Part 2

»Mutta hänen ylhäisyytensä potee jälleen luuvaloaan. Sanon 'jälleen', koska imarteleva hovi väittää, että hän ajoittain on siitä vapaanakin. Kun tänään on Pyhän Markuksen päivä, lähti hänen ylhäisyytensä yliopistoon, jossa leivottiin kaksikymmentäkaksi uutta tohtoria. Hänet oli tuskin kannettu leposohvaltaan vaunuihin, kun hän parkaisi ja kieltäysi menemästä kauemmaksi. Hänet kannettiin takaisin vuoteeseensa, jossa hän mursi mitä herkullisimman sikaarin ja lähetti noutamaan Pericholen. Ja meidän kuunnellessamme pitkiä oppineita puheita, jotka olivat enemmän tai vähemmän latinaa, hän kuuli meistä kaikki enemmän tai vähemmän espanjaksi kaupungin punaisimmalta ja häijyimmältä huuliparilta.» (Doña Maria rohkeni sittenkin lausua näin, vaikka hän juuri oli tyttärensä viime kirjeestä lukenut: »Kuinka monesti minun täytyykään sinulle sanoa, että pitäisi olla varovaisempi siinä, mitä kirjeissäsi kerrot? Niissä huomaa usein merkkejä siitä, että ne ovat matkalla avatut. Mikään ei voisi olla harkitsemattomampaa, kuin huomautuksesi siitä ja siitä henkilöstä Cuzcossa — tiedät kyllä, ketä tarkoitan. Sellaiset huomautukset eivät ole sukkelia, vaikka Vicente niiden johdosta imartelikin sinua jälkikirjoituksessaan, ja ne voisivat tuottaa meille paljon ikävyyksiä eräiden henkilöiden taholta täällä Espanjassa. En lakkaa ihmettelemästä, etteivät harkitsemattomuutesi jo kauan sitten ole johtaneet siihen, että sinut olisi määrätty siirtymään maatilallesi.»)

Oli suuri tungos sotilasharjoituksissa, — kaksi naista putosi parvekkeelta, mutta Jumala soi armossaan, että he putosivat doña Mercedin niskaan. Kaikki kolme ovat pahasti loukkaantuneet, mutta vuoden kuluttua he jo ajattelevat muuta. Presidentti puhui juuri onnettomuuden hetkellä, ja kun hän on likinäköinen, ei hän voinut aavistaa, mitä tuo hälinä, huudot ja putoilevat ihmisruumiit merkitsivät. Varsin hupaista oli nähdä hänen kumartelevan siinä luulossa, että hänelle osoiteltiin suosiota.

»Pericholesta ja kättentaputuksista puhuessani minun on mainittava, että Pepita ja minä päätimme mennä Comediaan tänä iltana. Yleisö jumaloi vielä Pericholeaan, antaapa hänelle niin monet ikävuodetkin anteeksi. Kerrotaan, että hän pelastaa, mitä vielä on pelastettavissa, hankaamalla joka aamu poskiaan vuoroin jäällä ja tulikuumilla siveltimillä.» (Käännös ei läheskään kykene tulkitsemaan tätä letkausta, jossa espanjankieli leimahtaa kaikessa korskeudessaan. Se oli tarkoitettu matelevaksi imarteluksi kreivittärelle ja oli valhetta. Suuri näyttelijätär oli siihen aikaan kahdeksankolmattavuotias. Hänen poskillaan oli tummankeltaisen marmorin pehmeys ja kiilto, ja ne olisivat varmaan säilyttäneet tämän ominaisuuden vielä monta vuotta. Lukuunottamatta hänen, esitystensä vaatimia kaunistuskeinoja ei Camila Perichole kasvojensa hoidossa käyttänyt mitään muuta menetelmää kuin niiden valelemista kahdesti päivässä kylmällä vedellä, niinkuin talonpoikaisnainen heittää sitä kasvoilleen hevosten juomakaukalosta.)

