Part 1

SAN LUIS REYN SILTA

Kirj.

Thornton Wilder

4. painoksesta (»The Bridge of San Luis Rey») suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa Ehkä sattuma Toinen osa Montemayorin markiisitar; Pepita Kolmas osa Esteban Neljäs osa Setä Pio; Don Jaime Viides osa Ehkä tarkoitus

ENSIMMÄINEN OSA

EHKÄ SATTUMA

Perjantaina keskipäivällä heinäkuun 20:ntenä vuonna 1714 murtui Perun valtion siroin silta, syösten viisi matkustajaa alhaalla ammottavaan kuiluun. Tämä silta oli valtatiellä Liman ja Cuzcon välillä ja sadoittain ihmisiä meni sen poikki joka päivä. Sen olivat toistasataa vuotta sitten inkat punoneet pajuista, ja kaupunkiin saapuneet vieraat vietiin aina sitä katsomaan. Se oli vain ohuista vitsoista kyhätty jalkaporras rotkon yli, ja kaiteina oli kuivia köynnöksiä. Hevosten, vaunujen ja kärryjen täytyi kulkea satoja jalkoja alemmaksi päästäkseen lautoilla kapean, vuolaan joen yli; mutta ei kukaan, ei edes varakuningas tai Liman arkkipiispa, olisi seurannut kuormastoaan, vaan käytti mieluummin San Luis Reyn kuuluisaa siltaa. Itse Ranskan Pyhä Ludvig suojeli sitä nimellään ja pienoisella mudasta rakennetulla kirkolla, joka oli joen toisella puolella. Silta näkyi kuuluvan niihin laitteisiin, jotka kestävät iäti, ja käsittämätöntä oli, että se murtuisi. Heti kun joku kuuli tapahtumasta, teki hän ristinmerkin ja laski mielessään milloin itse oli viimeksi mennyt sen poikki ja kuinka pian oli aikonut taas sitä pitkin astua. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin huumaantuneina, mutisten itsekseen; he olivat näkevinään putoavansa rotkoon.

Tuomiokirkossa pidettiin suuri surumessu. Uhrien jäännökset yhdisteltiin ja eroteltiin osapuilleen, ja Liman kauniissa kaupungissa vallitsi suuri sydänten tutkistelu. Palvelustytöt toivat takaisin emänniltä varastamiaan rannerenkaita, ja koronkiskurit puhuivat vihaisesti hentomielisille vaimoilleen ammattinsa puolustukseksi. Kuitenkin oli melkein ihmeellistä, että tämä tapaus teki limalaisiin niin syvän vaikutuksen, sillä tämäntapaiset onnettomuudet, joita lakimiehet pöyristyttävästi nimittivät »Jumalan teoiksi», olivat tässä maassa tavallista yleisempiä. Vuoksen hyökyaallot pyyhkäisivät tavantakaa kokonaisia kaupunkeja mukaansa; maanjäristyksiä sattui joka viikko, ja torneja kukistui alati kunnon miesten ja naisten päälle. Kulkutauteja riehui kaikkialla maakunnissa, ja vanhuus niitti muutamia enimmin ihailtavia kansalaisia. Siksi onkin niin hämmästyttävää, että San Luis Reyn sillan sortuminen näin erikoisesti liikutti perulaisia.

Tapaus teki kaikkiin syvän vaikutuksen, mutta ainoastaan yksi henkilö ryhtyi sen johdosta joihinkin toimenpiteisiin, ja se oli veli Juniper.

Niin merkillisten, perättäisten yhteensattumien seurauksena, että niissä melkein täytyy aavistaa korkeampaa tarkoitusta, tämä Pohjois-Italiasta saapunut pieni punatukkainen fransiskaanimunkki oli silloin Perussa intiaaneja käännyttämässä ja joutui tapauksen näkijäksi.

