Part 4

"Nöyrin palvelijanne, lady Drum", tervehti hän. "Olen juuri ratsastanut miehen kanssa, joka oli vähillä ampua itsensä rakkaudesta kauniiseen kreivitär Drumiin vuonna -- no samapa tuo."

"Oliko se Killblazes?" tiedusti vanha rouva. "Hän on armas vanha äijä, ja minä olen aivan valmis karkaamaan hänen kanssansa tällä samalla hetkellä. Vai oliko se ihastuttava vanha piispa? Hänellä on kihara hiuksistani -- hän sai sen ollessaan isän kappalaisena; ja saatanpa sanoa Teille, olisi aika työ löytää toinen semmoinen nyt samalta paikalta."

"Elkää nyt, mylady!" sanon minä, -- elkää sanoko niin!"

"Mutta teenpä sen sittenkin, herraseni", sanoo hän, "sillä näin meidän kesken, on minun pääni yhtä paljas kuin tykin kuula -- kysykää Fannylta, eikö ole. Mitenkä se lapsirukka säikähtyi kerta pienenä odottamatta tullessaan pukuhuoneeseeni, kun minulla ei ollut tekotukkaa päässä!"

"Minä toivon, että lady Fanny on tointunut siitä pelästyksestä", sanoi "eräs" katsoen ensin häntä ja sitten minua sen näköisenä kuin olisi tahtonut syödä minut. Ja uskoisitteko sen? Lady Fanny ei osannut muuta vastata kuin "kiitos, varsin hyvin, mylord", ja sen hän sanoi niin hämillään ja punastuvana kuin meidän oli tapana koulussa lausua Virgiliusta -- kun emme sitä osanneet.

Mylord yhä katseli minua ylen tuikeasti ja mutisi jotakin toivoneensa saavansa sijan lady Drumin vaunuissa, kun oli väsynyt ratsastukseen, mihin lady Fanny hänkin mutisi jotakin "isoäidin ystävästä".

"Sinun ystäväsihän, Fanny, pitäisi sinun sanoa", sanoo lady Jane. "Me emme varmaankaan koskaan olisi tulleet puistoon, ellei Fanny ehdottomasti olisi tahtonut tuoda herra Titmarshia tänne. Sallikaa minun esittää kreivi Tiptoff -- herra Titmarsh." Mutta sen sijaan että olisi nostanut hattua, niinkuin minä tein, hänen armonsa murahti toivovansa toista tilaisuutta ja nelisti taas pois mustan hevosensa selässä. Miten pirhanassa _minä_ olisin häntä loukannut, en ollenkaan osaa ymmärtää.

Mutta näyttipä siltä, että minä olin määrätty sinä päivänä loukkaamaan kaikkia herrasmiehiä, sillä eikös nyt tullut paikalle hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä (minkä aivan hyvin tiesin konttorimme kalenterista) ja lady Janen herra mies.

Hänen kunnianarvoisuutensa ratsasti pientä vankkaa kimoa ja oli lihava, kalvakka mies, joka näytti siltä kuin ei hän koskaan liikkuisi raittiissa ilmassa.

"Kuka perhana tuo on?" tokasi hän vaimolleen äreästi katsellen minua ja häntä.

"Oh, hän on isoäidin ja Janen ystäviä", ehätti lady Fanny sanomaan samalla silmäten, kuin mikäkin viekas vekkuli kun hän oli, perin veitikkamaisesti sisareensa, joka puolestaan näytti hirveän säikähtyneeltä ja pyytelevästi katsoi sisareensa eikä uskaltanut ääntää sanaakaan. "Niin, todella", jatkoi lady Fanny, "herra Titmarsh on isoäidin serkku, äidin puolelta, Hoggartyn kautta. Etkö tullut tuntemaan Hoggarteja, Edmund, ollessasi lordi Bagwigin kanssa Irlannissa? Salli minun esittää sinulle isoäidin serkku, herra Titmarsh; herra Titmarsh, lankoni, herra Edmund Preston."