»Se omituinen mies, jota sanotaan setä Pioksi, on alati hänen luonaan. Don Rubio sanoo, ettei hän saa selville, onko setä Pio hänen isänsä, rakastajansa vai poikansa. Perichole suoritti osansa ihan ihmeellisesti. Soimaa minua moukkamaiseksi siirtomaan hölmöksi kuinka paljon vain haluat, mutta sellaisia näyttelijättäriä ei teillä Espanjassa ole.» Ja niin edespäin.

Tästä teatterikäynnistä johtui vielä muutakin. Hän päätti mennä komediaan, jossa Perichole esitti doña Leonoria Moreton _Trampa Adelantessa_; ehkä hän arveli sieltä saavansa jotakin aihetta seuraavaan tyttärelle lähetettävään kirjeeseen. Hän otti mukaansa Pepitan, nuoren tyttösen, josta myöhemmin saamme kuulla paljon. Doña Maria oli lainannut hänet kumppanikseen orpokodista, jota pitää yllä luostari nimeltä Santa Maria Rosa de las Rosas. Markiisitar istui aitiossaan ja katseli laimenevan tarkkaavasti loistavalle näyttämölle päin. Näytösten väliajoilla oli Pericholella tapana luopua ylväästä osastaan ja tulla esiripun eteen laulamaan jokin paikkakunnallisia päiväntapahtumia kosketteleva laulu. Häijy näyttelijätär oli nähnyt markiisittaren saapuvan ja ryhtyi nyt tekaisemaan kupletteja, joissa viittailtiin hänen ulkonäköönsä, itaruuteensa, juoppouteensa, vieläpä tyttären pakoonkin äitinsä luota. Kuulijain huomio johdatettiin ovelasti tuohon vanhaan naiseen, ja yhä paisuva ylenkatseen murina säesti salissa kajahtelevaa naurua.

Mutta syvästi liikuttuneena huvinäytelmän kahdesta ensimmäisestä näytöksestä markiisitar tuskin näki laulajatarta ja istui tuijottaen eteensä ja ajatellen Espanjaa. Camila Perichole kävi rohkeammaksi, ja ilmaa sähköisti väkijoukon viha ja riemu. Vihdoin Pepita nykäisi markiisitarta hihasta, kuiskaten hänelle, että heidän tulisi lähteä. Heidän poistuessaan aitiosta kuulijakunta nousi ja puhkesi riemunrähäkkään. Perichole kiepahti vimmattuun tanssiin, sillä hän näki teatterinjohtajan salin perällä ja tiesi, että hänen palkkaansa oli ylennetty. Mutta markiisitar jäi tietämättömäksi tapahtumasta; olipa hän varsin hyvilläänkin, sillä hän oli täällä sommitellut muutamia onnistuneita lauseita — lauseita, jotka (kuka tietää?) viekoittelisivat hymyä hänen tyttärensä kasvoille ja saisivat hänet kuiskaamaan: »Tosiaankin, minun äitini on ihastuttava.»

Aikoinaan ehti varakuninkaan korviin huhu, että erästä hänen ylimystään oli julkisesti herjattu teatterissa. Hän kutsui Pericholen palatsiin ja määräsi hänet käymään markiisittaren luona pyytämässä anteeksi. Matka oli tehtävä avojaloin ja mustassa puvussa. Camila selitteli ja rimpuili, mutta ainoa, mitä hänelle myönnettiin, oli kenkäpari.

Varakuninkaalla oli kolme syytä tähän tiukkaan vaatimukseensa. Ensiksikin laulajatar oli esiintynyt vallattomasti hänen hoviaan kohtaan. Don Andrés oli yrittänyt tehdä maanpakolaisuutensa siedettävämmäksi laatimalla niin monimutkaisen hovisäännön, että sen kykeni muistamaan ainoastaan seurapiiri, jolla ei ollut mitään muuta ajateltavaa. Hän helli pientä ylimystöään ja piti tarkoin kiinni sen säätyarvoista, ja jokainen loukkaus esim. markiisitarta kohtaan oli hänen oman persoonansa loukkaamista. Toiseksi oli doña Marian vävy nousemassa yhä tärkeämmäksi henkilöksi Espanjassa, ja hänellä oli mahdollisuuksia vahingoittaa varakuningasta, jopa astua hänen tilalleenkin. Kreivi Vicente d'Abuirrea ei saanut suututtaa edes hänen puolihullun anoppinsa kautta.

