Samuel Titmarsh: Tarina isosta Hoggartyn timantista
Part 14
Minä en voinut mielessäni olla asettamatta ihmeellistä tapahtumaa, joka keskellä suruamme tuli lohduttamaan meitä ja köyhyydessämme antamaan meille leipää -- minä en voinut olla asettamatta sitä yhteyteen _timanttineulan_ kanssa ja kuvittelematta, että tämän koristuksen katoaminen oli tavallaan tuonut toisenlaisen ja paremman onnen perheeseeni. Ja vaikka jotkut herrat, jotka lukevat tämän, mahtavat kutsua minua vaivaiseksi mieheksi, koska sallin vaimoni mennä palvelukseen, hänen, joka oli sivistynyt nainen ja olisi itse ansainnut palvelijat, niin minä puolestani tunnustan, etten sittenkään tuntenut hetkeäkään empimistä tai tunnontuskia siinä suhteessa. Jos rakastaa jotakin henkilöä, niin eikö ole nautinto tuntea olevansa hänelle kiitollisuuden velassa? Ja tätä juuri minä tunsin olevani. Minä olin ylpeä ja onnellinen voidessani ajatella, että rakas vaimoni kykenisi tekemään työtä ja ansaitsemaan minun edestäni, nyt kun kova onni oli vienyt minulta mahdollisuuden elättää häntä ja minua. Ja ryhtymättä nyt esittämään omia mietteitäni vankila-laitoksesta, minä suljen lukijan huomioon sen ihailtavan luvun herra Pickwickin[34] elämässä, jossa käsitellään samaa asiaa ja joka osottaa, kuinka typerää on riistää kunniallisilta ihmisiltä työnteon mahdollisuus juuri sillä hetkellä, jolloin he sitä paraiten tarvitsevat. Mitä minä saatoin tehdä? Yksi tai pari miestä vankilassa pystyi työhön (he olivat kirjallisia miehiä -- toinen kirjoitti siellä "Matkustuksia Mesopotamiassa" ja toinen "Kuvauksia Almack'sista",[35] mutta minä en osannut keksiä muuta tointa kuin kävellä alas Bridge-katua ja taas takaisin Bridge-katua ja töllistellä raatimies Waithmanin akkunoihin ja sitten mustaan mieheen, joka lakasi katua. Minä en koskaan antanut hänelle mitään, vaan minä kadehdin hänen ammattiaan ja luutaansa ja rahoja, joita yhtenään rapisi hänen vanhaan hattuunsa. Mutta minä en saanut liikuttaa luutaakaan.
Kahdesti tai kolmasti -- sillä lady Tiptoff ei halunnut antaa pikku poikansa useasti hengittää sellaisen ummehtuneen paikan kuin Salisburykorttelin ilmaa -- rakas Maryni jyrisevin vaunuin tuli minua katsomaan. Ne olivat hauskoja kohtauksia. Ja -- jos tunnustan totuuden -- kahdesti, kun ketään ei ollut saapuvilla, minä hyppäsin vaunuihin ja ajelin hänen kanssansa, ja kun olin nähnyt hänen kotiutuvan, hyppäsin ajurinrattaille ja ajoin takaisin. Mutta ainoastaan kahdesti, sillä keino oli vaarallinen ja olisi saattanut aiheuttaa minulle ikävyyksiä, ja hinta on kolme shillinkiä Grosvenor-korttelista Ludgate Hilliin.
Täällä hyvä äitini sillä välin piti minulle seuraa, ja mitäpähän me muutamana päivänä saimme lukea muuta kuin että rouva Hoggarty ja pastori Grimes Wapshot olivat menneet naimisiin! Äitini, joka ei koskaan ollut pitänyt rouva Hoggartysta, sanoi nyt katuvansa koko elämänsä, että oli antanut minun kuluttaa niin paljon aikaa tuon inhottavan, kiittämättömän naisen vuoksi, ja lisäsi, että hän ja minäkin olimme syystä saaneet rangaistuksen väärän mammonan palvelemisesta ja luonnollisten tunteitten unhottamisesta tätini joutavien rahojen takia. "Amen!" sanoin minä. "Siinä kaikkien koreitten suunnitelmaimme loppu! Tätini rahat ja tätini timantti ovat olleet perikatomme syy, ja nyt ne ovat, Jumalan kiitos, hyvästi menneet, ja minä toivon, että se vanha vaimo tulee onnelliseksi, mutta minun täytyy sanoa, etten kadehdi pastori Grimes Wapshotia." Ja niin me karkotimme rouva Hoggartyn ajatuksistamme ja järjestimme olomme niin hauskasti kuin suinkin.
