Part 2

Nuo yritteliäät miehet pelkäilivät sitä, että kertomuksen siveellistä opetusta keinottelujen vaarallisuudesta ja rehellisyyden parhaasta viisaudesta erityisesti terotetaan Britannian yleisön mieleen. Mutta saarnataanhan tätä moraalia tuhanteen kertaan joka vuosi. Eivätkö sanomalehdet ole täynnä kavahdettavia ilmoituksia Kaliforniasta? Eikö rautatieosakeluettelo ole meitä säännöllisesti varoittamassa? Hyvin karvain mielin maksettuani houkuttelut minä tulin katkerasti ajatelleeksi itseäni -- miksi en muistanut _Ison Hoggartyn timantin_ viimeistä sivua?

Koska viisaus toisinaan tulee hieman liika myöhään ja koska papit eivät elä saarnojensa mukaan, niin eikö ole enään annettava neuvoja tai pidettävä saarnoja? Oli siitä hyötyä tai ei; ainakaan ei tämä puhe ole ylen pitkä.

W. M. Thackeray.

Kensington, tammikuun 25 p. 1849.

ENSIMÄINEN LUKU

ANTAA KUVAUKSEN KYLÄSTÄMME JA VILAUKSELTA NÄYTTÄÄ TIMANTIN.

Kun minä läksin Lontoon kaupunkiin toiseksi vuodekseni, lahjoitti Hoggarty-tätini minulle timanttineulan, tai ei se ollut mikään timanttineula silloin, vaan leveä, vanhanaikuinen, Dublinissa v:na 1795 tehty rintasolki, jolla hra Hoggarty-vainajan oli tapana komeilla kaupunginpäällikön tanssiaisissa sekä muualla. Hän kantoi sitä, sanoi hän, Vinegar Hillin[3] tappelussa, kun hänen kankipalmikkonsa pelasti hänen kaulansa katkeamasta, -- mutta eihän se asia oikeastaan kuulu tänne.

Keskellä rintasolkea oli Hoggarty kuvattu nostoväen kaartin punaiseen univormuun puettuna -- hän kuului nimittäin tähän aselajiin. Kuvan ympärillä oli kolmetoista hiuskiharaa, jotka olivat vanhan herran yhtä monen sisaren omat.

Ja kun kaikille näille pikku suortuville oli ominaista perheen kirkkaan vaaleanruskea väri, näytti Hoggartyn muotokuva eriskummallisessa asussaan isolta, lihavalta, punaiselta paistilta, jota ympäröi kolmetoista porkkanaa. Ne olivat ladotut siniselle emaljilevylle, ja kysymyksenalainen hiuskokoelma näytti ikäänkuin kasvavan esiin ISOSTA HOGGARTYN TIMANTISTA (joksi me sitä kutsuimme perheen keskuudessa).

Ei tarvinne sanoakseni, että tätini on rikas. Ja minä harkitsin, että saattaisin periä hänet yhtä hyvin kuin kuka muu. Vapaakuukauteni ajalla hän oli erittäin ystävällinen minulle, vaati minut monasti juomaan teetä kanssaan (vaikka kylässä oli muuan henkilö, jonka kanssa minä noina kultaisina kesäiltoina kernaasti olisin vaeltanut pitkin niittyjä), lupasi aina särpiessäni hänen mustaa teevettänsä tehdä jotakin puolestani, kun palaisin kaupunkiin, -- vieläpä kutsui minut kolme neljä kertaa puoliselle ja sen päälle pelaamaan whistiä tai cribbagea. Minä en pelännyt kortteja, sillä vaikka me aina pelasimme seitsemän tuntia peräkanaa ja minä aina hävisin, eivät tappioni koskaan nousseet enempään kuin yhdeksääntoista pennyyn illassa, mutta vanha rouva tarjosi aina päivälliseksi ja kello kymmenen teen kanssa erästä kamalan hapanta marjaviiniä, enkä minä uskaltanut kieltäytyä ottamasta, vaikka se, kunniasanallani, teki minulle kovin pahaa.