Lopuksi varakuningas tunsi riemua voidessaan nöyryyttää näyttelijätärtä. Hän epäili, että Camila petti häntä erään härkätaistelijan, ehkä näyttelijän kanssa; hovin imartelun ja luuvalonsa tuottaman hervottomuuden vuoksi hän ei oikein päässyt selville, kumpi se oli. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että laulajatar alkoi unohtaa hänen olevan maailman ensimmäisiä miehiä.

Paitsi että markiisitar ei ollut kuullut noita törkeän ilveileviä lauluja, hän ei muutoinkaan ollut valmistunut laulajattaren vierailuun. Meidän on mainittava, että doña Maria oli tyttärensä lähdön jälkeen etsinyt eräänlaista lohdutusta; hän oli alkanut juoda. Jokainen perulainen ryyppäsi _chichaa_, maissiviinaa, eikä pidetty erityisen häpeällisenä, jos ihminen juhlapäivänä tavattiin tajuttomana. Doña Maria oli vähitellen havainnut, että hänen kuumeiset yksinpuhelunsa valvottivat häntä kaiken yötä. Kerran hän joi pienen suippolasillisen chichaa mennessään nukkumaan. Unohdus oli niin suloista, että hän pian alkoi naukkailla suurempia määriä ja yritti salata niiden vaikutusta Pepitalta; hän vihjaili voivansa pahoin ja selitteli, että hänen terveytensä oli heikontumassa. Vihdoin hän luopui kaikesta teeskentelystä. Laivat, jotka veivät hänen kirjeensä Espanjaan, lähtivät vain kerran kuussa. Viikolla ennen lähetyksen laatimista hän kieltäytyi kaikesta juopottelusta ja liikkui ahkerasti kaupungilla kerätäkseen aiheita. Vihdoin hän illalla ennen postin lähtemistä kyhäsi kirjeensä, laati käärön päivän sarastaessa ja lähetti Pepitan viemään sen asiamiehelle. Sitten hän auringon noustessa sulkeutui huoneeseensa muutamien pullojen pariin ja laahautui seuraavien viikkojen läpi ilman tietoisuuden taakkaa, kunnes hän taas havahtui onnestaan ja valmistautui uuden kirjeen kirjoittamiseen.

Niinpä hän teatterissa tapahtuneen häväistyksen jälkeisenä yönä kyhäsi XXII:n kirjeensä ja vetäytyi makuuhuoneeseensa karahvi mukanaan. Koko seuraavan päivän Pepita liikuskeli huoneessa katsellen levottomasti vuoteessa lepäävää hahmoa. Seuraavana iltapäivänä Pepita toi ompelutyönsä huoneeseen. Markiisitar virui tuijottaen kattoon silmät ammollaan ja puhellen itsekseen. Päivän hämärtyessä Pepita kutsuttiin ovelle ja sai kuulla, että Perichole oli tullut tapaamaan hänen emäntäänsä. Tyttö muisti teatterin varsin hyvin ja lähetti vihaisesti vastauksen, että hänen emäntänsä kieltäytyi ottamasta näyttelijätärtä vastaan. Miespalvelija toimitti sanan katujalle, mutta palasi kauhuissaan, tuoden sen uutisen, että señora Pericholella oli varakuninkaalta esittelykirje rouvalle. Pepita hiipi varpaillaan vuoteen luo ja alkoi puhua markiisittarelle. Lasimaiset silmät kääntyivät tytön kasvoja kohti. Pepita ravisti häntä hiljaa. Suurella ponnistuksella doña Maria yritti keskittää ajatuksensa siihen, mitä hänelle sanottiin. Kahdesti hän kellahti taaksepäin kykenemättä tajuamaan tarkoitusta, mutta vihdoin — niinkuin kenraali öisessä sateessa kutsuu kokoon armeijansa hajaantuneet osastot — hän sai palautetuksi muistinsa, tarkkaavaisuutensa ja joitakin muita kykyjä ja painaen tuskallisesti kädellään otsaansa pyysi maljallisen lunta. Kun sitä hänelle tuotiin, paineli hän sitä kauan ja raukeasti käsillään ohimoillensa ja poskilleen. Sitten hän nousi ja seisoi pitkän ajan sänkyä vasten nojaten ja katsellen kenkiään. Vihdoin hän kohotti päättävästi päänsä, pyysi tuomaan turkisreunaisen viittansa ja harson. Hän pukeutui niihin ja hoiperteli komeimpaan vastaanottohuoneeseensa, jossa näyttelijätär seisoi häntä odottamassa.