Rikkaat ja isoiset ihmiset ovat hitaampia tekemään kristityitä lapsistaan kuin me köyhät, ja pikku lordi Poynings ristittiin vasta kesäkuussa. Joku herttua oli mieskummina ja herra Edmund Preston, valtiosihteeri, toisena, ja ystävällinen lady Jane Preston, josta minä olen puhunut varemmin, oli sisarenpoikansa naiskummina. Hänet oli jo kauan sitten tutustutettu vaimoni tarinaan, ja sekä hän että sisarensa rakastivat häntä sydämestään ja olivat hyvin ystävälliset hänelle. Tosiaankaan ei koko talossa ollut ainoata sielua, ylhäistä eikä alhaista, joka ei ollut mieltynyt siihen suloiseen olentoon, ja palvelijatkin olivat yhtä kernaat palvelemaan häntä kuin omaa emäntäänsä.
"Kerronpa Teille jotakin", sanoo yksi heistä. "Nähkääs, hyvä Tit, minä olen konessööri ja ymmärrän asioita, ja jos koskaan elämässäni olen nähnyt oikeata rouvasihmistä, niin on se rouva Titmarsh. Minä en voi olla tuttavallinen hänen kanssansa -- minä olen koettanut --"
"Vai olette?" sanon minä.
"Älkää katsoko niin julmasti. Minä en voi olla tuttavallinen hänen kanssansa, tarkotan, niinkuin Teidän kanssanne. Hänessä on jotakin, _shönniskoaa_, joka estää minua, sir, ja mylordinkin oma palvelija, jolla on ollut yhtä paljon menestystä kuin kellään gentlemannilla Europassa -- hänkin sanoo, että lempo soi --"
"Herra Charles", sanon minä, "sanokaa Te mylordin omalle palvelijalle, että jos hän tahtoo pitää paikkansa ja säilyttää nahkansa eheänä, elköön koskaan sanoko tälle naiselle ainoatakaan sanaa, jota palvelija ei voisi lausua emäntänsä kuullen, ja pankaa muistiin, että minä olen gentlemanni, vaikka köyhäkin, ja tapan ensimäisen miehen, joka loukkaa häntä."
Herra Charles sanoi vain "Kiesus!" tälle puheelle. Mutta top! Kehuskellessani omaa miehuuttani minä olenkin unohtanut kertoa, mikä suuri onni kohtasi minua rakkaan vaimoni ansiosta.
Ristiäispäivänä herra Preston tarjosi hänelle ensiksi viiden punnan ja sitten kahdenkymmenen punnan rahaa, mutta hän epäsi kummankin.
Mutta hän ei evännyt lahjaa, jonka molemmat naiset yhdessä antoivat hänelle, eikä se ollut mikään muu kuin _vapautukseni Fleet-vankilasta_. Lordi Tiptoffin asianajaja maksoi jokaisen laskuni, ja se onnellinen ristiäispäivä teki minusta vapaan miehen. Ah, kenpä ottaa kertoakseen sen päivän riemua tai sitä iloista päivällistä, jonka me söimme Maryn huoneessa lordi Tiptoffin talossa, kun lordi ja lady tulivat ylös puristamaan kättäni?
"Minä olen puhunut herra Prestonin kanssa", sanoo mylord, "sen herran, jonka kanssa Teillä oli se muistettava riita. Hän on antanut Teille anteeksi, vaikka oli väärässä, ja lupaa tehdä jotakin puolestanne. Me lähdemme nyt hänen kotiinsa Richmondiin, ja olkaa varma siitä, herra Titmarsh, että minä en ole muistuttamatta hänelle Teistä."
"Siitä kyllä _rouva_ Titmarsh pitää huolen", sanoo mylady, "sillä Edmund on hirveästi hullaantunut häneen!" Ja Mary punastui ja minä nauroin, ja me olimme kaikki hyvin onnellisia. Ja totta tosiaan tulikin Richmondista kirje minulle ilmoittaen, että minä olin otettu neljänneksi kirjanpitäjäksi reistraattorinvirastoon kahdeksankymmenen punnan vuosipalkalla.
