Part 3

"Se leskihän se toi rahansa: yhdeksänsataa ja neljä puntaa kymmenen shillinkiä ja kuusi pennyä. Kapteeni Sparr on maksanut osakkeensa täyteen, mutta hän nurisee ja sanoo, ettei hänellä ole enään mitään; viisikymmentä osaketta, kaksi maksuerää, tekee kolme viideskymmenesosaa, herra johtaja."

"Hän nurisee aina!"

"Hän sanoo, ettei hänellä ole penniäkään, millä ravita ruumisraukkaansa osingon jakopäivään asti."

"Entä mitä muuta?"

Herra Roundhand selaili kirjan läpi ja sai kokoon kaikkiaan yhdeksäntoista sataa puntaa. Meidän liikkeemme luisti erinomaisesti nykyisin. Vaan siihen aikaan kun minä tulin konttoriin, meidän oli tapana istuskella ja naureskella, laskea leikkiä ja lukea lehtiä päivät päästään, ja hirveällä hopulla laittautua paikoillemme, kun joku sattumoisin asioissaan astui sisään. _Silloin_ ei Brough koskaan välittänyt naurustamme tai laulustamme ja oli mitä parhaissa väleissä Bob Swinneyn kanssa. Mutta se oli entisiin aikoihin, ennen kun me olimme päässeet oikein varuksiimme.

"Yhdeksäntoista sataa puntaa, ja tuhat puntaa osakkeita! Oivallista, Roundhand -- oivallista, hyvät herrat! Muistakaa, että jokainen osake, minkä Te tuotte lisää, tuottaa Teille viisi prosenttia käteistä! Pitäkää mielessä ystävänne -- pysykää uskollisesti paikallanne -- eläkää säännöllisesti -- toivon, ettei Teistä kukaan unohda käydä kirkossa. Kuka astuu herra Swinneyn paikalle?"

"Herra Samuel Titmarsh."

"Herra Titmarsh, minä onnittelen Teitä. Antakaa minulle kätenne, hyvä herra. Te olette nyt tämän yhtiön kahdestoista kirjanpitäjä ja Teidän palkkanne on niinmuodoin kasvanut viisi puntaa vuodessa. Kuinka jaksaa Teidän arvoisa äitinne, hyvä herra -- Teidän kallis ja erinomainen äiti-rouvanne? Hyvässä voinnissa toivoakseni? Ja minä palavasti rukoilen, että tämä konttori kauan, kauan saa maksaa hänelle vuosieläkkeensä! Pankaapa muistiin, että jos hänellä on enemmän rahoja talletettavana, niin hän nyt saa korkeamman koron kuin viimeksi, koska hän on vuotta vanhempi, ja viisi prosenttia Teille, poikaseni! Miksi ette Te yhtä hyvin kuin joku muu? Nuoret miehet ovat aina nuoria miehiä eikä kymmenen punnan paperi ole haitaksi. Vai miten, herra Abednego?"

"Oh, eihän toki!" vastaa Abednego, kolmas kirjanpitäjä, joka juuri oli kielinyt Swinneystä, ja hän rupesi nauramaan, kuten me tosiaan kaikkikin teimme, milloin hyvänsä herra Brough laski jotakin pilan tapaista, emme siksi että se _oli_ pilapuhetta, vaan meidän oli tapana nähdä tarkotus hänen kasvojensa ilmeestä.

"Noo, Roundhand", sanoo hän, "sananen Teidän kanssanne muista asioista. Rouva Brough tahtoo tietää, miksi ihmeessä Te ette koskaan eksy Fulhamiin."

"Hyvänen aika, se on liika ystävällistä", sanoi Roundhand perin ihastuneena.

"Mainitkaa joku päivä, ukkoseni. Sanotaan lauantaina, ja ottakaa yömyssy mukaanne."

