Part 13

Mitä tulee yhtiön asioihin, niin niistä minun mieleni oli nyt päässyt aivan rauhaan, sillä velkojat saattoivat käydä ainoastaan johtajiemme kimppuun, ja heitä oli varsin vaikea löytää. Herra Brough oli vetten takana, ja minun täytyy tämän herrasmiehen puolustukseksi sanoa, että vaikka jokainen uskoi hänen karatessaan vieneen monta sataa tuhatta puntaa, hän asusti Boulognessa ullakkosuojassa tuskin shillinkiäkään taskussa ja vain valmiina koettamaan onneaan uudelleen. Hyvänä kunnon vaimona rouva Brough pysyi uskollisena hänelle ja lähti Fulhamista siposillänsä, eikä neiti Belindan ollut laita parempi, mutta hän napisi ja oli hirveän häijyllä päällä. Mitä muihin johtajiin tulee -- niin kun tultiin Edinburghiin hakemaan herra Mullia, asianajajaa, kävi selville, että senniminen herrasmies todella _oli_ toiminut Edinburghissa vuoteen 1800 ja ollut hyvässä maineessa, mutta sitten vetäytynyt pois Skyen[33] saarelle; ja kun häneltä tiedusteltiin asiaa, ei hän tietänyt West Diddlesex-yhtiöstä enempää kuin kuningatar Anna. Kenraali Sir Dionysius O'Halloran oli äkkiarvaamatta poistunut Dublinista ja palannut Guatemalan tasavaltaan. Herra Shick oli vararikossa. Herra Macrawilla, parlamentin jäsenellä ja neuvosherralla, ei ollut yhtä ainoata guineaa paitsi minkä hän sai johtokunnan jäsenyydestä, ja ainoa mies, johon voitiin päästä käsiksi, oli herra Manstraw, kuten oli luultu, varakas laivaston tavaranhankkija Chathamissa. Hänen havaittiinkin olevan pieni merenkulkutavarain kaupustelija, jonka koko tavaravarasto ei ollut kymmenen punnan arvoinen. Herra Abednego oli toinen johtaja, ja me olemme jo nähneet, miten _hänen_ kävi.

"No, koska West Diddlesexistä ei mikään vaara uhkaa", esitteli herra Hoskins vanhempi, "niin ettekö nyt koettaisi järjestää asioita velkamiestenne kanssa? Ja kuka saattaisi toimittaa sen paremmin kuin kaunis rouva Titmarsh, jonka suloiset silmät pehmittäisivät kovanahkaisimmankin räätälin ja muotikauppiaan sydämen?"

Niinpä siis armas tyttöseni muutamana kirkkaana helmikuun päivänä puristi minua kädestä, ja kehottaen minua rohkaisemaan mieleni, lähti ajurinrattailla Gusin kanssa käydäkseen näiden henkilöiden puheilla. Vähänpä minä ajattelin vuosi sitten, että urhean luutnantti Smithin tyttären koskaan olisi pakko kumarrella räätäleitä ja kaunekauppiaita. Mutta _hän_, Jumala häntä siunatkoon! ei tuntenut ensinkään sitä häpeää, joka kiusasi minua, tai ainakaan ei sanonut tuntevansa, ja lähti anomusretkelleen mitään epäilemättä.

Illalla hän palasi, ja jyskyttävin sydämin minä odotin kuulumisia. Hänen kasvoistaan näin, että ne olivat huonoja. Johonkin aikaan hän ei puhunut mitään, vaan näytti kalman kalpealta ja itki suudellessaan minua. "Puhukaa Te, herra Augustus", sanoi hän viimein nyyhkien, ja sitten Gus kertoi minulle tämän surullisen päivän tapahtumat.

"Voitko ajatella, Sam", sanoo hän, "että sinun hävytön tätisi, joka oli toimittanut sinulle ne kapineet, on kirjoittanut kauppiaille, että sinä olet huijari ja petturi, että sinä olet uskotellut _hänen_ tilanneen tavarat, että hän on valmis siihen paikkaan menehtymään ja raamatun kautta vannomaan, ettei hän ole koskaan sitä tehnyt ja että heidän on odottaminen maksua sinulta yksin. Ei yksikään heistä tahtonut kuullakaan sinun vapaaksi päästämisestäsi, ja Mantalini roisto rupesi niin törkeäksi, että minä löin häntä korvalle ja olin vähällä tappaa, mutta Mary parka, -- rouva Titmarsh, tarkotan -- kirkasi ja pyörtyi. Minä vein hänet pois, ja tässä hän on, niin huonona kuin olla mahtaa."