Tähän minun tarinani kaiketi tulisi päättyä, sillä minä olin viimeinkin onnellinen enkä ole sittemmin koskaan, Jumalan kiitos, tuntenut puutetta, mutta Gus tahtoo minun lisäämään, kuinka minä luovuin paikastani reistraattorinvirastossa ja mistä syystä. Oivallinen lady Jane Preston on jo kauan sitten kuollut ja niin on myöskin herra Preston -- halvaukseen, eikä tarinan kertominen ole miksikään vahingoksi.
Seikka oli se, että herra Preston oli rakastunut Maryyn paljoa vakavammin kuin kukaan meistä aavisti, sillä minä luulen, että hän kutsui lankomiehensä Richmondiin ainoastaan saadakseen miellytellä hänen poikansa imettäjää. Ja kun minä eräänä päivänä olin kovalla kiiruulla tullut kiittämään häntä paikasta, jonka hän oli hankkinut minulle, ja herra Charles oli ohjannut minut "istukkaisiin", kuten hän kutsui alas joelle vievää istutuskujaa -- siellä minä totta toisen kerran tapasin herra Prestonin polvillaan hietikkotiellä ja hänen edessään Maryn pikku lordi sylissään.
"Armahin olento!" sanoo herra Preston. "Kuule minua, ja minä teen miehesi konsuliksi Timbuktuun. Hän _ei koskaan_ saa sitä tietää, sanon minä, hän ei koskaan voi saada tietää sitä! Sen minä takaan ministerin-sanallani! Oo, elä katso minuun noin tuikeasti. Kautt' taivaan, silmäsi tappavat minut!"
Kun Mary näki minut, purskahti hän nauramaan ja juoksi pois käytävätä pitkin, ja pikku lordi päästi lisäksi kauhean porun ja viuhtoi lihavia pikku kätösiään. Herra Preston, joka oli raskaanpuoleinen mies, vääntäytyi hitaasti jaloilleen, kun hän äkätessään minut, joka katselin häntä silmillä tulisilla kuin Etnan kraateri -- horjahti taaksepäin, menetti jalansijan ja suistui pää edellä ryöpsähtäen veteen puutarhan syrjässä. Vesi ei ollut syvää, ja hän pääsi pian pois puhisten ja päristellen yhtä pahasti peloissaan kuin äkeissään.
"Te s----n kiittämätön lurjus!" sanoo hän. "Mitä Te siinä seisotte nauramassa?"
"Minä odotan määräystänne Timbuktuun, herra", sanon minä ja nauroin kuollakseni, ja niin teki lordi Tiptoffkin ja hänen seurueensa, joka yhtyi meihin käytävällä; ja James, palvelija, auttoi herra Prestonia ylös vedestä.
"Voi Teitä vanhaa syntistä!" sanoo mylord, kun hänen lankonsa nousi ylös ruohorinteelle. "Onko tuo Teidän sydämenne aina pysyvä yhtä herkkänä, Te romantinen, halvaukseen tuomittu, epäsiveellinen mies?"
Herra Preston meni pois sinisenä raivosta ja piteli vaimoaan pahoin kokonaisen kuukauden perästäpäin.
"Joka tapauksessa", sanoo mylord, "on Titmarsh saanut paikan ystävämme onnettoman hellyyden kautta. Ja rouva Titmarsh on vain nauranut hänelle, niin ettei siitä sen pahempaa. Ei sitä pahaa, josta ei hyvää, kuten tiedätte".
"Sellainen paha kuin tämä, mylord, ei koskaan tee hyvää minulle, kaikella kunnioituksella sanoen. Muutamien viimeksi kuluneitten vuosien aikana minä olen oppinut tietämään, mitä ystävyys väärän mammonan kanssa on ja ettei sellaisesta ystävyydestä lopuksi lähde mitään hyvää kunniallisille miehille. Ei koskaan saada sanoa, että Sam Titmarsh sai paikan sen tähden, että ylhäinen mies oli rakastunut hänen vaimoonsa. Ja vaikka paikka olisi kymmenen kertaa edullisempi, niin minä punastuisin joka päivä astuessani sisälle konttorin ovesta, kun ajattelisin, millä alhaisella tavalla se onni on saatu. Te olette vapauttanut minut, mylord, ja Jumalan kiitos, minä olen kernas työhön. Minä voin kyllä saada kirjanpitäjän toimen ystävieni avulla, ja sillä ja vaimoni tulolla me saatamme kunniallisesti tulla toimeen maailmassa."