Tuona turmion päivänä oli kovin helteinen ilma auringon ollessa ylimmillään, ja kierrettyään erään mäen veli Juniper pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja katselemaan etäisten lumihuippujen sarjaa ja sitten syvälle syöpynyttä, tummien puiden töyhtöjen ja vihreiden lintujen täyttämää rotkoa, jonka yli Pajusilta riippui. Hänen sydämensä riemuitsi; asiat olivat hyvällä tolalla. Hän oli avannut useita hylättyjä pieniä kirkkoja, ja intiaaneja saapui aikaiseen messuun ja huokaili ihmeen hetkellä kuin heidän sydämensä olisivat pakahtumaisillaan. Kenties häneen vaikutti edessä olevien lumihuippujen puhdas ilma, kenties hetkiseksi hivelevä muisto eräästä psalmista sai hänet kohottamaan silmänsä kukkuloita kohti. Joka tapauksessa oli hänen mielensä rauhallinen. Sitten osui hänen katseensa siltaan, ja sillä hetkellä täytti ilman vihlaiseva ääni, ikäänkuin jonkin soittokoneen kieli olisi napsahtanut poikki autiossa huoneessa, ja hän näki sillan taittuvan kahtia ja sinkauttavan viisi sätkyttelevää muurahaisten näköistä olentoa alas rotkoon.

Jokainen muu olisi salaa iloiten tuuminut itsekseen: »Vain kymmenen minuutin matkan päässä minusta...!» Mutta veli Juniperin mielessä välähti toisenlainen ajatus. »Miksi tämä tapahtui _noille_ viidelle?» Jos maailmankaikkeudessa oli laisinkaan suunnitelmaa, jos ihmiselämässä mitään kaavaa, olisi se epäilemättä havaittavissa salaperäisesti uinuvana näissä, joiden elämänlanka niin äkkiä katkaistiin. Joko me elämme sattumalta ja kuolemme sattumalta tai ohjaa elämäämme ja kuolemaamme jokin suunnitelma. Ja sillä hetkellä veli Juniper teki päätöksen tutkia noiden viiden henkilön salaista elämää, jotka nyt putosivat halki ilman, ja etsiä syytä, miksi heidät siepattiin pois.

Veli Juniperista tuntui, että oli jo hyvinkin aika jumaluusopin sijoittua varsinaisten tieteitten joukkoon, ja hän oli jo kauan aikonutkin sen sinne sijoittaa. Mutta tähän asti häneltä oli puuttunut laboratorio. Tosin ei ollut koskaan puuttunut esimerkkejä; epälukuinen joukko hänen paimennettavistaan oli kokenut onnettomuuksia — hämähäkit olivat heitä pistäneet, heidän keuhkonsa olivat saaneet vamman, heidän talonsa olivat palaneet, ja heidän lapsilleen oli tapahtunut sellaista, mistä mieluummin käännämme ajatuksemme pois. Mutta nämä inhimillisen kurjuuden tilanteet eivät koskaan olleet täysin soveltuneet tieteelliselle tutkimukselle.

Niistä oli puuttunut se, mitä kunnon oppineemme myöhemmin nimittivät »puhtaaksi» tai »aidoksi». Niinpä tapaturma oli esimerkiksi johtunut inhimillisestä erehdyksestä, tai siihen oli ollut todennäköisiä aiheita. Mutta San Luis Reyn sillan sortuminen oli aito Jumalan työ. Siitä saatiin täydellinen laboratorio. Ainakin tässä voitiin havaita Hänen tarkoituksensa puhtaina ja tinkimättöminä.

Te ja minä käsitämme, että jos tämä suunnitelma olisi herännyt muiden kuin veli Juniperin aivoissa, olisi se ollut täydellisen epäuskon kukka. Se muistutti niiden korskeiden sielujen ponnistusta, jotka tahtoivat kävellä taivaan permannolla ja rakentaa Babelin tornin sinne päästäkseen. Mutta tällä munkilla ei ollut vähääkään epäilystä siitä, että yritys oli oikea. Hän tiesi vastauksen. Hän vain tahtoi todistaa sen historiallisesti, matemaattisesti niille, jotka hän oli käännyttänyt — vaivaisille, itsepäisille kääntyneille, jotka niin hitaasti käsittivät, että heidän kärsimyksensä olivat järjestetyt heidän elämäänsä heidän omaksi hyväkseen. Ihmiset tiukkasivat aina hyviä, terveitä todistuksia; epäilys versoo alati ihmissydämissä, niissäkin maissa, joissa inkvisitio voi lukea silmistä ajatuksenkin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun veli Juniper oli turvautunut sellaisiin menettelytapoihin. Pitkillä retkillään pitäjästä toiseen, joita hänen täytyi tehdä (viitta käärittynä polvien yläpuolelle, jotta hän voisi nopeammin vaeltaa) hän oli useinkin johtunut uneksimaan kokeista, jotka jokaisen silmissä oikeuttaisivat Jumalan menettelyn ihmisiä kohtaan; esimerkiksi täydellisestä selostuksesta, kuinka oli rukoiltu sadetta ja mitä tuloksia silloin oli saavutettu. Usein hän oli seisonut jonkin pienen kirkkonsa ovella lauman ollessa polvistuneena paahtuneella raitilla. Usein hän oli ojentanut kätensä taivasta kohti ja julistanut loistavaa rituaalia. Ei usein, mutta joskus sentään hän oli tuntenut voiman valtaavan sielunsa ja nähnyt pienen pilven kasaantuvan taivaanrannalle. Monta kertaa kului kuitenkin viikkokausia... mutta miksi niitä ajatella? Eihän hän yrittänyt itselleen vakuutella, että sade ja kuivuus olivat viisaasti järjestetyt.