"Te olette tosiaan liika ystävällinen. Minä olisin ylenmäärin ihastunut, mutta --"

"Mutta -- ei mitään muttaa, ukkoseni. Kuulkaapas, kun rahaministeri osottaa minulle sen kunnian, että syö päivällistä kanssamme, ja minä tahdon, että Te kohtaatte hänet. Sillä asia on se, että minä olen Hänen Ylhäisyydelleen kehunut Teitä parhaimmaksi kassanhoitajaksi koko saarivaltakunnassa."

Roundhand ei voinut kieltäytyä seuraamasta _tällaista_ kutsua, vaikka, kuten hän oli kertonut meille, rouva Roundhand ja hän olivat aikeissa viettää lauantain ja sunnuntain Putneyssä,[6] ja me, jotka tiesimme minkälaista mies-polosen elämä oli, olimme varmat siitä, että pääkirjanpitäjä saisi koreat haukkumiset vaimoltaan, kun tämä kuulisi, mistä oli kysymys. Hän oli näetsen kovasti nyreissään rouva Broughille, sillä rouva Brough, jolla oli vaunut, väitti, ettei tiennyt, missä Pentonville[7] sijaitsi, eikä siksi voinut käydä tervehtimässä rouva Roundhandia. Vaikka olisihan toki luullut hänen ajajansa löytävän tien.

"Jaha, ja sitten, Roundhand", jatkoi johtajamme, "kirjoittakaa, tehkää hyvin, seitsemän sadan määräys. Hoo, elkäähän repäiskö silmiänne, mies, en ole karkuun lähdössä. Kas niin -- seitsemän sataa -- ja yhdeksänkymmentä, sanokaamme yksin tein. Meillä on yhtiökokous lauantaina, mutta elkää olko huolissanne, minä kyllä teen niistä tilin, ennen kun ajetaan luokseni. Ministerin otamme vaunuihin Whitehallissa".[8]

Niin sanoen herra Brough käänsi maksuosotuksen kokoon ja hyvin sydämellisesti puristaen herra Roundhandin kättä, nousi nelivaljakon vetämiin vaunuihinsa (hän käytti aina neljää hevosta, Cityssäkin, missä se on niin vaikeata), jotka odottivat häntä konttorin ovella.

Bob Swinneyn oli tapana sanoa, että Brough velkoi yhtiötä kahdesta hevosesta, mutta ei koskaan ollut uskominen puoliakaan Bobin puheista, hän oli semmoinen koiranleuka ja pilkkakirves.

En tiedä, mitenkä lie ollut, mutta minusta ja eräästä Hoskins nimisestä pojasta (yhdestoista kirjanpitäjä), joka asui kanssani Salisburyn torikorttelissa, Fleet-kadulla, missä meillä oli hauska asumus toisessa kerroksessa, tuntui huilunsoittelumme tavattoman ikävältä tänä iltana, ja kun ehtoo oli hyvin kaunis, lähdimme kuljeksimaan West Endiin[9] päin. Saapuessamme vastapäätä Covent Gardenin teatteria olimme aivan lähellä "Globen krouvia" ja muistimme samalla Bob Swinneyn vieraanvaraisen kutsun. Emme olleet mitenkään kuvitelleet, että hän oli tarkottanut totta kutsullaan, mutta arvelimme, että saattaisi sittenkin pistäytyä sisälle; missään tapauksessa siitä ei voinut vahinkoa olla.

Vaan sielläpä me tapasimmekin Bobin takasalissa, missä hän oli luvannut olla, istumassa pöydän päässä, paksun tupakansavun keskellä, ja kahdeksantoista pojistamme kalistelemassa ja hakkaamassa lasejansa pöytään.

Minkä rähinän he nostivat meidän astuessamme sisään! "Hurraa!" huusi Bob, "tässä tulee kaksi lisää! Vielä kaksi tuolia, Mary, vielä kaksi lasia, vielä lämmintä vettä ja vielä kaksi kippoa viinaa! Kukapa herran nimessä olisi uskonut näkevänsä Titin täällä?"

"Niin", sanoin minä, "me tulimme tänne aivan sattumalta."