Tämän pitkänpuoleisen puheen minä pidin hieman tulistuneena, sillä nähkääs minulle ei sanottavasti ollut mieleen, että mylord uskoisi minun saattavan millään tavalla keinotella vaimoni kauneudella.
Mylord lensi ensin punaiseksi ja näytti koko tuimalta, mutta lopuksi ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te olette oikeassa, Titmarsh, ja minä väärässä, ja sallikaa minun näin kaikessa tuttavallisuudessa sanoa, että pidän Teitä oikein kunnian miehenä. Te ette sillä menetä, sen lupaan."
Enkä olekaan menettänyt. Sillä minä olen tällä hetkellä lordi Tiptoffin tilanhaltija ja oikea käsi. Ja enkö minä ole onnellinen isä? Ja eikö koko paikkakunta rakasta ja kunnioita vaimoani? Ja eikö Gus Hoskins ole minun lankomieheni, oivallisen isänsä kumppanus nahkuriliikkeessä ja kaikkien lasten ihastus kujeittensa ja keksintöänsä vuoksi?
Mitä herra Broughiin tulee, niin sen herrasmiehen historia täyttäisi nidoksen yksinään. Hävittyään Lontoon maailmasta hän on tullut kuuluisaksi mannermaalla, jossa hän on näytellyt tuhansia osia ja kokenut kaikellaisia onnen vaiheita. Yhtä asiaa meidän sentään täytyy ihmetellä tässä miehessä, nimittäin hänen lannistumatonta rohkeuttaan, enkä minä voi olla ajattelematta, kuten olen ennen sanonut, että hänessä täytyy olla jotakin hyvää, katsoen siihen, kuinka uskollisena hänen perheensä pysyy hänelle. Roundhandista minun myöskin olisi paras puhua lempeästi. Yleisö vielä muistaa Roundhandin jutun Tiddiä vastaan; mutta en minä jaksa mitenkään käsittää, kuinka Bill Tidd, joka oli niin runollinen, koskaan saattoi sotkeutua sellaiseen lihavaan, ilettävään, alhaiseen naiseen kuin rouva Roundhandiin, joka siksi toiseksi oli kyllin vanha hänen äidikseen.
Niin pian kun me olimme menestyksen tiellä, yrittelivät herra ja rouva Grimes Wapshot päästä sovintoon kanssamme, ja herra Wapshot paljasti minulle herra Smithersin käytöksen koko halpamaisuuden tuossa Broughin asiassa. Smithers oli niinikään pyrkinyt hyvittelemään minua, kun minä kerta saavuin Somersetshireen, mutta minä katkaisin lyhyeen hänen yrityksensä, kuten olen osottanut. "Hän se kehotti rouva Grimesia (joka silloin oli rouva Hoggarty) ostamaan West Diddlesexin osakkeita, mistä hän tietysti sai runsaan korvauksen itse. Mutta heti kun hän oli huomannut, että rouva Hoggarty oli langennut herra Broughin käsiin ja että hän menettäisi tulonsa rouva Hoggartyn oikeusjutuista vuokralaistensa kanssa ja hänen maatilojensa hoidosta, päätti hän pelastaa hänet sen Brough hunsvotin satimesta ja saapui kaupunkiin siinä tarkotuksessa. Minuakin vastaan", lisäsi herra Wapshot, "hän syyti pahansuopaa panetteluaan, mutta taivas näki hyväksi saattaa häpeään hänen alhaiset suunnitelmansa. Broughin vararikkoa seuranneissa tutkimuksissa ei herra Smithers saattanut esiintyä, sillä hänen oma osallisuutensa yhtiön asioissa olisi aivan varmasti tullut näkyviin. Hänen ollessaan poissa Lontoosta tuli minusta tätinne aviomies -- onnellinen aviomies. Mutta vaikka, rakas herra Titmarsh, minä olen ollut se välikappale, joka saattoi hänet armon yhteyteen, en saata salata Teiltä, että rouva Wapshotilla on vikoja, joita minun koko papillinen huolenpitoni ei ole pystynyt juurittamaan pois. Hän on kitsas rahoilleen, sir -- hyvin kitsas, enkä minä voi käyttää hänen omaisuuttaan hyväntekeväisyystarkotuksiin kuin minun pappismiehenä tulisi, sillä hän pitää takanaan joka ainoan shillingin ja antaa minulle vain puoli kruunua viikossa taskurahoiksi. Hänen luonteensakin on kovin kiivas. Yhdyselämämme ensi vuosina minä kamppailin hänen kanssansa, minä kuritinkin häntä, mutta hänen itsepintaisuutensa vei minusta voiton, tunnustan sen. Minä en enään tee vastaväitteitä, vaan olen kuin lammas hänen käsissään, ja hän johtaa minua mihin ikänä haluaa."