Koko ajan koetti lady Jane polkea sisartansa jalalle niin kovaan kuin taisi, mutta se pieni ilkimys ei ottanut sitä miksikään, ja minä, joka en ollut koskaan kuullut tästä orpanuudesta, olin niin hämilläni kuin olla saattaa. Mutta minä en tuntenut kreivitär Drumia läheskään niin hyvin kuin hänen pojantyttärensä, se hurja tyttö. Sillä vanha vaimo, joka juuri oli kutsunut serkukseen Gus Hoskins parkaa, näytti kuvittelevan koko maailman olevan sukulaisuussuhteissa hänen kanssansa, ja sanoi:

"Niin, me olemme sukua, emmekä kovin etäistäkään. Mick Hoggartyn isoäiti oli Millicent Brady, ja hän ja täti Towzer olivat sukua, kuten koko maailma tietää, sillä Decimus Brady Ballybradystä nai täti Towzerin äidin oikean serkun, Bell Swiftin -- hän ei ollut sukua tuomioprovastille, rakkaani, jonka perheen laita oli niin ja näin.[13] No, eikö se ole selvä?"

"Oi, täydellisesti, isoäiti", myönsi lady Jane nauraen, mutta kunnianarvoisa herra, joka vielä ratsasti vierellämme, näytti perin äreältä ja happamalta.

"Varmaanhan sinä tulit tuntemaan Hoggartyt, Edmund? -- ne kolmetoista punatukkaista tyttöä -- yhdeksän sulotarta ja neljä päällisiksi, kuten Clanboy paran oli tapana kutsua heitä. Clan parka! Teidän ja minun serkkuni, herra Titmarsh, ja hirveästi rakastunut minuun hänkin. Etkö nyt muista niitä kaikkia, Edmund? -- etkö muista? -- et muista Biddyä ja Minnyä, ja Theddyä ja Widdyä, ja Mysiä ja Grizzyä, ja Pollya ja Dollyä ja niitä muita?"

"Hiiteen kaikki Hoggartyn missit!" sanoi kunnianarvoisa herra, ja sanoi sen niin pontevasti, että hänen harmaa kimonsa äkkiä potkasi takajaloillaan, jolloin herra oli vähällä lentää päistikkaa maahan. Lady Jane kirkasi, lady Fanny nauroi, vanha lady Drum ei näyttänyt olevan millänsäkään ja sanoi: "Sen olette ansainnutkin siinä kiroillessanne, te ilkeä mies!"

"Eikö Teidän olisi parempi tulla vaunuihin, Edmund -- herra Preston?" lausui hänen vaimonsa tuskaisena.

"Minä kyllä nousen heti pois, rouva hyvä", sanon minä.

"Mitä joutavia, pysykää paikallanne!" käski lady Drum, "vaunut ovat minun. Ja jos herra Preston näkee hyväksi kiroilla minun ikäiselleni naiselle tuohon inhottavaan moukkamaiseen tapaan -- inhottavaan moukkamaiseen tapaan, sanon vieläkin kerran --, en voi käsittää, mistä hyvästä minun ystäväni näkisivät vaivaa hänen vuoksensa. Antaa hänen istua ajajan kanssa, jos hän haluaa, tai tulla istumaan meidän kahden keskelle." Ilmeistä oli, että lady Drum vihasi sydämensä pohjasta poikansa vävyä, ja minä olen huomannut, ettei tämäntapainen viha ole hienoissa perheissä mitenkään harvinainen.