No niin, kaiken tämän alamaisuuteni ja tätini yhä toistamien lupauksien nojalla minä ajattelin, että hän lahjoittaisi minulle ainakin parikymmentä guineaa[4] (joita hänellä oli iso joukko laatikossa), ja niin varmasti uskoin jonkun tuollaisen lahjan minulle aiotuksi, että eräs nuori nainen, nimeltä neiti Mary Smith, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, todella kutoi minulle pienen viheriän silkkikukkaron, jonka hän antoi minulle (Hicksin heinäsuovan takana, siinä missä käännytään suoraan kirkkokujalle) -- jonka, sanon minä, hän antoi minulle, käärittynä pieneen hopeapaperipalaseen. Oli siinä kukkarossa jotakin sisälläkin, jos totta puhun. Ensinnäkin paksu kihara kiiltävintä, mustinta tukkaa, mitä ikinä olette nähneet, ja toiseksi kolme pennyä, nimittäin hopeaisen kuuden pennyn rahan puolikas, joka riippui pienessä sinisessä nauhassa. Ah, tiesinpä kylläkin, missä rahan toinen puoli oli, ja minä kadehdin sitä onnellista hopeakappaletta!

Loma-aikani viimeisen päivän tietenkin olin pakotettu omistamaan rouva Hoggartylle. Tätini oli erinomaisen armollinen ja kestitykseksi avasi pari marjaviinipulloa ja pani minut juomaan niistä isoimman osan. Kun illalla kaikki hänen vieraspitoihinsa kokoontuneet naiset olivat menneet puukenkineen ja palvelusneitsyineen, niin rouva Hoggarty, joka merkillä oli käskenyt minua jäämään, ensinnä puhalsi sammuksiin kolme vierashuoneen vahakynttilää, otti neljännen käteensä, meni ja avasi kirjoituspöytänsä.

Saatanpa kertoa teille, että sydämeni pamppaili, vaikka olin näyttävinäni aivan välinpitämättömältä.

"Sam, kultaseni", sanoi hän kopeloidessaan avaimiaan, -- kaada itsellesi vielä lasillinen Rosoliota" (sennimelliseksi hän oli ristinyt kirotun juomansa), -- se tekee sinulle hyvää."

Minä kaasin lasillisen ja te olisitte voineet nähdä käteni vapisevan, kun pullo kilk--kilk kilahteli lasia vasten. Sillä välin kun minä nieleskelin juomaa, oli vanha rouva saanut puuhansa pöydän ääressä loppuun ja asteli minua päin heiluva vahakynttilä toisessa kädessä ja toisessa iso mytty.

"Nyt on hetki", ajattelin minä.

"Samuel, rakas sisarenpoikani", sanoi hän, -- ensimäisen nimesi sinä sait eno-vainajaltasi, autuaalta mieheltäni, ja kaikista mies-vainajani ja omien sisarteni pojista ja tyttäristä sinä olet ainoa, jonka elämänkäytös on minua erittäin miellyttänyt."

Jos ajattelee, että tätini oli yksi seitsemästä naidusta sisaresta, että Hoggartyt olivat joutuneet naimisiin Irlantiin ja tulleet lukuisan lapsiparven äideiksi, täytyy minun sanoa, että kohteliaisuus, jonka tätini minulle lausui, oli todella sievä.

"Rakas täti", sanoin arasti ja vapisevin äänin, "olen usein kuullut Teidän sanovan, että meitä oli kaikkiaan seitsemänkymmentä kolme, ja uskokaa minua, että pidän Teidän korkeata käsitystänne, minusta todella mairittelevana. Minä en ansaitse sitä, en tosiaankaan."

