkuin Esteban kykeni tajuamaan, ettei veli nyt ollut täydessä järjessään. Muutaman kauhunhetken jälkeen, joiden kaameutta hänen harras uskonnollisuutensa lisäsi, hän palasi huoneeseen ja ryhtyi alakuloisena jälleen hoitamaan tehtäviään.

Aamun sarastaessa hänen veljensä järki kävi selvemmäksi. (Millepä inhimilliselle tuskalle ei aamunsarastus tunnu lievennykseltä?) Eräällä tällaisella selkeällä väliajalla Manuel virkkoi tyynesti:

»Jumalan pojan nimessä! Minä tunnen voivani paremmin, Esteban. Noiden kääreiden täytyy sittenkin olla hyviä. Saatpa nähdä, että huomenna olen pystyssä ja liikkeellä. Sinä et ole nukkunut moneen vuorokauteen. Minä, näetkös, en tahdo tuottaa sinulle enempää vaivaa, Esteban.»

»Ei siinä mitään vaivaa ole, sinä hupsu.»

»Sinun ei sovi ottaa vastusteluani vakavasti, kun yritän estää sinua panemasta niitä riepuja, Esteban.» Pitkä vaitiolo. Vihdoin Esteban virkkoi tuskin kuuluvasti:

»Minä luulen... etkö luule, että olisi oiva tuuma lähettää noutamaan Perichole? Hän voisi tulla sinua katsomaan muutamaksi minuutiksi. Minä tarkoitan...»

»Hänkö? Vieläkö sinä häntä ajattelet? Minä en haluaisi häntä tänne millään ehdolla. En.»

Mutta Esteban ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän kaivoi esille joitakuita muita lauseita olemuksensa syvyydestä:

»Manuel, sinusta tuntuu vieläkin, eikö totta, että minä tulin sinun ja Pericholen väliin, etkä sinä muistane minun sanoneen sinulle, ettei minua mikään vaivannut? Minä vannon sinulle, että olisin ollut iloinen, jos olisit lähtenyt pois hänen kanssaan tai mitä vain.»

»Miksi sinä tuon otat esille, Esteban? Minä vannon sinulle Jumalan omassa nimessä, etten sitä milloinkaan ajattele. Hän ei ole minulle mitään. Milloin sinä sen asian unohdat, Esteban? Minä vakuutan sinulle olevani iloinen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Kuulehan, minun täytyy suuttua sinulle, kun sinä sitä yhä jankutat.»

»Manuel, en minä olisi siitä enää puhunut, mutta kun sinä suutut minulle niistä kääreistä... niin, niin suutut minulle siitä muustakin. Ja sinä juttelet siitä ja sinä...»

»No, enhän minä ole vastuussa sanoistani. Koipiparkaani pakottaa silloin, näetkös.»

»Sinä et siis tuomitse minua helvettiin siksi... että näyttää siltä kuin olisin tullut sinun ja Pericholen väliin?»