Herra Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä, oli totta puhuaksemme kovasti peloissaan hevosensa selässä ja siksi suuresti iloissaan päästessään pois hyppivältä ja potkivalta elukalta. Hänen kalvakat kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta kuin ennen ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, kun hän kapusi alas kimon selästä ja antoi ohjakset palvelijalleen. Minusta mies -- tarkotan isäntää -- tuntui vastenmieliseltä heti ensi hetkestä, kun hän tuli luoksemme ja puhutteli niin raa'alla tavalla lempeätä, suloista vaimoansa, ja mielestäni hän oli kurja pelkuri, niinkuin seikkailu kimon selässä osottikin hänen olevan. Sillähän olisi, lempo soi, lapsikin ratsastanut, ja tuossa iso mies haihatteli sydän kurkussa jo ensi potkauksesta.

"Oo, joutukaa, tulkaa toki sisään, Edmund", sanoi lady Fanny nauraen, ja vaunujen astuimet laskettiin alas ja heittäen minuun tuikean silmäyksen hän astui sisään aikoen asettua lady Fannyn kolkkaan (minäpä en mielinyt hievahtaa omastani, sen takaan), kun tuo pieni hulivili huudahti: "Oi ei, ei millään muotoa, herra Preston! Sulkekaa ovi, Thomas. Voi, kuinka hauskaa näyttää koko maailmalle kuinka valtiosihteeri istuu penkillä kolmantena!"

Ja koko murjottavalta se valtiosihteeri näyttikin, sen voin vakuuttaa!

"Ottakaa minun paikkani, Edmund, elkääkä välittäkö Fannyn hullutuksista", pyysi lady Jane arasti.

"Oh, ei, pyydän, rouva hyvä, istukaa pois. Minun on tässä varsin mukava, varsin mukava, ja niin toivon, että herra -- tämän herrankin on."

"Täydellisesti, sen vakuutan", sanon minä. "Minä olin aikeissa tarjoutua ratsastamaan hevosenne kotiin Teidän puolestanne, koska Te näytitte sitä kovasti pelkäävän, mutta seikka oli se, että minun oli tässä niin mukava, että todellakaan _en voinut_ irtautua paikaltani."

Kuinka virnistelikään vanha lady Drum, kun minä puhuin näin! Kuinka hänen pienet silmänsä vilkuttivat ja hänen pieni viekas suunsa liehehti! Minä en voinut olla puhumatta, nähkääs, sillä sisuni kiehui.

"Teidän seuranne on aina meille iloksi, serkku Titmarsh", sanoo hän ojentaen minulle kultaista nuuskarasiaa, josta minä otin hyppysellisen ja aivastin ylväästi kuin lordi.

"Koska olette kutsunut tämän herrasmiehen vaunuihinne, lady Jane Preston, niin totta kai kutsutte hänet kotiin päivällisellekin," sanoo herra Preston, sinisenä kiukusta.

"Minä kutsuin hänet _minun_ vaunuihini", oikasee vanha lady, "ja koska olemme menossa päivälliselle Teidän luoksenne ja Te niin hartaasti haluatte, niin on minun erittäin mieluista nähdä hänet siellä."

"Valitan, että olen lupautunut toisaalle", sanoin minä.

"Oh, tosiaan, mikä vahinko!" sanoo kunnianarvoisa herra Edmund, yhä äkäisenä tuijottaen vaimoonsa. "Mikä vahinko, että tämä herrasmies -- en muista nimeä -- että Teidän ystävänne, lady Jane, on lupautunut toisaalle! Teidän olisi varmaankin ollut erinomaisen mieluista nähdä sukulaisenne Whitehallissa."

Lady Drum oli ilmeisesti hassastunut sukulaisuuksien keksimiseen, mutta tämä hänen kunnianarvoisuutensa puhe oli sentään liika paljon.

"Kuules Sam", sanon minä itselleni, "oles mies ja näytä kuntoasi!" Ja niin minä heti puutuin puheeseen ja sanoin: "No koska herra valtiosihteeristä se on niin kovasti tärkeätä, hyvät naiset, niin minä peruutan toisaalle antamani lupauksen, ja todellisella mielihyvällä haukkaan palasen hänen kanssaan. Mikä on Teidän ruokailuaikanne, sir?"