"Mitä tuohon inhottavaan iiriläiseen joukkokuntaan tulee", sanoo tätini jokseenkin terävästi, "niin älä puhu heistä, minä kammon heitä ja kaikkien heidän äitejäänkin" (seikka on se, että Hoggartyn omaisuudesta oli käyty käräjiä), "mutta kaikista muista sukulaisistani sinä, Samuel, olet ollut uskollisin ja huomaavaisin minua kohtaan. Esimiehesi Lontoossa kiittävät säännöllisyyttäsi ja hyvää käytöstäsi mitä parhaimmaksi. Vaikka sinulla on ollut kahdeksankymmentä puntaa vuodessa (sangen runsas palkka), et ole menettänyt shillinkiäkään yli tulojesi, niinkuin muut nuoret miehet olisivat tehneet. Ja vapaakuukautesi sinä olet omistanut vanhalle tädillesi, joka, vakuutan sen sinulle, on kiitollinen siitä."

"Oh, täti kulta!" sanoin minä. Siinä kaikki, minkä sain virketyksi.

"Samuel", jatkoi hän, -- minä lupasin sinulle lahjan, ja tässä se on. Ensinnä arvelin antaa sinulle rahaa, mutta sinä olet säännöllinen poika etkä tarvitse sitä. Sinä et ole riippuvainen rahasta, rakas Samuel. Minä annan sinulle, mitä enimmän pidän arvossa elämässäni, Hoggarty-vainajani m-mu-muo-to-kuvan (_kyyneleitä_) rintasoljessa, jota kaunistaa se kallisarvoinen timantti, mistä useasti olet kuullut minun puhuvan. Pidä sitä, rakas Samuel, minun tähteni, ja ajattele tätä enkeliä taivaassa ja sinun omaa tätiäsi Susyä."

Hän pisti vehkeen käsiini. Se oli jokseenkin parranajorasian kannen kokoinen. Ja minun olisi yhtä helposti pälkähtänyt päähän pitää sitä rinnassani kuin käyttää kolmikolkka hattua ja kankipalmikkoa. Minä tunsin niin suurta harmia ja pettymystä, etten todellakaan pystynyt saamaan suustani halkaistua sanaakaan.

Kun olin hieman saavuttanut mielenmalttini jälleen, otin rintasoljen esiin paperista (rintasolki! kyllä kai, se oli yhtä iso kuin munalukko) ja hitaasti kiinnitin sen paidan rinnukseeni.

"Kiitos, hyvä täti", sanoin mainiosti salaten ivani. -- Pidän aina arvossa tätä lahjaa Teidän tähtenne, joka olette sen minulle antanut, ja se on muistuttava mieleeni enoni ja kolmetoista tätiäni Irlannissa."

"Minä en tahdo, että pidät sitä _tuolla_ tavalla!" kiljasi rouva Hoggarty. -- Ei noiden ilkeitten punatukkaisten naisten hiuksia! Sinun täytyy ottaa pois heidän hiuksensa."

"Mutta sittenhän rintasolki on pilalla, täti hyvä."

"Älä huoli rintasoljesta. Laitata se uuteen malliin."

"Tai kenties", sanoin, "minä en ensinkään sitä muuta -- kuva on hieman liika iso nykyisen käsityksen mukaan --, vaan laitatan enon muotokuvan kehyksiin sekä asetan uuninkamanalle, Teidän kuvanne vierelle. Se on hyvin soma pienoiskuva."

"Tämä pienoiskuva", sanoi rouva Hoggarty juhlallisesti, "oli suuren Mulcahyn _chef-d'ouvre_ (lausuttu _shef dööver_), tätini lempisana, joka ynnä sanat _bongtong_ ja _allimod de Pariis_ muodostikin hänen ranskankielensä koko sanavaraston). Sinähän tunnet tämän säälittävän taiteilija-paran kauhean historian. Kun hän oli saanut valmiiksi tämän ihmeteltävän kuvan edesmenneelle rouva Hoggartylle Castle Hoggartysta, Mayon kreivikunnasta, kantoi rouva Hoggarty sitä rinnassaan kaupunginpäällikön tanssiaisissa, joissa hän pelasi erän pikettiä ylipäällikön kanssa. Mikä oli voinut saada hänet asettamaan typeräin tytärtensä hiukset Mickin muotokuvan ympärille, en pysty käsittämään, mutta sellainen se oli kuin sen nyt tuossa näet. 'Hyvä rouva', sanoo ylipäällikkö, 'ellei tuo ole ystäväni Mick Hoggarty, niin olen minä hölmöläinen!' Nämät olivat hänen ylhäisyytensä omat sanat. Rouva Hoggarty Castle Hoggartysta irroitti soljen rinnastaan ja näytti hänelle sitä.