Herra Wapshot päätti puheensa lainaamalla minulta puoli kruunua (se tapahtui vuonna 1832 "Somersetin kahvilassa" Strandilla, jossa hän tuli minua tapaamaan), ja minä näin hänen menevän sieltä vastapäiseen kapakkaan, josta hän tuli ulos puoli tuntia myöhemmin hoiperrellen pitkin katua ja sikahumalassa.
Hän kuoli seuraavana vuonna. Silloin hänen leskensä, joka nyt kutsui itseään nimellä rouva Hoggarty-Grimes-Wapshot Castle Hoggartysta, sanoi, että tämän pyhimyksen haudan partaalla kaikki maalliset kiistat olivat unohdetut ja esitteli tulla asumaan meidän kanssamme, maksaen tietysti säällisen korvauksen. Mutta sen tarjouksen vaimoni ja minä kohteliaasti epäsimme, ja vielä kerran hän muutti testamenttinsa, jonka hän vielä kerta oli tehnyt meidän hyväksemme, kutsui meitä kiittämättömiksi hylkiöiksi ja ahnasteleviksi palkkalaisiksi ja sääsi kaiken omaisuutensa Irlannin Hoggarteille. Mutta nähtyään kerta vaimoni vaunuissa lady Tiptoffin kanssa ja kuultuaan, että me olimme olleet suurissa tanssiaisissa Tiptoffin linnassa ja että minusta oli tullut varakas mies, hän muutti jälleen mieltään, kutsui minut kuolinvuoteelleen ja jätti minulle maatilansa Sloppertonin ja Squashtailin ja kaikki viisitoistavuotiset säästönsä. Rauha hänen hengelleen, sillä tosiaan hän jätti minulle oikein sievän omaisuuden.
Vaikka minä en ole itse kirjallinen mies, sanoo serkkuni Michael (joka tavallisesti tulee viettämään muutaman kuukauden luonamme, kun hänen rahansa ovat vähissä), että minun muistelmani saattavat olla hyödyksi yleisölle (tarkottaen sillä arvatakseni itseään), ja jos niin on, olen iloinen saattaessani palvella häntä ja muita, ja sanon täten jäähyväiset, pyytäen kaikkia herroja, jotka lukevat tämän, pitelemään huolellisesti rahojaan, jos heillä niitä on, ja vielä huolellisemmin ystäviensä rahoja, muistamaan, että suuret voitot ovat suurten vaarojen alaiset, ja että tämän maan suuret, älykkäät rahamiehet eivät tyytyisi neljään prosenttiin rahoilleen, jos he varmasti voisivat saada enemmän, ja ennen kaikkea, minä hartaasti varotan heitä koskaan ryhtymästä mihinkään keinotteluun, jonka hoidosta he eivät ole täysin selvillä ja jonka johtajat eivät ole täysin avomielisiä ja suoria.
Viiteselitykset:
[1] Kertomuksen oli julkaissut ja kuvittanut Samin serkku Michael Angelo, ilmoitettiin alkulehdellä. Kuvia ei kuitenkaan painettu lehteen. -- Tässä Thackeray ensi kertaa käytti Michael Angelon nimeä. Samuel Titmarsh oli kirjoittaja, Michael Angelo aiottu kuvittaja. Koulussa Charter-Housessa oli nimittäin joku poika tappelussa iskenyt Thackerayn nenäluun vialle, ja hän haluaa tämän kautta viitata lystilliseen yhtäläisyyteensä suuren italialaisen taiteilijan Michael Angelon kanssa, jonka nenän niinikään oli oppitoveri ruhjonut.
[2] _John Sterling_, englantilainen kirjailija ja arvostelija (1806-44). Enemmän kuin omat teokset on hänen ystävänsä Carlylen laatima elämäkerta ("Life of J.S.") tehnyt hänet tunnetuksi. _Suom_.
[3] Englantilaisten kehnosta ja julmasta hallinnosta suuttuneina iiriläiset tekivät kapinan v. 1798. Mutta Vinegar Hillin luona -- kukkula Kaakkois-Irlannissa -- englantilaiset yllättivät iiriläisten joukot, ja kapina kukistettiin. _Suom_.
