Part 3

Muutamat Pepitan koettelemuksista olivat ruumiillista laatua. Niinpä talon palvelijat käyttivät hyväkseen doña Marian pahoinvointia: he avasivat palatsin makuusuojat sukulaisilleen ja varastivat julkeasti. Pepitan täytyi yksinään pitää puoliaan heitä vastaan, ja häntä vainottiin pienillä kiusoilla ja räikeällä pilanteolla. Hänen sielunsakin oli ahdingossa. Hänen seuratessaan doña Mariaa tämän käydessä asioillaan kaupungilla valtasi vanhan naisen usein halu poiketa johonkin kirkkoon, sillä mitä hän oli uskonnostaan uskona menettänyt, sen hän oli korvannut taikuuden uskolla. »Jäähän tänne päivänpaisteeseen, rakas lapseni; minä en viivy kauan», oli doña Marialla tapana sanoa. Sitten hän unohtui haltioituneeseen tilaan alttarin ääreen ja lähti pois toisesta ovesta. Äiti Maria del Pilar oli kasvattanut Pepitan melkein sairaalloisen tottelevaiseksi, ja kun hän monen tunnin kuluttua rohkeni astua kirkkoon ja totesi, ettei hänen emäntänsä enää ollut siellä, palasi hän kadunkulmaan ja odotteli, kunnes varjot vähitellen lankesivat aukeaman yli. Täten odotellessaan julkisella paikalla hän kärsi kaikkia pienen tytön itsetunnon tuskia. Hänellä oli vielä orpokodin erikoinen puku (jonka vähäinen huomaavaisuus doña Marian taholta olisi voinut muuttaa), ja hän oli näkevinään miesten tuijottavan ja kuiskailevan hänelle — mikä ei aina ollutkaan pelkkää harhakuvittelua. Eikä hänen sydämensä kärsinyt vähemmin, sillä joinakin päivinä doña Maria saattoi havaita hänet ja jutella hänen kanssaan sydämellisesti ja leikillisesti, esiintyä muutaman tunnin niin erinomaisen tunteellisena ja herkkänä kuin kirjeissään konsaan, sitten seuraavana aamuna jälleen vetäytyäkseen kuoreensa ja muuttuakseen, joskaan ei koskaan tylyksi, niin ainakin sieluttomaksi ja paatuneeksi. Sarastava toivo ja hellyys, jota Pepitalla oli niin suuri tarve ilmaista, haavoittuivat silloin. Hän liikkui varpaillaan palatsissa, äänettömänä, hämillään, pitäen kiinni vain velvollisuudestaan ja pysyen sydämessään uskollisena »äidilleen Herrassa», abbedissa Maria del Pilarille, joka oli hänet sinne lähettänyt.

* * * * *

Vihdoin sattui tapaus, jolla oli melkoinen vaikutus sekä markiisittaren että hänen seuratyttönsä elämään; »_Rakas äiti_», kirjoitti kreivitär, »_ilma on ollut mitä rasittavin, ja kukkivat hedelmä- ja yrttitarhat tekevät olon vain tukalammaksi. Minä voisin sietää kukkia, kunhan ne olisivat tuoksuttomia. Sallihan minun siis kirjoittaa sinulle tavallista lyhemmin. Jos Vicente palaa ennen postin lähtöä, täyttää hän mielihyvin lehden ja kertoo sinulle niitä väsyttäviä yksityiskohtia minusta, jotka näkyvät tuottavan sinulle niin paljon iloa. Minä en matkastakaan Grignaniin Provenceen, niinkuin olin toivonut tänä syksynä tekeväni, sillä lapseni syntyy lokakuun alussa_.»

Lapsiko? Markiisitar nojautui seinää vasten. Doña Clara oli aavistanut, mitä riuduttavaa huolehtimista tämä uutinen synnyttäisi hänen äitinsä sydämessä ja oli senvuoksi tahtonut lieventää sitä mainitsemalla asiasta näin ikäänkuin ohimennen. Juoni ei onnistunut. Kuuluisa kirje XLII oli vastauksena.