'Ken on taiteilija?' sanoo armollinen herra. 'Se on ihastuttavin kuva, mitä olen elämässäni nähnyt!'

'Mulcahy, Ormondin rantakadulta', sanoo rouva Hoggarty.

'Jumal'auta, minä otan hänet suojaani', sanoo armollinen herra. Mutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän antoi maalauksen takaisin tyytymättömän näköisenä. 'Tässä muotokuvassa on virhe', sanoi hänen ylhäisyytensä, joka oli ankara järjestyksen mies. 'Ja minä ihmettelen, että ystäväni Mick, joka on hyvä sotilas, ei ole huomannut sitä.'

'Mikä se on?' sanoo rouva Hoggarty Castle Hoggartysta.

'Hyvä rouva, hän on maalattu ILMAN MIEKANKANNIKETTA!' Ja hän otti hyvin suuttuneena kortit jälleen käteensä ja lopetti pelin sanaakaan enään sanomatta.

Tapaus kerrottiin herra Mulcahylle seuraavana päivänä, ja onneton taiteilija _tuli hulluksi heti paikalla_. Hän oli pannut koko maineensa tähän pienoiskuvaan ja vakuuttanut, että sen piti olla virheetön. Sellaisen vaikutuksen teki tämä tieto hänen tunteelliseen sydämeensä! Kun rouva Hoggarty kuoli, otti enosi muotokuvan ja aina kantoi sitä itse. Hänen sisarensa sanoivat hänen tekevän sen timantin takia, vaikka -- noita kiittämättömiä olentoja -- hän teki sen yksinomaan heidän hiustensa vuoksi ja rakkaudesta taiteeseen. Mitä tulee taiteilija-parkaan, hyvä poikani, sanoivat jotkut, että hän oli tullut juoppohulluksi ylenmääräisestä väkijuomain käyttämisestä, mutta sitä minä en usko. Otapa vielä lasillinen Rosoliota."

Tämän jutun kertominen saattoi aina tätini mitä paraimmalle tuulelle. Ja nyt hän sen päätettyään lupasi maksaa timantin uuden sovituksen pyytäen, että minä Lontooseen saavuttuani veisin sen suuren kultasepän, herra Poloniuksen luo, ja lähettäisin hänelle laskun. "Totta kyllä", sanoi hän, "on tämän sovituksen kulta arvoltaan ainakin viisi guineaa ja uuden sovituksen sinä voit saada kahdella. Mutta olkoon, pidä sinä, rakas Samuel, mitä jää ylitse ja osta sillä, mitä mielit."

Ja sitten vanha rouva sanoi minulle hyvästi. Kello löi kahtatoista, kun minä astuin alas kyläntietä, sillä Mulcahyn historian kertomiseen meni aina kokonainen tunti, enkä minä siinä kävellessäni enään ollut aivan yhtä masentunut kuin lahjan saadessani. "On se timanttineula sentään korea kapine", ajattelin, "ja tekee minut 'feinin' näköiseksi, olkoon vaatetukseni kuinka kulunut tahansa" -- ja kulunut se tosiaankin oli. "No niin", sanoin minä, "niillä kolmella guinealla, jotka jäävät yli, minä ostan parin nimittämättömiä" -- joita minä, _entre nous_, kipeästi kaipasin, kun juuri olin kasvanut mittani täyteen, mutta housuni olivat syntyneet kahdeksantoista kuukautta sitten.