Sinä yönä väsymättömän Gusin täytyi kiiruimman kautta juosta hakemaan tohtori Saltsia, ja seuraavana aamuna syntyi pieni poika. Minä en tiennyt, ollako surullinen vai iloinen, kun minulle näytettiin se pieni hento olento. Mutta Mary sanoi olevansa onnellisin vaimo maailmassa ja unohti kaikki huolensa ruokkiessaan poikastansa. Hän voitti aikansa hyvästi ja vakuutti, että poika oli suloisin lapsi maailmassa ja että vaikka lady Tiptoffilla, jonka me olimme lukeneet saaneen esikoisensa samana päivänä, mahtoi olla silkkivuode ja upea koti Grosvenor-korttelissa, hänellä ei koskaan, ei koskaan saattanut olla niin kaunista lasta kuin meidän rakas pikku Gusimme, sillä kenen mukaan me olisimme nimittäneet pojan, ellei hyvän, kiltin ystävämme? Meillä oli pienet ristiäiskemut ja teenjuonti kävi oikein iloisesti, sen vakuutan.

Äiti oli, Herralle kiitos! hyvin reipas, ja sydäntä hyväili nähdä hänet siinä asennossa, jossa mielestäni jokainen nainen, olkoon kuinka tavallinen, näyttää kauniilta -- nimittäin lapsi rinnassa. Lapsi oli kivulias, mutta hän ei huomannut sitä. Me olimme kovin köyhiä, mutta mitä hän siitä huoli? Hänellä ei ollut aikaa surra, kuten minä tein. Minulla oli nyt viimeinen guinea lakkarissa, ja kun _se_ oli mennyt -- ah! sydäntäni ahdisti ajatus, mitä oli tulossa, ja minä rukoilin voimaa ja johtoa, ja keskellä hätääkin minä sentään tunsin kiitollisuutta siitä, että synnytys vaaroineen oli ohi ja että rakas vaimoni ainakin oli voimissaan ja terveydeltään korjaantunut pahemman kohtalon varalle, joka oli osaksemme tuleva,

Minä puhuin rouva Stakesille, että hänen täytyi antaa meille huokeampi huone -- ullakkokamari, joka maksaisi vain moniaan shillingin. Ja vaikka se hyvä nainen pyysi minua jäämään siihen huoneustoon, jossa olimme, niin minä kuitenkin harkitsin, että nyt, kun vaimoni vointi oli hyvä, olisi väärin riistää ystävälliseltä emännältäni hänen paras toimeentulonsa lähde. Ja lopuksi hän lupasikin antaa minulle ullakkokamarin, kuten halusin, ja laittaa sen niin mukavaksi kuin suinkin, ja pikku Jemima selitti, että olisi äärettömän hauskaa auttaa äitiä ja lasta.

Huone laitettiin siis kuntoon. Ja vaikka minä vähin koettelin olla liika äkillisesti ilmaisematta hanketta Marylle, ei siinä tarvittukaan mitään peittelemistä ja arvelemista, sillä kun minä viimeinkin puhuin hänelle siitä, niin hän sanoi vain: "Siinäkö kaikki?" ja otti käteni suloisimmasti hymyten ja vakuutti, että hän ja Jemima laittaisivat huoneen niin siistiksi ja sieväksi kuin mahdollista. "Ja minä keitän ruokasi", lisäsi hän, "sillä tiedäthän sinä sanoneesi, että minä laitan maailman paraita hedelmävanukkaita". Jumala siunatkoon häntä! Minä luulen, että jotkut naiset melkein rakastavat köyhyyttä. Mutta minä en kertonut Marylle kuinka köyhä olin, eikä hänelläkään ollut aavistustakaan siitä, kuinka vankila ja lakimiehen ja lääkärin maksut olivat vähentäneet sitä rahasummaa, jonka hän toi minulle tullessaan Fleet vankilaan.