Hän ei alentunut vastaamaan enkä minä puolestani pitänyt sillä väliäkään, sillä nähkääs, ei minulla ollut aikomus syödä miehen kanssa päivällistä, vaan ainoastaan opettaa hänelle ihmistapoja. Sillä vaikka minä olen vain köyhä poikaparka ja kuulen ihmisten huutavan, kuinka alhaista on syödä herneitä veitsellä tai kolmasti pyytää juustoa tai muuta sentapaista metkua, niin on minun mielestäni olemassa jotakin paljoa alhaisempaa kuin tämä, ja se on häpeämättömyys alempiansa kohtaan. Minä vihaan olentoa, joka täten käyttäytyy, yhtä syvästi kuin halveksin alhaissäätyistä, joka tekeytyy ylhäiseksi, ja siksi minä päätin sanoa suorat sanat herra Prestonille.

Kun vaunut pysähtyivät hänen kotinsa edustalle, autoin minä naiset ulos niin kohteliaasti kuin taisin ja seurasin eteiseen, ja sitten, ovessa ottaen herra Prestonia napista kiinni, sanoin hänelle, naisten ja kahden pitkän palvelijan edessä -- kautta kunniani, sen tein -- "Herraseni", sanoin minä: "Tämä ystävällinen vanha rouva kutsui minut vaunuihinsa, ja minä ajoin niissä hänen mieliksensä, en omakseni. Kun Te yhdyitte meihin ja kysyitte, kuka perhana minä olin, niin arvelin, että olisitte saattanut asettaa kysymyksenne vähän kohteliaampaan muotoon, mutta minun asiani ei ollut siihen puuttua. Kun Te piloillanne kutsuitte minut päivälliselle, arvelin, että saattaisin piloillani vastata minäkin, ja tässä minä olen. Mutta elkää peljätkö, en minä aio syödä kanssanne päivällistä. Vaan jos Te haluatte käyttää samaa pilapuhetta muille -- joillekuille meidän konttorimme pojille esimerkiksi --, niin minä kehotan teitä pitämään varanne, sillä he saattavat _ottaa Teidän sananne todeksi_."

"Onko siinä kaikki, herraseni?" sanoo herra Preston vielä raivoisempana. "Jos olette lopettanut, niin Te lähdette tästä talosta, tai heittävät minun palvelijani Teidät ulos. Heittäkää ulos tuo mies! Kuuletteko!" ja hän tempautui irti minusta ja julmistuneena syöksyi huoneeseensa.

"Hän on ilkeä, kauhea peto ihmiseksi, tuo sinun herra miehesi!" sanoi lady Drum ottaen vanhempaa pojantytärtään käsivarresta, "ja minä vihaan häntä. Ja kas, mennään nyt, sillä päivällinen odottaa ja jäähtyy." Ja hän oli ilman muuta juoksuttaa pois lady Janen. Mutta tämä ystävällinen rouva astui luokseni hyvin vaaleana ja vapisevana ja sanoi: "Herra Titmarsh, minä toivon, että Te ette ole pahoillanne -- minä tarkotan, että Te voisitte unohtaa, mitä on tapahtunut, sillä uskokaa minua, minun on ollut suuresti --" Suuresti mitä, sitä en koskaan saanut tietää, sillä nais-paran silmät täyttyivät kyynelillä, ja huudahtaen: "so, so, ei mitään tyhmyyksiä!" lady Drum veti häntä käsipuolesta portaista ylös. Mutta pikku lady Fanny astui rivakkaasti luokseni, ojensi minulle pienen kätösensä, puristi vankasti käpälääni ja sanoi: "hyvästi, rakas herra Titmarsh," niin perin ystävällisesti, että minä totta toisen kerran punastuin korvia myöten ja vereni alkoi suhista korvissani.