Nämät sanat synnyttivät uuden kauhean metakan -- seikka oli nimittäin tosiaan se, että joka mies näistä kahdeksastatoista oli sanonut tulleensa sattumalta. Miten olikaan, hupaisen illan se sattuma meille antoikin, ja antelias Bob Swinney maksoi joka killingin.

"Hyvät herrat!" sanoi hän maksettuaan laskun, "olen kutsunut Teidät juomaan kunnioitettavan herra John Broughin terveydeksi, koska minun on kiittäminen häntä siitä kahdenkymmenen yhden punnan ja viiden shillingin lahjasta, minkä hän antoi minulle tänä aamuna. Mitä sanonkaan -- kaksikymmentä yksi ja viisi? Ei, vaan sen ja vielä yhden kuukauden palkan, joka minun olisi ollut maksaminen -- sakkoa -- viimeistä penniä myöden, -- lempo soi! siitä että olin lähtenyt paikastani, kuten olin aikonut tehdä huomen-aamulla. Minä olen saanut uuden paikan, erinomaisen paikan, voin vakuuttaa. Viisi guineaa viikossa, kuusi matkaa vuodessa, oma hevonen ja kevät kiesit ja kuljettava Länsi-Englannissa öljyä ja valaanrasvaa tarjoten. Hornaan kaasuyhtiö, ja eläköön herrat Gann ja Kumpp., Thames-kadulla Lontoon Cityssä!"

Olen näin seikkaperäisesti kertonut West Diddlesex vakuutusyhtiöstä ja herra Broughista, sen toimeenpanevasta johtajasta (vaikkei yhtiötä eikä sen johtajaa, hyvin ymmärrettävästi ole mainittu oikealta nimeltä), sen tähden että minun ja timanttineulani kohtalo oli salaperäisellä tavalla yhteydessä kummankin kanssa, kuten kohta näytän.

Teidän täytyy saada tietää, että West Diddlesexin pojat suuresti kunnioittivat minua, sen tähden, että minä tulin paremmasta perheestä kuin enimmät heistä, olin saanut klassillisen kasvatuksen, ja etenkin, koska minulla oli rikas täti, rouva Hoggarty, josta, täytyy se tunnustaakseni, minun oli tapana vankasti kerskailla. Ei ole mitenkään haitallista olla arvossa pidetty tässä maailmassa, mikäli olen huomannut, ja ellei hieman kehuskele puolestaan, niin saattaa olla varma siitä, ettei tuttavista kenkään näe vaivaa toisen tähden eikä kerro maailmalle hänen ansioitaan.

Niin että kun minä kotona käytyäni palasin konttoriin ja asetuin sijalleni vanhan päiväkirjan ääreen vastapäätä Birchin-kujaa päin antavaa likaista ikkunaa, annoin piankin poikasten tietää, että vaikka rouva Hoggarty ei ollut suonut minulle suurta rahasummaa, kuten olin odottanut -- minä olin todella luvannut tusinalle heistä pitää kekkerit joen varrella, jos luvatut rikkaudet tulisivat minulle -- minä annoin heidän tietää, sanon, että vaikka tätini ei ollut suonut minulle yhtään rahaa, hän oli lahjoittanut minulle komean timantin, joka oli ainakin kolmenkymmenen guinean arvoinen, ja että minä jonakuna päivänä prameilisin liikkeessä timantti rinnassani.