Ei kuitenkaan ollut määrätty, että hänen tai lapsen oli asuminen pienessä ullakkokamarissa. Meidän oli puhe maanantai-aamuna lähteä huoneistamme, mutta lauantai-iltana lasta rupesi ankarasti kouristelemaan, ja koko sunnuntaipäivän äiti sitä hoiti ja vaali ja rukoili sen puolesta, mutta Jumala näki hyväksi ottaa meiltä pois sen viattoman lapsen, ja sunnuntaina keskiyöllä se makasi ruumiina äitinsä povella. Amen. Meillä on nyt ympärillämme toisia lapsia, onnellisia ja terveitä, ja isän sydämestä tämän pienen olennon muisto on melkein haihtunut. Mutta minä luulen, että äiti joka elämänsä päivä ajattelee esikoistaan, joka oli hänen luonansa niin lyhyen ajan. Ja monen monta kertaa hän on vienyt tyttärensä Saint Briden kirkkomaalle, jonne hän on mullattu, ja kantaa vieläkin povellaan pienen pientä kultakiharaa, jonka hän leikkasi lapsen päästä, kun se hymyävänä makasi arkussaan. Minä olen sattunut toisinaan unohtamaan lapsen syntymäpäivän, mutta hän ei koskaan, ja useasti keskellä jokapäiväistä puhetta sattuu jotakin, joka osottaa hänen vieläkin ajattelevan lasta -- joku pieni viittaus, joka minusta on sanomattoman liikuttava.

En yritä kuvata hänen suruaan, sillä sellaiset asiat ovat pyhät ja salaiset, eikä miehen asia ole asettaa niitä paperille kaiken maailman luettavaksi. Enkä minä olisi lainkaan maininnut lapsen menetystä, ellei juuri tämä menetys olisi tuottanut suurta maallista siunausta meille, kuten vaimoni monasti on kyynelin ja kiitoksin tunnustanut.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että vaimoni itkeskellessä lastansa toisenlaiset tunteet, paitsi surua sen menetyksestä, huolestuttivat minua, ja minä olen sittemmin useasti ajatellut, kuinka suuresti puute hillitsee, vieläpä tukehuttaa rakkauden tunteita, ja olen kokemuksesta oppinut olemaan kiitollinen _jokapäiväisestä leivästä_. Tämä heikkouden tunnustus, jonka me teemme rukoillessamme, että meidät säästettäisiin nälästä ja pahasta, on tosiaankin syystä saanut sijansa jokapäiväisessä rukouksessamme. Ajatelkaa sitä te, jotka olette rikkaita, ja kavahtakaa, kuinka karkotatte kerjäläisen luotanne.

Lapsi makasi punotussa kehdossaan suloinen kangistunut hymy kasvoissaan (arvelen, että taivaan enkelit lienevät iloisesti tervehtineet tätä kaunista viatonta hymyä), ja vasta seuraavana päivänä, kun vaimoni oli mennyt hetkeksi lepäämään ja minä istuin vartioimassa lasta, minä muistin sen vanhempien tilan ja ajattelin, en osaa sanoa, millä tuskalla, ettei minulla enään ollut rahaa, millä haudata se pieni olento, ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneliä. Nyt viimeinkin, ajattelin minä, minun täytyi turvautua äiti raukkaani, sillä tämä oli pyhä hätä, ja minä otin paperia ja kirjoitin hänelle kirjeen poikasen ääressä ja kerroin hänelle tilastamme. Mutta, Jumalan kiitos, minä en koskaan lähettänyt sitä kirjettä, sillä kun minä menin pöydältä hakemaan lakkaa sulkeakseni tämän surullisen kirjeen, sattuivat silmäni timanttineulaan, jonka olin kokonaan unohtanut ja joka makasi siellä pöytälaatikossa.

Minä vilkasin makuuhuoneeseen -- vaimo poloseni nukkui. Hän oli valvonut kolme yötä ja päivää ja oli sulasta väsymyksestä vaipunut uneen. Ja minä juoksutin timantin eräälle panttilainaajalle ja sain siitä seitsemän guineaa, ja palattuani minä pistin rahat emännän käteen ja pyysin häntä hankkimaan, mitä oli tarpeen. Vaimoni oli vielä nukuksissa, kun minä palasin, ja kun hän heräsi, taivutimme hänet menemään alas emännän huoneeseen, ja sillä välin suoritettiin tarpeelliset valmistukset ja lapsi parka asetettiin arkkuunsa.