No, kun hän oli mennyt, löin hatun päähäni ja astuin ulos ovesta ylpeänä kuin riikinkukko ja tuimana kuin leijona, ja minä vain toivoin että joku noista hävyttömistä, virnottelevista palvelijoista olisi sanonut tai tehnyt minulle jotakin vähimmässäkään määrässä epäkohteliasta, jotta minä olisin ilokseni voinut hieman kurittaa häntä ja lähettää parhaat terveiseni isännälle. Mutta ei kukaan heistä tehnyt sitä palvelusta, ja minä menin pois ja söin kotona keitettyä lammasta ja lanttuja kaikessa rauhassa Gus Hoskinsin kanssa.

En katsonut sopivaksi kertoa Gusille (joka, näin meidän kesken puhuen, on sangen utelias ja taipuvainen lörpöttelemään) kaikkia sen perhekiistan yksityiskohtia, jonka syynä ja todistajana minä olin ollut, ja sanoin siksi vain, että vanha rouva -- ("se oli Drumin vaakuna", sanoo Gus, "minä kävin samalla hetkellä katsomassa sen Aateliskalenterista") --, että vanha rouva oli sattunut olemaan minulle sukua ja oli ottanut minut ajelemaan puistoon. Seuraavana päivänä me menimme konttoriin tavallisuuden mukaan, ja saatte olla varma siitä, että Hoskins kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja koko joukon enemmänkin, ja miten olikaan, vaikka minä en ollut viiden pennin edestä välittävinäni koko jutusta, täytyy minun tunnustaa, että olin varsin hyvilläni siitä, että toverit konttorissa saisivat kuulla vähän seikkailustani.

Mutta kuvitelkaa hämmästykseni, kun illalla kotiin tullessani tapasin rouva Stokesin, emäntäni, neiti Selina Stokesin, ja nuoren herra Bob Stokesin (laiska nuori vetelehtijä, joka aina oli marmorikuulasilla St. Briden kirkon rappusilla tai Salisburyn torilla, -- kun tapasin heidät suurella touhulla ja tohinalla kapuamasta edelläni ylös portaita huoneisiimme, toiseen kertaan, ja näin siellä, pöydällä, missä huilumme olivat toisella puolen ja toisella albumini, Gusin "Don Juan" ja Aateliskalenteri, seuraavata:

1. Korillisen suuria punaisia persikoita, kauniit kuin rakkaan Mary Smithin posket.

2. Samaten korillisen isoja, lihavia, mehukkaita, raskaita viinirypäleitä.

3. Aikamoisen kimpaleen lampaanlihaa, kuten luulin, mutta rouva Stokes sanoi sen olevan komein hirvipaisti, mitä hän koskaan on nähnyt.

Ja kolme korttia, nimittäin:

leskikreivitär Drum Lady Fanny Rakes

Herra Preston Lady Jane Preston

Kreivi Tiptoff

"Mimmottiset vaaknut!" sanoo rouva Stokes (sillä siihen tapaan haastoi se vanha vaimo-parka), "Mimmottiset vaaknut! Kruunui joka paikas! Ja mimmottiset livereijat! Kaks suurt pikenttii ja niil semmottiset punaset pulisonkit ja keltaset samettipöksyt, ja sisäs hyvin vanha frouva, kel oli valkonen olkihattu ja toinen nuari frouva, kel oli iso leekhornihattu ja siniset nauhat, ja pitkä, salskea, kalpeaverinen herra, kel oli partaa huules."

'Pyyrän, frouva hyvä, asuuks herra Titmarsh tääl', sanoo nuari frouva heliäl äänelläns.

'Juu, armollinen frouva', sanon minä. Mut hä on konttoris ny, West Diddlesex palo- ja henkivakuutuskonttoris Cornhillis.'

'Kalle, nosta ulos tavarat', sanoo herra juur förnäämist.