"Oo, antakaa nähdä se!" sanoo Abednego, jonka isä oli väärien jalokivien ja kultaketjujen kauppias Hanway Yardissa, ja minä lupasin, että hänen piti saada se silmätäkseen, heti kun se oli uudessa asussa. Kun kaikki taskurahanikin olivat lopen huvenneet (istuinpaikka vaunuissa kotiin ja takaisin, viisi shillinkiä piikatytölle kotona, kymmenen tätini neitsyelle ja palvelijalle, viisikolmatta shillinkiä häviötä whistipelissä, kuten jo kerroin, ja viisitoista shillinkiä kuusi pennyä pieniin hopeasaksiin erään henkilön armaille pikku sormille), niin Roundhand, joka oli perin hyväsydäminen mies, kutsui minut päivälliselle ja antoi etukäteen kuukauden palkan: seitsemän puntaa yhden shillingin ja kahdeksan pennyä. Roundhandin kotona Myddeltonin torikorttelissa Pentonvillen varrella syötäessä vasikan selkäpaistia ja juotaessa lasillista portteria opin tuntemaan ja näinkin, kuinka pahasti vaimo häntä piteli, niinkuin taannoin kerroin. Poika parka! -- meidän kaikkien alakirjanpitäjäin mielestä oli mainio asia istua yksinään pöytänsä ääressä ja nostaa viisikymmentä puntaa kuussa, kuten Roundhand, mutta minusta tuntuu, että Hoskinsin ja minun oli, luritellessamme yhdessä huilua toisen kerran kamarissamme Salisburykorttelissa, koko paljoa parempi olla kuin päämiehemme -- ja sopusointukin eheämpi, vaikka meidän soittelumme oli kylläkin säälittävää.

Eräänä päivänä Gus Hoskins ja minä pyysimme Roundhandilta lupaa saada lähteä jo kello kolmelta, meillä kun oli _erityistä asiaa_ West Endiin. Hän tiesi, että se koski Hoggartyn isoa timanttia, ja antoi luvan, ja me matkaan. Saavuttuamme St. Martin's-kujalle Gus osti sikaarin näyttääkseen juhlalliselta, ja puhalteli sitä koko matkan kujaa ja lehtokujia pitkin Coventry-kadulle asti, missä herra Poloniuksen kauppa on, kuten jokainen tietää.

Ovi oli auki, ja useat vaunut täynnä naisia pysähtyivät ulkopuolelle ja purkivat kuormansa. Gus pisti kädet taskuunsa -- siihen aikaan käytettiin hyvin laajoja housuja, joissa oli avarat laskokset ja hyvin kapeat lahkeen suut, mistä saappaat tai puolisaappaat pistettiin ulos (hienostolla oli saappaat, mutta me Cityn puotipojat, joilla oli kahdeksankymmenen punnan vuosipalkka, tyydyimme puolisaappaisiin) --, ja kun Gus levitti housujansa niin kauas lonkistaan kuin mahdollista ja tuprutteli tupakkaansa ja iski katuun kenkiensä raudoitettuja korkoja ja kun hänellä lisäksi oli niin nuoreksi mieheksi perin tuuhea poskiparta, niin hän todella näytti oikein komealta pojalta, jota jokainen pitikin merkittävänä henkilönä.

Hän ei kuitenkaan tahtonut tulla puotiin sisälle, vaan jäi ulos katsoa tuijottamaan akkunassa olevia kultaisia patoja ja kattiloita. Minä astuin sisään ja vähän yskittyäni ja ryittyäni, sillä en ollut koskaan ennen käynyt niin hienossa paikassa, pyysin eräältä herrasmieheltä saada puhutella herra Poloniusta.

"Millä saatan Teitä palvella, hyvä herra?" sanoo herra Polonius, joka sattui seisomaan siinä vallan vieressä palvellen kolmea naisihmistä, yhtä hyvin vanhaa ja kahta nuorta, jotka tarkasti tutkivat muuatta helmistä kaulakoristetta.

"Tämä koriste on luullakseni ennenkin ollut Teidän huostassanne, hyvä herra", sanoin minä vetäen esiin solkeni takin taskusta. -- Se on kuulunut tädilleni, rouva Hoggartylle Castle Hoggartysta."

Vanha nainen, joka seisoi lähellä, katsahti taakseen, kun tätä puhuin.

"Minä myin hänelle kultaiset kaulavitjat ja lyövän taskukellon vuonna 1795", sanoi herra Polonius, joka tahtoi osottaa muistavansa kaikki, "ja kapteenille hopeaisen punssikauhan. Miten jaksaa majuri -- eversti -- kenraali -- hm! hyvä herra?"