No siis, minä astuin alas kyläntietä, kädet housunlakkarissa. Siellä oli Mary-parkani kukkaro, josta olin ottanut pois ne pienet tavarat, mitkä hän oli antanut minulle edellisenä päivänä, ja asettanut -- no samapa tuo minne, mutta katsokaas, siihen aikaan minulla oli sydän ja se hyvin lämmin. Minulla oli Maryn kukkaro valmiina tätini lahjan varalle, jota ei koskaan tullut, ja minä laskin, että maksettuani matkani omista pienistä säästövaroistani, jotka rouva Hoggartyn peli-iltoina olivat vähentyneet kokonaista viisikolmatta shillinkiä, minä pääsisin kaupunkiin kaksi seitsemän shillingin kappaletta taskussani.

Astuin alas kyläntietä hiivatinmoista kyytiä, niin vinhasti, että jos se mahdollista olisi ollut, niin olisin saavuttanut ne kymmenen kellonlyöntiä, jotka olivat kuuluneet kaksi tuntia sitten minun kuunnellessani rouva Hoggartyn pitkiä historioita ja juodessani hänen kamalaa Rosoliotaan. Sillä asia on niin, että minun oli määrä kello kymmenen saapua erään akkunan alle, jossa erään henkilön siihen aikaan piti istua katselemassa kuuta soma rypytetty yömyssy päässä ja armaat hiukset paperruksissa.

Akkuna oli nyt sulettu eikä sieltä näkynyt edes kynttilääkään. Ja vaikka minä yskin ja ryin ja viheltelin puutarhan aidan takana ja hyräilin laulua, josta eräs henkilö hyvin paljon piti, vieläpä viskasin akkunaan pienen kivenkin, joka osui suorastaan ristikon väliin -- en saanut hereille ketään muuta kuin ison vahtikoiralurjuksen, joka haukkui ja ulisi ja hyppeli aitaa vasten niin vimmatusti, että pelkäsin sen milloin vain sieppaavan nokkani hampaittensa väliin.

Siten minun täytyi niin joutuin kuin suinkin lähteä tieheni. Ja seuraavana aamuna äiti ja sisaret olivat laittaneet minulle aamiaisen kello neljäksi ja kello viisi tuli Lontooseen menevä tyhjä, kuusi sisäistuinta käsittävä postivaunu "Uskollinen", ja minä kapusin ylös katolle näkemättä Mary Smithiä.

Kun me kuljimme talon sivutse, näytti kyllä siltä kuin olisi hänen huoneensa akkunaverho ollut vedetty sivulle hiukan verran. Varmasti oli akkuna ainakin auki, ja sulettu se oli edellisenä yönä. Mutta vaunu vieri eteenpäin, ja kylä, talo, kirkkotarha ja Hicksin heinäsuovat olivat pian näkymättömissä.

* * * * *

"Äläs! Onpa siinä kroosia!" sanoi ajajalle tallipoika, joka poltteli sikaaria, katsellen minua ja sormella tonkien nokkaansa.

En ollut nimittäin ensinkään riisuutunut tätini kesti-illan jälkeen, ja kun olin pahalla tuulella ja kaikki vaatteet oli vielä sullottava kirstuihin ja paljon muuta ajattelemista, olin kokonaan unhottanut rouva Hoggartyn rintasoljen, jonka edellisenä yönä olin pistänyt paidanrinnukseeni.

TOINEN LUKU

KERTOO, KUINKA TIMANTTI TULEE LONTOOSEEN JA AIKAAN SAA IHMEELLISIÄ ASIOITA SEKÄ CITYSSÄ ETTÄ WESTENDISSÄ.

Tässä tarinassa kerrotut tapahtumat sattuivat parisenkymmentä vuotta sitten, jolloin, kuten lukija mahtanee muistaa, Lontoon Cityn oli vallannut kaikenkaltaisten yhtiöitten perustamiskiihko, mikä moniaille ihmisille tuotti sievät omaisuudet.

