Part 12

"Vaimolla omaisuus? Turhia! Rouva Titmarsh on alaikäinen eikä voi liikuttaa siitä shillinkiäkään. Ei, ei, minä en puutu alaikäisten rahoihin. Mutta kuulkaas! -- äidillännehän on talo ja puoti kylässämme. Antakaa minulle kiinnitys siihen --"

"Sitä minä en tee, hyvä herra", sanon minä. "Äitini on jo saanut kylliksi kärsiä minun takiani ja sisaretkin on hänen elätettävänään, ja minä olen kiitollinen Teille, herra Smithers, jos ette sanallakaan ilmaise hänelle mitään nykyisestä tilastani."

"Te puhutte kuin kunniallinen mies, hyvä herra", sanoo herra Smithers, "ja minä lupaan tismalleen täyttää Teidän toivomuksenne. Teenpä enemmänkin, herra Titmarsh. Minä esitän Teidät eräälle täkäläiselle toiminimelle, arvoisille ystävilleni, herroille Higgs, Biggs ja Blatherwick, jotka tekevät kaiken voitavansa palvellakseen Teitä. Ja nyt, hyvä herra, minä toivotan Teille hyvää huomenta."

Ja näin sanoen herra Smithers otti hattunsa ja lähti huoneesta. Ja vielä kerta neuvoteltuaan tätini kanssa, kuten perästäpäin kuulin, hän matkusti Lontoosta postivaunuissa samana iltana.

Minä lähetin uskollisen Gusin vielä kerran varovaisesti ilmoittamaan asian vaimolleni, peläten, että rouva Hoggarty kertoisi sen töykeästi hänelle, kuten tiesin hänen kiukuissaan voivan tehdä. Mutta läähättäen hän tuli tunnin perästä takaisin ilmoittamaan, että rouva Hoggarty oli pakannut ja lukinnut matkalaukkunsa ja ajurinrattaissa ajanut pois. Siten tietäen, ettei Mary parkani palaisi ennen iltaa, Hoskins jäi luokseni siihen saakka ja vietettyään kanssani murheellisen päivän poistui jälleen kello yhdeksän viedäkseen hänelle surulliset uutisemme.

Kello kymmenen kuului sinä iltana kiivasta kolistelua ja soittamista ulko-ovella, ja pian tyttö poloseni lankesi syliini, ja Gus Hoskins vetisteli jossakin nurkassa minun koettaessani parhaimpani mukaan lohduttaa vaimoani.

* * * * *

Seuraavana päivänä kunnioitti minua käynnillään herra Blatherwick, joka, kuultuaan, että minulla oli vain kolme guineaa lakkarissa, kursailematta sanoi, että lakimiehet elävät vain palkkioistaan. Hän kehotti minua lähtemään pois Cursitor-kadulta, koska eläminen siellä tuli varsin kalliiksi. Ja minun siinä istuessani kovin murheissani, tuli vaimoni (oli ollut hyvin vaikeata saada hänet lähtemään luotani edellisenä yönä).

"Ne kauheat miehet tulivat kello neljä tänä aamuna", sanoi hän, "neljä tuntia ennen päivän valkenemista."

"Mitkä kauheat miehet?" kysyn minä.

"Ne jotka tulivat viemään pois tätisi huonekalut", sanoi hän. "He olivat pakanneet kaikki, ennen kun minä tulin. Ja minä annoin heidän viedä kaikki. Olin liika suruissani voidakseni katsoa, mikä oli meidän, mikä ei ollut. Se ilettävä herra Wapshot oli heidän mukanaan, ja kun minä läksin, jäi hän katsomaan, kuinka viimeinen tavarakuorma ajoi pois. Minä toin vain sinun vaatteesi", lisäsi hän, "ja muutamia omiani, ja joitakuita kirjoja, joita sinä kernaasti lueskelit ja vähän -- vähän tarpeita, joita olen valmistanut -- pienokaiselle. Palkollisen palkka oli maksettu jouluun, ja minä maksoin lopun. Ja katsos, juuri kun minä olin poislähdössä, tuli posti ja toi minulle puolenvuoden korkoni -- kolmekymmentäviisi puntaa; rakas Sam. Eikö se ole siunattu asia?"