[4] Guinea = 21 shillinkiä, shillinki = 1 mk. 25 p.
[5] Rouva _Lucia Elizabeth Vestris_ kuuluisa englantilainen näyttelijätär (1793-1856). -- Neiti _Ellen Tree_, sittemmin naimisissa erään Kean-suvun jäsenen kanssa, engl. näyttelijätär (1805-80). -- _Charles Kemble_, engl. näyttelijä-suvun jäsen (1775-1854). -- _Thomas Love Peacock_, engl. runoilija ja romaanikirjailija (1785-1866), oli Itä-Intian komppanian palveluksessa (1819-60). Hänen kirjansa "_Maid Marian_" (Neito Marianna) ilmestyi 1822. _Suom_.
[6] Lontoon esikaupunkeja. _Suomentaja_.
[7] Katu Lontoon pohjoisosassa. _Suomentaja_.
[8] Leveä katu Lontoossa; sen varrella sijaitsevat ministeriöt.
[9] Lontoon läntinen, hieno kaupunginpuoli. _Suomentaja_.
[10] Mutta, rakkaani, sepä mainiota! _Suomentaja_.
[11] Hän on vallan mainio, teidän herra ystävänne.
[12] Te teette minulle suuren kunnian, hyvä rouva.
[13] Viittaus tarkoittaa kuuluisaa satiirillista kirjailijaa _Jonathan Swiftiä_ (1667-1743), "Gulliverin matkustusten" kirjoittajaa, jolla oli tuomioprovastin arvo. Swift oli m.m. onnettomasti rakastunut kahteen naiseen ja hänen perhesuhteensa olivat perin kummalliset.
[14] Engl. kylpypaikka Thanetin saarella. _Suomentaja_.
[15] Toisen luokan teattereissa maksetaan kello 9 jälkeen vain puoli hintaa. _Suom_.
[16] Korundum-jalokivi muistuttaa timanttia.
[17] Piccadilly, Lontoon West Endin katuja.
[18] Cheapside, Cityssä.
[19] Fulham, Lontoon esikaupunki Thamesin varrella.
[20] Nämät kirjeet, jotka satiirinen kirjailija _Theodore Hook_ (1788-1841) kirjoitti "Rouva Ramsbottomin" nimellä, ilmestyivät v:na 1829 "John Bull"-lehdessä; niissä oli käytetty hullunkurista oikokirjoitusta. _Suomentaja_.
[21] Esquire (lyhennetty Esq.) = herra; M.P., lyhennys sanoista Member of Parliament = parlamentin jäsen, edusmies. _Suomentaja_.
[22] Vieraita, -- pienessä piirissä, -- hienoa seuraa, -- olonne mieluisaksi. _Suomentaja_.
[23] Vauxhall, entinen, v. 1859 sulettu hienon maailman huvittelupaikka Thamesin etelärannalla. _Suomentaja_.
[24] Waterman, mies, joka juottaa ajurien hevosia, kutsuu poissaolevat ajomiehet y.m. _Suom_.
[25] Suurempi eli pakottava syy.
[26] Muuan Bellingham ampui alahuoneessa toukok. 11 p:nä 1812 pääministeri Spencer Percevalin. _Suomentaja_.
[27] Katsike oli ennen Keski-Amerikan kansojen keskuudessa ruhtinaan arvonimi. _Suom_.
[28] Englannissa on osakeyhtiöitä, joiden osakkaat ovat rajattomassa vastuussa yhtiön asioista. _Suomentaja_.
[29] Juutalaisen suuhun on sijoitettu sukkeluus, kun hän ei äännä h:ta sanassa Hoff, tulee se merkitsemään niin paljon kuin "poissa, tipotiessään". _Suomentaja_.
[30] Sanaleikki: _Old Clos_ merkitsee sekä vanhaa Clos-viiniä että vanhoja vaatteita. _Suomentaja_.
[31] Uncle = eno, setä, myöskin panttilainaaja. _Suomentaja_.
[33] Skye, yksi Hebridein saarista, Skotlannin länsirannalla. _Suomentaja_.
[34] "Pickwick-klubin muistelmat" Charles Dickensin kuuluisa kirja, ilmestynyt 1836-37. _Suomentaja_.
[35] Almack's, entinen huvittelupaikka Lontoossa. _Suomentaja_.