Näin heräsi päätös hänen sielussaan tämän onnettomuuden hetkellä. Se pakotti hänet kuusivuotiseen aherrukseen, kolkuttelemaan kaikkia Liman ovia, tekemään tuhansia kysymyksiä, täyttämään monia muistikirjoja ponnistellessaan toteamaan sen, että jokainen noista viidestä menetetystä hengestä oli täydellinen kokonaisuus. Jokainen tiesi, että hän valmisteli jonkinlaista muistelmateosta tapaturmasta, ja jokainen oli hyvin avulias ja harhaanjohtava. Jotkut tiesivät hänen toimintansa päätarkoituksenkin, ja hänellä oli ylhäisiä suojelijoita.

Tämän aherruksen tuloksena oli valtava kirja, joka, kuten myöhemmin saamme nähdä, julkisesti poltettiin kauniina kevätaamuna isolla torilla. Mutta siitä oli olemassa salainen jäljennös, ja hyvin monien vuosien kuluttua se suurta huomiota herättämättä joutui San Martinin yliopiston kirjastoon. Siellä se virui isojen puukansiensa välissä kaapissa tomua keräämässä. Se käsittelee tapaturman uhreja toista toisensa jälkeen, selostaen tuhansia pikkuseikkoja, kaskuja ja todistuksia ja päättyen mieltä ylentävään kohtaan, jossa kuvaillaan, miksi Jumala oli viisautensa ilmaisemiseksi valinnut sen henkilön ja sen päivän. Mutta kaikesta uutteruudestaan huolimatta veli Juniper ei koskaan tiennyt doña Marian elämän keskeisintä intohimoa, ei myöskään setä Pion eikä edes Estebanin. Ja eikö ole mahdollista, etten minäkään, joka väitän tietäväni niin paljon enemmän, ole löytänyt ponnen sisintä pontta?

Jotkut sanovat, ettemme koskaan saa tietää ja että me olemme jumalille kuin kärpäset, joita pojat kesäpäivänä tappavat, ja jotkut sanovat päinvastoin, etteivät edes varpuset menetä ainoatakaan sulkaa, jollei Jumalan sormi ole sitä nykäissyt irti.

TOINEN OSA

MONTEMAYORIN MARKIISI; PEPITA

Jokaisen espanjalaisen koulupojan täytyy nykyisin tietää doña Mariasta, Montemayorin markiisittaresta, enemmän kuin veli Juniper kykeni saamaan selville monivuotisilla tutkimuksillaan. Vuosisadan kuluessa hänen kuolemastaan ovat hänen kirjeensä tulleet erääksi espanjalaisen kirjallisuuden muistomerkkejä, ja hänen elämäkertansa on siitä pitäen aina ollut pitkällisten tutkimusten kohteena. Mutta hänen elämänsä kuvailijat ovat yhdessä suhteessa erehtyneet yhtä suuresti kuin munkki toisessa. He ovat koettaneet omistaa hänelle joukon suloja, siirtää hänen elämäänsä ja persoonallisuuteensa jotakin siitä kauneudesta, joka uhkuu hänen kirjeistään, kun taas kaiken todellisen tiedon tästä ihmeellisestä naisesta täytyy lähteä siitä hänelle nöyryyttävästä tosiasiasta, että häneltä on riisuttava kaikki sulot paitsi yksi.