'Kyl, mylord', sanoo Kalle ja tuo minul paistin aviisis ja posliiniastias, just kuin sen näette, ja nua kaks fruktikorii lisäks.'

'Olkai niin ystävällinen, frouva hyvä,' sanoo mylord, 'ja viekäi nämä tavarat herra Titmarshin huaneisiin ja meirän, lady Jane Prestonin terveiset, ja pyytäkää hänet pitämään hyvänäns, ja sit hä telläs kortit pöyräl ja tän spreivin, jos on hänen ylhäisyytens oma kruunu."

Ja näin sanoen rouva Stokes antoi minulle kirjeen, jota, sivumennen sanoen, vaimoni säilyttää vielä tänäpäivänä, ja joka kuuluu näin:

"Kreivi Tiptoff on lady Jane Prestonilta saanut toimeksi ilmaista syvän valituksensa ja mielipahansa siitä, että hänellä ei eilen ollut iloa nauttia herra Titmarshin seurasta. Lady Jane on juuri lähtemässä pois kaupungista eikä sen tähden saata ottaa vastaan ystäviään Whiteball Placessa tällä seurakaudella. Mutta kreivi Tiptoff uskoo, että herra Titmarsh ystävällisesti suostuu vastaanottamaan muutamia tuotteita myladyn puutarhasta ja metsästä ja niillä kenties kestitsemään muutamia niistä ystävistä, joiden puolesta hän osaa niin hyvästi puhua."

Kirjeessä oli myöskin paperi, jossa oli sanat: "Lady Drum kotosalla perjantai-iltana kesäk. 17 p:nä". Ja kaikki tämä sen tähden, että täti Hoggarty oli antanut minulle timanttineulan!

Minä en lähettänyt takaisin hirvipaistia. Ja miksikä olisinkaan? Gus olisi tahtonut lähettää sen heti johtajallemme Broughille ja viinirypäleet ja persikat tädilleni Somersetshireen.

"Eipä sentään", sanon minä, "me kutsumme tänne Bob Swinneyn ja puolisen tusinaa muita poikiamme ja pidämme iloisen illan lauantaina." Ja iloinen ilta meillä olikin. Ja vaikka meillä ei ollut viiniä kaapissa, olipa meillä viljalta olutta ja päälliseksi viinapunssia. Ja Gus istui pöydän alapäässä ja minä yläpäässä, ja me lauloimme lauluja, sekä iloisia että surullisia, ja joimme maljoja, ja minä pidin puheen, josta en mitenkään voi tehdä selkoa tässä, koska _entre nous_, aamulla olin kerrassaan unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut vissin ajan jälkeen edellisenä yönä.

NELJÄS LUKU

KUINKA TIMANTIN ONNELLINEN OMISTAJA SYÖ PÄIVÄLLISTÄ PENTONVILLESSÄ.

Maanantaina minä en saapunut konttoriin, ennen kun puolisen tuntia avaamisen jälkeen. Jos totuus on tunnustettava, en ollut pahoillani siitä, että Hoskins ennätti ennen minua ja sai kerrotuksi pojille, mitä oli tapahtunut -- sillä kaikillahan meillä on pienet turhamaisuutemme, ja minusta oli mieluista nähdä, että kumppaneilla oli hyvä ajatus minusta.

Kun astuin sisään, näin asiani jo toimitetuksi, siitä tavasta nimittäin, millä pojat katsoivat minuun, etenkin Abednego, joka ensi töiksi tarjosi minulle hyppysellisen kultaisesta nuuskarasiastaan. Roundhandkin puristi lämpimästi kättäni tullessaan katsomaan minun päiväkirjaani, kiitteli käsialaani erinomaiseksi (ja kerskailematta uskon sen niin olevankin) ja kutsui minut päivälliselle ensi sunnuntaiksi Myddelton-kortteliin. "Aivan yhtä upeata kestitystä kuin _ystäväinne luona West-Endissä_ Te ette voi saada", sanoi hän erikoisella äänenpainolla, "mutta Amelia ja minä aina mielihyvällä näemme ystävän yksinkertaisessa pöydässämme -- kirkasta sherryä, vanhaa portviiniä ja palanen haukattavaa, ja tervetuloa toisten! Vai mitä?"