Kun seuraavana päivänä kaikki oli ohi, antoi rouva Stokes minulle kolme guineaa takaisin niistä seitsemästä, ja silloin minä en voinut olla nyyhkien ilmaisematta hänelle epäilyksiäni ja surkeuttani ja sanoin hänelle, että nämät olivat viimeiset rahani, ja kun ne ovat menneet, en tiennyt, miten kävisi paraimman vaimon, mitä koskaan on miehelle suotu.

Vaimoni oli alhaalla. Gus parka, joka oli luonani ja oli aivan yhtä suuresti liikutettu kuin kukaan meistä, otti minua käsipuolesta ja saattoi minut ales, ja me unohdimme vankilan ja sen alueen kokonaan ja teimme pitkän, pitkän retken Blackfriars Bridgen toiselle puolelle, ja se ystävällinen poika koetti mahdollisimman mukaan lohduttaa minua.

Kun me palasimme, oli ilta jo tullut. Ensimäinen henkilö, jonka minä kohtasin kotona, oli armas äitini, joka lankesi syliini ja monin kyynelin hellästi moitti minua, etten ollut hänelle ilmaissut hätääni. Hän ei koskaan olisi tullutkaan sitä tietämään, sanoi hän, mutta hän ei ollut kuullut minusta siitä pitäen, kun kirjoitin hänelle ilmoittaen lapsen syntymän, ja oli alkanut olla huolissaan minun äänettömyyteni takia. Ja kun hän kadulla kohtasi herra Smithersin, kysyi hän tältä uutisia minusta, jolloin tämä herra, hieman näyttäen hämmentyneeltä, kertoi hänelle luulevansa, että hänen miniänsä oli synnyttänyt jossakin epämieluisessa paikassa, että rouva Hoggarty oli lähtenyt luotamme, vihdoin että minä olin vankilassa. Nämät uutiset ajoivat äitini heti matkalle, ja hän oli vastikään tullut vankilasta, jossa oli saanut tietää osotteeni.

Minä kysyin, oliko hän nähnyt vaimoani ja miten tämän oli ollut laita. Suureksi kummakseni hän sanoi, että Mary oli ulkona emännän kanssa, kun hän oli saapunut, ja kello tuli kahdeksan -- tuli yhdeksän, ja hän pysyi poissa yhä vielä.

Kello kymmenen palasi -- ei vaimoni, vaan rouva Stokes ja hänen kanssansa muuan herra, joka puristi kättäni astuessaan huoneeseen ja sanoi: "Herra Titmarsh, en tiedä, muistanetteko minua; nimeni on Tiptoff. Minä olen tuonut Teille kirjelipun rouva Titmarshilta ja tervehdyksen vaimoltani, joka sydämestään valittaa menetystänne ja pyytää, ettette olisi levoton rouva Titmarshin poissaolon vuoksi. Hän on ystävällisesti luvannut viettää yön lady Tiptoffin kotona, ja minä olen varma siitä, että Te ette pane pahaksenne hänen poissaoloaan luotanne, koska hän siten tuottaa onnea sairaalle äidille ja sairaalle lapselle." Vielä vaihdettuamme muutamia sanoja mylord läksi pois. Vaimoni kirjelippu sanoi vain, että rouva Stokes kertoisi minulle kaikki.

KOLMASTOISTA LUKU

JOSSA OSOTETAAN, ETTÄ HYVÄ VAIMO ON PARAS TIMANTTI, MIKÄ MIEHEN POVELLA SAATTAA OLLA.

"Hyvä frouva Titmarsh", sanoo rouva Stokes, "ennen kun tyydytän uteliaisuutenne, niin sallikaa minun huomauttaa, että enkeleitä on harvassa, ja että harvoin on yksi, vielä vähemmin kaksi enkeliä perheessä. Mutta Teidän poikanne ja miniänne ovat tätä tavatonta lajia, niin totisesti ovatkin, frouva hyvä."