Camila oli aikonut olla häikäilemätön ja, jos mahdollista, hävytön, mutta nyt hänet vanhan rouvan arvokkuus ensi kertaa ällistytti. Tämä kauppiaan tytär saattoi ajoittain käyttäytyä ylväästi kuin Montemayorit konsaan, ja humalassa hän esiintyi loistavasti kuin Hekabe. Camilan mielestä nuo puoliksi suljetut silmät merkitsivät kiusaantunutta arvovaltaa, ja hän aloitti melkein arasti:

»Minä tulen, señora, saadakseni varmuuden siitä, että te ette suinkaan ole voinut käsittää väärin mitään sanoistani sinä iltana, kun teidän armonne kunnioitti minua käymällä teatterissani.»

»Käsittänyt väärin? Käsittänytkö väärin?» toisteli markiisitar.

»Teidän armonne olisi saattanut ymmärtää väärin ja luulla, että sanani olivat tarkoitetut loukkaukseksi teidän armoanne kohtaan.»

»Minuako kohtaan?»

»Eihän teidän armonne ole vihainen nöyrälle palvelijattarelleen? Kyllähän teidän armonne tietää, että näyttelijäparka minun asemassani voi joutua menemään pitemmälle kuin aikoo... että on perin vaikea... että kaikki...»

»Kuinka minä voisin olla loukkaantunut, señora? En voi muistaa muuta kuin että teidän esityksenne oli kaunista. Te olette suuri taiteilijatar. Teidän tulisi tuntea itsenne onnelliseksi, onnelliseksi. Nenäliinani, Pepita...»

Markiisitar lausui nämä sanat hyvin nopeasti ja heikosti, mutta Perichole joutui ymmälle. Pistävä häpeäntunne täytti hänet. Hän karahti tulipunaiseksi. Vihdoin hän kykeni höpisemään:

»Oli jotakin näytösten välisissä lauluissa, mistä pelkäsin teidän armonne...»

»Niin, niin. Nyt minä muistan. Minä lähdin aikaisin pois. Pepita, mehän lähdimme aikaisin? Mutta, señora, olettehan niin ystävällinen, että suotte anteeksi varhaisen lähtöni, niin, lähtöni ihan keskellä teidän ihmeellisen kaunista esitystänne. En muista, miksi lähdimme. Pepita... oh, jokin pahoinvointi...»

Mahdotonta oli, että laulujen tarkoitus oli jäänyt keltään teatterissa tajuamatta. Camila ei voinut muuta kuin otaksua, että markiisitar eräänlaisesta kummallisesta jalomielisyydestä ilvehti hänen kanssaan eikä muka ollut mitään huomannut. Neitosella oli melkein kyyneleet silmissä. »Mutta olettehan te kyllin hyvä suomaan anteeksi, señora, — tarkoitan teidän armonne. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt, kuinka hyvä te olette. Señora, sallikaa minun suudella kättänne.»

Doña Maria ojensi kummastuneena kätensä. Häntä ei ollut pitkään aikaan puhuteltu näin kunnioittavasti. Eivät hänen naapurinsa, hänen tavaranhankkijansa, hänen palkollisensa — sillä Pepitakin pelkäsi häntä — eikä edes hänen tyttärensä ollut koskaan häntä tuolla tavalla lähestynyt. Se herätti hänessä uuden mielentilan — sellaisen, jota kaiketi täytyi nimittää liikatunteelliseksi. Hän kävi puheliaaksi:

»Närkästynyt, närkästynytkö teihin, kaunis... lahjakas lapseni? Kuka minä olen... typerä vanha vaimo, jota ei rakasteta, jotta minun sopisi teihin suuttua? Minusta tuntui, tyttäreni, että ikäänkuin — kuinka runoilija sanookaan? — _olin pilven läpi salavihkaa kuuntelemassa enkelien laulua_. Teidän äänenne keksi yhä uusia ihmeitä Moretossamme. Kun te lausuitte:

¿Don Juan, si mi amor estimas, Y la fe segura es necia? Enojarte mis temores Es no querarme discreta. ¿Tan seguros...