Hän oli verkakauppiaan tytär, ja isä oli hankkinut itselleen limalaisten rahat ja vihan kivenheiton päässä torilta. Tytön lapsuus oli onneton; hän oli ruma ja änkytti; äiti ahdisteli häntä pistosanoilla yrittäessään herättää hänessä jotakin seurapiireissä tarvittavaa viehkeyttä ja pakotti hänet liikkumaan kaupungilla todellisessa jalokivihaarniskassa. Hän eli yksinään ja mietiskeli yksinään. Monta kosijaa ilmaantui, mutta niin kauan kuin hän kykeni, hän taisteli aikansa sovinnaisuuskäsitteitä vastaan ja päätti jäädä naimattomaksi. Kotona oli hermostuneita kohtauksia äidin kanssa, syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista. Vihdoin hänet kuusikolmattavuotiaana kytkettiin avioliittoon korskean ja köyhtyneen aatelismiehen kanssa, ja Liman tuomiokirkko oikein suhisi hänen vieraittensa naureskelusta. Hän eli yhä yksinään ja mietiskeli yksinään, ja kun hänelle syntyi kaunis tytär, hän kiintyi tähän epäjumaloivalla rakkaudella. Mutta pieni Clara tuli isäänsä, ollen kylmä ja järkeilevä, korjaili kahdeksanvuotiaana tyynesti äitinsä puhetta ja alkoi pian katsella häntä kummastuneena ja inhoten. Säikähtynyt äiti kävi säyseäksi ja nöyräksi, mutta ei silti voinut hillitä itseään ahdistelemasta doña Claraa huomaavaisuudella ja väsyttävällä rakkaudella. Taaskin oli hysteerisiä syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista.

Naimatarjouksista, jotka doña Claralle tehtiin, hän valitsi harkitsevasti sen, joka vaati hänen siirtymistään Espanjaan. Ja Espanjaan hän siis lähti — maahan, josta sai vastauksen kirjeeseen vasta kuuden kuukauden päästä. Hyvästijättö näin pitkän matkan edellä muodostui Perussa varsinaiseksi kirkkojuhlaksi. Laiva siunattiin, ja alan laajentuessa aluksen ja rannikon välillä lauloivat molemmat ryhmät virttä, joka täällä ulkoilmassa ei voinut olla kuulumatta heikolta ja aralta. Doña Clara lähti purjehtimaan ihmeteltävän tyynenä, jättäen äitinsä katselemaan kirkasvärisen laivan jälkeen ja puristamaan kädellään milloin sydäntään, milloin suutansa. Hänen sumentuneissa silmissään hämärtyi kirkas Tyynimeri viiruiseksi, samoin kuin sen yläpuolella alati liikkumattomana riippuvat äärettömät helmiäispilvetkin.

Yksikseen Limaan jääneen markiisittaren elämä kääntyi yhä enemmän sisäänpäin. Hän kävi yhä huolimattomammaksi puvussaan ja, kuten kaikki yksinäiset ihmiset, haasteli ääneensä itsekseen. Koko hänen elämänsä kohdistui hänen sielunsa palavaan keskukseen. Tällä asteella kehittyi loppumattomia vuoropuheluja hänen tyttärensä kanssa, tehtiin mahdottomia sovintoja, sattui alati uusia katumuksen ja anteeksiannon näytelmiä. Kadulla nähtiin vanha nainen, punainen tekotukka hiukan kallellaan toisella korvalla, vasemmassa poskessa vihaista spitaalimaista ihottumaa, oikeassa taas vastaavasti ihomaalin punaa. Hänen leukansa ei ollut koskaan kuiva, hänen huulensa eivät koskaan liikkumatta. Lima oli eriskummaisuuksien kaupunki, mutta täälläkin hän tuli yleiseksi ivan aiheeksi ajellessaan sen kaduilla taikka laahustaessaan ylös sen kirkkojen portaita. Hänen arveltiin olevan alati humalassa. Pahempaakin hänestä puhuttiin, ja alituisesti esitettiin anomuksia, että hänet pantaisiin telkien taakse. Kolme kertaa hänet annettiin ilmi inkvisitiolle, eikä ole mahdotonta, että hänet olisi poltettu, jos hänen vävyllään olisi ollut vähemmän vaikutusvaltaa Espanjassa ja jollei hän tavalla tai toisella olisi kerännyt joitakuita ystäviä varakuninkaan hovissa, jotka sietivät häntä hänen eriskummaisuutensa ja laajan oppineisuutensa vuoksi.