Olin tähän aikaan, koska totuus on saatettava ilmi, kolmastoista kirjanpitäjä neljästäkolmatta nuorukaisesta, jotka työskentelivät valtaavan laajassa West Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiössä yhtiön muhkeassa kivitalossa Cornhillissa. Äiti oli eläkerahaa vastaan sijoittanut neljäsataa puntaa tähän yhtiöön, joka maksoi hänelle kokonaista kolmekymmentä ja kuusi puntaa vuodessa -- mikään muu Lontoon yhtiöistä ei luvannut enempää kuin kaksikymmentäneljä. Johtokunnan puheenjohtaja oli suuri herra Brough, toiminimestä Brough ja Hoff, Crutched Friarskadulta, jonka laivat purjehtivat Välimerta. Kauppahuone oli uusi, mutta sen viikunain ja pesusienten liike oli mahtava ja Zanten korinttien kaupassa se oli kaikkien Cityn toiminimien edellä.

Brough oli suuri mies eriuskolaisten keskuudessa ja hänen nimensä näkyi aina keräyslistan otsikossa satojen puntien edessä, milloin nämät hyvät ihmiset perustivat jonkun hyväntekeväisyysseuran. Hänellä oli yhdeksän kirjanpitäjää konttorissaan Crutched Friarsilla. Ei yhtään hän suostunut ottamaan vastaan ilman pyrkijän syntymäpaikan koulunopettajan ja papin antamaa todistusta, jossa nämät menivät täyteen takuuseen hänen siveellisyydestään ja uskonnollisuudestaan. Ja paikat olivat niin haluttuja, että hän sai neljän tai viiden sadan punnan hyvityksen jokaisesta nuoresta miehestä, jonka teki orjaksi kymmeneksi tunniksi päivässä ja jolle siitä korvaukseksi paljasti kaikki Välimeren kaupan salaisuudet. Hän oli suuri mies myöskin Lontoon pörssissä. Ja meidän nuoret pojat kuulivat useasti pörssikauppiasten kirjanpitäjiltä (me näetsen tapasimme syödä päivällistä yksissä "Kukossa ja lampaassa", kunnianarvoisessa paikassa, jossa saa mainion palan lihaa, leipää, vihanneksia, juustoa ja puolikkaan portteria, kaikki yhdestä shillingistä ja vielä jää pennyn-lantti juomarahaksi) -- nuorten pörssikauppiasten oli siis tapana kertoa meille, mitä äärettömiä eriä Brough sijoitti espanjalaisiin, kreikkalaisiin ja kolumbialaisiin papereihin. Hoff ei niihin puuttunut ollenkaan, hän vain pysyi kotona yksinomaan hoitaen kauppahuoneen asioita. Hän oli nuori mies, hyvin hiljainen ja vakava, uskonnoltaan kveekari. Brough oli ottanut hänet kauppakumppanuuteen kolmisenkymmenen tuhannen punnan hintaa vastaan, ja varsin hyvä kauppa se oli sittenkin. Minulle kerrottiin suurimmassa tuttavallisuudessa, että kauppahuone säännöllisesti joka vuosi jakoi voittoa runsaat seitsemän tuhatta puntaa, josta puolet peri Brough, Hoff kaksi kuudennesta ja viimeisen kuudenneksen vanha Tudlow, joka oli ollut herra Broughin kirjanpitäjä ennen kun uusi yhtiö pantiin alkuun. Tudlow kävi aina kovin kehnosti puettuna, ja me pidimme häntä vanhana saiturina. Muuan meidän miehistämme, Bob Swinney nimeltään, tapasi sanoa, että Tudlowin osuus oli pelkkää lorua ja että se tuli kaikki Brough'ille, mutta Bob tiesi aina asiat vain puoliksi, käytti tavallisesti viheriätä ratsastustakkia ja pääsi vapaasti Covent Gardenin teatteriin. Hän piti aina ääntä putikassa, kuten me sitä kutsuimme (vaikkei se ollut mikään putikka, vaan yhtä pulska konttori kuin mikä muu hyvänsä Cornhillissa) -- hän piti aina ääntä Vestriksestä ja neiti Treestä ja lauleli laulua "Peipposesta", erästä Charles Kemblen[5] kuuluisaa laulua "Neito Mariannasta", kappaleesta, johon silloin kaikki olivat hullaantuneet ja joka oli otettu tunnetusta kertomuskirjasta, minkä oli tehnyt muuan Peacock, Itä-Intian komppanian kirjanpitäjiä; ja mainion hyvä paikka hänellä onkin.