Minä lupasin tulla ja tuoda Hoskinsin mukanani.

Hän vastasi, että minä olin hyvin kohtelias ja että hän erittäin mielellään näkisi Hoskinsin luonaan. Me siis olimme paikalla sovittuna päivänä ja hetkenä. Mutta vaikka Gus oli yhdestoista kirjanpitäjä ja minä kahdestoista, niin huomasin, että pöydässä minulle tarjottiin ensimäiseksi ja parasta. Minulla oli kaksi kertaa niin paljon lihapalleroita valekilpikonnanliemessä ja minä sain milteipä kaikki osterit kastikemaljasta. Kerta Roundhand oli tarjota Gusille ennen minua, kun hänen vaimonsa, joka istui pöydän päässä ja näytti perin ankaralta ja ylväältä punaiseen silkkiharsokankaaseen ja turbaaniin puettuna, kiljasi _"Antony!"_, ja Roundhand polonen pudotti lautasen ja lennähti punaiseksi kuin mikäkin. Kyllä vaan rouva Roundhand puhui kanssani West-Endistä! Hänellä oli, selvä se, Aateliskalenteri, ja hän tiesi Drumin perheestä kaikki ihan hämmästyttävällä tavalla. Hän tiedusteli minulta, kuinka paljon lordi Drumilla oli vuodessa, luulinko minä, että hänellä oli kaksikymmentä, kolme- tai neljäkymmentä tai sata ja viisikymmentä tuhatta vuodessa, olinko kutsuttu Drum Castleen, minkälaista pukua perheen nuoret naiset käyttivät ja oliko heillä sellaiset inhottavat pussihiat, jotka silloin olivat juuri tulemassa muotiin, ja siinä rouva Roundhand katsoi pulleihin, kirjaviin käsivarsiinsa, joista hän oli ylen ylpeä.

"Kuulkaas, Sam poikaseni!" huusi keskellä keskusteluamme herra Roundhand, joka oli varsin anteliaasti antanut portviinin kulkea ympäri, "minä toivon, että Te katsoitte omaakin etuanne ja myitte joitakuita West Diddlesexin osakkeita! Vai miten?"

"Oletteko saattanut viinikannut alas palvelijain luo, herra Roundhand?" huudahti rouva kiukustuneena keskustelun keskeytyksestä.

"En, Milly, minä olen tyhjentänyt ne", sanoo Roundhand.

"Ei millytellä minua hyvä herra! ja suvaitkaa mennä alas ja sanoa Lancylle, kamarineitsyeelleni, (_silmäys minuun_), että hän asettaa teen kirjastohuoneeseen. Meillä on täällä vieraana herra, joka _ei ole tottunut_ Pentonvillen tavoille (_toinen silmäys_), mutta hän ei pahastu _ystäviensä_ tapoja." Ja tässä rouva Roundhand kohotti leveätä rintaansa ja antoi minulle kolmannen silmäyksen, joka oli niin ankara, että minun, vakuutan sen totisesti, tuli aivan paha olla. Mitä Gusiin tulee, ei rouva puhunut hänen kanssansa halkaistua sanaa koko illassa, mutta Gus lohdutti mielensä syömällä kosolta leipäsiä ja istui melkein koko illan (oli kamalan kuuma kesä) kuistilla vihellellen ja puhellen Roundhandin kanssa. Minä olisin kovin kernaasti ollut heidän kanssansa -- sillä huoneessa oli todella ahdasta, kun tuo iso, paksu rouva Roundhand istui sohvalla painautuneena toiseen aivan kiinni.