Nyt oli markiisittarella vihdoin jotakin levottomuuden aihetta: hänen tyttärensä oli tulemassa äidiksi. Tämä tapaus, joka vain kiusasi doña Claraa, toi ilmi kokonaisen uuden asteikon hellyydentunteita markiisittaressa. Hänestä tuli lääkinnöllisen tiedon ja neuvomisen ahjo. Hän haravoi kaupungista käsiinsä viisaita akkoja ja valoi kirjeisiinsä kaiken, mitä uuden maailman kansa omasta puolestaan tiesi. Hän vaipui mitä inhottavimpaan taikauskoon. Hän harjoitti alentavaa tabu-järjestelmää lapsensa suojelemiseksi. Hän ei sietänyt talossaan minkäänlaista solmua. Hänen palvelijattariaan kiellettiin sitomasta tukkaansa, ja hän kätki pukuunsa naurettavia onnellisen lapsenpäästön vertauskuvia. Portaissa oli joka toinen askelma merkitty punaliidulla, ja palvelustyttö, joka vahingossa astahti tuollaiselle askelmalle, häädettiin talosta itkevänä ja parkuvana. Doña Clara oli pahanilkisen luonnon käsissä, joka pitää oikeutenaan tehdä lapsilleen mitä pelottavimpia kepposia. Oli olemassa lepytysmenetelmä, jonka monet talonpoikaisnaisten sukupolvet olivat havainneet lohdulliseksi. Näin laaja todistaja-armeija varmaan merkitsi, että asiassa oli jotakin perää. Ainakaan se ei voinut vahingoittaa, ja ehkä siitä oli hyötyä. Mutta markiisitar ei tyytynyt täyttämään ainoastaan pakanuuden menoja; hän tutki myöskin kristinopin määräyksiä. Hän nousi aamun pimeässä ja kompuroi katuja pitkin varhaisimpiin messuihin. Hän syleili hysteerisesti alttarin pienoja, yrittäen riuhtaista räikeänvärisiltä kuvapatsailta merkin, ainoastaan merkin, hymyn häivän, vahaisen pään salavihkaisen nyökkäyksen. Kävisikö kaikki hyvin? Lempeä, lempeä neitsyt-äiti, kävisikö kaikki hyvin?

Toisinaan tällaisten päiväkauden kestäneiden vimmattujen vetoamisten ja loitsujen jälkeen suhahti hänen sielussaan kapinan viima. Luonto on kuuro. Jumala on välinpitämätön. Ihmisen vallassa ei ole muuttaa mitään lain säädöksistä. Sitten hän usein pysähtyi johonkin kadunkulmaan epätoivon huumassa, nojaten seinää vasten ja ikävöiden pois maailmasta, jossa ei ollut mitään kaiken läpäisevää suunnitelmaa. Mutta pian tyrskähti hänen olemuksensa syvyydestä jälleen usko suureen Ehkä-mahdollisuuteen, ja hän juoksemalla juoksi kotiin uudistaakseen kynttilät tyttärensä vuoteen yläpuolella.

* * * * *

Vihdoin tuli hetki, jolloin oli suoritettava tällaisia tapauksia odottavien perulaisten perheiden suurin uskonnollinen juhlameno: hän lähti toivioretkelle Santa Maria de Cluxambuquan pyhätölle. Jos hartaus laisinkaan tehosi, niin ainakin piti tulla apua käynnistä tällä suurella pyhätöllä. Paikka oli ollut pyhä kolmen eri uskonnon aikoina: Jo ennen inkalaista sivistystä olivat mielipuolisuuteen asti innoittuneet ihmisolennot syleilleet noita kallioita ja suomineet itseään ruoskilla taivuttaakseen taivaat myötämielisiksi. Tänne tuotiin markiisitar kantotuolissaan San Reyn sillan yli; tie kohosi sieltä kukkuloille leveävöisten naisten kaupunkia kohti, sitä tyyntä, hidasliikkeistä ja hitaasti hymyilevää kaupunkia, jossa ilma on kristallinkirkasta ja viileää kuin sen monia suihkukaivoja juottavat lähteet. Se oli kellojen kaupunki, joiden vienot ja heleät äänet olivat soinnutetut mitä herttaisimmin riitelemään keskenään. Jos Cluxambuquan kaupungissa sattui jotakin pettymystä, niin surun vaimensi ja ikäänkuin sulatti itseensä Andes-vuorien välitön läheisyys ja sen sivukatuja hivelevä ilma, jossa värähteli tyynen riemun tuntu. Tuskin oli markiisitar etäältä nähnyt tämän kaupungin valkoiset muurit, jotka kohosivat korkeimpien huippujen polvekkeilla, kun hänen sormensa lakkasivat vierittelemästä rukousnauhan helmiä ja hänen säikähdyksen sanelemat ahkerat rukouksensa tyrehtyivät hänen huulilleen.