Äidin ja tyttären katkerat välit pahenivat vielä väärinkäsityksistä raha-asioissa. Kreivitär sai sievoisen vuosieläkkeen äidiltään ja runsaasti lahjoja. Doña Clarasta tuli pian Espanjan hovin älyllisesti huomattavin nainen. Kaikki Perun rikkaus ei olisi riittänyt siihen suurenmoiseen tyyliin, jota hän tavoitteli. Omituista kyllä, hänen tuhlaavaisuutensa johtui eräästä hänen luonteensa parhaimmasta piirteestä: hän piti ystäviään, palkollisiaan ja kaikkia pääkaupungin mielenkiintoisia ihmisiä ikäänkuin lapsinaan. Maailmassa näkyi olevankin vain yksi henkilö, jonka hyväksi hän ei ystävällisen avuliaasti uhrautunut. Hänen suojattiensa joukossa oli kartan piirustaja De Blasiis (jonka teos _Uuden maailman kartasto_ omistettiin Montemayorin markiisittarelle Liman hoviherrojen nauraa hohottaessa, kun he lukivat, että tämä oli »kotikaupunkinsa ihailun esine ja lännestä nouseva aurinko»); toinen oli tiedemies Azuarius, jonka käsikirjan nesteiden ominaisuuksista inkvisitio kielsi liian kiihottavana. Vuosikymmenen ajan kreivitär kirjaimellisesti kannatti kaikkia Espanjan taiteita ja tieteitä, eikä ollut hänen syynsä, ettei sillä ajalla mitään ansiokasta valmistunut.

Nelisen vuotta doña Claran lähdön jälkeen sai doña Maria häneltä luvan käydä Euroopassa. Molemmin puolin odotettiin vierailua itsemoitteen höystämin hyvin päätöksin: toinen mieli olla kärsivällinen ja toinen hillitty. Kumpikaan ei siihen kyennyt. Kumpikin kidutti toistaan ja oli menettämäisillään järkensä itsemoitteen ja suuttumuksen purkausten vuorottelevissa vaiheissa. Vihdoin doña Maria nousi eräänä aamuna ennen päivänkoittoa, tohtien ainoastaan suudella ovea, jonka takana hänen tyttärensä nukkui, astui laivaan ja palasi Amerikkaan. Tämän jälkeen täytyi kirjeiden korvata kaikki hellyys, jota hän ei voinut elämässä toteuttaa.

Hänen kyhäämiänsä ovat ne kirjeet, jotka hämmästyttävästi ovat tulleet koululaisten lukukirjoiksi ja kieliopintutkijain muurahaispesäksi. Doña Maria olisi keksinyt neronsa, jollei se olisi ollut hänelle synnynnäinen: niin välttämätöntä oli hänen rakkaudelleen herättää etäisen lapsensa huomiota, kenties ihailuakin. Hän pakotti itsensä lähtemään seuraelämään poimiakseen talteen sen naurettavuuksia, totutti silmänsä tekemään havaintoja, luki kielellisiä mestarituotteitaan kokeakseen niiden vaikutuksen, ja hankki itselleen pääsyn niiden seuraan, jotka olivat kuuluisat keskustelutaidostaan. Yön toisensa perään hän kirjoitteli ja uudestaan kirjoitteli eriskummaisessa palatsissaan noita uskomattomia sivuja, pusertaen epätoivoisesta sielustaan esille älyn ja sulouden ihmeitä, hienoja kuvauksia varakuninkaan hovin elämästä. Tiedämme nyt, että hänen tyttärensä vain vilkaisi näihin kirjeisiin ja että niiden säilymisestä saamme kiittää hänen vävyään.