"Tahdotteko maksaa laskuni, herra, mikä se Teidän nimenne on?" kiljasi tähän herra Aminadab lennättäen oven auki (oletan, että hän oli neuvotellut herra Blatherwickin kanssa). "Minä tarvitsen tätä huonetta _gentlemannia_ varten. Minä arvaan, että se on liika kallis Teidän laisellenne." Ja sen sanoen -- kukapa sen uskoisi? -- mies tuikkasi minulle kolmen guinean laskun kahden päivän ruuasta ja asunnosta hänen kauheassa pesässään.

* * * * *

Parvi laiskoja tyhjäntoimittajia tunkeili oven edessä, kun minä tulin siitä ulos. Ja jos olisin ollut yksin, olisin hävennyt heidän näkemistään. Mutta nyt ajattelin vain rakasta, rakasta vaimoani, joka luottavasti nojasi käsivarteeni ja hymyili minulle kuin taivas -- niin ja _toikin_ taivaan mukaani Fleet-vankilaan -- tai ainakin taivaan enkelin. Ah, minä olin rakastanut häntä ennen, ja onnellista on rakastaa, kun on nuori ja toivorikas ja näkee naurua ja päivänpaistetta. Mutta ole _onneton_, ja tiedä silloin mitä on olla hyvän vaimon rakastama! Taivaan kautta minä julistan, että kaikista niistä iloisista ja onnellisista hetkistä, mitä se on minulle antanut, se oli kaikista korkein -- se pieni ajomatka alas Holbornin vankilaan, vaimoni poski nojaten olkaani vastaan! Luuletteko, että piittasin oikeudenpalvelijasta, joka istui vastapäätä? En totta jumaliste! Minä suutelin vaimoani ja syleilin häntä -- niin ja itkinkin hänen kanssansa. Mutta ennen kun matkamme oli päättynyt, kuivuivat hänen silmänsä ja hän astui alas ajoneuvoista vankilan portilla punastuvana ja onnellisena, ikäänkuin olisi ollut hovijuhlaan menevä prinsessa.

KAHDESTOISTA LUKU

JOSSA SANKARIN TÄDIN TIMANTTI TUTUSTUU SANKARIN SETÄÄN.[31]

Suuren Diddlesex-yhtiön kukistus tuli pian puheenaiheeksi kaikissa sanomalehdissä ja jokainen henkilö, joka oli ollut siinä osallisena, kerkeästi kuvattiin roistoksi ja huijariksi, yleisen inhon ansaitsevaksi. Sanottiin, että Brough oli karatessaan vienyt yhden miljoonan. Ja vihjailtiinpa, että minäkin polonen olin lähettänyt satatuhatta puntaa Amerikaan ja odotin vain oikeudesta selviämistä elääkseni rikkaana miehenä loput päivistäni. Tällä mielipiteellä oli muutamia kannattajia vankilassa, jossa se, kummallista kyllä, tuotti minulle arvoa ja kunnioitusta -- jota minä, kuten arvattanee, olin varsin vähän halukas käyttämään hyväkseni. Herra Aminadab, joka tavan takaa pistäysi Fleetissä, kuitenkin vakuutteli, että minä olin vaivainen nahjus, sokea välikappale Broughin käsissä, enkä ollut korjannut talteen shillinkiäkään. Mielipiteet kävivät kuitenkin eri suuntiin, ja minä luulen, että vanginvartijat pitivät minua erinomaisen taitavana teeskentelijänä, joka oli olevinaan köyhä vain sitä paremmin johtaakseen yleisön harhaan.