"Kenraali", sanoin minä. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa", vaikka olin vallan ylpeä siitä, että tämä hieno mies puhutteli minua tällä tapaa, "herra Hoggartya ei -- ole enään. Mutta minun tätini on lahjoittanut minulle tämän -- tämän korukalun, joka, kuten näette, sisältää hänen miehensä kuvan. Sitä minä pyydän Teitä, hyvä herra, huolella säilyttämään, ja tätini haluaa, että te laitatte tämän timantin sievästi uusiin puitteisiin."

"Sievästi ja soreasti, tietenkin, hyvä herra."

"Niin, nykyaikaiseen tapaan, ja lähettäkää lasku hänelle. Siinähän on tuon korukapineen ympärillä melko määrä kultaa, jonka Te tietenkin suvaitsette laskea pois."

"Viimeistä pennyä myöten", sanoo herra Polonius kumartaen ja katsellen timanttia. "Se on tosiaan ihmeellinen kapine", sanoi hän, "vaikka timantti on todellakin soma pieni kappale. Katsokaahan sitä, mylady. Se on iiriläistä tekoa, leimattu v:lta 95 ja saattaa kenties muistuttaa Teidän Armonne varhaisimman nuoruuden aikoja."

"Olkaa höpisemättä, herra Polonius!" sanoi vanha nainen, pieni kaitakasvoinen vaimo, jonka kasvot olivat tuhansissa rypyissä. "Kuinka Te _rohkenette_, herra hyvä, puhua sellaista hölynpölyä minun kaltaiselleni vanhalle vaimolle. Enkö minä ollut viisikymmenvuotias vuonna 95 ja iso-äiti vuonna 96?" Hän pisti esiin pari kuihtunutta, vapisevaa kättä, avasi kannen, tarkasti sitä hetkisen ja sitten purskahti nauramaan: "Niin totta kuin elän, onhan se iso Hoggartyn timantti!"

Taivasten tekijät! mikä talismani olikaan joutunut käsiini?

"Katsokaa, tytöt", jatkoi vanha nainen, "tämä on koko Irlannin isoin koriste. Tämä punanaamainen mies tässä keskellä on polonen Mick Hoggarty, eräs orpanani, joka oli rakastunut minuun vuonna 84, kun minä juuri olin menettänyt rakkaan isoisä-parkanne. Nämät kolmetoista punaista hiuksenheiskaletta edustavat hänen kolmeatoista kuuluisaa sisartaan -- Biddy, Minny, Theddy, Widdy (lyhennys Williaminasta), Freddy, Izzy, Tizzy, Mysie, Grizzy, Polly, Dolly, Neil ja Bell -- kaikki naimisissa, kaikki julmia ja kaikki punatukkaisia. Ja kenen heistä Te olette poika, nuori mies? -- vaikka oikeus vaatii myöntämään, ettette ole perheen muotoon."

Kaksi kaunista nuorta naista käänsi minuun kaksi kaunista mustaa silmäparia ja odotti vastausta, jonka he olisivat saaneetkin, ellei vanha vaimo olisi ruvennut latelemaan satoja juttuja yllämainituista kolmestatoista naisesta ja kaikista heidän rakastajistaan, kaikista heidän vastoinkäymisistään ja kaikista Mick Hoggartyn kaksintaisteluista. Hän oli viidenkymmenen vuoden roskajutut tietävä kronika. Vihdoin hänet keskeytti ankara yskäkohtaus, jonka loputtua herra Polonius erinomaisen kohteliaasti kysyi minulta, mihin hän saisi lähettää neulan ja tahdoinko pitää hiukset.

"En", sanoin minä, "en välitä hiuksista."

"Entä neula, hyvä herra?"