Markiisitar olisi kummastunut, jos olisi saanut kuulla, että hänen kirjeensä olivat kuolemattomia. Kuitenkin ovat monet arvostelijat moittineet häntä siitä, että hän muka toisella silmällään vilkui tulevaisuuteen, ja osoittelevat monia kirjeitä, joissa ilmeisesti tavoitellaan loistavaa esiintymistä. Heistä näyttää mahdottomalta, että doña Maria olisi tyttärensä huikaisemiseksi uhrannut niin paljon vaivaa kuin useimmat taiteilijat uhraavat huikaistakseen yleisöä. Kuten hänen vävynsäkin he ymmärsivät häntä väärin: kreivi luki mielihyvin hänen kirjeitään, mutta luuli, että hän nautittuaan niiden tyylistä oli poiminut niistä kaiken niiden rikkauden ja tarkoituksen, tajuamatta — kuten useimmat ihmiset eivät sitä tajua — kirjallisuuden koko sisältöä ja ydintä, mikä on sydämen erittelyä. Tyyli on sittenkin vain halpa astia, jossa katkera neste maailmalle tarjotaan. Markiisitar olisi myöskin hämmästynyt kuullessaan, että hänen kirjeensä olivat varsin hyviä, sillä tällaiset kirjoittajat elävät aina oman henkensä ylevässä ilmapiirissä, ja tuotteet, jotka meistä näyttävät ihmeellisiltä, ovat heistä tuskin muuta kuin tavallista jokapäiväistä näpertelyä.

Tämä oli se vanha nainen, joka tuntikausia istuskeli parvekkeellaan, vanhan kummallisen olkihatun luodessa sinipunervan varjon hänen juovikkaille ja kellertäville kasvoilleen. Kuinka usein hän käännellessään kirjoittamiaan sivuja jalokivin koristetuilla käsillään kysyikään itseltään melkein huvittuneena, oliko hänen alituisella sydämentuskallaan elimellinen pohja! Hän kummeksui, voisiko taitava lääkäri viiltämällä haavan tuohon ahdistettuun valtaistuimeen asti vihdoinkin keksiä merkin ja vilkaistessaan ympärilleen luentosalissa huudahtaa oppilailleen: »Tämä nainen on kärsinyt, ja hänen kärsimyksensä on painanut merkkinsä hänen sydämensä rakenteeseen!» Se ajatus oli niin usein juolahtanut hänen mieleensä, että hän kerran mainitsi siitä eräässä kirjeessään; ja hänen tyttärensä torui häntä itseensä sulkeutumisesta ja surun palvonnan kohottamisesta uskonnoksi.

Tietoisuus siitä, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta, vaikutti hänen mielipiteisiinsä kuin vuoksi kallioihin. Hänen uskonnollisiin vakaumuksensa se ensiksi koski, sillä kaikki, mitä hän voisi pyytää joltakulta jumalalta tai toivoa sielun kuolemattomuudelta, oli sellainen siunattu paikka, missä tyttäret rakastaisivat äitejään; taivaan muista ihanuuksista hän ei piitannut vähääkään. Sitten hän menetti uskonsa ympärillään häärivien ihmisten vilpittömyyteen. Salatussa mielessään hän kieltäytyi uskomasta, että kukaan (häntä itseään lukuunottamatta) rakasti ketään. Kaikki perheet elivät tapojen sieluttomassa ilmapiirissä ja jakelivat välinpitämättöminä toisilleen valheellisia suudelmia. Hän näki, että tämän maailman lapset hyörivät itsekkyyden rautapaidassa, humaltuneina oman itsensä ihailusta, janoten imartelevaa ylistystä, kuullen vähän siitä, mitä heille sanottiin, järkkymättä lähimpiä ystäviään kohdanneista onnettomuuksista, peläten kaikkia velvollisuuksia, jotka voisivat keskeyttää heidän pitkän seuranpitonsa omien halujensa kanssa. Tällaisia olivat Aatamin jälkeläiset, pojat ja tyttäret, Cathaystä Peruun asti. Ja kun hänen ajatuksensa siellä parvekkeella kääntyivät tälle tolalle, vääntyi hänen suunsa monestikin häpeästä, sillä hän tiesi, että hänkin teki syntiä ja että vaikka hänen rakkautensa tytärtä kohtaan oli kyllin laaja sisältääkseen kaikki rakkauden eri vivahdukset, ei se kuitenkaan ollut ilman tyranniuden häivää: hän ei rakastanut tytärtänsä tyttärensä tähden, vaan itsensä tähden. Hän halusi vapautua tästä epäjalosta kahleesta; mutta intohimo oli liian voimakas taltutettavaksi. Ja sitten värisytti tuolla viheriällä parvekkeella omituinen sota tätä inhottavan rumaa, vanhaa naista, kummallisen turha kamppailu kiusausta vastaan, johon lankeamiseen hän ei koskaan saisi tilaisuutta. Kuinka hän voisi hallita tytärtään, kun tytär piti huolen siitä, että seitsemättätuhatta kilometriä erotti heidät toisistaan? Kuitenkin doña Maria taisteli kiusauksensa peikon kanssa ja koki joka kerta tappion. Hän halusi saada tyttärensä oikein omakseen, toivoi kuulevansa sanat: »Sinä olet äideistä ehdottomasti parhain»; hän ikävöi myös kuulevansa kuiskauksen: »Anna minulle anteeksi!»