[Don Juan, jos pidät lempeäni arvossa, etkö voi siihen luottaa? Älä pane pelkoani pahaksesi, Älä vaadi minua käyttäytymään varomattomasti. Niin turvallisinako...?]

ja niin edespäin, oli se totta! Ja millaisen eleen te teittekään Ensimmäisen Päivän lopussa. Teitte sen kädellänne, kas _noin_. Sellaisen eleen kuin Neitsyt teki lausuessaan enkeli Gabrielille: _Kuinka on mahdollista, että minä saisin lapsen?_ Ei, ei, te alatte tuntea närkästystä minua kohtaan, sillä minä aion kertoa teille eleestä, jota muistanette jonakin päivänä käyttää. Niin, se soveltuisi hyvin siihen kohtaukseen, jossa te annatte anteeksi don Juanillenne, don Juan de Laralle. Kenties minun pitäisi kertoa teille, että eräänä päivänä näin tyttäreni tekevän sen. Minun tyttäreni on hyvin kaunis... jokaisen mielestä. Tunsitte... tunsitteko minun doña Clarani, señora?»

»Hänen armonsa kunnioitti minua usein käymällä teatterissani. Minä tunsin kreivittären ulkonäöltä hyvin.»

»Älkää olko tuolla lailla toisella polvellanne, lapseni. — Pepita, käske Jenariton heti tuoda tälle neidille sokerileivoksia. — Ajatelkaas, että me eräänä päivänä jouduimme riitaan, en muista mistä. Oh, ei siinä ole mitään ihmeellistä; kaikki me äidit silloin tällöin... Kah, ettekö voisi tulla vähän lähemmäksi? Teidän ei tarvitse uskoa kaupungin juoruja, että hän oli minua kohtaan häijy. Te olette suuri, kaunissieluinen nainen, ja kykenette näissä asioissa näkemään kauemmaksi kuin ihmiset ylimalkaan. — Teidän kanssanne on hauska jutella. Mikä komea tukka teillä on! Kuinka komea todella! — Hänellä ei ollut lämmintä, herkkää luonnetta, sen tiedän. Mutta voi, lapseni, hän on niin äärettömän älykäs ja tenhoava. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset meidän välillämme ovat päivänselvästi minun syyni; eikö ole ihmeellistä, että hän on niin nopea antamaan minulle anteeksi? Sinä päivänä sattui muuan noita pikkutapauksia. Kumpikin pikaistuimme, puhuimme vihaisesti ja menimme pois huoneisiimme. Sitten kumpikin palasi saadakseen anteeksi. Lopuksi ainoastaan yksi ovi erotti meidät, ja sitä me kiskoimme kumpikin puolellemme. Mutta vihdoin hän... otti minun... kasvoni... näin, kahteen valkoiseen kätöseensä. Katsokaas, näin!»

Markiisitar melkein putosi tuoliltaan, kun hän nojasi eteenpäin riemunkyynelten valuessa kasvoilla ja teki tuon autuaan eleen — oikeastaan myytillisen eleen, sillä tapaus oli vain palautuva muisto unesta.

»Olen iloinen, että olette täällä», jatkoi hän, »sillä nyt olette kuullut minun omilta huuliltani, ettei hän ole minulle häijy, niinkuin jotkut ihmiset väittävät. Kuulkaahan, señora, syy oli minun! Katsokaa minua, katsokaa minua. Jostakin erehdyksestä minä olen tullut niin kauniin tytön äidiksi. Minä olen tukala. Minä koettelen toisten kärsivällisyyttä. Te ja hän olette suuria naisia. Ei, älkää keskeyttäkö minua: te olette harvinaisia naisia, ja minä olen ainoastaan hermostunut... hupsu... tyhmä akka. Sallikaa minun suudella jalkojanne. Minä olen mahdoton.»