Herrat Abednego ja poika samaten tulivat julkisesti leimatuiksi. Ja totta on, että minä en ole koskaan pystynyt käsittämään, minkälaiset näiden herrojen asiat herra Broughin kanssa olivat. Kirjat osottivat, että yhtiö oli maksanut suuria summia herra Abednegolle, mutta hän esitti herra Broughin nimellään vahvistamia asiapapereita, jotka saattoivat tämän jälkimäisen ja West Diddlesex-yhtiön hänelle vielä suurempaan velkaan. Kun minä saavuin konkurssioikeuteen tutkittavaksi, olivat läsnä myöskin herra Abednego ja ne kaksi Houndsditchin herrasmiestä vannomassa valojaan, ja he pitivät kovaa melua ja sadoin valoin todistivat vaatimustensa oikeutta. Mutta herrat Jackson ja Paxton toivat häntä vastaan juuri saman iiriläisen vahtimiehen, jonka sanottiin olleen syynä tulipaloon, ja viittailivat, kuten minulle on kerrottu, sinnepäin, että he tiesivät seikkoja, jotka veisivät hirteen herrat juutalaiset, jos nämä pysyisivät vaatimuksissaan. Silloin he katosivat kerrassaan eikä sitten koskaan kuultu mitään heidän vahingoistaan. Minä olen taipuvainen uskomaan, että johtajamme oli saanut rahaa Abednegolta, oli antanut hänelle osakkeita vakuudeksi, oli sitten äkkiä ollut pakotettu ostamaan nämä osakkeet takaisin käteisellä rahalla, ja siten jouduttanut omaansa ja yhtiön häviöitä.

Tarpeetonta on kertoa, kuinka monessa yhtiössä Brough oli osallisena. Se, johon Tidd parka oli sijoittanut rahansa, ei maksanut kahta pennyä puntaa kohti, ja se oli suurin osinko, minkä niistä mikään maksoi.

Mitä tulee meidän yhtiöömme -- hohoo, olipa siinä kaunis näky, kun minut, West Diddlesex-yhtiön entinen ensimäinen kirjanpitäjä ja kassanhoitaja, tuotiin Fleet-vankilasta konkurssioikeuteen antamaan todistukseni.

Vaimo raukkani, jonka aika silloin oli hyvin lähellä, tahtoi ehdottomasti saattaa minua Basinghall-kadulle, ja niin teki myöskin rakas ystäväni Gus Hoskins, se uskollinen kunnon poika. Olisittepa nähneet siihen kerääntyneen ihmisjoukon ja sen hälinän, joka syntyi, kun minut tuotiin esiin!

"Herra Titmarsh", sanoo tuomari, kun minä astuin pöydän luo, ja panee erikoisen ivallisen korostuksen tavulle Tit -- "herra Titmarsh, Te olitte herra Broughin uskottu, herra Broughin ensimäinen kirjanpitäjä ja melkoinen osakkeenomistaja yhtiössä?"

"Ainoastaan nimellinen, herra tuomari", sanoin minä.

"Tietysti ainoastaan nimellinen", jatkoi tuomari ja kääntyi virkaveljeensä pilkallisesti hymyillen, "ja suureksi lohdutukseksi mahtaa Teille olla ajatus, että Te saitte osan saa-- voitosta ja nyt saatatte välttää vahingot sanomalla olevanne vain nimellinen osakkeenomistaja."

"Se helvetin kanalja!" kiljahti ääni joukosta. Se oli raivoisa eläkkeellä oleva upseeri ja yhtiömme entinen osakkeenomistaja, kapteeni Sparr.

"Hiljaa oikeudessa!" jatkoi tuomari. Ja kaiken aikaa Mary tuskallisena katsoi silmiin häntä ja sitten minua, kalpeana kuin kuolema, jota vastoin Gus oli punainen kuin kukko. "Herra Titmarsh, minun on onnistunut nähdä velkojenne luettelo konkurssiselvityksessä ja olen havainnut, että olette velkaa sievän summan herra Stiltzille, suurelle räätälille, herra Poloniukselle, tunnetulle jalokivikauppiaalle samaten, lisäksi hienoille muotikauppiaille ja ompelijoille -- ja kaikki tämä kahden sadan punnan vuosipalkalla. Täytyy tunnustaa, että Te niin nuoreksi mieheksi olette hyvin käyttänyt aikanne."

"Onko tällä mitään tekemistä asian kanssa, herra tuomari?" sanon minä. "Olenko minä täällä tekemässä tiliä yksityisistä veloistani vai kertomassa mitä tiedän yhtiön asioista? Mitä minun osallisuuteeni siinä tulee, herra tuomari, on minulla äiti ja monta sisarta."

"Se saatanan ryökäle!" kiljasee kapteeni.

"Hiljaa se mies siellä!" ärjäsee Gus tuikeana kuin kiiltonappi, ja koko huone purskahti nauruun ja minä sain rohkeutta jatkaa.