Minua oli hävettänyt osotteeni ilmoittaminen. "Mutta kissa vieköön!" ajattelin minä, "miksi minä? --"

Saa kuninkaalta aatelin ja arvon kreivi, herttua, on miehen kunto kuitenkin jaella vaikea.

Mitä syytä minun olisi salata näiltä naisilta, missä asun?

"Olkaa hyvä ja lähettäkää kapine, saatuanne sen valmiiksi, herra Titmarshille, n:o 3 Bell-kuja, Salisburyn kortteli, lähellä St. Briden kirkkoa, Fleet-katu. Pyydän, soittakaa toisen kerroksen kelloa."

"Hyvä herra, kuinka?" sanoi herra Polonius.

_"Kuinka!"_ huusi vanha vaimo. "Herra Kuinka? _Mais, ma chère, c'est impayable_.[10] Tulkaa pois -- tääll' on vaunut! Antakaa käsivartenne, herra Kuinka, nouskaa sisään ja kertokaa minulle kaikki kolmestatoista tädistänne."

Hän tarttui minua käsipuolesta ja hynttäsi puodista niin kerkeään kuin mahdollista, nuorten naisten nauraen seuratessa perästä.

"No, hypätkää sisään, kuuletteko?" sanoi hän pistäen terävän nokkansa ulos vaunun akkunasta.

"En voi, mylady", sanon minä, "minulla on täällä ystävä."

"Vielä vai! mäkeen koko ystävänne ja hypätkää sisään!" Ja ennen kun kerkesin kunnolleen saada sanaa suustani, työnsi muuan iso puuteroitu roikale, keltaiset samettiset polvihousut jalassa, minut vaunujen portaita ylös ja paiskasi oven kiinni perässäni.

Juuri vaunujen vieriessä pois ennätin silmätä Hoskinsiin, enkä koskaan unohda hänen muotoansa. Siinä seisoi Gus, suu ammollaan, silmät pyöreinä muljottaen, savuava sikaari kädessään, ihmetellen minkä jaksoi minulle juuri sattunutta merkillistä seikkailua.

"Kuka on tämä Titmarsh?" sanoo Gus. "Vaunuihin oli aatelinen kruunu maalattu, niin hitto soi olikin!"

KOLMAS LUKU

KUINKA TIMANTIN OMISTAJA VIEDÄÄN POIS UPEISSA VAUNUISSA JA HYVÄ ONNI HÄNTÄ VIELÄ EDELLEEN SEURAA.

Minä istuin vaunujen takaistuimella vierelläni sangen sievä nuori nainen, rakkaan Maryni iässä -- nimittäin seitsemäntoista vuotta ja yhdeksän kuukautta; ja meitä vastapäätä istui vanha kreivitär ja hänen toinen pojantyttärensä -- kaunis hänkin, vaikka kymmentä vuotta vanhempi. Muistan, että minulla tuona päivänä oli ylläni kiiltonappinen sininen takkini ja nankinihousut, valkea koruliivi ja päässä Dandon silkkihattu, joka juuri oli tullut muotiin vuonna 22 ja näytti melkoista loistavammalta kuin paras majavanhattu.

"Ja kuka oli se kamala olento" -- alotti hänen armonsa jälleen -- "se kauhean raakamainen, suurikitainen tomppeli korkorautaisine kenkineen ja jäljiteltyine kultavitjoineen, joka töllisteli meitä noustessamme vaunuihin?"

Kuinka hän oli saattanut huomata, että Gusin vitjat olivat jäljitellyt, sitä en voi sanoa, mutta niin ne olivat, ja me olimme ostaneet ne viidelläkolmatta shillingillä ja kuudella pennyllä vain viikko takaperin MacPhailin kaupasta St. Paulin kirkkotorin varrelta. Mutta minä en pitänyt siitä, että ystävääni soimattiin ja siksi puhuin hänen puolestaan:

"Rouva hyvä", sanon minä, "se nuori gentlemanni on nimeltään Augustus Hoskins. Me asumme yhdessä eikä löydy parempaa eikä hyväsydämisempää poikaa."