Äitini sanoi kiittävänsä Jumalaa meistä molemmista, ja rouva Stokes jatkoi:

"Kun maahanpanijaiset olivat ohi tänä aamuna, niin Teidän miniänne oli iloinen päästessään huoahtamaan minun yksinkertaisessa huoneessani, jossa hän itki ja kertoi tuhansia kertomuksia pienestä enkelistä, joka oli lentänyt pois. Herra siunatkoon, sehän oli täällä vain kuukauden eikä kukaan olisi voinut ajatella, että se osasi niin monenlaista siinä ajassa. Mutta äidin silmät ovat tarkat, frouva hyvä, ja minulla oli juuri toinen sellainen enkeli, rakas pikku Antonyni, joka syntyi ennen Jemimaa ja olisi nyt täyttänyt kaksikymmentä kolme, jos olisi elänyt tässä jumalattomassa maailmassa. Mutta nyt ei minun pidä puhua hänestä, vaan siitä mitä tapahtui, frouva hyvä.

Tietäkää, frouva hyvä, että frouva Titmarsh istui alhaalla sillä aikaa kun Samuel herra puheli ystävänsä, herra Hoskinsin kanssa, eikä se nais-parka tahtonut ottaa ruuan kipenettäkään, vaikka me olimme laittaneet koko hyvästi. Ja vasta päivällisen jälkeen minä vaivoin sain hänen maistamaan tilkan viiniä ja vettä ja kastamaan siinä leipäpalasen. Ja moneen pitkään tuntiin ei muuta murusta oltu saatu hänen suuhunsa, frouva hyvä.

No niin, hän ei halunnut puhua, ja minä ajattelin, että oli parasta antaa hänen olla. Mutta hän istui ja katseli kahta nuorimpaani, jotka leikkivät matolla. Ja juuri kun herra Titmarsh ja hänen ystävänsä Gus menivät ulos, toi poika sanomalehden -- se tulee aina kolmen ja neljän välillä, ja minä rupesin lukemaan sitä. Mutta minä en voinut lukea paljokaan, sillä minä ajattelin, kuinka surulliset Sam herran kasvot olivat, kun hän meni ulos, ja kuinka surullisen kertomuksen hän oli kertonut minulle, että hänen rahansa olivat niin vähissä, ja silloin tällöin minä keskeytin lukemiseni ja pyysin frouva Titmarshia, ettei hän ottaisi sitä niin kovasti, ja kerroin hänelle yhtä ja toista rakkaasta pikku Antonystani.

"Ah", sanoo hän nyyhkien ja katsoen pienokaisiani, "teillä on muita lapsia, frouva Stokes, mutta hän -- hän oli minun ainoani!" ja hän heitti itsensä taaksepäin ja itki, niin että sydän oli pakahtua. Mutta minä tiesin, että itku tekisi hänelle hyvää, ja otin taas käsiini lehteni -- se on _Morning Post_, frouva hyvä; minä luen aina sitä, sillä minusta on hauska tietää, mitä tapahtuu West Endissä.

Ensimäinen, mihin silmäni osuivat, oli ilmoitus: 'Palvelukseen halutaan -- kunnioitettava henkilö imettäjäksi nyt heti. Lähemmin n:ro -- Grosvenor-kortteli.' 'Siunaa ja varjele!' sanon minä. 'Nythän on lady Tiptoff parka sairas!' sillä minä tunsin hänen armonsa osotteen ja että hän oli synnyttänyt samana päivänä kuin frouva Titmarsh, ja siksi toiseksi tuntee hänen armonsa _minunkin_ osotteeni, koska hän on käynyt täällä.

Äkillinen tuuma pisti päähäni. 'Paras frouva Titmarsh', sanoin minä, 'Te tiedätte, kuinka köyhä ja kuinka hyvä Teidän miehenne on.'

'Niin', sanoo hän hyvin kummissaan.

'No, rakas ystävä', sanon minä katsoen häntä suoraan silmiin, 'lady Tiptoff, joka tuntee hänet, haluaa imettäjää pojalleen, lordi Poyningsille. Tahdotteko olla kunnon vaimo ja hakea paikkaa ja mahdollisesti saada korvatuksi sen pienokaisen, jonka Jumala on ottanut Teiltä?'