"Muistatteko, mikä hauska ilta meillä oli täällä viime kesänä?" kuulin Hoskinsin sanovan hänen nojatessaan kuistin rinta-aitaa vasten ja silmillään seuraten kirkosta palaavia tyttöjä. -- Te ja minä liivisillämme, viljalti kylmää rommia ja vettä, rouva Roundhand Margatessa[14] ja meillä kokonainen laatikollinen Manilla-sikaareja?"

"Sss! hiljaa!" kielteli Roundhand hädissään. "Milly saattaa kuulla!"

Mutta Milly ei kuullut, sillä hän oli paraikaa kertomassa minulle päättömän pitkää kertomusta siitä, kuinka hän oli valssannut kreivi von Schloppenzollernin kanssa, kun Cityssä pidettiin tanssiaiset liittyneille hallitsijoille, ja kuinka kreivillä oli pitkät tuuheat, vaaleat viikset ja kuinka omituista "hänestä oli pyöriä ympäri huonetta suuren miehen käsivarsi uumalla. "Herra Roundhand ei ole koskaan sallinut sitä avioliittomme aikana -- ei koskaan, mutta vuonna 14 sitä pidettiin, katsokaas, sopivana kohteliaisuutena hallitsijoita kohtaan. Ja siten oli kaksikymmentäyhdeksän nuorta naista, Lontoon Cityn parhaimmista perheistä, saatan sen vakuuttaa, herra Titmarsh -- heitä olivat pormestarin omat tyttäret, kaupunginvanhin Dobbinin tytär, Sir Charles Hopperin kolme tyttöä, hänen, joka omistaa sen suuren talon Baker-kadulla, ja Teidän nöyrin palvelijanne, joka oli hiukan hoikempi siihen aikaan -- kaksikymmentäyhdeksän meistä ahkerasti harjotti erityisen tanssimestarin johdolla valssaamista huoneessa, joka on egyptiläissalin päällä pormestarin palatsissa. Hän oli uljas mies, se kreivi Schloppenzollern!"

"Mutta kylläpä hänellä olikin uljas kumppani!" sanoin minä ja sanojani punastuin hiusmartoa myöten.

"Menkää matkaanne, Te kevytmielinen olento!" torui rouva Roundhand ja viuhkallaan lyödä läiskäsi minua. "Te olette kaikki samallaisia, te West Endin miehet -- pettureita kaikki tyyni! Kreivi oli juuri Teidän kaltaisenne. Ohoo! Ennen naimista kaikki on hunajaa ja kohteliaisuutta, mutta kun te olette voittaneet meidät, muuttuu kaikki kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi. Katsokaa Roundhandia, tuota suurta lasta, kuinka hän koettaa hosua perhosta keltaisella nenäliinallaan! Saattaako _sellainen_ mies ymmärtää minua? saattaako hänestä täyttyä tyhjyyttä tunteva sydän? (Sanan selventämiseksi hän asetti käden tarkottamalleen paikalle.) Ah, ei! Tulettekohan _Te_ sillä lailla laiminlyömään vaimonne, kun _Te_ naitte, herra Titmarsh?"

Hänen näin puhuessaan kellot juuri alkoivat soittaa kansaa kirkosta, ja minun ajatukseni lensivät maalle, rakkaaseen, armaaseen Mary Smithiin, joka palasi kotiin isoäitinsä luo, yksinkertainen harmaa kaapu yllänsä, kun kellot kauniisti kaikuivat ja koko ilma oli täynnä suloista heinän tuoksua ja joki kimalteli päivänpaisteessa vaalean- ja purppuranpunaisena, kultaisena ja hopeaisena. Sadan kahdenkymmenen peninkulman päässä, Somersetshiressa, rakas Maryni palasi kotiin kirkosta tohtori Snorterin perheen mukana, jonka kanssa hän meni ja tuli, ja minä olin kuuntelemassa tämän lihavan, rakastelevan, alhaisen naisen puhetta.