Hän ei edes poikennut majataloon, vaan jättäen Pepitan järjestämään heille asuntoa jatkoi matkaansa kirkkoon ja polvistui siellä pitkäksi aikaa, lyöden hiljaa käsiään yhteen. Hän kuunteli uutta alistumisen aaltoa, joka kohosi hänen sydämestään. Kenties hän ajan mittaan oppisi niin, että sallisi sekä tyttärensä että jumaliensa hoitaa omia asioitaan. Häntä ei kiusannut vanhojen vanutäytteisissä puvuissa liikkuvien naisten kuiskailu, jotka myivät kynttilöitä ja juttelivat rahasta aamusta iltaan. Hän ei sallinut itseään häiritä liehakoivan lukkarinkaan, joka yritti kerätä veroa sitä tai tätä tarkoitusta varten ja närkästyneenä pakotti hänet muuttamaan paikkaa, koska muka lattiassa oli joku tiili korjattava. Sitten hän meni ulos päivänpaisteeseen, istahtaen suihkukaivon askelmille. Hän katseli, kuinka invalidijono verkalleen kierteli puutarhassa. Hän näki kolmen haukan lentää suhahtelevan taivaalla. Lapset, jotka olivat leikkineet kaivolla, tuijottivat häneen hetkisen ja lähtivät säikähtyneinä pois, mutta muuan laama (pitkäkaulainen naaras, jolla oli lempeät, matalat silmät ja liian raskas turkisviitta ja joka somasti tepsutti loppumattomia portaita pitkin alas) tuli hänen luokseen, tarjoten halaistun samettinenänsä silitettäväksi. Laama tuntee harrasta mielenkiintoa sitä ympäröiviin ihmisolentoihin, on kernaasti kuuluvinaan heidän joukkoonsa ja pistää päänsä esille heidän keskustellessaan ikäänkuin juuri tahtoisi korottaa äänensä ja lausua jonkin pienen hyödyllisen huomautuksen. Pian ympäröitsi doña Mariaa suuri joukko sen sisaria, jotka näkyivät juuri olevan kysymäisillään, miksi hän niin oli taputtanut käsiään ja mitä hänen harsonsa maksoi kyynärältä.

Doña Maria oli järjestänyt niin, että erityinen lähetti heti toisi tänne kaikki Espanjasta saapuvat kirjeet. Hän oli matkustanut hitaasti Limasta, ja juuri nyt, hänen istuessaan tässä nelikulmaisessa pihassa, riensi eräs hänen maatilansa nuorukaisia paikalle ja toi hänen käteensä ison pergamenttikäärön, jonka sidenauhassa riippui muutamia lakan möhkäleitä. Verkalleen hän avasi käärön. Punnituin stoalaisin elein hän luki ensiksi sydämellisen ja leikkisän kirjelapun vävyttään ja sitten tyttärensä kirjeen. Se oli täynnä haavoittavia huomautuksia, jokseenkin loistavasti sanottuina, ehkä vain tavoitellen taituruutta herättääkseen tuskaa sirolla tavalla. Jokainen sen lauseista kulki markiisittaren silmien läpi hänen sydämeensä, vaipuen sinne, sitten kun se ensin oli kääritty ymmärtämyksen ja anteeksiannon puuvillaan. Vihdoin hän nousi, karkotti lempeästi ystävälliset laamat ja palasi kasvot vakavina pyhättöön.