"Te teette aivan oikein puolustaessanne ystäviänne, hyvä herra", sanoi toinen naisista, jonka nimi näkyi olevan lady Jane.

"Niin totta vie tekeekin, lady Jane, ja minä pidän uljuudesta nuoressa miehessä. Vai on hänen nimensä Hoskins? Minä tunnen, ystäväiseni, kaikki Englannin Hoskinsit. Niitä on Lincolnshiren Hoskinsit, Shropshiren Hoskinsit -- sanotaan, että amiraalin tytär, Bell, oli rakastunut mustaan palvelijaan tai laivamieheen tai johonkin semmoiseen, mutta maailmahan on niin panettelevainen. Niitä on myöskin tohtori Hoskins Bathista, joka hoiti rakasta Drum-parkaa hänen sairastaessaan kurkkumätää. Ja rakas vanha Fred Hoskins-raukka, luuvaloinen kenraali. Minä muistan, kuinka hän oli hoikka kuin hämähäkki vuonna 84 ja elävä kuin ammatti-ilveilijä ja rakastunut minuun -- oo, kuinka hän oli rakastunut minuun!"

"Sinulla näyttää olleen kokonainen lauma ihailijoita noihin aikoihin, isoäiti?" sanoi lady Jane.

"Satoja, rakkahani -- satoja tuhansia! Minä olin koko Bathin suosikki ja suuri kaunotar myöskin. Olisitteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi nyt, vastatkaa omantunnonmukaisesti ja imartelematta, herra... kuinka se nimenne kuuluikaan?"

"Tosiaankaan, hyvä rouva, en koskaan", vastasin minä, sillä vanha vaimo oli niin ruma kuin olla saattaa. Ja sen sanoessani molemmat nuoret naiset kirkuen nauramaan, ja minä näin, mitenkä suurine poskipartoineen ylvästelevät lakeijat virnottelivat vaunujen perässä.

"Toden totta, Te olette sangen suorapuheinen, herra... mikä olikaan nimenne -- sangen suorapuheinen todellakin, mutta minä pidän suorapuheisista nuorista miehistä. Mutta kaunotar minä olin. Kysykääpä ystävänne sedältä, kenraalilta. Hän kuuluu Lincolnshiren Hoskinsien haaraan. Minä näin, että hänellä oli suuressa määrin perheen sukupiirteet. Onko hän vanhin poika? Se on sievä tila, vaikka pahasti velkaantunut, sillä vanha Sir George oli aika pahuus mieheksi -- Hanburyn Williamsin ja Lyttletonin ja noiden muiden kauheitten, ilkeitten, hirveitten ihmisten ystäviä! Kuinka paljon luulette, herraseni, hänen saavan nyt, kun amiraali kuolee?"

"Kas sitä en osaa sanoa, mutta amiraali ei ole ystäväni isä."

"Eikö hänen ystävänsä -- mutta _onpahan_, sanon minä, enkä minä ole koskaan väärässä. Kuka hänen isänsä sitten on?"

"Mylady, Gusin isä on nahkakauppias Skinnerkadulta Snow Hillistä, hyvin arvossa pidetty kauppahuone, mylady. Mutta Gus on vain kolmas poika eikä siksi saata odottaa suurta osuutta omaisuudesta."

Molemmat nuoret naiset hymyilivät tälle selitykselle -- vanha vaimo sanoi: "Kuinka?"

"Minä pidän siitä, hyvä herra", sanoi lady Jane, "että Te ette häpeä ystäviänne, minkälainen heidän asemansa elämässä lieneekin. Onko meidän sallittu päästää Teidät alas jossakin, herra Titmarsh?"

"Ei mitään hätää, mylady", sanon minä. "Meillä on tänään vapaata konttorista -- ainakin antoi Roundhand lupaa minulle ja Gusille, ja minun on erittäin mieluista ajella vähäsen puistossa, ellei se ole vaivaksi."