Kun Brough sai kuulla, millä tavalla nuorukainen Swinney solvasi häntä ja että hänellä oli vapaapaikka teatterissa, niin hän saapui päivänä muutamana alas konttoriin, missä me kaikki neljäkolmatta olimme koolla, ja piti puheen, jonka vertaista kauneudessa minä harvoja olen elämässäni kuullut. Parjauksesta hän ei välittänyt, sanoi hän, panettelu on osa ja kohtalo jokaisen julkisen miehen, jolla on ankarat periaatteet ja joka näitä tinkimättä seuraa, mutta sitä vastoin hän ei voinut olla välinpitämätön jokaisen gentlemannin luonteesta, jotka kuuluivat West Diddlesex-yhtiöön. Tuhansien menestys oli heidän huostassaan, miljoonia puntia kulki joka päivä heidän kättensä kautta, City, koko maa katsoi ylös heihin, järjestyksen, kunniallisuuden, esimerkillisyyden esikuviin. Ja jos hän huomasi, että näiden joukossa, joita hän piti kuin omina lapsinaan -- joita hän rakasti kuin omaa lihaansa ja vertansa -- oli poikettu pois tästä järjestyksestä, että tätä säännöllisyyttä ei oltu ylläpidetty, että tätä hyvää esimerkkiä ei oltu kannettu korkealla (herra Brough puhui aina tähän juhlalliseen tapaan) -- jos hän huomasi lastensa poikenneen pois siveellisyyden, uskonnon ja sopivaisuuden terveellisistä käskyistä -- jos hän huomasi ylimmässä tai alimmassa -- pääkirjanpitäjästä, jolla on kuusi sataa vuodessa, aina ovimieheen, joka lakaisi portaat -- jos hän havaitsi pienimmänkin säädyttömyyden tahran, hän heittäisi rikkojan luotaan -- niin, vaikka se olisi hänen oma poikansa, heittäisi hän tämän luotaan.

Kun hän puhui näin, puhkesi Brough kyyneliin; ja me jotka emme tienneet, mitä tuleman piti, katselimme toisiimme kalpeina kuin lakanat; kaikki paitsi Swinney, 12. virkailija, joka oli viheltelevinään. Kun Brough oli pyyhkinyt silmänsä ja toipunut ennalleen, hän kääntyi ympäri; ja ah, kuinka sydämeni tykyttikään hänen katsoessaan minua suoraan kasvoihin! Olipa kuitenkin helpottavaa, kun hän huusi jyrisevällä äänellä:

"Herra Robert Swinney!"

"Sir Teille", sanoi Swinney niin viileästi kuin mahdollista, jolloin muutamat miehistä alkoivat tirskua.