* * * * *

Doña Marian viettäessä myöhäistä iltapäivää kirkossa ja pihassa oli Pepita jätetty järjestämään heille asuntoa. Hän näytti kantajille, mihin oli laskettava isot pajuvasut, ja ryhtyi kaivamaan niistä esille alttaria, hiilipannua, vuodeverhoja ja doña Claran muotokuvia. Hän meni alas keittiöön antamaan kokille ohjeita eräänlaisen rokan valmistamisessa, joka oli markiisittaren pääravintona. Sitten hän palasi huoneisiin odottamaan. Hän päätti kyhätä kirjeen abbedissalle. Hän piteli pitkän aikaa sulkakynää, tuijottaen etäisyyteen huulten vapistessa. Hän näki madre Maria del Pilarin niin punaiset ja hangatut kasvot ja ihmeelliset mustat silmät. Hän kuuli abbedissan äänen, kun hän ilta-aterian lopussa (orpojen istuessa silmät alasluotuina ja kädet ristissä) puhui päivän tapausten johdosta tai kynttilän valossa seisoi potilaitten vuoteiden keskellä ja ilmoitti miettimisaiheen yötä varten. Mutta kaikkein selvimmin Pepita muisti äkilliset odottamattomat keskustelut abbedissan kanssa, joka — tohtimatta odottaa, kunnes tyttö tulisi vanhemmaksi — oli haastellut hänelle hänen virkansa velvollisuuksista. Hän oli puhunut Pepitalle kuin vertaiselleen. Sellainen puhe on hämmentävää ja ihmeellistä älykkäälle lapselle, ja madre Maria del Pilar oli siinä unohtanut kohtuuden rajat. Hän oli laajentanut Pepitan näköalaa kauemmaksi kuin oli sopusoinnussa hänen ikävuosiensa kanssa selitellessään, kuinka hänen tuli tuntea ja toimia. Ja hän oli harkitsemattomasti kohdistanut Pepitaan koko persoonallisuutensa tenhon, niinkuin Jupiter oli huumannut Semelen. Pepitaa säikähdytti oman kykenemättömyyden tunto; hän salasi sen ja itki. Ja sitten abbedissa oli heittänyt lapsen tämän pitkän yksinäisyyden kuriin, jossa Pepita ponnisteli, yrittäen olla uskomatta, että hänet oli hylätty. Ja nyt Pepita tästä kummallisten vuorien ympäröimästä kummallisesta majatalosta, jossa maaston korkeus teki pään keveäksi, ikävöi rakkaaseen seuraan, hänen elämänsä ainoaan todellisuuteen.

Hän kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä mustetahroja ja sisällöltään katkonainen. Sitten hän meni alakertaan tiedustelemaan lisää puuhiiliä ja maistamaan rokkaa.

Markiisitar tuli sisälle ja istahti pöydän ääreen. »Minä en voi tehdä enempää. Mitä tapahtuu, se tapahtuu», kuiskaili hän. Hän irroitti kaulaltaan taikauskonsa loitsukapineet ja pudotti ne hehkuvaan hiilipannuun. Häntä vaivasi omituinen tunne, että hän oli kiusannut Jumalaa liiallisilla rukouksilla ja että nyt piti puhutella Häntä kiertoteitse. »Sittenkin se on kokonaan toisen käsissä. Minä en enää vaadi pienintäkään vaikutusvaltaa. Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»

Hän istui pitkän aikaa, kämmenet poskia vasten, koettaen karkottaa sydämestään kaikki ajatukset. Hänen silmänsä osuivat Pepitan kirjeeseen. Hän avasi sen koneellisesti ja alkoi lukea. Hän oli lukenut sen jo puoliväliin, ennenkuin hänen ajatuksensa kiintyivät sanojen merkitykseen: »— — _mutta kaikki tämä ei ole mitään, jos johtajatar haluaa, että minä jään markiisittaren luo. Minun ei tulisi sitä Teille kertoa, mutta tuon tuostakin häijyt kamarineidot sulkevat minut huoneisiin ja varastelevat kaikenlaista, ja ehkä hänen armonsa luulee, että minä varastelen. Toivoakseni ei sentään. Toivon, että Te voitte hyvin ja ettei Teillä ole mitään ikävyyksiä sairaalassa tai muualla. Vaikken minä koskaan Teitä näe, ajattelen Teitä alati ja muistelen, mitä Te minulle olette sanonut, rakas äitini Jumalassa. Minä haluan tehdä ainoastaan, mitä Te haluatte, mutta kunpa voisitte sallia minun palata muutamiksi päiviksi luostariin, mutta ei sitten, ellette sitä halua. Minä vain olen niin paljon yksinäni ilman puhetoveria, ja se on niin kolkkoa. Joskus melkein pelkään, että olette minut unohtanut. Kunpa Teillä olisi joku silmänräpäys vapaata aikaa kirjoittaaksenne minulle pienen kirjeen tai jotakin, niin minä voisin sen säilyttää, mutta tiedänhän minä, kuinka kiirettä Teillä on_...»