"Neljä vuotta sitten saatuaan neljänsadan punnan perinnön äitini tiedusti lakimieheltään, herra Smithersiltä, kuinka hän sijoittaisi tämän summan, ja kun West Diddlesex-yhtiö juuri silloin oli perustettu, lunastettiin sillä rahalla vuosieläke tältä liikkeeltä, johon minä pääsin kirjanpitäjäksi. Te saatatte pitää minua perin paatuneena pahantekijänä siitä syystä, että olen tilannut vaatteita herra von Stiltziltä. Mutta Te voitte tuskin olettaa, että minä, yhdeksäntoistavuotias poika, olisin mitään tietänyt yhtiöstä, jonka palvelukseen minä tulin kahdenneksikymmenenneksi kirjanpitäjäksi, mikä paikka tavallaan maksettiin äitini rahoilla. No niin, herra tuomari, yhtiön tarjoama korko oli niin houkutteleva, että eräs varakas sukulaiseni saatiin ostamaan joukko sen osakkeita."

"_Kuka_ sai hänet tekemään sen, jos rohkenen tiedustaa?"

"En voi olla myöntämättä, herra tuomari", sanon minä punastuen, "että minä kirjoitin kirjeen itse. Mutta ajatelkaa, sukulaiseni oli kuusikymmentä, minä yksikolmatta vuotta vanha. Minun sukulaiseni mietti asiaa useita kuukausia ja neuvotteli asianajajansa kanssa, ennen kun suostui ehdotukseeni. Ja minä tein sen herra Broughin kehotuksesta. Hän saneli kirjoittamani kirjeen ja minä todella luulin silloin hänen olevan niin rikas kuin itse herra Rotschild."

"Sukulaisenne asetti rahansa Teidän nimellenne, ja Te, herra Titmarsh, äkkiä siirrettiin, ellen erehdy, kahdentoista kumppaninne ohitse palkkioksi niiden hankkimisesta?"

"Se on aivan totta, herra tuomari" -- ja kun minä sen myönsin, alkoi Mary parka pyyhkiä silmiään ja Gusin korvat (en voinut nähdä hänen kasvojaan) olivat punaiset kuin keitetty rapu -- "se on aivan totta, ja koska asiat ovat käyneet näin, olen tekemistäni kovin pahoillani. Mutta siihen aikaan minä luulin voivani hyödyttää tätiäni samalla kuin itseänikin, ja Teidän täytyy muistaa, kuinka korkealla osakkeemme silloin olivat."

"No niin, herra Titmarsh, kun Te olitte hankkinut nämät rahat, Te oikopäätä pääsitte herra Broughin suosioon. Teidät kutsuttiin hänen kotiinsa ja kolmannesta kirjanpitäjästä nopeaan kohositte ensimäiseksi, jossa asemassa olitte arvoisan isäntänne kadotessa."

"Hyvä herra, Teillä ei tosin ole mitään oikeutta kysellä näitä asioita, mutta täällä on satoja osakkaitamme, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että he saavat tietää totuuden", sanoin minä puristaen Maryn kättä. "Totta, että minä _olin_ ensimäinen kirjanpitäjä. Ja miksi? Siksi, että muut lähtivät pois konttorista. Totta että minut kutsuttiin herra Broughin kotiin. Ja miksi? Siksi, että _tädilläni oli enemmän rahaa annettavana_. Minä huomaan sen selvästi nyt, vaikka en silloin voinut sitä ymmärtää. Ja että herra Brough halusi tätini rahoja eikä minua, todistaa se, että kun tätini tuli kaupunkiin, johtajamme väkisin vei hänet asunnostani Fulhamiin eikä ajatellutkaan minun tai vaimoni kutsumista sinne. Niin, ja hän olisi vienyt tätini loputkin rahat, ellei hänen asianajajansa maalta olisi ehkäissyt sitä. Ennen kun yritys kokonaan luhistui ja heti kun hän kuuli epäilyksiä sen suhteen, hän otti pois osakkeensa -- nimellisiä osakkeitahan ne olivat, kuten tiedätte, -- ja on niille tehnyt, kuten on sopivaksi nähnyt. Näin on, hyvät herrat, koko historia, mikäli se minua koskee. Auttaakseen ainoan poikansa toimeentuloille äitini sijoitti vähät rahansa yhtiöön -- ne ovat menneet. Tätini sijoitti siihen suurempia summia, jotka kerta olisivat joutuneet minulle -- nekin ovat menneet, ja tässä minä olen neljän vuoden perästä kunniattomana ja köyhtyneenä miehenä. Onko ketään läsnäolevista, kuinka paljon hän lieneekin kärsinyt yhtiön kukistumisen kautta, pahemmin kolhittu sen tähden kuin minua?"