"Epäilemättä se on meille -- äärettömän hauskaa", vastasi lady Jane, vaikka pikemmin vakavan muotoisena.

"Oi, aivan varmasti!" vahvistaa lady Fanny paukuttaen käsiään. "Eikö totta, isoäiti? Ja sen jälkeen kun me olemme olleet puistossa, me saatamme ajella Kensingtonin puutarhassa, jos herra Titmarsh ystävällisesti tahtoo olla seuranamme."

"Mutta, Fanny, emme tee sillä tavoin", sanoo lady Jane.

"Mutta me teemme kumminkin!" huusi lady Drum. "Olenhan vallan menehtyä halusta kuulla jotakin hänen enostaan ja kolmestatoista tädistään, ja te nuoret tytöt pärisette vielä siinä niin, etten tässä saa siunattua sanaa vaihtaa nuoren ystäväni kanssa."

Lady Jane kohautti olkiaan eikä virkennyt enään sanaakaan. Lady Fanny, joka oli iloinen kuin kissanpoikanen (jos minun sallitaan sanoa sillä tavoin ylimystöstä), nauroi ja hihitti ja taas punastui, ja näytti olevan kovasti huvitettu sisarensa huonosta tuulesta. Ja kreivitär kävi heti käsiksi Hoggartyn kolmentoista missin historiaan, joka ei ollut läheskään lopussa, kun me saavuimme puistoon.

Ette voi ajatellakaan, mitkä sadat herrat siellä selkähevosella ajoivat vaunujen tykö ja puhuttelivat naisia. Heillä oli kaikilla leikkisana lady Drumille, jolla näkyi olevan omalaatuinen luonne, kumarrus lady Janelle ja, varsinkin nuorilla miehillä, kohteliaisuus lady Fannylle.

Vaikka lady Fanny kumarteli ja punastui, kuten nuoren naisen tulee, näytti hän kuitenkin ajattelevan jotakin muuta, sillä hän ojenteli päätään ulos vaunuista innolla pälyen ratsastavien joukkoon, ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun. Ahaa, hyvä lady Fanny, minä kyllä tiesin, mitä merkitsi, että teidän kaltaisenne nuori nainen oli hajamielinen ja vaaniskeli ja vain puolittain vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin. Ei huolta Sam Titmarshista, hän kyllä tietää yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, mitä _eräs_ henkilö merkitsee, sen takaan. Kun minä näin näiden temppujen jatkuvan, en malttanut olla vihjaisematta lady Janelle osottaakseni, että tiesin mistä päin tuuli kävi.

"Minä arvaan, että nuori neiti etsiskelee 'erästä henkilöä'", sanon minä.

Silloin oli _hänen_ vuoronsa näyttää totiselta, sen vakuutan, ja hän karahti punaseksi kuin kukko, mutta hetkisen päästä se hyvänluontoinen typykkä katsoi sisareensa ja molemmat nuoret naiset nostivat nenäliinat silmilleen ja alkoivat nauraa -- nauraa ikäänkuin minä olisin sanonut kaikkein hullunkurisinta maailmassa.

"_IL est charmant, votre monsieur_",[11] sanoi lady Jane isoäidilleen. Johon minä kumarsin ja vastasin: _"Madame, vous me faites beaucoup d'honneur"_,[12] sillä minä osaan ranskankieltä ja olin hyvilläni, että nämät hyvät naiset olivat suopuneet minuun. "Minä olen vähäpätöinen poika parka, rouva hyvä, enkä ole tottunut Lontoon hienoon elämään, ja minusta todella te olette hyvin ystävällisiä sillä tavoin ottaessanne minut suojaanne ja antaessanne minun ajella hienoissa vaunuissanne."

Tällä hetkellä kalpeakasvoinen, viiksihuulinen herra mustan hevosen selässä tuli ratsastaen vaunujen luo, ja siitä, että lady Fanny hieman hytkähti ja samassa kääntyi katsomaan muuanne, minä älysin, että eräs henkilö vihdoinkin oli tullut.