Doña Maria ei lukenut pitemmälle. Hän taittoi kirjeen kokoon ja pani sen syrjään. Hetkiseksi kateus täytti hänen sydämensä: hän toivoi voivansa hallita toisen sielua yhtä täydellisesti kuin tuo nunna. Kaikkein enimmin hän toivoi palaavansa tähän yksinkertaiseen rakkauteen, toivoi voivansa karistaa niskoiltaan sen ylpeyden ja turhamaisuuden kuorman, joka hänen rakkauteensa oli aina liittynyt. Tyynnyttääkseen sydämensä myrskyn hän otti hartauskirjan ja yritti kiinnittää huomionsa sen sanoihin. Mutta hetkisen perästä hän tunsi tarvetta lukea koko kirjeen, kaapaistakseen, jos mahdollista, näin suuren onnen salaisuuden.

Pepita palasi tuoden illallista palvelustytön seuraamana. Doña Maria tarkasteli häntä kirjansa yli ikäänkuin olisi tarkastellut taivaallista vierasta. Pepita liikkui varpaillaan huoneessa, kattaen pöydän ja kuiskaillen ohjeita apulaiselleen.

»Illallisenne on valmis, armollinen rouva», sanoi hän vihdoin.

»Mutta lapseni, sinähän aterioitset minun kanssani?» Limassa Pepita tavallisesti istui emäntänsä pöydässä.

»Minä luulin, että armollinen rouva on väsynyt, ja siksi söin illallisen! alhaalla.»

— Hän ei halua aterioida minun kanssani, — ajatteli markiisitar. — Hän tuntee minut ja on minut hylännyt.

»Tahtoisitteko, että lukisin teille jotakin ääneen teidän aterioidessanne, hyvä rouva?» kysyi Pepita, joka käsitti tehneensä erehdyksen.

»En, sinä saat mennä nukkumaan, jos haluat.»

»Kiitos, hyvä rouva.»

Doña Maria oli noussut ja lähestynyt pöytää. Toinen käsi tuolin selkänojalla hän virkkoi epäröiden: »Rakas lapsi, minä lähetän tänä aamuna kirjeen Limaan. Jos sinullakin on kirje, niin saat panna sen mukaan.»

»Ei, ei minulla ole», vastasi Pepita. Sitten hän lisäsi hätäisesti: »Minä menen alakerrasta hakemaan teille uusia hiiliä.»

»Mutta, rakkaani, onhan sinulla kirje... madre Maria del Pilarille. Etkö tahtoisi...?»

Pepita oli hääräävinään hiilipannun ääressä. »Ei, minä en lähetä sitä», sanoi hän. Hän oli tietoinen siitä, että markiisitar tätä seuraavan pitkän äänettömyyden aikana tuijotti häneen hämmästyneenä. »Minä olen muuttanut mieleni.»

»Minä tiedän, että kirje sinulta, Pepita, ilahduttaisi häntä. Se tekisi hänet hyvin onnelliseksi. Minä tiedän sen.»

Pepita punastui. Hän virkkoi ääneen: »Majatalon isäntä sanoi, että teille olisi uusia hiiliä valmiina hämärän tultua. Minä menen käskemään heitä tuomaan ne nyt tänne.» Hän vilkaisi nopeasti vanhaan rouvaan ja näki, ettei tämä ollut lakannut häneen tuijottamasta suurilla, kysyvillä silmillään. Pepita käsitti, että nämä eivät olleet sopivia puheenaiheita, mutta tuo omituinen nainen näkyi ottaneen asian niin vakavalta kannalta, että tyttö tahtoi antaa vielä yhden vastauksen: »Ei, se oli huono kirje. Se ei ollut mikään hyvä kirje.»

Doña Maria virkkoi melkein läähättäen: »Ah, rakas Pepitani, minusta se oli hyvin kaunis. Usko minua, minä tiedän. Ei, ei; miksi se olisi ollut huono kirje?» Pepita rypisti otsaansa, etsien sanaa, joka päättäisi keskustelun. »Se ei ollut... se ei ollut reipas», virkkoi hän, ja sitten hän ei enää halunnut sanoa enempää. Hän vei kirjeen pois omaan huoneeseensa ja hänen kuultiin repivän sen. Sitten hän meni vuoteeseensa ja tuijotti pimeään, yhä harmitellen, että oli haastellut siihen tapaan. Ja doña Maria istui aterioimaan kummastunein mielin.