"Herra Titmarsh", sanoo tuomari paljoa ystävällisemmin ja samalla heittäen silmäyksen sanomalehden kertojaan, joka istui siinä vierellä, "kertomuksenne tuskin joutuu sanomalehtiin, sillä, kuten sanotte, se on yksityinen asia, josta Teidän ei tarvinnut puhua, ellette itse sitä halunnut, ja sitä voidaan pitää tuttavallisena keskusteluna meidän ja muiden täällä olevain herrojen välillä. Mutta jos se _voitaisiin_ julkaista, niin se saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää ja varoittaa yleisöä, jos se _tahtoo_ ottaa varoituksia varteen, sellaisista mielettömistä yrityksistä, kuin se on, jonka toimessa Te olette ollut. Kertomuksenne osottaa aivan selvästi, että Teidät on petetty yhtä törkeästi kuin kukaan läsnäolijoista. Mutta katsokaas, herra Titmarsh, jos Te ette olisi niin kärkkäästi tavoitellut voittoa, luulen minä, että Te ette olisi antanut pettää itseänne, vaan olisitte antanut sukulaisenne rahojen olla ja, kertomuksenne mukaan, jonakin päivänä perinyt ne. Heti kun ihmiset odottavat saavansa runsaan koron, näyttävät he menettävän arvostelukyvyn ja koska he haluavat voittoa, niin he luulevat olevansa siitä varmat ja ylenkatsovat kaikkia varoituksia ja järkisyitä. Paitsi niitä satoja kunniallisia perheitä, jotka ovat joutuneet vararikkoon pelkästään sen vuoksi, että ovat luottaneet Teidän yhtiöönne, ja jotka ansaitsevat syvintä sääliä, on toisia satoja, jotka ovat, kuten Te itse, antautuneet siihen sulan keinottelun takia, ja ne, totta tosiaan, ansaitsevat kohtalon, johon ovat joutuneet. Niin kauan kun osingot maksetaan, ei kukaan nosta kysymystä, ja herra Brough olisi saattanut ottaa rahat osakkailleen vaikka maantieltä, ja he olisivat pistäneet ne taskuihinsa eivätkä osottaneet liikaa uteliaisuutta. Mutta mitä maksaa vaivaa puhua?" sanoo herra tuomari tulistuneena. "Tässä on nyt yksi konna paljastettu ja tuhannen ihmistä peijattu. Mutta jos huomenna tulee toinen huijari, istuu hänen pöytänsä ääressä vuoden perästä toinen tuhat uhreja, ja niin kaiketi loppuun asti. Ja nyt käydään asiaan, hyvät herrat, ja suokaa saarna anteeksi."

Minun tehtyä selkoa kaikesta, minkä tiesin, ja sitä oli hyvin vähän, tutkittiin muita yrityksessä toimineita, ja minä palasin vankilaan taluttaen pientä vaimo raukkaani käsikynässäni. Meidän oli käyminen tungoksen läpi huoneissa, ja sydäntäni kirveli monien muitten joukossa nähdessäni Gates rukan, Broughin portinvartijan, joka oli luovuttanut joka penninsä isännälleen, ja nyt, vanhalla iällään, oli kymmenen lapsensa kanssa joutunut katottomaksi. Häntä lähellä oli kapteeni Sparr, mutta ei suinkaan yhtä ystävällisenä mieleltään, sillä sen sijaan että Gates nosti hattuaan ikäänkuin minä olisin ollut jokin lordi, astui pieni kapteeni minua kohti uhaten bambukepillään ja karkeasti vannoen, että minä olin Broughin rikoskumppani. "Senkin vietävä sileänaamainen roisto!" sanoo hän. "Mikä asia Teidän oli nylkeä paljaaksi englantilainen gentlemanni, kuten olette minulle tehnyt?" Ja taas hän kohotti keppiään. Mutta silloin sieppasi Gus häntä kauluksesta, niin upseeri kuin hän olikin, ja työnsi hänet takaisin ja sanoi: "Katsokaa naista, senkin nauta, ja pitäkää kitanne!" Ja kun kapteeni Sparr huomasi vaimoni tilan, niin hän punastui häpeästä punaisemmaksi kuin oli ennen ollut kiukusta. "Minua surettaa, että hän on naimisissa tuollaisen kelvottoman kanssa", mutisi hän ja poistui, ja vaimo parkani ja minä astuimme ulos oikeudesta ja palasimme synkkään huoneeseemme vankilaan.