"Herra Swinney, jyrisi Brough, vielä kovemmalla äänellä kuin aikaisemmin, -- kun tulitte tähän toimistoon -- tähän perheeseen, sir, sillä sellainen se on, olen ylpeä voidessani niin sanoa -- te kohtasitten 23 niin hurskasta ja säännöllistä nuorta miestä kuin koskaan on työskennellyt yhdessä -- joille koskaan on uskottu tämän mahtavan pääkaupungin ja kuuluisan imperiumin rikkaudet. Te kohtasitten, sir, kohtuullisuutta, säännöllisyyttä ja hyvää käytöstä; ei mitään säädyttömiä lauluja kuulunut tässä paikassa, joka on pyhitetty -- liikeasioille; mitään panetteluja ei kuiskailtu laitoksen johtoa vastaan -- mutta ohitan menneet: voin hyvin ohittaa ne, sir -- ei mikään maallinen keskustelu tai ruma leikinlasku häirinnyt näiden herramiesten huomiota tai pilannut heidän työnsä rauhallista näyttämöä. Kohtasitten kristittyjä ja herrasmiehiä, sir."

"Maksoin paikastani kuten muutkin", sanoi Swinney. "Eikö isäni ostanut osakk--?"

"Hiljaa, sir! Arvoisa isänne kyllä osti tämän yrityksen osakkeita, jotka tulevat jonakin päivänä tuottamaan hänelle suurenmoisen voiton. Hän siis _todellakin_ hankki osakkeita, muuten ette olisi koskaan täällä. Voin tyydytyksellä sanoa, että jokaisella täällä olevalla nuorella ystävälläni on isä, veli, rakas sukulainen tai ystävä, jolla on samanlainen suhde yritykseemme; eikä yksikään heistä ole ilman motivaatiota hankkimaan, hyvää komissiota vastaan, muita henkilöitä liittymään mainioon yhdistykseemme. _Mutta_, sir, minä olen sen johtaja. Näette minun allekirjoittaneen työsopimuksenne; ja samalla tavoin minä, John Brough, peruutan sen. Menkää pois, sir! -- jättäkää meidät -- luopukaa perheestä, joka ei voi enää pitää teitä rinnoillaan! Herra Swinney, olen itkenyt -- olen rukoillut, ennenkuin tulin tähän johtopäätökseen; olen kuunnellut neuvoja, sir, ja olen lujasti päättänyt. Lähtekää luotamme!"

"En kuitenkaan ilman kolmen kuukauden palkkaa, herra Brough."

"Se maksetaan isällenne, hyvä herra."

"Vielä mitä! minäpä kerron Teille jotakin, Brough, minä olen täysikäinen, ja jollette Te maksa minulle palkkaani, niin minä laitan Teidät arestiin -- lempo soi, sen minä teen! Minäpä tyyrään Teidät tyrmään, taikka ei nimeni ole Bob Swinney!"

"Kirjoittakaa, herra Roundhand, tälle turmeltuneelle nuorelle miehelle kolmen kuukauden palkan määräys."

"Kaksikymmentä yksi puntaa ja viisi, Roundhand, eikä leimasta mitään", huusi julkea Swinney. -- Siinä se on, kuitataan! Ei Teidän tarvitse osottaa sitä pankkiirilleni. Ja jos joku Teistä, pojat, haluaa lasillisen punssia tänä iltana kello kahdeksan, niin Bob Swinneyn luo! Maksusta ei puhetta. Jos herra Brough _tahtoisi_ tehdä minulle sen kunnian ja lyöttäytyisi joukkoon? Tulkaa pois, elkää huoliko kieltäytyä!"

Me emme jaksaneet kestää enään tätä häpeämättömyyttä, vaan purskahdimme nauramaan kuin villityt.

"Ulos huoneesta!" kiljui herra Brough, jonka kasvot olivat menneet aivan sinisiksi. Ja Bob otti naulakosta vaalean hattunsa ja marssi matkaansa, "savipönttönsä", kuten hän sitä nimitti, vahvasti kallellaan. Hänen mentyään herra Brough piti meille toisen luennon, jonka neuvoja me kaikki päätimme käyttää hyväksemme, ja astuen Roundhandin pöydän ääreen, asetti kätensä kassanhoitajan olalle ja katsoi pääkirjaan.

"Paljonko rahaa on tänään tullut, Roundhand?" sanoi hän hyvin ystävällisesti.