Häneltä oli aina puuttunut rohkeutta sekä elämässä että rakkaudessa. Hän tutki sydäntänsä sielun silmillä. Hän ajatteli taikakalujaan ja rukousnauhansa helmiä, juoppouttaan... ajatteli tytärtään. Hän muisteli tätä pitkällistä suhdetta esille kaivettuine haaksirikkoutuneille keskusteluineen, kuviteltuine ylenkatseineen, sopimattamme luottamuksineen, syytöksineen laiminlyönnistä ja eristämisestä (mutta hänen oli täytynyt sinä päivänä olla hullu; hän muisti lyöneensä nyrkillään pöytään). »Mutta se ei ollut minun syyni», huudahti hän. »Ei ole minun syyni, että minä olin semmoinen. Se johtui olosuhteista. Minut oli sellaiseksi kasvatettu. Huomenna minä aloitan uuden elämän. Odotahan, niin saat nähdä, lapseni.»

Vihdoin hän korjasi pöydän ja istahti kirjoittamaan ensimmäistä kirjettään, niinkuin hän sitä nimitti, ensimmäistä kompastelevaa, oikeinkirjoitukseltaan hataraa, rohkeaa kirjettään. Hän muisti häpeissään, että hän edellisessä kirjeessään oli surkeasti tiedustellut tyttäreltään, kuinka paljon hän häntä rakasti, ja ahnaasti toistellut niitä harvoja epäröiviä hyväilysanoja, jotka doña Clara viimeksi oli hänelle suonut. Doña Maria ei voinut peruuttaa noita sivuja, mutta hän saattoi kyhätä uusia, reippaita ja jalomielisiä. Kukaan muu ei ole niitä pitänyt kompastelevina. Tämä on kuuluisa kirje LVI, jonka kirjallisuuden tutkijat tuntevat hänen »toisena korinttolaiskirjeenään» siinä esiintyvän, rakkautta koskevan ihanan kohdan vuoksi: »Niistä tuhansista ihmisistä, joita eläessämme kohtaamme, lapseni...» ja niin edespäin. Päivä alkoi jo melkein koittaa, kun hän lopetti kirjeensä. Hän avasi oven parvekkeelleen ja katseli suuria tähtirivejä, jotka kimaltelivat Andein vuorten yläpuolella. Yön kaikkina hetkinä, vaikka harvat olivat olleet kuulemassa, oli koko taivas kajahdellut näiden tähtisikermien soitosta. Sitten hän otti kynttilän, astui viereiseen huoneeseen, vilkaisi nukkuvaan Pepitaan ja siirsi kosteat hiukset tytön kasvoilta. »Minäpä tahdon nyt elää», kuiskasi hän. »Nyt tahdon alkaa uudestaan.»

Kahta päivää myöhemmin he lähtivät paluumatkalle Limaan, ja heidän kulkiessaan rotkon yli San Luis Reyn siltaa pitkin kohtasi heitä tapaturma, jonka tunnemme.

KOLMAS OSA

ESTEBAN

Eräänä aamuna tavattiin kaksospojat Santa Maria Rosa de las Rosas nimisen luostarin ovelta löytölasten vasusta. Nimet keksittiin heille, ennenkuin imettäjätär tuskin oli saapunutkaan, mutta heidän nimensä eivät olleet heille yhtä hyödylliset kuin meidän nimemme ovat useimmille meistä, sillä kukaan ei kyennyt erottamaan poikia toisistaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada tietää, ketkä heidän vanhempansa olivat, mutta kun pojat varttuivat vanhemmiksi ja nähtiin, kuinka ryhdikkäitä, hiljaisia ja synkkiä he olivat, julistivat Liman juorut heidän olevan kastilialaista alkuperää ja sijoittivat heidät vuoronsa perään milloin mihinkin aateliskilvellä somistettuun ovikäytävään.

Se henkilö, joka joutui heidän lähimmäksi holhoojakseen, oli abbedissa. Äiti Maria del Pilar oli oppinut vihaamaan kaikkia miehiä, mutta hän heltyi Manuelille ja Estebanille. Myöhäisinä iltapäivinä hän usein kutsui heidät toimistoonsa, lähetti heidät hakemaan keittiöstä leivoksia ja kertoi heille Cidistä ja Judas Makkabista sekä ilveilijän kolmestakymmenestäkuudesta kommelluksesta. Hän alkoi rakastaa pienokaisia niin paljon, että monesti yllätti itsensä katselemasta heidän mustiin, murjottaviin silmiinsä, etsien niitä piirteitä, jotka heidän miehiksi vartuttuaan ilmenisivät, kaikkea sitä rumuutta, kaikkea sitä sieluttomuutta, joka teki inhottavaksi tämän hänen toimintapiiriinsä kuuluvan maailman.