Hän rupesi vapisemaan ja punastui. Ja sitten minä kerroin hänelle, mitä Te, Sam herra, taannoin, olitte kertonut minulle rahahuolistanne, ja juuri että hän oli sen kuullut, hän juoksi noutamaan hattunsa ja sanoi: 'Tulkaa, tulkaa!' ja viidessä minuutissa hän sai minut mukaansa ja me läksimme yhdessä Grosvenor-kortteliin. Ilma ei tehnyt hänelle muuta kuin hyvää, Sam herra, ja koko matkalla hän ei itkenyt muuta kuin kerran, nähdessään torilla lapsenhoitajan hoidettavineen.

Iso livreapukuinen mies avaa oven ja sanoo: 'Te olette neljäskymmenesviides tämän paikan hakija, mutta antakaa minun ensin kysyä jotakin. Oletteko iiriläinen?'

'En, herra', sanoo frouva Titmarsh.

'Se riittää, frouvaseni', sanoo verkaherra. 'Aksangistanne kuulen, että Te ette ole iiriläinen. Tulkaa tätä tietä, hyvät naiset. Te tapaatte siellä joitakuita muita tuota paikkaa hakevia, mutta minä olen lähettänyt pois neljäkymmentäneljä hakijaa, siksi että he _olivat_ iiriläisiä.'

Meidät vietiin ylös hyvin pehmeitä mattoja ja saatettiin huoneeseen, jossa muuan vanha nainen pyysi meitä puhumaan hyvin hiljaa, sillä mylady oli vain kahden huoneen takana. Ja kun minä kysyin, kuinka lapsi ja hänen armonsa jaksoivat, se vanha nainen kertoi minulle, että molemmat voivat hyvin, mutta lääkäri oli sanonut, että lady Tiptoff oli liian heikko itse ruokkimaan lastansa, ja niin oli katsottu välttämättömäksi hankkia imettäjä.

Huoneessa oli toinenkin nuori naisihminen -- pitkä, komea nainen kuin olla saattaa --, joka katsoi hyvin kiukkuisesti ja halveksivasti frouva Titmarshiin ja minuun ja sanoi: 'Minulla on kirje herttuattarelta, jonka tytärtä minä imetin, ja minä arvelen, että lady Tiptoff saa hakea koko kaukaa löytääkseen toisen sellaisen kuin minä. Viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, ollut rokossa, naimisissa henkivartioväen korpraalin kanssa, erinomainen terveys, parhaat todistukset, juo ainoastaan vettä, ja mitä lapseen tulee, niin jos hänen armollaan olisi kuusi, on minulla kylliksi heille kaikille.'

Kun hän oli pitämässä tätä puhetta, tuli viereisestä huoneesta mustapukuinen herra astuen hiljaa kuin sametilla. Nainen nousi seisomaan, niiasi hänelle syvään ja asettaen käsivarret ristiin leveälle rinnalleen toisti vastikään pitämänsä puheen. Frouva Titmarsh ei noussut ylös tuoliltaan, vaan teki vain jonkinlaisen kumarruksen, mikä minusta tosiaankin oli pahasti tehty, koska herra selvästi oli tohtuori. Hän katsoi tarkasti frouva Titmarshiin ja sanoi: 'No, ystävä hyvä, oletteko Tekin täällä sen paikan takia?'

'Olen, herra', sanoo hän punastuen.

'Te näytätte kovin hennolta. Kuinka vanha on lapsenne? Kuinka monta Teillä on? Minkälainen todistus Teillä on?'

Teidän vaimonne ei vastannut sanaakaan, niin että minä astuin esiin ja sanoin: 'Tämä frouva', sanon minä, 'on juuri menettänyt ensimäisen lapsensa, herra tohtuori, eikä ole tottunut hakemaan paikkoja, sillä hän on meriväen kapteenin tytär, niin että Te saatte suoda anteeksi, että hän epäkohteliaasti kyllä ei noussut ylös, kun Te tulitte.'