Se oli kova paikka sellaiselle hennolle olennolle kuin hän oli, ja minä olisin kovin kernaasti suonut, että joku omaisistani olisi hänen kanssansa, kun hänen aikansa tulisi. Mutta hänen isoäitinsä ei voinut jättää luutnanttia, ja minun äitini oli kirjoittanut sanoen, että koska rouva Hoggarty oli kanssamme, niin oli hänen yhtä hyvä pysyä kotona tyttöjensä luona. "Mikä onni teille onkaan onnettomuudessanne", jatkoi se jalo sielu, "että saatatte turvautua tätinne aina avoimeen kukkaroon!" Tätini avoin kukkaro -- kait maar! Missähän rouva Hoggarty mahtoi olla? Selvää oli, ettei hän ollut kirjoittanut kenellekään ystävälleen maalla eikä lähtenyt sinne, kuten oli uhannut.

Mutta koska äitini jo oli menettänyt liika paljon rahoja minun onnettoman onneni kautta ja hänellä oli kylliksi tekemistä pienillä varoillaan elättääkseen sisariani, ja koska hän olisi, saadessaan kuulla asemani, varmasti myynyt viimeisen hameensa auttaakseen minua, niin Mary ja minä sovimme siitä, ettemme ilmoittaisi hänelle oikeata tilaamme, joka, herra tietköön, oli kylläkin vaikea, surullinen ja iloton. Vanhalla luutnantti Smithillä ei myöskään ollut muuta kuin eläkkeensä ja luuvalonsa, niin että me todella olimme aivan ystävittä.

Tämä kausi elämässäni ja tämä kauhea vankila tuntuvat minusta nyt jonkinlaisilta kuumehoureilta. Mikä pöyristyttävä paikka! -- eikä, kummallista kyllä, synkeytensä, kuten luulisi, vaan iloisuutensa tähden, sillä minä muistan, että vankilan pitkät käytävät olivat täynnä elämää ja jonkinlaatuista puolivillaista koreutta. Päivät ja yöt pääksytysten ovia paiskottiin auki ja kiinni ja kuului äänekästä puhetta, kirouksia, jalan kapsetta ja naurua. Meidän viereisessä huoneessa muuan mies möi viinaa "kuusenjuuren" nimellä, ja siellä vietettiin aamusta iltaan kamalata elämää ja laulettiin -- monastikin saastaisia lauluja, joiden ruokottomuuksista, Jumalan kiitos, rakas pieni tyttöseni ei ymmärtänyt enintä osaa. Hänen ei ollut tapana koskaan mennä ulos ennen kun illan hämyssä, ja koko päivän hän istui ommellen pieniä myssyjä ja vaatteita odotetulle vieraalle -- eikä koskaan ollut onneton, kuten hän sanoo vielä tänäpäivänäkin. Mutta huoneisiin suljettu elämä rasitti häntä, joka oli tottunut raittiiseen maa-ilmaan, ja hän vaaleni päivä päivältä.