Pojat kasvoivat luostarin turvissa, kunnes olivat hiukan ylittäneet sen iän, jolloin heidän läsnäolonsa alkoi saattaa vihkiytyneet sisaret hiukan hajamielisiksi. Sitten he tulivat epämääräisesti kiinnitetyiksi kaikkiin kaupungin sakaristoihin: he leikkelivät tasaisiksi kaikki luostarien pensasaidat, kiilloittivat jokaisen mahdollisen ristiinnaulitunkuvan, pyyhkivät kerran vuodessa märällä rätillä useimpien kirkollisten rakennusten sisäkatot. Kaikki Liman asukkaat tunsivat heidät hyvin. Kun pappi riensi katuja pitkin, kantaen kallista taakkaansa jonkun sairaan huoneeseen, nähtiin joko Estebanin tai Manuelin harppaavan hänen takanaan suitsutusastiaa heiluttaen.

Mutta vanhemmiksi tultuaan he eivät kuitenkaan osoittaneet mitään halua papilliseen elämään. He ryhtyivät vähitellen kirjurin ammattiin. Uudessa maailmassa oli vähän kirjapainoja, ja nuorukaiset ansaitsivat pian sievän toimeentulon kopioimalla huvinäytelmiä teattereille, balladeja rahvaalle ja ilmoituksia kauppiaille. Ennen kaikkea he olivat kuoronjohtajain kynäniekkoja ja jäljensivät lukemattomia kappaleita Moralesin ja Vittorian hengellisistä lauluista.

Kun heillä ei ollut omaisia, kun he olivat kaksoset ja naisten kasvattamat, olivat he vaiteliaita. Yhtäläisyyttään he kummallisella tavalla häpesivät. Heidän oli elettävä maailmassa, jossa se oli alituisena puheen- ja pilanaiheena. Se ei koskaan ollut heistä hauskaa, ja he kärsivät tätä ikuista leikinlaskua juron sitkeästi. Niistä vuosista alkaen, joina he ensiksi oppivat puhumaan, he keksivät itselleen salaisen kielen, joka sanastoltaan tai edes lauserakenteeltaan tuskin nojautui espanjankieleen. He turvautuivat siihen vain kahdenkesken ollessaan tai pitkin väliajoin kuiskailivat sitä hädän hetkinä muidenkin läsnäollessa.

Liman arkkipiispa oli hiukan kielitieteilijä; hän harrasteli murretutkimuksia, olipa myös laatinut varsin oivallisen taulukon vokaalien ja konsonanttien vaihteluista niiden siirtyessä latinasta espanjaan ja espanjasta intiaaniespanjaan. Hän keräili ja pani varastoon muistelmia omituisesta kansanrunoudesta hauskain vanhojen päivien ratoksi, jotka hän aikoi itselleen suoda palattuaan maatiloilleen Segovian ulkopuolelle. Kun hän siis eräänä päivänä kuuli kaksosveljesten salakieltä, leikkasi hän valmiiksi muutamia sulkakyniä ja lähetti noutamaan heidät. Nuorukaiset seisoivat noloina hänen työhuoneensa upeilla matoilla hänen yrittäessään lypsää heiltä, kuinka he nimittivät leipää ja kukkasta ja kuinka _minä näen_ ja _minä näin_ kuului heidän kielellään. He eivät käsittäneet, miksi tämä kokemus oli heille niin kauhea. He vuotivat sielussaan verta. Pitkä, tyrmistynyt vaitiolo seurasi jokaista arkkipiispan kysymystä, kunnes vihdoin toinen tai toinen mutisi vastauksen. Pappi luuli hetkisen, että heitä vain pelotti hänen korkea arvonsa ja hänen asuntonsa ylellisyys, mutta vihdoin hän hyvin hämillään arvasi heidän vaiteliaisuutensa johtuvan syvemmästä vastahakoisuudesta ja päästi haikein mielin heidät menemään.