Tämän kuultuaan tohtuori istui alas ja alkoi hyvin ystävällisesti puhella hänen kanssansa. Hän sanoi pelkäävänsä, että hän ei onnistuisi saamaan paikkaa, koska frouva Hornerilla oli erittäin hyvät todistukset Doncasterin herttuattarelta, jonka sukulainen lady Tiptoff oli. Ja pian saapui siihen mylady itse näyttäen hyvin sievältä, hieno pitsimyssy päässä ja yllä kaunis mustiini pinjoaari.

Hoitajatar tuli hänen armonsa kanssa ulos huoneesta, ja sillä välin kun mylady puheli kanssamme, käveli hän edes ja takaisin viereisessä huoneessa jotakin käsivarsillaan.

Ensin hänen armonsa puhui frouva Hornerin ja sitten frouva Titmarshin kanssa, mutta koko ajan hänen puhuessaan frouva Titmarsh, hyvin epäkohteliaasti minun mielestäni, katseli viereiseen huoneeseen, katseli katselemistaan lasta siellä. Hänen armonsa kysyi hänen nimeään ja oliko hänellä todistusta, ja kun hän ei vastannut, niin puhuin minä hänen puolestaan ja sanoin, että hän oli maailman paraimman miehen vaimo, että hänen armonsa tunteekin sen herran ja on tuonut hänelle hirvipaistin. Silloin lady Tiptoff katsoi minuun kovin kummissaan, ja minä kerroin hänelle koko historian, kuinka Te olitte ollut ensimäinen kirjanpitäjä ja kuinka se konna Brough oli saattanut Teidät perikatoon. 'Voi polosta!' sanoi hänen armonsa. Frouva Titmarsh ei sanonut mitään, vaan katseli yhä vain lasta, ja frouva Horner, se suuri husaari, katsoi vihaisena häneen.

'Voi polosta!' sanoo hänen armonsa hyvin ystävällisesti ottaen frouva Titmarshia kädestä. 'Hän näyttää kovin nuorelta. Kuinka vanha olette, ystäväiseni?'

'Viisi viikkoa kaksi päivää!' sanoo vaimonne nyyhkien.

Frouva Horner räjähti nauramaan, mutta kyynel näkyi hänen armonsa silmässä, sillä hän tiesi, mitä se polonen ajatteli.

'Hiljaa, olento!' sanoo hän suuttuneena sille suurelle husaarille, ja samalla lapsi viereisessä huoneessa alkoi huutaa.

Heti kun vaimonne kuuli sen äänen, hän hypähti ylös tuoliltaan ja astui askeleen eteenpäin ja asetti kädet rinnalleen ja huusi: 'Lapsi, lapsi -- antakaa se minulle!' ja rupesi jälleen itkemään.

Hänen armonsa katsoi häneen hetkisen ja riensi sitten viereiseen huoneeseen ja toi hänelle lapsen, ja lapsi painautui häneen ikäänkuin olisi tuntenut hänet, ja kaunis näky olikin nähdä se armas nainen lapsi povellaan.

Kun hänen armonsa näki sen, mitä Te luulette hänen tehneen? Katsottuaan häntä vähän aikaa hän kiersi käsivartensa Teidän vaimonne kaulalle ja suuteli häntä.

'Armas vaimo!' sanoi hän, 'Te olette varmasti yhtä hyvä kuin kauniskin ja Te saatte pitää lapsen, ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt Teidät minulle!'

Nämät olivat hänen omat sanansa, ja tohtuori Bland, joka seisoi siinä vierellä, sanoo: 'Se on toinen Salomonin tuomio!'

'Sitten minä arvaan, että Teidän Armonne ei tarvitse _minua?'_ sanoo husaari syvään niiaten.

'Ei ensinkään!' sanoo hänen armonsa ylpeästi, ja husaari lähti huoneesta. Ja sitten minä kerroin koko teidän historianne täydellisesti, ja frouva Blenkinsop tarjosi minut teelle, ja minä näin sen kauniin huoneen, aivan lady Tiptoffin huoneen vieressä, jossa frouva Titmarsh saa asua, ja kun mylord tulee kotiin, niin eikö hän kiven kovaan tahdo tulla minun kanssani tänne ajurin rattailla, koska hän sanoi täytyvänsä pyytää anteeksi, että Teidän vaimonne pidetään poissa."