Akkunoitamme vastapäätä oli pallopelipiha, ja siellä minun oli tapana, ensin hyvin vastenmielisesti, mutta sittemmin, tunnustan sen, sangen innokkaasti, joka päivä urheilla parisen tuntia. Oh! olipa se omituinen paikka! Siellä oli ylimystö niinkuin muuallakin -- muiden muassa lordi Deuceacen poika, ja moni mies vankilassa yhtä innokkaasti käyskenteli hänen kanssansa ja puheli hänen perheestään yhtä suurella asiantuntemuksella kuin jos he olisivat olleet Bond-kadun keikareita. Tidd parka esimerkiksi oli yksi heitä. Kaikesta omaisuudestaan ei hänelle ollut jäänyt jälelle muuta kuin pukulipas ja kukillinen yönuttu, ja tämän omaisuutensa lisänä hänellä oli pari siroja viiksiä joilla se poika polonen pöyhkeili ympärinsä, ja vaikka kiroillen huonoa onneansa hän oli, kun ystävät joskus toivat hänelle guinean, yhtä onnellinen, luulen minä, kuin oli ollut lyhyen muotiherra-kautensa ajalla. Minä olen nähnyt vetelehtiväin teikkarien kylpylaitoksissa tirkistelevän naisia ja odottelevan höyrylaivoja ja postivaunuja niin innokkaasti kuin olisi heidän elämänsä riippunut niistä sekä koko päivät astella kepsuttavan julkisilla kävelypaikoilla. No niin, sellaisia olentoja on vankiloissakin, yhtä hupsuja ja keikarimaisia, vain vähän ränsistyneempiä -- keikareita ruokkoamattomin poskin ja reikäisin kyynäspäin.

Minä en koskaan lähestynyt vankilan niinkutsuttua köyhälistön puolta -- minä en _rohjennut_, siinä se syy. Mutta meidän pieni rahavarastomme hupeni hupenemistaan, ja sydämeni hyytyi ajatellessani, mikä olisi rakkaan vaimoni kohtalo ja minkälaisessa vuoteessa lapsemme syntyisi. Mutta taivas säästi minulta sen tuskan -- taivas ja minun rakas hyvä ystäväni Gus Hoskins.

Asianajajat, joille herra Smithers oli suositellut minua, sanoivat, että minä voisin saada luvan asua Fleet-vankilan alueilla, jos voisin hankkia vankilan johtajalle takauksen siitä summasta, jonka tähden minua pidettiin kiinni. Mutta vaikka minä katsoin herra Blatherwickiä tiukasti silmiin, ei hän ottanut tarjotakseen takuuta minun puolestani, enkä minä tietänyt Lontoossa ketään, joka hankkisi sen minulle. Olipa kuitenkin joku, jota minä en tuntenut, -- ja se oli vanha herra Hoskins, Skinner-kadun nahkakauppias, ystävällinen lihava herrasmies, joka toi lihavan vaimonsa katsomaan rouva Titmarshia. Ja vaikka se arvoisa nainen tekeytyi hyvin suojelevan näköiseksi (hänen miehensä kun oli nahkurien ammattikunnan johtomiehiä ja toivossa päästä raatimieheksi, vieläpä pormestariksi maailman ensimäisessä kaupungissa) näytti hän sydämestään pitävän meistä, ja hänen miehensä hommasi ja puuhasi niin kauan, kunnes vaadittu lupa saatiin, ja minä pääsin suhteellisesti vapaaksi.

Asunto, se saatiin pian. Minun vanha emäntäni, rouva Stokes, lähetti Jemimansa sanomaan, että hänen ensi kerroksensa oli meidän käytettävänämme. Ja kun me olimme asettuneet sinne, ja minä tarjouduin viikon lopulla maksamaan hänen laskunsa, niin se kunnon sielu, vedet silmissä, sanoi, ettei hän tarvinnut rahoja nyt ja että hän tiesi, miten minun ilmankin oli tarpeeksi ahdasta. Minä en hylännyt hänen ystävällisyyttään, sillä minulla ei tosiaan ollut enempää kuin viisi guineaa jälellä, eikähän minun oikeastaan olisi pitänyt ensinkään ajatella niin kalliita huoneita kuin hänen olivat, mutta minun vaimoni aika oli jo hyvin lähellä, enkä minä jaksanut sietää ajatusta, että häneltä puuttuisi mitään mukavuutta, sillä aikaa kun hän makaisi.

Tämä ihailtava nainen, jonka kanssa Hoskinsin neidet tulivat joka päivä pitämään seuraa -- ja kovin kilttiä, ystävällistä naisväkeä he ovatkin -- toipui koko lailla, kun hän nyt oli päässyt pois tuosta inhottavasta vankilasta ja saattoi liikuskella ulkosalla. Kuinka iloisina me käyskentelimmekään edes ja takaisin Bridge-katua ja Chatham-toria! Ja kuitenkin minä olin kerjäläinen ja toisinaan häpesin onnellisuuttani.