Tässä vanha nainen todellakin putosi tuoliltaan, ja Pepita nosti hänet ylös ja talutti takaisin sänkyyn. Perichole käveli kotiin kovin hämillään ja istui pitkän aikaa katsellen silmiään peilistä, kämmenet painettuina poskia vasten.

Mutta se henkilö, joka enimmiten oli markiisittaren vaikeiden hetkien todistajana, oli hänen pieni kumppaninsa Pepita. Tyttönen oli orpo, jonka oli kasvattanut Liman omituinen hengetär, abbedissa Maria del Pilar. Ainoa tilaisuus, missä nämä kaksi Perun suurta naista (jollaisiksi he historian näkökannalta myöhemmin ilmenivät) tapasivat henkilökohtaisesti toisensa, sattui sinä päivänä, jona doña Maria kävi Santa Maria Rosa de las Rosas-luostarin johtajattaren puheilla kysymässä, voisiko hän sen orpokodista lainata jonkun viehkeän tytön seuralaisekseen. Abbedissa tuijotti tiukasti tähän eriskummaiseen vanhaan naiseen. Maailman viisaimmatkaan ihmiset eivät ole täydellisesti viisaita, ja äiti Maria del Pilar, joka kykeni arvaamaan ihmissydämen aivoitukset kaikkien turhuuden ja uhman naamioiden läpi, oli aina kieltäytynyt antamasta ketään Montemayorin markiisittarelle. Hän teki monia kysymyksiä ja pysähtyi sitten miettimään. Hän halusi antaa Pepitalle palatsissa elämisen maailmallista kokemusta. Hän halusi myöskin taivuttaa tuon vanhan naisen suopeaksi omille harrastuksilleen. Ja hänet täytti synkkä suuttumus, sillä hän tiesi katselevansa erästä Perun rikkainta ja sokeinta naista.

Abbedissa oli niitä henkilöitä, jotka ovat sallineet elämänsä riutua pois, koska ovat innoittuneet johonkin aatteeseen joitakin vuosisatoja aikaisemmin kuin se oli määrätty esiintymään sivistyshistoriassa. Hän työntäysi aikansa itsepintaisuutta vastaan pyrkiessään kohottamaan jonkin verran naisten arvoa. Puoliyön vaiheilla, kun hän oli laskenut luostarin tilit, hän näki useinkin sairaalloisia näkyjä aikakaudesta, jona naiset voisivat järjestäytyä suojelemaan naisia — turvaamaan matkustelevia naisia, palvelevia naisia, vanhoja ja sairaita naisia, niitä naisia, jotka hän oli tavannut Potosin kaivoksissa tai verkakauppiaiden työhuoneissa, tyttöjä, joita hän oli sateisina öinä keräillyt porttikäytävistä. Mutta aina oli hänen seuraavana aamuna täytynyt todeta se tosiasia, että Perun naiset, jopa hänen omat nunnansakin, kävivät elämänsä läpi kaksin miettein: ensiksikin, että kaikki onnettomuudet, jotka saattoivat heitä kohdata, johtuivat yksinomaan siitä, etteivät he olleet kyllin viehättäviä kiinnittääkseen jotakuta miestä elättäjäkseen, ja toiseksi, että kaikki maailman kurjuus otettiin vastaan, kunhan saatiin mieheltä hyväilyjä. Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta maata kuin Liman ympäristöt ja otaksui, että sikäläinen turmelus oli yleinen koko ihmiskunnalle.

Vilkaistessamme taaksepäin omalta vuosisadallamme tajuamme, kuinka ehdottoman mieletön hänen toivomuksensa oli. Kaksikymmentäkään hänenlaistaan naista ei olisi kyennyt tekemään mitään vaikutusta siihen aikakauteen. Kuitenkin hän jatkoi uutterasti urakkaansa. Hän muistutti sadun pääskystä, joka kerran vuosituhannessa kuljetti vehnänjyvän toivoen rakentavansa kuuhun kohoavan vuoren. Sellaisia henkilöitä kasvaa joka aikakaudella; he raahaavat itsepintaisesti vehnänjyviään, ja sivullisten iva ja irvistely heitä jossakin määrin ilahduttaakin. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!» huudahdamme. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!»