* * * * *

Noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän palasi Espanjasta, tapahtui sarja vähän silmäänpistäviä seikkoja, joilla oli suuri merkitys markiisittaren sisäisessä elämässä. Vain mitä heikoin vihjaus niihin esiintyy hänen kirjeenvaihdossaan, mutta kun se tavataan kirjeessä XXII, joka sisältää muitakin merkkejä, teen parhaani esittääkseni kirjeen alkupuoliskosta käännöksen, liittäen selittäviä huomautuksia:

»Eikö Espanjassa ole lääkäreitä? Missä ovat ne flanderilaiset kunnon miehet, jotka sinua ennen niin suuresti auttoivat? Oi, aarteeni, kuinka voimme kylliksi rangaista sinua siitä, että olet sallinut nuhasi pitkittyä näin monta viikkoa? Don Vicente, rukoilen sinua saattamaan lapseni järkiinsä. Taivaan enkelit, rukoilen teitä saattamaan lapseni järkiinsä. Nyt kun voit paremmin, pyydän sinulta, että ensimmäisen vilustumisoireen sattuessa otat hyvän höyrykylvyn ja menet vuoteeseen. Täällä Perussa minä olen avuton; en voi tehdä mitään. Älä ole itsepäinen, rakkaani. Jumala suojelkoon sinua! Minä liitän tämänpäiväiseen käärööni erään puun pihkaa, jota Santo Tomasin sisaret kaupustelevat ovelta ovelle. Onko siitä juuri apua, sitä en tiedä. Vahinkoa siitä ei voi olla. Sanotaan noiden hupsujen sisarten luostarissaan hengittävän sen käryä keuhkoihinsa niin ahkerasti, etteivät tunne suitsutuksen hajua messussa. Kelpaako se mihinkään, en tiedä; koetahan sitä.

»Ole huoleti, sydänkäpyseni, minä lähetän Hänen Katolisimmalle Majesteetilleen täysikultaiset ketjut.» Hänen tyttärensä oli kirjoittanut hänelle: »Ketjut saapuivat hyvässä kunnossa, ja minä käytin niitä Infanten ristiäisissä. Hänen Katolisin Majesteettinsa oli kyllin armollinen niitä ihaillakseen, ja kun kerroin, että sinä olit ne minulle antanut, pyysi hän onnittelemaan sinua hyvästä maustasi. Älä laiminlyö lähettää hänelle mahdollisimman samanlaisia; lähetä ne heti kamariherran välityksellä.» »Hänen Majesteettinsa ei tarvitse koskaan saada tietää, että minun niiden hankkimiseksi täytyi mennä erään kuvan luo. Muistatko, että San Martinin sakaristossa on Velasquezin maalaama muotokuva varakuninkaasta, joka perusti luostarin, ynnä hänen vaimostaan ja kakarastaan ja että hänen vaimollaan on kultaketjut? Minusta ainoastaan ne ketjut kelpaisivat. Niinpä minä kerran keskiyöllä pujahdin sakaristoon, kiipesin vaatepöydän yli kuin kaksitoistavuotias tyttö ja astuin sisälle. Kangas kesti hetkisen, mutta sitten maalari itse astahti esille avustamaan minua väriaineen läpi. Sanoin hänelle, että Espanjan kaunein tyttö halusi lahjoittaa maailman hienoimmat kultaketjut maailman armollisimmalle kuninkaalle. Niin yksinkertaista se oli, ja siinä me neljä seisoimme haastelemassa hopeanharmaassa hämärässä, jollaisessa Velasquezin taulut niin edukseen esiintyvät. Nyt mietiskelen kullanhohteisempaa valoa, ajattelen mielessäni palatsia: minun pitää viettää iltani Tizianin galleriassa. Sallisikohan varakuningas sen minulle?