Hänen vaatimattoman näköiset punaiset kasvonsa kuvastivat suurta ystävällisyyttä, sitäkin suurempaa ihanteellisuutta ja vieläkin enemmän johtajantuntoa. Kaikki hänen työnsä, hänen monet sairaalansa, hänen orpokotinsa, hänen luostarinsa ja hänen äkilliset pelastusmatkansa vaativat rahaa. Kukaan ei vilpittömämmin ihaillut puhdasta hyvyyttä, mutta hänen oli täytynyt kokea uhraavansa ihmisrakkauttaan, melkeinpä ihanteellisuuttaan ovelalle taktikoinnille, sillä niin kamalat olivat hänen ponnistuksensa saada avustusta kirkollisilta päämiehiltään. Liman arkkipiispa, jonka myöhemmin joudumme tuntemaan miellyttävämmässä yhteydessä, vihasi häntä, niinkuin hän itse sanoi, »vatinilaisella vihalla» ja piti hänen vierailujensa loppumista ikäänkuin kuoleman korvauksena.

Myöhemmin tämä nainen ei ollut tuntenut ainoastaan vanhuuden kylmäävää henkäystä poskillaan, vaan vakavammankin varoituksen. Kauhun väristys puistatti häntä, ei hänen itsensä, vaan hänen työnsä vuoksi. Kukapa Perussa pitäisi arvossa asioita, joita hän oli pitänyt arvossa? Ja nousten eräänä päivänä aamunsarastuksessa hän oli nopeasti käväissyt sairaalassaan, luostarissaan ja orpokodissaan, etsiskellen sielua, jonka voisi kasvattaa työnsä jatkajaksi. Hän riensi tyhjien kasvojen luota toisten tyhjien kasvojen luo, silloin tällöin pysähtyen, pikemminkin toivosta kuin vakaumuksesta. Pihassa hän sattui tapaamaan joukon liinavaatteita peseviä tyttöjä, ja hänen silmänsä osuivat heti erääseen kaksitoistavuotiaaseen, joka johti toisia altaan ääressä ja samalla kertoili näille dramaattista intoa hehkuen vähemmän uskottavia ihmeitä Liman pyhän Rosan elämästä. Niinpä päättyi etsintä Pepitaan. Suuruuteen kasvattaminen on kyllin vaikeaa aina, mutta luostarin herkässä ja kateellisessa ilmapiirissä se oli suoritettava eriskummaisia kiertoteitä käyttäen. Pepita määrättiin talouden epämieluisimpiin tehtäviin, mutta hän oppi ymmärtämään sen hallinnon kaikki puolet. Hän seurasi abbedissaa tämän retkillä, vaikkapa vain matkaeväiksi varattujen munien ja kasviksien vartijana. Ja kaikkialla avautui yllättäen hetkiä, joina johtajatar äkkiä ilmestyi haastelemaan hänelle laajalti, ei ainoastaan uskonnollisista kokemuksista, vaan myöskin siitä, kuinka oli hallittava naisia, kuinka järjestettävä osastoja tarttuvia tauteja poteville ja kuinka kerjättävä rahaa. Askelmana tässä kasvatuksessa suuruuteen oli se, että Pepita eräänä päivänä saapui täyttämään doña Marian seuranaisen eriskummaisia ja järjettömiäkin velvollisuuksia.

Kahtena ensimmäisenä vuonna hän kävi vain silloin tällöin iltapäivin, mutta lopuksi hän saapui taloon asumaan. Häntä ei ollut koskaan opetettu tavoittamaan onnellisuutta, eivätkä tämän uuden aseman epämukavuudet, ettemme sanoisi kauhut, näyttäneet nelitoistavuotiaasta tytöstä ylenmääräisiltä. Hän ei aavistanut, että abbedissa täälläkin ikäänkuin leijaili talon yllä, pitäen koettelemuksia arvossa, mutta samalla tarkaten, ettei kuorma kävisi karkaisevan koulutuksen asemesta vahingolliseksi.